Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

On tyhmää uskoa etteivät lapset enää aikuisina muistaisi millaisen elämän vanhemmat ovat heille järjestäneet silloin, kun he olivat lapsia, mitä he ovat lapsina kokeneet ja miten heitä on lapsina kohdeltu. Lapsuusajan kokemukset kulkevat mukana läpi elämämän eikä puhumista niistä voi kieltää ja lapsilla on oikeus vielä aikuisinakin ottaa näitä asioita esille ja antaa myös moitteita vanhemmilleen jos kokevat sen tarpeelliseksi. Lapset ovat vastuussa omasta elämästään aikuisina, mutta vanhemmilla on vastuu lastensa lapsuusajasta läpi elämän ja sillä on paljonkin väliä vielä aikuisenakin millaisen lapsuuden on saanut elää ja kokea.

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä sinua erityisesti suututtaa?" tms eikä huutaa takaisin:" Enkä pilannut, sinä valehteleva pskiainen, aina parhaani yritin , sinä kiittämätön ääliö!!!"

Muuhun puuttumatta, vähän tuntuu epäreilulta olla vihainen äidilleen siitä, ettei äiti jättänyt omaa isää. Se nyt kumminkin on oma isä, josta siinä puhutaan, vaikka olisi mikä hirviö, ja isän käytös on isän omalla vastuulla eikä äidin vastuulla.

Vihainen saa olla, mutta ei väärälle ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka olette kokeneet huonon lapsuuden jollain mittarilla, ihan rehellisesti, antaisitteko anteeksi jos vanhempanne vaikuttaisivat katuvilta ja anteeksi pyytäisivät. 

Olen paljon tätä pohtinut, minulla ei tosiaan ollut hyvä lapsuus ja olen terapiassakin sitä käsitellyt. Olen myös tullut siihen tulokseen, että en kyllä anteeksi antaisi.

Minä olen antanut anteeksi, vaikka eivät pyytäneet ennen kuolemaansa.

Minua helpotti, kun ymmärsin, että he olivat oman kasvatuksen uhreja ja jatkuva katkeruus syö vain minua. Jatkoin elämää.

Hyvin sanottu ja näinhän se on. Olisi mielenkiintoista nähdä tulevaan ja mitä nämä nyt terapiassa juoksevat ja vanhempiaan syyttävät ovat silloin mieltä tuosta samasta käytöksestä heidän omilta lapsiltaan. Varmasti omasta mielestään tekevät parhaansa olosuhteisiinsa nähden hekin ja miltäs sitten tuntuu kun se oma lapsi jonka on parhaansa mukaan hoitanut ja kasvattanut tulee sanomaan sun olleen surkea vanhempi kun teit niin etkä näin.

Ennen oli paljon asioita joiden luultiin olevan täysin ok ja jopa hyväksi joiden tiedetään tänä päivänä olevan haitallisia. Näin tulee olemaan jatkossakin ja nyt nämä nykyvanhempien kasvatustavat joiden luullaan olevat ainoat oikeat tulevat muuttumaan vielä moneen kertaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä sinua erityisesti suututtaa?" tms eikä huutaa takais

Miksi pitäisi ottaa syyt niskoilleen jostain johon ei ole syypää? Sen lapsen elämä voi mennä perseelleen ihan vain hänen itsensä takia eikä siinä auta äitille ja isille kiukuttelu vaan aikuinen ihminen katsoo sinne peiliin. 

Minulla ei ole lapsia ja oma elämäni on mennyt toisinaan niin päin mäntyä kuin voi ja täysin omaa tyhmyyttä se on ollut. Tämä tosin näyttää olevan nykyään tapa ajatella, että se vika kaivetaan vaikka väkisin kaikista muista. Mitä hyötyä siitä on? Jos vika ei ole muissa vaan itsessä eikä sitä halua hyväksyä niin miten asioista voi päästä eroon ja yli jos haukkuu kokoajan väärää puuta?

Minunkin lapseni meni terapiaan ja käy siellä edelleen. Itse maksoin ekat kolme vuotta sitä. Meillä on erinomaiset ja läheiset välit, tyttären mielestä olemme hyvin samanlaisia persoonia. Hän on kuitenkin huomatttavasti paljon parempi versio minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on jotenkin ironista, että jo se syyttely-asetelma itsessään on tilaisuus vanhemmalle korjata virheensä. Koska nyt siinä hetkessä vanhempi voi olla vastaanottajana, tukena ja turvana niissä vaikeissa asioissa, mitä hän ei ole aiemmin koskaan tehnyt.

Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. Nöyrtyy, ja suostuu menemään itseensä. Vaikka miten egoon sattuu. Monella ei taida riittää joustavuutta ja kykyä nöyrtyä sellaiseen. 

 

Ihan jo tuo nöyrtyä sana on minusta kummallinen, kun puhutaan ihmissuhteesta. Nöyryyttäminenkö se pointti on? Ihmissuhteidenhan kuuluisi olla win-win, ei mitään toinen nöyrtyy ja toinen nöyryyttää.

 

Nöyryys ja nöyryyttäminen ovat eri asioita.

Toki jotkut vanhemmat käyttävät nöyryyttäviä kasvatustapoja. Niistä voi jäädä lapselle paljonkin hampaankoloon vaikka vanhemman mielestä kaikki olisi ollut vain ihanaa.

Jokaiselle tekisi kuitenkin hyvää opetella myöntämään omat virheensä. Puolustuskannalle meneminen ja toisen osapuolen syyttely vain pahentavat tilannetta. Ne eivät saa toista tulemaan lähemmäs eivätkä unohtamaan omia kokemuksia. Ne saavat etääntymään ja kasvattavan kaunaa.

Huutamalla ja riehumalla yksikään vanhempi ei pysty pakottamaan aikuista lastaan hyvään ja läheiseen suhteeseen.

Millaisista tilanteista tässä siis on kyse? Tottakai on katkera jos on lapsena laiminlyöty, mutta voi nuo olla aika tulkinnanvaraisiakin asioita. Jos vaikka esimerkiksi on ihan älyttömän huomionkipeä lapsi ja saa tismalleen saman verran huomiota vanhemmilta kuin kaksi muutakin sisarusta, mutta nämä eivät ole niin huomionkipeitä vaan tämä yksi kokee muiden saaman huomion olevan häneltä pois. Miten se on vanhempien syy jos hän kokee jääneensä vaille huomiota vaikka niin ei ole vaan tämä on hänen oma kieroutunut tulkintansa? Eiväthän vanhemmat voi sitä yhtä huomioida muiden lasten kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Millaisista tilanteista tässä siis on kyse? Tottakai on katkera jos on lapsena laiminlyöty, mutta voi nuo olla aika tulkinnanvaraisiakin asioita. Jos vaikka esimerkiksi on ihan älyttömän huomionkipeä lapsi ja saa tismalleen saman verran huomiota vanhemmilta kuin kaksi muutakin sisarusta, mutta nämä eivät ole niin huomionkipeitä vaan tämä yksi kokee muiden saaman huomion olevan häneltä pois. Miten se on vanhempien syy jos hän kokee jääneensä vaille huomiota vaikka niin ei ole vaan tämä on hänen oma kieroutunut tulkintansa? Eiväthän vanhemmat voi sitä yhtä huomioida muiden lasten kustannuksella.

Hyvä kysymys. Vastaisin, että sisaruskateudesta pitäisi puhua jo lapsesta asti ja kehua jokaista lasta hänen omista vahvuuksistaan ja välttää kaikkea vertailua muutenkin muihin lapsiin, perheisiin jne. 

Siitä huolimatta kateuden tunteita voi tulla, jos yhdellä lapsista on vaikka jokin diagnoosi, joka heikentää elämässä pärjäämistä tai sitten hän on muuten vain toista merkittävästi heikompi. Silloin sisaruskateuden kanssa joutuu kamppailemaan moneen otteeseen.

Mutta suurin osa sisaruskateudesta syntyy vertailusta, joka vanhempi ei itse huomaa. Se voi olla perheen ulkopuolisiakin koskevaa, jolloin kateudesta tulee perhekulttuurin takia myös lapsen ja myöhemmin aikuisen selviytymisstrategia. Eli hän ei pysty hyväksymään ominaisuuksiaan, vaan elämä kuluu kadehtiessa muita. Kaikki epäonnistumiset ovat muiden syytä, jolloin itseään ei pysty kehittämään. Usein nämä ovat peräisin perheen arvoista asti.

Ja voi tietysti olla oikeasti kyse myös suuresta epäoikeudenmukaisuudesta eli jokin lapsi on saanut enemmän huomiota ja kehuja kuin toinen. Silloin sisaruskateus on seurausta.

