Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Osa vanhemmista kuvittelee jostain syystä, että omille lapsille saa tehdä ja sanoa mitä hyvänsä, eikä lapsi saa siitä loukkaantua. Ei ainakaan sanoa vanhemmalle että pahoitti mielensä ilkeistä sanoista/teoista.

Itse olen yrittänyt saada vanhemman ymmärtämään ikävät puheensa mm. kysymällä, että sanoisitko ystävällesi saman minkä juuri sanoit minulle. Ajattelin että hän ehkä hoksaisi ettei niin pidä puhua aikuiselle lapsellekaan.

Mutta siitä repesikin oikein kunnon raivo. "En tietenkään sanoisi, ystävähän suuttuisi. Miten sinä olet noin tyhmä ja omituinen.. on kuin munankuorilla kävelisi, mitään ei uskalla sanoa...Mikä sinussa on vikana... ei.minulla ole tämmöistä kenenkään muun kanssa..."

Oman käytöksensä vaikutusta hän ei nähnyt silloinkaan. Ei, vaikka myönsi että tapa jolla hän minulle puhuu, ei toimisi ystävän kanssa. Ystävä suuttuisi.

Kuvottava ketju, olkaa ilman lapsianne sitten stnan ketkut, tiätteks mikä on kun pistää silmään noista teidän jutuista?

Kukaan teistä ei suostu kertoon mitä oikeasti tapahtu tai mitä te oikeasti teitte, pyörittelette käsiänne ja ihmettelette niin yleismaailmallisesti kaikkien muiden virheitä niin kun se ois joku argumentti.

Te stnan hirviöt ette ansaitse lapsia, kuolkaa yksin, kaikella rakkaudella. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan ei kyseenalaista muistojen luotettavuutta? 

Valemuistot ovat yleisiä ja olen itse taipuvainen ajattelemaan, että joillain ihmisillä on taipumus kehittää kaikenlaisia muistikuvia, joiden totuudesta ei ole mitään varmuutta.

 

Omassa sisaruskatraassani on myös yksi henkilö, jonka elämässä kaikki ikävät asiat johtuvat vanhemmistamme tai muista sukulaisista. Lapsuudessamme oma perheemme ja sukumme ovat olleet varsin tavallisia ikäkauteen nähden. Ei väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, tavallista keskiluokkaista elämää,  mihin on kuulunut iloja, mutta myös suruja ja vaikeuksia. 

Vanhempani eivät ole olleet täydellisiä, mutta itse ajattelen,  että ovat varmasti tehneet parhaansa niillä voimavaroilla ja eväillä mitä heillä on sillä hetkellä ollut. Sotatraumat ja suvun evakkohistoria, lapsuudenperheen alkoholismi ja puhumattomuus ovat va

Tuo on minusta mielenkiintoinen aihe, josta ei puhuta paljon. Monet ihmiset teini-ikäisinä tai aikuistuttuaan häpeävät perhetaustaansa ja katkovat välejä vanhempiinsa siksi, että tuollaiset junttivanhemmat eivät sovi heidän minäkuvaansa. Tunsin joskus jopa ihmisen, joka kertoi ihan pokkana, että hänen isänsä ei ole hänen oikea isänsä, vaan hän on oikeasti syntynyt äitinsä salasuhteesta johonkin fiktiiviseen aateliseen. Ja tämä nainen oli kyllä ihan sen vaatimattoman juntti-isänsä näköinen. :D

Jotkut ihmiset katkeroituvat puhtaasti siksi että fantasioissaan kuvittelevat ansaitsevansa jotain paljon parempaa kuin vaatimattoman todellisuuden. Ne näistä jotka onnistuvat nousemaan hierarkiassa joko uran tai rikkaamman puolison kautta yrittävät yleensä unohtaa perhataustansa kokonaan. En tiedä paljonko tällaisia on, mutta itsekin tiedän useamman, joten ei se nyt ihan harvinaista voi olla. En tiedä miten vanhempia voisi näissä tapauksissa syyttää. No, ehkä jokin meni kasvatuksessa pahasti pieleen, jos aikuisella ihmisellä on vielä täydet prinsessa- tai prinssifantasiat päällä. Mutta ei sitä kyllä vielä kaltoinkohteluksi voi leimata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan ett

"Taisin ilmaista asian epäselvästi. Kyse ei ole siitä, että vanhempi "ottaa syyt niskoilleen" vaan siitä että vanhempi ottaa lapsen tunteet vastaan (kiukun, katkeruuden, mitä sieltä nyt tulee) ja antaa niille tunteille oikeutuksen olla olemassa, vaikka näiden tunteiden syyt olisivat vanhemman mielestä kuinka epäreiluja tai epätosia tahansa."

