Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvottava ketju, olkaa ilman lapsianne sitten stnan ketkut, tiätteks mikä on kun pistää silmään noista teidän jutuista?

Kukaan teistä ei suostu kertoon mitä oikeasti tapahtu tai mitä te oikeasti teitte, pyörittelette käsiänne ja ihmettelette niin yleismaailmallisesti kaikkien muiden virheitä niin kun se ois joku argumentti.

Te stnan hirviöt ette ansaitse lapsia, kuolkaa yksin, kaikella rakkaudella. <3

Sillälailla. Jotain traumoja käsittelemättä? Tässä ketjussa kai puhutaan tilanteesta jossa aikuinen lapsi syyttää vanhempiaan omasta huonosta olostaan vaikka on lapsuus on ollut kutakuinkin ok.

 

Jos ihminen joutuu aikuisiällä terapiaan lapsuuden aiheuttaman turvattomuuden/arvottomuuden/pelkotilojen vuoksi, ei lapsuus ollut "kutakuinkin ok". Luepa aloitus uudestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän!" vastuullinen vanhempi vastaa tyyliin "huomaan ett

"Voit aloittaa oman keskustelun terveistä perheistä. Tämä ketju ei niitä koske, vaan koskee sellaisia joissa lapsi joutuu turvautumaan terapiaan aikuisiällä (tai jolla olisi tarvetta sellaiselle). "

Sivusta huomautan, että moni meistä joutuu turvautumaan terapiaan aikuisiällä, vaikka lapsuudessa ei olisi ollut mitään vikaa. Minä mukaanlukien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En päässyt lukemaan juttua, mutta omaa kokemusta tässä. Olen mielenterveyskuntoutuja joka koittaa päästä elämässä eteenpäin ja sitä ajatellen halunnut keskustella vanhempieni tavoista toimia psykoterapeutin neuvosta ja kannustamana. Ensin tuntui ettei minulla ole oikeutta moittia, koska näennäisen hyvän lapsuuden olen saanut, mutta olen ymmärtänyt että itseni vuoksi, (kuinka itsekästä!) minun on pakko nostaa tiettyjä lapsuuden kipukohtia esille, ei syytellen, vaan keskustellen ja kysellen, mikä tiettyjen toimintatapojen taustalla on voinut olla, että voisin ymmärtää miksi toimittu tavalla X ja Y. Kuulla anteeksipyyntö ja/tai selitys, antaa anteeksi, ymmärtää ja hyväksyä. Keskustelu päättyi lyhyeen vanhempani todetessa että hän on siis huono ihminen. Siihen loppui keskustelu.

Tämä. Äitini typistää keskustelut niin ikään johonkin uhriutuvaan kommenttiin, tyyliin 'min

Juurikin näin. Tyypillinen narsistivanhempi. Kouluttaa yhdestä lapsestaan itselleen hovipalvelijan. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on yleistä, että oma paha olo pitää ulkoistaa ja sille pitää löytää syyllinen. Asioista tottakai pitää puhua ja se usein auttaa, mutta syyllistäminen ei ole pitkäkestoinen tai rakentava keino ratkaista ongelmia. Vai onko jollain kokemusta, että muita syyllistämällä oma olo parani? Jos näin tapahtui, niin sitten ei varmaan tarvi enää syyllistää, koska syyllistäminen on merkki pahasta olosta?

Ei kysymys ole syyllistämisestä, vaan painamaan jääneen tilanteen selvittämisestä jälkikäteen. Luin juuri artikkelin jonka mukaan erityisesti suomalaisille on vaikeaa pyytää anteeksi. Joko keskustelua ei haluta käydä ollenkaan tai anteeksipyyntö on mekaaninen vailla todellista sisäistämistä, miksi tässä nyt pyydetään anteeksi.  Mikä siinä on niin vaikeaa, myöntää että tein osaltasi väärän arvion tai päätöksen ja ymmärrän nyt että se aiheutti sinulle kipua, olen pahoillani? Ei mitään selityksiä, ei mitään konditionaaleja tyyliin 'jos loukkasin'. Jokaisella on syynsä toimia kuten toimii, ei sitä tarvitse erikseen perustella. Riittää että ymmärtää toimineensa toisen kannalta satuttavalla tavalla ja on asiasta pahoillaan. Silti voi samaan aikaan perustellusti ajatella toimineensa olosuhteissa parhaalla mahdollisella tavalla, sekin voi samaan aikaan olla totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvottava ketju, olkaa ilman lapsianne sitten stnan ketkut, tiätteks mikä on kun pistää silmään noista teidän jutuista?