Itse olen käynyt terapiassa käsittelemässä turvatonta ja kaoottista lapsuuttani. Terapiaprosessin aikana keskustelin kummankin vanhempani kanssa menneisyyden tapahtumista ja kerroin tuntemuksistani lapsuuden muistoihin liittyen. Toinen vanhemmistani otti kertomani vastaan empaattisesti, myönsi toimineensa väärin minua kohtaan ja koki aitoa katumusta tapahtuneista asioista. Hänen käytöksestään on käytyjen keskustelujen jälkeen nähnyt sen, että hän todella haluaa meillä olevan nyt aikuisena hyvät välit ja hän ei enää kohtele minua samalla tavalla kuin aiemmin, vaan selvästi kunnioittavammin ja kantaa vastuunsa menneisyyden väärinteoista ja kaltoinkohtelusta.

Toinen vanhemmistani kieltää tehneensä mitään väärää, ei pyydä todella loukkaavia ja rikkovia tekojaan anteeksi ja jatkaa samaa rikkovaa, satuttavaa käytöstä siitä huolimatta että olen kertonut hänelle miten tuo käytös vaikuttaa minuun.

Tämä on johtanut siihen, että välini toiseen vanhempaan ovat nykyisin terveemmät ja paremmat kuin ikinä, toiseen en ole enää yhteydessä. Niin se terapia parhaimmillaan toimii, että siellä oppii tunnistamaan terveiden ja epäterveiden ihmissuhteiden merkit ja asettamaan tarvittavia rajoja oman hyvinvointinsa turvaamiseksi. Vaikka kyseessä olisikin omat vanhemmat, niin kenelläkään ei ole oikeus kohdella sinua rikkovasti ja epäkunnioittavasti, ellet sitä itse salli. Lapsena sinulla ei ole vaihtoehtoja, koska eloonjäämisesi on vanhempiesi armoilla joten joudut vain hyväksymään kaiken sen kaltoinkohtelun säilyäksesi edes hengissä ja ylläpitääksesi kiintymyssuhteesi huoltajiisi, mutta aikuisena sinulla on valta päättää ketä ihmisiä elämääsi päästät.

Lapsi ei ole ikinä vanhemmalleen mitään velkaa, vanhemman rooli on olla vastuussa lapsesta ja lapsen hyvinvoinnista. Mikäli vanhempi tässä roolissaan epäonnistuu eikä kykene olemaan sen verran nöyrä että myöntää epäonnistumisensa, niin ymmärrän hyvin kaikkia niitä aikuisia jotka viilentävät välinsä vanhempiinsa terapiaprosessin myötä.

Itsekin olen pitkän psykoterapian käynyt jo vuosikymmeniä sitten ja ymmärtänyt nyt vanhempana, että vanhempien elämä ja tekemiset ovat sidoksissa heidän taustaansa ja kokemuksiinsa kuten minunkin olivat. He vain eivät ole saaneet traumoihinsa mitään hoitoa. Näin menneisyys vaikuttaa kielteisesti ja ylisukupolvisesti aina vain.

Olen saanut vanhemmiten myös paljon tietoa heidän menneisyydestään. Välit ovat nykyisin hyvät, koska ymmärrän, ettei heillä ollut pahaa tarkoitusta. Mutta mitään anteeksipyyntöjä ja selvityksiä en ole saanut. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten katkaissut välejä.

Oma lapseni on käynyt myös terapiassa ja käy edelleen. En ole häneltä kovin kummoisia syytöksiä saanut. Jotain pientä, jota koetin pyytää anteeksi. Olemme keskustelleet näistä asioista hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan ei kyseenalaista muistojen luotettavuutta? 

Valemuistot ovat yleisiä ja olen itse taipuvainen ajattelemaan, että joillain ihmisillä on taipumus kehittää kaikenlaisia muistikuvia, joiden totuudesta ei ole mitään varmuutta.

 

Omassa sisaruskatraassani on myös yksi henkilö, jonka elämässä kaikki ikävät asiat johtuvat vanhemmistamme tai muista sukulaisista. Lapsuudessamme oma perheemme ja sukumme ovat olleet varsin tavallisia ikäkauteen nähden. Ei väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, tavallista keskiluokkaista elämää,  mihin on kuulunut iloja, mutta myös suruja ja vaikeuksia. 

Vanhempani eivät ole olleet täydellisiä, mutta itse ajattelen,  että ovat varmasti tehneet parhaansa niillä voimavaroilla ja eväillä mitä heillä on sillä hetkellä ollut. Sotatraumat ja suvun evakkohistoria, lapsuudenperheen alkoholismi ja puhumattomuus ovat varmasti näkyneet paljon lapsuudessamme.

