Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Yksi mun kaveri vaihtoi terapeuttia niin pitkään kunnes löysi sellaisen joka ei enää ehdotellut että ehkä hänen omissa näkökulmissaan oli kehitettävää. Sitten kun löytyi kuulemma hyvä niin sen jälkeen parissa vuodessa pistettiin niin perhe kuin välit vanhempiinkin säleiksi. Ja tyyppi itse ei ole muuttunut miksikään, samat ongelmat tuntuu edelleen vaivaavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en kyllä siedä mitään syyllistämistä, ongelmien kaatamista tai muutakaan vastaavaa keneltäkään. En omilta vanhemmilta, en puolisolta, en aikuisilta lapsiltani. Puhua voidaan, reflektoida ja jakaa kipeitäkin kokemuksia, mutta syyllistäminen tai anteeksipyyntöjen odottaminen menneisyyden menneistä on turhaa.
Ei siksi, etteikö jokaisella olisi virheitä menneisyydessään ja katumisenkin aihetta. Vaan siksi, että se anteeksipyytelyn tie on loputon. Kukaan ei ole täydellinen ja siltikin päätökset ja teot on aina tehty ajassa ja olosuhteissa, joissa ne ovat tuntuneet parhaalta vaihtoehdolta. Jos jotain 15 vuotta sitten tehtyä päätöstään pohtii nykypäivän olosuhteissa ja sillä tietämyksellä, mikä nyt on, tottakai se voi tuntua väärältä. Mutta ei siinä vaan ole järkeä, että katuu vanhoja asioita, joissa on vilpittömästi toiminut parhaan mahdollisen käsityksensä mukaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mistä tiedät ettet ole valinnut vanhempiasi? Lisäksi väität, ettet ole saanut heiltä mitään. No, he ovat kuitenkin sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Eikö se ole mitään?"
Lapsi ei valitse syntymäänsä, vaan vanhemmat. Monien kannattaisi jättää lisääntymättä.
Sen voi toki sanoa, että "kiitos kun siitit/synnytit", jos asiasta kiitollinen on.
Olin tosissani kysymyksessäni. Mistä siis tiedät, ettei lapsi valitse syntymäänsä? Tiedätkö varmasti ettet ole sieluna valinnut syntyväsi tähän maailmaan, ja vieläpä tiettyjen vanhempien kautta?
No enpä kovin herkästi lähtisi jeesustelemaan, että lapsi, jota vanhemmat pahoinpitelevät, käyttävät seksuaalisesti hyväksi tms. "sieluna valitsi syntyä" juuri noille vanhemmille. Ehkä sulla on pokkaa, keino se on tuokin sälyttää vastuu paskoilta vanhemmilta lapselle.
Miksi kukaan ei kyseenalaista muistojen luotettavuutta?
Valemuistot ovat yleisiä ja olen itse taipuvainen ajattelemaan, että joillain ihmisillä on taipumus kehittää kaikenlaisia muistikuvia, joiden totuudesta ei ole mitään varmuutta.
Omassa sisaruskatraassani on myös yksi henkilö, jonka elämässä kaikki ikävät asiat johtuvat vanhemmistamme tai muista sukulaisista. Lapsuudessamme oma perheemme ja sukumme ovat olleet varsin tavallisia ikäkauteen nähden. Ei väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, tavallista keskiluokkaista elämää, mihin on kuulunut iloja, mutta myös suruja ja vaikeuksia.
Vanhempani eivät ole olleet täydellisiä, mutta itse ajattelen, että ovat varmasti tehneet parhaansa niillä voimavaroilla ja eväillä mitä heillä on sillä hetkellä ollut. Sotatraumat ja suvun evakkohistoria, lapsuudenperheen alkoholismi ja puhumattomuus ovat varmasti näkyneet paljon lapsuudessamme.
Itse näen vanhempieni kasvaneen ja kehittyneen ja isovanhempina ovat selvästi monella tapaa parempia kuin ovat olleet vanhempina. Itselläni on myös lapsia, aikuisuuden kynnyksellä olevia, ja tunnistan ja tunnustan jo nyt, että olen tehnyt paljon virheitä.