Kukaan teistä ei suostu kertoon mitä oikeasti tapahtu tai mitä te oikeasti teitte, pyörittelette käsiänne ja ihmettelette niin yleismaailmallisesti kaikkien muiden virheitä niin kun se ois joku argumentti.

Te stnan hirviöt ette ansaitse lapsia, kuolkaa yksin, kaikella rakkaudella. <3

Sillälailla. Jotain traumoja käsittelemättä? Tässä ketjussa kai puhutaan tilanteesta jossa aikuinen lapsi syyttää vanhempiaan omasta huonosta olostaan vaikka on lapsuus on ollut kutakuinkin ok.

 

Jos ihminen joutuu aikuisiällä terapiaan lapsuuden aiheuttaman turvattomuuden/arvottomuuden/pelkotilojen vuoksi, ei lapsuus ollut "kutakuinkin ok". Luepa aloitus uudestaan. <

"Jos ihminen joutuu aikuisiällä terapiaan lapsuuden aiheuttaman turvattomuuden/arvottomuuden/pelkotilojen vuoksi, ei lapsuus ollut "kutakuinkin ok". Luepa aloitus uudestaan. "

Missä siinä sanotaan, että hän joutui terapiaan nimenomaan lapsuuden kokemusten takia? Terapian tarve voi tulla vaikka työuupumuksesta tai traumaattisesta kokemuksesta joka on tapahtunut tänä vuonna eikä 20 vuotta sitten. Siellä terapiassa voidaan sitten käsitellä vaikka mitä, mutta se ei tarkoita, että lapsuus olisi ollut terapian varsinainen syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten järkyttävän vähällä järjellä niitä lapsia oikein tehdään ja kasvatetaan?!? Äkkiseltään kuvittelisi tollommankin tajuavan hommaan ryhtyessään, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on valtasuhde ja tästä taas seuraa automaattisesti tiettyjä asioita.

Yksi perustavanlaatuisimmista vanhemman tehtävistä on ottaa vastaan lapsen tunteet ja olla niille pelinä, olkoonkin kyseessä sitten vaikka aikuistunut lapsi. Terveessä perheessä kasvanut kyllä yleensä kiukuttelee nämä turhautuneet tunteensa murrosiän irtautumisprosessissa, mutta jos murrosikä on syystä tai toisesta mennyt vanhempia miellyttäessä/ turvattomuudessa, niin murrosiän kiukku saattaa purkautua vasta aikuisena.

Ja siinä vaiheessa kun (kenties jo aikuistunut) lapsi huutaa: "mä vihaan sua, sä pilasit mun elämän

Niinhän se on. Terapialle voi olla tarvetta vaikka jos sattuu joku tragedia, kohtaa työpaikkakiusaamista tai sairastuu vakavasti.

"JOS AIKUINEN LAPSI jatkuvasti arvostelee ja haukkuu vanhempiaan niin, että he kokevat koko ihmisyytensä määrittyvän tämän kautta, vanhemman on lopetettava sylkykuppina oleminen. Aikuiselle lapselleen voi sanoa, ettei enää suostu kuuntelemaan vähättelyä.

Vaikeissa tilanteissa pitää hakea ulkopuolista apua. "

https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvottava ketju, olkaa ilman lapsianne sitten stnan ketkut, tiätteks mikä on kun pistää silmään noista teidän jutuista?

Kukaan teistä ei suostu kertoon mitä oikeasti tapahtu tai mitä te oikeasti teitte, pyörittelette käsiänne ja ihmettelette niin yleismaailmallisesti kaikkien muiden virheitä niin kun se ois joku argumentti.

Te stnan hirviöt ette ansaitse lapsia, kuolkaa yksin, kaikella rakkaudella. <3

Sillälailla. Jotain traumoja käsittelemättä? Tässä ketjussa kai puhutaan tilanteesta jossa aikuinen lapsi syyttää vanhempiaan omasta huonosta olostaan vaikka on lapsuus on ollut kutakuinkin ok.