It

Tämä on niin totta. Meitä sisaruksia on paljon, kuten ennen pakkasi olemaan. Vanhimmat syntyneet heti sotien jälkeen ja nuorimmat 60-luvun puolessavälissä, joihin itsekin kuulun. 

Olen huomannut, että meillä on ihan erilaiset muistot lapsuudenkodista, eikä vain sen takia, että ajat ovat oikesti ehtineet muuttua ja nuorempien lapsuus on ollut erilaista, kuin vanhenpien lapsien, vaan ihan siitä syystä, että yhdellä sisarussarjan keksivaiheilla olevan muistot ovat pelkkää vanhempien syyttelyä ja kärsimystä. vanhempani olivat ihan tavallisia ihmisiä , eikä meillä juotu eikä edes tupakoitu ja isä oli lempeä, vaikka oli sodan käynyt mies. 

Tämä sisko on osannut hävetä kaikkia ja kaikkea, jopa sitä, kun muiden äideillä on koulun joulujuhlissa  ollut kynsilakkaa ja meidän äidillä ei. Samoin häpeää silmät päästään sitä, että meitä on niin paljon. Katkerana kertoo miten niillä ja niillä on vain yksi ja kaksi sisarusta. Aina hävettää nyt vanhanakin vielä sitä, jos vaikka mentiin sairaalaan katsomaan isäämme ja meitä sisaruksia oli useampi mukana. Kertoo myös aina vain halunneensa kotoa pois ja kaikki on ollut kurjaa. Kertoo myös aina pitäneensä itseään tyhmänä ja sekin on ollut äidin vika.

Meillä muilla on ollut onnellinen lapsuus, mutta ei tällä. Paitsi yhden toisenkin sisaruksen elämä pilattiin sillä, että asuttiin niin syrjässä, eikä päässyt harrastuksiin (ei kukaan silloin päässyt) ja sitten myöhemmin joku muu valitsi hänelle aviopuolison, eikä hän ikinä päässyt ammattiin johon olisi halunnut, mutta nämä eivät olleet hänen itsensä "vikoja" vaan jonkun muun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä s

Taisin ilmaista asian epäselvästi. Kyse ei ole siitä, että vanhempi "ottaa syyt niskoilleen" vaan siitä että vanhempi ottaa lapsen tunteet vastaan (kiukun, katkeruuden, mitä sieltä nyt tulee) ja antaa niille tunteille oikeutuksen olla olemassa, vaikka näiden tunteiden syyt olisivat vanhemman mielestä kuinka epäreiluja tai epätosia tahansa.

Sitten kun lapsi saa näin kokea, että hänet on nähty ja kuultu ja että hänen tunteensa ovat valideja niin siitä voi alkaa se aito keskustelu ja lähentyminen.

Vierailija kirjoitti:

Muuhun puuttumatta, vähän tuntuu epäreilulta olla vihainen äidilleen siitä, ettei äiti jättänyt omaa isää. Se nyt kumminkin on oma isä, josta siinä puhutaan, vaikka olisi mikä hirviö, ja isän käytös on isän omalla vastuulla eikä äidin vastuulla.

Vihainen saa olla, mutta ei väärälle ihmiselle.

Meillä menee niinpäin, että äiti syyttää minua siitä että ei voinut erota isästäni. Minun syytäni se on sillä perusteella, että äitini alkoi odottamaan minua silloin kun oli eroamassa isästäni. Minun takiani ei siis pysynyt eroamaan, eikä se sitten myöhemmin enää koskaan onnistunut isän väkivaltaisuuden takia. 

Äitini kokema perhehelvetti oli siksi minun syytänl. Meillä olikin kotona kamalaa aina silloin kun vähenmat olivat yhtä aikaa kotona. Meille lapsille se näyttäytyi siten, että äiti huusi ja reuhasi todella paljon. Mikään, mitä me muut tehtiin ei kelvannut hänelle. Edes verhoja ei osattu asetella oikein.

Itse en koskaan nähnyt isäni väkivaltaisuutta. Näin kannustavan isän, joka vietti aikaa lasten kanssa. 

Aikuisiällä olen saanut osakseni syyllistämistä siitä, että lapsena leikin isäni kanssa. Siitäkin että pidin kaikista isovanhemmistani.

Mistään asioista on turha keskustella, sillä äitiäni mukaan olen ymmärtänyt asiat väärin enkä ymmärrä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä sinua erityisesti suututtaa?" tms eikä huutaa takais

Kai tiesit, että jos lapselta kysyy tarkennusta, niin lapsi vastaa terapeutin opettamana, että sinä teit virheet, sinun pitäisi itsesi tietää. Koska näin sanoen lapsi toteuttaa terapeutin ohjetta siitä, että itsetutkiskelu on parempi asia kuin toisen kertoma virhelista.