En tiedä, ehkä se johtuu siitä että minulla ei ole lapsia, mutta minusta tuo on ihan järkyttävä ajattelutapa. Ei kenenkään tarvitse ottaa mukisematta vastaan epätosia väitteitä itsestään.

(Ja tietysti olettaen, että ne väitteet oikeasti ovat epätosia. Esim. moni päihdeongelmainen vanhempi ei tietysti edes myönnä ongelmansa laajuutta.)

Vierailija kirjoitti:

Kuka tahansa voi päästä terapeutiksi. Kokemukseni mukaan terapeuteissa on ihan oikeasti sellaisa tyyppejä jotka pitäis laittaa eristykseen.

Tiedän yhden terapeutin, joka on ollut menneinä vuosikymmeninä mukana järjestäytyneessä rikollisuudessa, on vain nimensä muuttanut matkan varrella. Meni kahvi väärään kurkkuun, kun näin kuvan paikallislehdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän

Aikuinen ihminen ei voi enää kaataa mitä tahansa kenenkään niskaan, ei edes omien vanhempien. Aikuinen on vastuussa omasta käytöksestään.

Totta. Myös vanhempi on aikuinen ja vastuussa omasta käytöksestään. Ei hänkään ole mikään lapsi, jota täytyy loputtomiin ymmärtää, ja joka saa tehdä mitä hyvänsä ilman mitään seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuhun puuttumatta, vähän tuntuu epäreilulta olla vihainen äidilleen siitä, ettei äiti jättänyt omaa isää. Se nyt kumminkin on oma isä, josta siinä puhutaan, vaikka olisi mikä hirviö, ja isän käytös on isän omalla vastuulla eikä äidin vastuulla.

Vihainen saa olla, mutta ei väärälle ihmiselle.

Äiti uhrasi siinä meidän perusturvallisuuden tunteen. Se on aiheuttanut meille elämässä monia ongelmia. Eli kyllä se kuule siinä vaiheessa olisi ollut tärkeää viedä meidät turvaan, kun kaikki lähti menevään vituilleen. Isä kohteli väärin meitä kaikkia. Oli uhkaava, pelottava, välillä myös oikeasti väkivaltainen ja poliisitkin kävi meillä.

Kummastako tässä nyt puhutaan äidin isästä vai äidin aviomiehestä? Tuo kommentti jolle vastaat sanoo: "ettei äiti jättänyt OMAA isää, se nyt kumminkin on oma isä"" sinä kuitenkin selvästi puhut teidän lasten isästä, eli äidin aviomiehestä.

Jos kyse on äidin aviomiehesta ja teidän isästä, niin silloin äiti todellakin on velvollinen jättämään miehensä ja turvaamaan lastensa lapsuuden, jos kyse on äidin ISÄSTÄ niin silloin asia on toinen. Toki jos pappa olisi asunut samassa taloudessa silloinkin lasten etu olisi mennyt edelle, mutta jos pappa asui muualla, ei äidin olisi tarvinnut katkaista välejään omaan isäänsä, mutta lapset olisi pitänyt pitää papasta erossa. 

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä sinua erityisesti suututtaa?" tms eikä huutaa takais

Ei, vanhemman ei tarvitse ottaa vastaan mitään huutelua aikuiselta lapseltaan jos sinua lainatakseni lapsi on kasvanut terveessä perheessä. Silloin voi sanoa että voidaan palata asiaan kun osaat keskustella asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän

No edelleenkin on tarkoitus ihan vaan ottaa vastaan ne lapsen tunteet. Ilmeisesti sinun vanhempasi ei ole koskaan osanneet ottaa vastaan sinun (kielteisiä) tunteitasi kun olit lapsi ja siksi et pääse jyvälle ajatuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä s

No ei tarvitse jos itse haluaa dissata lapsensa ja tämän tunteet ja kokemukset. Ne ovat joka tapauksessa aina kuitenkin totta. 

Vierailija kirjoitti:

Kuvottava ketju, olkaa ilman lapsianne sitten stnan ketkut, tiätteks mikä on kun pistää silmään noista teidän jutuista?