 

Hmph.. no toinen puoli väittää moista, mulla on tosiaan traumoja ja oma kohtasia kokemuksia tästä sonnasta, se että kaikki ois ollu ok on läpinäkyvä valhe jonka kanssa jokainen narsistin uhri joutuu kamppaileen, nää on kaikki ihan oppikirjaesimerkkejä ja mulla ei ole mitään syytä antaa kenenkään muun päättää miten mä haluan asiasta puhua.

Mut niin kun aina, vanhemmat ei suostu kuunteleen ja sen varjolla voi teeskennellä et mitään ei tapahtunu.

Tässä ketjussa puhutaan narsismista, narsistin itsensä asettamassa kontekstissa.

Ottamatta kantaa AP:n tilanteeseen, tuntui tuossa hesarin jutussa, että äiti myönsi itsekin olleensa huonossa avioliitossa ja sairastelleen henkisesti, eikä silti ymmärtänyt miksi lapsi kipuilee näistä asioista aikuisiällä. Tietenkin tälläinen on ollut lapselle raskasta enkä yhtään ihmettele, että negatiiviset tunteet kohdistuvat äitiin. Mielestäni olisi reilua antaa lapselle aikaa käydä asioita läpi ja tuntea ne tunteet mille ei ehkä lapsena ollut tilaa jos muutenkin perhe-elämä oli vaikeaa. Tietenkin aikuinen on vastuussa itsestään, mutta ei ole kohtuullista äidiltä olettaa että lapsi olisi valmis sivuuttamaan kokemukset vaan sen takia, että äiti on itse ehtinyt ne jo käsittelemään ja on sinut niiden kanssa.. Jäi mielikuva, ettei jutun äiti oikeastaan halua myöntää, että lapsilla on ollut hankala lapsuus osittain myös äidin päätöksien ja terveydentilan takia. Syyttely tietenkin tuntuu pahalta, mutta luulisi, että se vaihe menee vielä ohi, kuten haastatellut asiantuntijatkin sanoivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvottava ketju, olkaa ilman lapsianne sitten stnan ketkut, tiätteks mikä on kun pistää silmään noista teidän jutuista?

Kukaan teistä ei suostu kertoon mitä oikeasti tapahtu tai mitä te oikeasti teitte, pyörittelette käsiänne ja ihmettelette niin yleismaailmallisesti kaikkien muiden virheitä niin kun se ois joku argumentti.

Te stnan hirviöt ette ansaitse lapsia, kuolkaa yksin, kaikella rakkaudella. <3

Sillälailla. Jotain traumoja käsittelemättä? Tässä ketjussa kai puhutaan tilanteesta jossa aikuinen lapsi syyttää vanhempiaan omasta huonosta olostaan vaikka on lapsuus on ollut kutakuinkin ok.

 

Jos ihminen joutuu aikuisiällä terapiaan lapsuuden aiheuttaman turvattomuuden/arvottomuuden/pelkotilojen vuoksi, ei lapsuus oll

Jos äiti oli tehnyt jotain, jota joutui pyytämään anteeksi, ja joka lapsen mielestä jäi silti käsittelemättä, on mahdollista lukea kontekstista, että lapsuudessa on ollut asioita joita lapsi kantaa yhä aikuisuuteen asti, eikä kyse ole mistään keksitystä jutusta. 

Eiköhän kaikki vanhemmat ole syyllisiä. Vanhempi, kohtaa totuus, sinä olet syyllinen! Ja lapsi, anna anteeksi. Ps. jos itse tulet vanhemmaksi joskus, tulet myös syylliseksi moniin kasvatusvirheisiin. Niiltä ei voi välttyä vaikka yrittäisikin, ja totakai pitää yrittää. Lapsi on herkkä, yksi väärä sana voi jäädä kaivamaan koko iäksi.

voisiko joku tiivistää pähkinänkuoressa MISTÄ tuo aikuien lapsi syyllisti äitiään, kun en pääse lukemaan nartikkelia? Haluaisin tietää mistä keskustellaan. Oliko syynä isän käytös lapsia kohtaan, ja ettei äiti eronnut?