Joten seurauksena on pattitilanne.

Kuka tahansa voi päästä terapeutiksi. Kokemukseni mukaan terapeuteissa on ihan oikeasti sellaisa tyyppejä jotka pitäis laittaa eristykseen.

Lapsi on lapsi, mutta aikuinen on aikuinen. Kun lapsi on aikuinen, hän on aikuinen. Siinä vaiheessa pitää jo ymmärtää, että vanhemmat eivät ole koskaan olleet täydellisiä, eikä vanhempien tarvitse olla täydellisiä. Vanhemmilla on se sama genetiikka takana, joten jos olet sekaisin, todennäköisesti ainakin toisella vanhemmalla oli vähintään alttiutta olla vähän samaan tyyliin sekaisin. "Aikuisen lapsen" pitää jo osata antaa armoa sekä itselleen, että vanhemmilleen. Olettaen että asiat on tehty hyvää tarkoittaen ja vähintään kohtalaisesti.

En halua sanoa "kykyjen mukaan", koska tietyt persoonallisuustyypit alistavat ja vähättelevät, kun eivät muuta osaa. Heillekin voi ja kannattaa antaa anteeksi, mutta patologista käytöstä ei todellakaan tarvitse hyväksyä.

Vierailija kirjoitti:

Muuhun puuttumatta, vähän tuntuu epäreilulta olla vihainen äidilleen siitä, ettei äiti jättänyt omaa isää. Se nyt kumminkin on oma isä, josta siinä puhutaan, vaikka olisi mikä hirviö, ja isän käytös on isän omalla vastuulla eikä äidin vastuulla.

Vihainen saa olla, mutta ei väärälle ihmiselle.

Äiti uhrasi siinä meidän perusturvallisuuden tunteen. Se on aiheuttanut meille elämässä monia ongelmia. Eli kyllä se kuule siinä vaiheessa olisi ollut tärkeää viedä meidät turvaan, kun kaikki lähti menevään vituilleen. Isä kohteli väärin meitä kaikkia. Oli uhkaava, pelottava, välillä myös oikeasti väkivaltainen ja poliisitkin kävi meillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka olette kokeneet huonon lapsuuden jollain mittarilla, ihan rehellisesti, antaisitteko anteeksi jos vanhempanne vaikuttaisivat katuvilta ja anteeksi pyytäisivät. 

Olen paljon tätä pohtinut, minulla ei tosiaan ollut hyvä lapsuus ja olen terapiassakin sitä käsitellyt. Olen myös tullut siihen tulokseen, että en kyllä anteeksi antaisi.

Minä olen antanut anteeksi, vaikka eivät pyytäneet ennen kuolemaansa.

Minua helpotti, kun ymmärsin, että he olivat oman kasvatuksen uhreja ja jatkuva katkeruus syö vain minua. Jatkoin elämää.

 

Hyvin sanottu ja näinhän se on. Olisi mielenkiintoista nähdä tulevaan ja mitä nämä nyt terapiassa juoksevat ja vanhempiaan syyttävät ovat silloin mieltä tuosta samasta käytöksestä heidän omilta lapsiltaan. Varmasti omasta mielestään

Tavallaan olet ihan oikeassa, mutta kyllähän ihmisellä on myös omat aivot, joita voi käyttää. Äitini 1920-luvulla syntynyt sanoi, että hänen lapsuudessaan sai selkäänsä, jos vaikka pudotti lautasen ja se särkyi jne. Äitini oli päättänyt, että jos hänellä joskus on lapsia niin  niitä ei lyödä. Paljon meitä sisaruksia sitten syntyikin, mutta vaikka äidillä oli miten pinna kireällä niin koskaan hän  ei kajonnut meihin fyysisesti. Arvostan äitiäni paljonkin siitä, että hän pystyi katkaisemaan väkivallan kierteen , vaikka ei koulusivistystä hänellä ollutkaan. Siihen aikaan lapsien kurittaminen ruumiillisesti on ollut ihan sallittua ja jopa suotavaa: Joka kuritta kasvaa se kunnatta kuolee, oli ohjenuora lapsenkasvatuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan ett

Aikuinen ihminen ei voi enää kaataa mitä tahansa kenenkään niskaan, ei edes omien vanhempien. Aikuinen on vastuussa omasta käytöksestään.