Kukaan teistä ei suostu kertoon mitä oikeasti tapahtu tai mitä te oikeasti teitte, pyörittelette käsiänne ja ihmettelette niin yleismaailmallisesti kaikkien muiden virheitä niin kun se ois joku argumentti.

Te stnan hirviöt ette ansaitse lapsia, kuolkaa yksin, kaikella rakkaudella. <3

Sillälailla. Jotain traumoja käsittelemättä? Tässä ketjussa kai puhutaan tilanteesta jossa aikuinen lapsi syyttää vanhempiaan omasta huonosta olostaan vaikka on lapsuus on ollut kutakuinkin ok.

Vierailija kirjoitti:

En päässyt lukemaan juttua, mutta omaa kokemusta tässä. Olen mielenterveyskuntoutuja joka koittaa päästä elämässä eteenpäin ja sitä ajatellen halunnut keskustella vanhempieni tavoista toimia psykoterapeutin neuvosta ja kannustamana. Ensin tuntui ettei minulla ole oikeutta moittia, koska näennäisen hyvän lapsuuden olen saanut, mutta olen ymmärtänyt että itseni vuoksi, (kuinka itsekästä!) minun on pakko nostaa tiettyjä lapsuuden kipukohtia esille, ei syytellen, vaan keskustellen ja kysellen, mikä tiettyjen toimintatapojen taustalla on voinut olla, että voisin ymmärtää miksi toimittu tavalla X ja Y. Kuulla anteeksipyyntö ja/tai selitys, antaa anteeksi, ymmärtää ja hyväksyä. Keskustelu päättyi lyhyeen vanhempani todetessa että hän on siis huono ihminen. Siihen loppui keskustelu.

Tämä. Äitini typistää keskustelut niin ikään johonkin uhriutuvaan kommenttiin, tyyliin 'minuahan voi aina syyttää kaikesta.' Ja sitten jatkaa täsmälleen samaa käytöstä. Tilanne on sellainen, että yksi sisaruksistani on jatkuvasti kateellinen meille muille, milloin mistäkin asiasta. Vanhempani päättivät siirtää mökkinsä minulle ikäännyttyään ja koska asun mökin lähellä toisin kuin muu perhe. Arvasin että sisarelleni tämä tulee olemaan ongelma, siksi varmistin että vanhempani ovat asian hänen kanssaan etukäteen keskustelleet. No, paperit tehtiin, mikään ei muuttunut käytännössä, mutta kuten arvata saattaa sain sisareltani syyllistämistä osakseni. Kun vaadin vanhempiani selvittämään sisareni kanssa, että kyseessä on heidän valintansa ja toiveensa, saan äidiltäni ja sisareltani vastaan sättimistä ja uhriutumista. Arvaan, että tässä mökissä muhii katkeruuden aihe pitkälle tulevaisuuteen, ellei asiaa nyt selvitetä tavalla tai toisella. Sisareni on saanut mökin arvoa suuremman summan rahassa, joten mistään epätasa-arvoisesta kohtelusta ei nyt ole kysymys. Opin tilanteesta etteivät kaikki vanhemmat todellakaan  toivo kaikille lapsilleen hyvää, ole kykeneviä ottamaan vastaan palautetta tai selvittämään epäkohtia omalta osaltaan. Tällainen vanhempi uhriutuu ja liittoutuu mielellään sen lapsistaan kanssa, joka makeilee ja voitelee itsetuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan ei kyseenalaista muistojen luotettavuutta? 

Valemuistot ovat yleisiä ja olen itse taipuvainen ajattelemaan, että joillain ihmisillä on taipumus kehittää kaikenlaisia muistikuvia, joiden totuudesta ei ole mitään varmuutta.

 

Omassa sisaruskatraassani on myös yksi henkilö, jonka elämässä kaikki ikävät asiat johtuvat vanhemmistamme tai muista sukulaisista. Lapsuudessamme oma perheemme ja sukumme ovat olleet varsin tavallisia ikäkauteen nähden. Ei väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, tavallista keskiluokkaista elämää,  mihin on kuulunut iloja, mutta myös suruja ja vaikeuksia. 

Vanhempani eivät ole olleet täydellisiä, mutta itse ajattelen,  että ovat varmasti tehneet parhaansa niillä voimavaroilla ja eväillä mitä heillä on sillä hetkellä ollut. Sotatraumat ja suvun evakkohistoria, l

Jo on sulla sadut. En ole itse tavannut yhtäkään tällaista ihmistä. Tosi vaikea uskoa, että tämä olisi mikään yleinen ilmiö. 