Vierailija kirjoitti:

Ottamatta kantaa AP:n tilanteeseen, tuntui tuossa hesarin jutussa, että äiti myönsi itsekin olleensa huonossa avioliitossa ja sairastelleen henkisesti, eikä silti ymmärtänyt miksi lapsi kipuilee näistä asioista aikuisiällä. Tietenkin tälläinen on ollut lapselle raskasta enkä yhtään ihmettele, että negatiiviset tunteet kohdistuvat äitiin. Mielestäni olisi reilua antaa lapselle aikaa käydä asioita läpi ja tuntea ne tunteet mille ei ehkä lapsena ollut tilaa jos muutenkin perhe-elämä oli vaikeaa. Tietenkin aikuinen on vastuussa itsestään, mutta ei ole kohtuullista äidiltä olettaa että lapsi olisi valmis sivuuttamaan kokemukset vaan sen takia, että äiti on itse ehtinyt ne jo käsittelemään ja on sinut niiden kanssa.. Jäi mielikuva, ettei jutun äiti oikeastaan halua myöntää, että lapsilla on ollut hankala lapsuus osittain myös äidin päätöksien ja terveydentilan takia. Syyttely tietenkin tuntuu pahalta, mutta luulisi, että se vaihe menee vielä

Asiantuntija jutussa sanoi, että olisi tärkeää käsitellä näitä asioita kun aikuinen lapsi haluaa ja että se on tapa, jolla asioista voidaan löytää yhteinen ymmärrys ja päästä.eteenpäin.

Silti tämä äiti toimi juuri päinvastoin eli vetäytyi ja kieltäytyi puhumasta ja syytteli lastaan omista kielteisistä tunteistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on yleistä, että oma paha olo pitää ulkoistaa ja sille pitää löytää syyllinen. Asioista tottakai pitää puhua ja se usein auttaa, mutta syyllistäminen ei ole pitkäkestoinen tai rakentava keino ratkaista ongelmia. Vai onko jollain kokemusta, että muita syyllistämällä oma olo parani? Jos näin tapahtui, niin sitten ei varmaan tarvi enää syyllistää, koska syyllistäminen on merkki pahasta olosta?

Ei kysymys ole syyllistämisestä, vaan painamaan jääneen tilanteen selvittämisestä jälkikäteen. Luin juuri artikkelin jonka mukaan erityisesti suomalaisille on vaikeaa pyytää anteeksi. Joko keskustelua ei haluta käydä ollenkaan tai anteeksipyyntö on mekaaninen vailla todellista sisäistämistä, miksi tässä nyt pyydetään anteeksi.  Mikä siinä on niin vaikeaa, myöntää että tein osaltasi väärän arvion tai päätöksen ja ymmärrän nyt että se aiheutti sinulle

Olen huomannut. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta kyvyttömyys pyytää anteeksi on yksi suuri syy, miksi erosin ex-miehestäni. Jos hän loukkasi minua jotenkin, kaikelle piti heti äkkiä keksiä joku oikeutus. Joku selitys. Itse taas olen sellainen ihminen, että pyydän välittömästi anteeksi, jos huomaan loukanneeni toista, koska minusta tuntuu oikeasti pahalta kun aiheutin pahaa mieltä. Enkä ala heti anteeksipyynnön jälkeen perustelemaan omaa toimintaani, eli kumoamaan anteeksipyyntöä. Mielestäni kaikenlainen selittely ja uhriutuminen kumoaa anteeksipyynnön, ja osoittaa ettei henkilö ole oikeasti pahoillaan, vaan lähinnä säälii itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on yleistä, että oma paha olo pitää ulkoistaa ja sille pitää löytää syyllinen. Asioista tottakai pitää puhua ja se usein auttaa, mutta syyllistäminen ei ole pitkäkestoinen tai rakentava keino ratkaista ongelmia. Vai onko jollain kokemusta, että muita syyllistämällä oma olo parani? Jos näin tapahtui, niin sitten ei varmaan tarvi enää syyllistää, koska syyllistäminen on merkki pahasta olosta?

Asioista puhuminen ei ole syyllistämistä ellei toinen osapuoli sitten syyllisty siitä itse. Syyllistyjän kannattaa miettiä, miksi ahdistuu siitä, että omasta toiminnasta puhutaan. 

Jos sinua lyödään, katsotko että sinä syyllistät toista kun otat asian puheeksi jälkeenpäin lyöjän kanssa? Pitäisikö sinun olla vaan ihan hiljaa, ettei toinen syyllisty? 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kaikki vanhemmat ole syyllisiä. Vanhempi, kohtaa totuus, sinä olet syyllinen! Ja lapsi, anna anteeksi. Ps. jos itse tulet vanhemmaksi joskus, tulet myös syylliseksi moniin kasvatusvirheisiin. Niiltä ei voi välttyä vaikka yrittäisikin, ja totakai pitää yrittää. Lapsi on herkkä, yksi väärä sana voi jäädä kaivamaan koko iäksi.

Tottakai minä tiedostan,  että elämän varrella voin tulla loukanneeksi lastani! Se kuuluu ihmissuhteisiin.  Tulee sanottua ikävästi, vaikkapa kun painostaa koulutehtävien  hoitoon väsyneenä ja turhautuneena. Tuli myös erottua lapsen isästä, joka varmasti on lapselle kipeä kokemus. Mutta eikö näistä asioista olisi ihan tervettä keskustella jos ne lapsen aikuistuessa nousevat hänen mieltään painamaan? Kokemukseni mukaan halveksunta ja kiukku nousevat sitten kun rakentavaa keskustelun avausta ei ensin ole otettu asiallisesti vastaan.

Ei läheiset ole olemassa vain tuodakseen jatkuvaa hyvää mieltä juuri minulle.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on yleistä, että oma paha olo pitää ulkoistaa ja sille pitää löytää syyllinen. Asioista tottakai pitää puhua ja se usein auttaa, mutta syyllistäminen ei ole pitkäkestoinen tai rakentava keino ratkaista ongelmia. Vai onko jollain kokemusta, että muita syyllistämällä oma olo parani? Jos näin tapahtui, niin sitten ei varmaan tarvi enää syyllistää, koska syyllistäminen on merkki pahasta olosta?

Minusta syyllistäminen on vähän ongelmallinen sana. Se ikään kuin vihjaa, että viattoman syyksi yritetään laskea jotain, mitä hän ei ole tehnyt. Mikä on aika eri asia kuin sen toteaminen, että joku on toiminut väärin ja että hänellä on vastuu toiminnan seurauksista.

Minua ainakin helpotti sen tajuaminen, että minun lapsuuteni ja teini-ikäni ongelmat eivät olleet minun syytäni. Koska minä en ollut se, joka jätti ongelmat ratkaisematta, ruoan laittamatta, lääkärin varaamatta ja katsoi asiakseen olla joka viikonloppu humalassa lastensa kustannuksella.

Kaltoinkohtelun ääneen sanominen ole syyllistämistä, vaan tosiasian toteamista. Ja minulle tärkeää, koska auttaa näkemään sen, että nuorena puhjenneet mielenterveysongelmat ja masennus olivat itse asiassa normaali reaktio hänen huonoon vanhemmuuteensa - eivät osa minun persoonallisuuttani. Auttoi muuttamaan niitä asioita, jotka estivät minua olemasta onnellisia.

Nykyisin en kanna häpeää muiden tekemisistä, pyydä anteeki kun en ole pahoillani tai yritä lepyttää ihmisiä, jotka itse käyttäytyvät huonosti.

Ja äitini - joka ei edelleenkään halua nähdä vikaa omassa toiminnassaan - voi vanhana pärjäillä samoin opein, jotka minä sain ollessani lapsena hädissäni: "koita nyt vaan pärjätä/ voithan sinä itse hoitaa tuon".

Sitä saa, mitä tilaa. Ja minä ojennan syyllisyyden sille, jolle se kuuluu, sen sijaan että kantaisin sitä itse.

Ymmärrätte varmaan minua, koska "olenhan yrittänyt parhaani".

Vierailija kirjoitti:

voisiko joku tiivistää pähkinänkuoressa MISTÄ tuo aikuien lapsi syyllisti äitiään, kun en pääse lukemaan nartikkelia? Haluaisin tietää mistä keskustellaan. Oliko syynä isän käytös lapsia kohtaan, ja ettei äiti eronnut?

Äiti ei kertonut kuin ylimalkaisesti. Ainakin se mainittiin, että äiti roikkui liian pitkään suhteessa lasten isään. Sen jälkeen äiti sairastui henkisesti ja tämä oli äidin mielestä peruste loukkaantua lapselle, sillä äiti oli se, jolla oli vaikeaa.