Nykyään on yleistä, että oma paha olo pitää ulkoistaa ja sille pitää löytää syyllinen. Asioista tottakai pitää puhua ja se usein auttaa, mutta syyllistäminen ei ole pitkäkestoinen tai rakentava keino ratkaista ongelmia. Vai onko jollain kokemusta, että muita syyllistämällä oma olo parani? Jos näin tapahtui, niin sitten ei varmaan tarvi enää syyllistää, koska syyllistäminen on merkki pahasta olosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän

Saanko antaa sinulle rakentavaa palautetta? Sinun kannattaisi opetella kuuntelemaan muita ihmisiä, ja oikeasti kuulemaan mitä heillä on sanottavana. Monet asiat maailmassa eivät ole mielipideasioita. Kuten tämäkään. Ja kun sinulla itselläsi ei ole kokemusta tai faktatietoa, ei kannata vängätä muiden kanssa, vaan oppia heiltä jotka tietävät jotain tästä aiheesta.

Olet varmasti hyvin nuori, kun luulet ns. tietäväsi kaikesta kaiken. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin tajuaa miten vähän lopulta ymmärtääkään tätä maailmaa. Nöyrtyy ja tulee vastaanottavaisemmaksi uutta tietoa ja muiden kokemuksia kohtaan. Oppii kuuntelemaan ja oppimaan. 

Oisiko tätä astikkelia luettavana missään kokonaisuudessaan, en  pääse lukemaan hesarin sivulta?. Onko se laitettu tähän ketjuun jollekin sivulle (en löydä)?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lap

Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi osata käyttäytyä kuten aikuinen ja mielestäni vanhemmilla on oikeus odottaa lapseltaan iän mukaista käyttäytymistä. Raivopotkukohtauksia pitää käsitellä lapsuudessa, mutta lapsen aikuistumisen jälkeen niihin ei tarvi lähteä mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Muuhun puuttumatta, vähän tuntuu epäreilulta olla vihainen äidilleen siitä, ettei äiti jättänyt omaa isää. Se nyt kumminkin on oma isä, josta siinä puhutaan, vaikka olisi mikä hirviö, ja isän käytös on isän omalla vastuulla eikä äidin vastuulla.

Vihainen saa olla, mutta ei väärälle ihmiselle.

Vähän epäselväksi jäi, puhutko nyt äidin omasta isästä vai aviomiehestä? Aviomieshän ei ole äidin oma isä.

Ja jos tässä puhutaan äidin aviomiehestä ja heidän lastensa isästä, niin silloin äidillä kyllä on velvollisuus lähteä ja jättää se mies, joka pilaa ja traumatisoi lasten elämän. 

Kyllä minusta voi olla vihainen äidilleen, jos tämä ei ole eronnut hirviömiehestään ja lasten isästä, mutta vielä enemmän voi olla vihainen isälleen, joka on pilannut lastensa elämän, tai ainakin lapsuuden. 

Oma isä ei ole mikään jumala, josta ei saa puhua pahaa jos hän kerran on ollut täysi paska. Mielummin ilman isää, kuin hullun isän kanssa. Mikään ei ole puolustus sille, että äiti ei ole pelastanut lapsiaan paskalta ja väkivaltaiselta isältä. Mutta perussyyllinen on tietenkin perseilevä isä. Äiti olisi voinut omalla toiminnallaan pelastaa lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan että olet vihainen. Haluatko kertoa tarkemmin, mikä s

Voit aloittaa oman keskustelun terveistä perheistä. Tämä ketju ei niitä koske, vaan koskee sellaisia joissa lapsi joutuu turvautumaan terapiaan aikuisiällä (tai jolla olisi tarvetta sellaiselle). 

Vierailija kirjoitti:

Muuhun puuttumatta, vähän tuntuu epäreilulta olla vihainen äidilleen siitä, ettei äiti jättänyt omaa isää. Se nyt kumminkin on oma isä, josta siinä puhutaan, vaikka olisi mikä hirviö, ja isän käytös on isän omalla vastuulla eikä äidin vastuulla.

Vihainen saa olla, mutta ei väärälle ihmiselle.

Lapsi ei pääse itse tuosta tilanteesta pois. Millainen äiti jää lasten kanssa kotiin, jossa isä riehuu yhä uudelleen ja uudelleen? 

-ohis