Lapsen puheet uhkasivat äidin mielestä viedä äidin mielen takaisin niihin synkeisiin asioihin. Hänen ensisijainen velvollisuus oli kuitenkin nyt huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Täällä on hyviä näkökohtia, mutta vain muutamassa kirjoituksessa on tavoitettu esiin tuomani alkuperäinen asetelma (joka oli ymmärtääkseni myös Hesarin artikkelin lähtökohta).

Meidät ihmiset on rakennettu eri lailla, joku kestää ristiriitaisuuksia helpommin kuin toinen. Minun perheessäni on ollut nähdäkseni normaaleja hankaluuksia, ei mitään äärimmäistä. Mutta aikuisen tyttäreni mielestä sitten näin ei ole ollut, koska ns. normaalien perhe-elämän vuosiemme, matkojen, perhejuhlien, opintojen, arjen ja töiden jälkeen hänen ahdistuksensa juurisyyt tuntuvan ensisijaisesti tulevan sieltä lapsuudesta, perhe-elämästämme ja mikä satuttavinta, minun persoonastani ja käytöksestäni. En nyt lähde erittelemään luonteenpiirteitäni, mutta minua todella satuttaa se, että äitinä tulen mitätöidyksi siksi, että olen sellainen kuin olen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään päideongelmia, en ole ollut fyysisesti tai psyykkisesti sairas. En väitä olevani täydellinen, mutta tuntuu siltä, että äitinä minun olisi pitänyt tajuta olla jonkin muunlainen. Minusta äitiys ei ole sillä lailla elämäntehtävä etten voisi olla juuri sellainen kuin olen. Se satuttaa eniten. Ja toinen asia mikä satuttaa on se, että kun olen halunnut olla lapseni elämässä mukana sekin käännetään minua vastaan, olen rajaton ja ripustautuva. 

Siksi puhuin alkuperäisessä aloituksessani mielen puoskareista, koska silloin kaikki metodit eivät voi olla kohdallaan, jos tämä tilanne on näin yleinen nuorten aikuisten ja vanhempien välillä.

Ap 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Taas lähdetään oletuksesta että vanhempi lähes aina haluaa lapselleen vain hyvää ja JOKAISEN lapsen tulee antaa puutteet anteeksi eikä syytellä vanhempiaan.

Entä kun äiti on ollut väkivaltainen, hakannut pientä taaperoaan astioilla päähän, heilunut humalassa, riidellyt, huutanut ja raivonnut niin kauan kuin lapsi asui kotona, pettänyt miestään, harjoittanut henkistä väkivaltaa lastaan kohtaan pilkkaamalla, nöyryyttämällä, pelottelemalla ja uhkailemalla, myöhemmin aikuisiässä  varastanut lapsensa omaisuutta, yrittänyt hajottaa lapsensa avioliiton ja yrittänyt petoksella viedä isän lapselleen testamenttaamaa omaisuutta ?

Oma äitini oli ja on vieläkin yli 80-vuotiaana tuollainen.

Olen koko ikäni törmännyt asenteeseen että kaikki äidit haluavat lapselleen vain hyvää ja että jokainen äiti rakastaa lastaan. Ja äitini on tietysti selittänyt kaikille miten MINÄ olen ollut 2-vuotiaasta saakka todella vaikea lapsi ja miten huonot välimme johtuvat vain ja ainoastaan minusta.

Äitini ei ole koskaan pyytänyt anteeksi mitään, eikä ole edes koskaan tietenkään edes myöntänyt että olisi tehnyt yhtään mitään väärin.

Kouluikäisenä kukaan ei oikein uskonut mitä jouduin kotonani kokemaan.

Terapeutti jonka puheille hakeuduin isäni kuoleman jälkeen oli elämässäni ensimmäinen henkilö joka uskoi,  kuunteli ja yritti auttaa. Ja hänen neuvonsa oli että ottaisin etäisyyttä äitiini.

Terapiassa ymmärsin että äitini ei tule muuttumaan vaikka kuinka yrittäisin miellyttää ja olla täydellinen.

Nyt en ole tavannut äitiäni 4 vuoteen ja voin paremmin kuin koskaan.