Omat lapset muistavat kyllä outoja asioita. Lapseni ovat vielä pikkukoululaisia, ja koen, että olen kannustava, rakastava, mitä nyt kaikkea. Ja siltikin he saattavat välillä pohtia jotain parin vuoden takaista tilannetta, missä olen joutunut kieltämään tai komentamaan. Välillä mietin, että mahtaako näissä olla jotain tulevia lapsuudentrauman siemeniä. Ehkä ei, mutta aina se hämmentää, kun pyrkii olemaan hyvä äiti ja aina he jostain jonkun ei-niin-huippuhetken muistavat. Vaikka komentamiset, itkut ja raivot on aina yritetty selittää ja keskustella läpi kun tunteet ovat vähän laskeneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.
Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita.
Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen!
Onnekas sinä. Olen tehnyt samoin, mutta joutunut toteamaan, että yhden lapsen osalta ainakin tämä ei ollut viisasta. Hän armotta ottaa asiat esille ja syyllistää, että jatkan sukupolvien perinnettä. Hän ei suostu näkemään niitä hyviä asioita, joita teen (asuu edelleen kotona, maksan kaikki kulut, olen luvannut maksaa opinnot jos vain aloittaisi). Kaikki obn va
"Kannattaisiko kehottaa lapsi omilleen? Jos liikaa paapoo, voi käydä niin, ettei opiskelu ja elämässä eteenpäin yrittäminen kiinnosta. "
Tuossa on vaan sellainen riski, että jos kehotetaan muuttamaan omilleen, niin 10 vuoden päästä käsitellään terapiassa tätä hylkäämisen kokemusta...
-eri
Vierailija kirjoitti:
Miksi kukaan ei kyseenalaista muistojen luotettavuutta?
Valemuistot ovat yleisiä ja olen itse taipuvainen ajattelemaan, että joillain ihmisillä on taipumus kehittää kaikenlaisia muistikuvia, joiden totuudesta ei ole mitään varmuutta.
Omassa sisaruskatraassani on myös yksi henkilö, jonka elämässä kaikki ikävät asiat johtuvat vanhemmistamme tai muista sukulaisista. Lapsuudessamme oma perheemme ja sukumme ovat olleet varsin tavallisia ikäkauteen nähden. Ei väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, tavallista keskiluokkaista elämää, mihin on kuulunut iloja, mutta myös suruja ja vaikeuksia.
Vanhempani eivät ole olleet täydellisiä, mutta itse ajattelen, että ovat varmasti tehneet parhaansa niillä voimavaroilla ja eväillä mitä heillä on sillä hetkellä ollut. Sotatraumat ja suvun evakkohistoria, lapsuudenperheen alkoholismi ja puhumattomuus ovat varmasti näkyneet paljon lapsuudessamme.
It
Omalla äidilläni näitä valemuistoja ainakin riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa on nyt iloisesti sekaisin sellaisia, joita ahdistaa etteivät teininä saaneet joka päivä uusia merkkivaatteita ja sellaisia jotka ovat tyyliin seksuaalisen hyväksikäytön uhreja tai muuten todella kaltoin kohdeltuja.
Vierailija kirjoitti:
Yksi mun kaveri vaihtoi terapeuttia niin pitkään kunnes löysi sellaisen joka ei enää ehdotellut että ehkä hänen omissa näkökulmissaan oli kehitettävää. Sitten kun löytyi kuulemma hyvä niin sen jälkeen parissa vuodessa pistettiin niin perhe kuin välit vanhempiinkin säleiksi. Ja tyyppi itse ei ole muuttunut miksikään, samat ongelmat tuntuu edelleen vaivaavan.
Eihän ne omat ongelmat toisten syyttelyillä ratkea. Ei se ole käsittääkseni edes terapian tarkoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on rajaton. Siitä kertoo se, että hän tekee tuollaisen aloituksen.
Sinä olet käynyt terapiassa, kun toistelet samoja fraaseja. Totuus on se, että en ole sen rajattomampi kuin lapsenikaan. Kyllä minun mielestäni hänen käytöksensä on ollut enemmän rajatonta.
Ap
Teillä näyttää olevan jokin vastakkainasetteluasetelma suhteessanne, tai ainakin sinun suhteessasi lapseesi. Et ole lapsesi puolella, vaan yrität puolustella itseäsi ja syyllistää lastasi. Hän ei ilmeisesti ole sellainen lapsi, jonka olisit halunnut tai ei käyttäydy haluamallasi tavalla.
Joskus on vaan parempi lakata pitämästä yhteyttä vanhempiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.
Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?
Ap
Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.
Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi
Kuulostat ihan psykoäidiltäni. Terapiassa aloin hahmottaa hänen kuvaansa kunnolla ja se kuva oli niin ruma, että näin parhaaksi katkaista välini kokonaan. Minulla ei ole äitiä enää, ja olen voinut paljon paremmin ilman hänen myrkyllistä vaikutustaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te jotka olette kokeneet huonon lapsuuden jollain mittarilla, ihan rehellisesti, antaisitteko anteeksi jos vanhempanne vaikuttaisivat katuvilta ja anteeksi pyytäisivät.
Olen paljon tätä pohtinut, minulla ei tosiaan ollut hyvä lapsuus ja olen terapiassakin sitä käsitellyt. Olen myös tullut siihen tulokseen, että en kyllä anteeksi antaisi.
Vierailija kirjoitti:
Yksi mun kaveri vaihtoi terapeuttia niin pitkään kunnes löysi sellaisen joka ei enää ehdotellut että ehkä hänen omissa näkökulmissaan oli kehitettävää. Sitten kun löytyi kuulemma hyvä niin sen jälkeen parissa vuodessa pistettiin niin perhe kuin välit vanhempiinkin säleiksi. Ja tyyppi itse ei ole muuttunut miksikään, samat ongelmat tuntuu edelleen vaivaavan.
:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mutsi on alkoholisti ja mun lapsuus sen myötä kuraa. Kävin terapian oman avioeron kohdalla ja sain sieltä ymmärrystä miksi syytän itseäni kaikesta yms kivaa käytös paskaa, MUTTA ei mulla ole mitään tarvetta mennä laukomaan näitä totuuksia mun mutsille! Eiköhän se tiedä itsekkin kuinka vittumaista mun on ollut kasvaa alkoholinhuuruisten vuosien aikana.
En tajua näitä nyky vitustelijoita, jotka saa hyvää mieltä syyttäessä toisia. Sun vanhemmat kusi asian ja siksi oot käytöshäiriöinen. Ok. Se että meet sanoo siitä sun vanhemmille, ei poista häiriötä vaan todennäköisesti pahentaa. Grow up and shut the fuck up!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.
Ketä kohtaan tunnet empatiaa, jos sekä äiti omassa lapsuudessaan että hänen
Aikuisen vastuulla on käsitellä omat traumansa ennen kuin alkaa lykkäämään kakaroita maailmaan.
Itse menin yli kolmekymppisenä aikuisena terapiaan miehenä selvittämään ajatuksiani. Tapasin nuorta sairaahoitajaa, joka työskenteli kanssani.
Hän opiskeli samaan aikaan myös psykoterapeutiksi ( yhteiskunnan rahoilla puolipäiväiväisenä prkle - ei saa, täytyy itse maksaa ) ja valmistuttuaan houkuttelu minut mukaan kelan rahoilla pahamaineisen Vastaamon asiakkaaksi.
Eikä mennyt aikaakaan, kun hän työnsi minulle populaarin tietokirjan tunnelukoista käteen ja sanoi, että näillä mennään.
Hän siis oikeasti yritti luoda minuun valemuistoja ja ajattelemaan negatiivisesti lapsuudenperheistäni ja ihmissuhteistani. Oli kovin yllättänyt, kun halusin lopettaa terapian vahingollisena - olihan se siihen ainoaan naapurintyttö-asiakkaaseekiin toiminut.
Oikeasti, psykoterapia voi olla myös hyvin vaarallista. Ihminen menee terapiaan, kun kokee epämääräistä maailmantuskaa/elämänahdistusta ja tulee tulee ulos reflektoiden maailmaa niin, että perhe oli paska, frendit kusipitä, suhde toksinen ja työpaikallakaan ei arvosteta.
Suurin osi mielialalääkkeistä ja psykoterapiasta kohdentuu väärälle kohderyhmälle. Tarvitsevat jäävät ilman ja bentzot/uniläälkkeet/jopa kipulääkkeet korvattu vasteettomalla skeidalla.
Onhan se vähän jos joutuu menee terapiaan käsitelläkseen vanhempansa vanhemmuutta?
Jos äiti on vajavainen, isä usein vielä kehnompi.
Miehet on parempia tuossa syyttelyssäkin, kuten kaikki tiedämme. Naiset ehkä vastuun pakoilussa, kun kaikesta tulee paha mieli.
Terapia ei aina toimivaa.
Anteeksiannossa on paljon voimaa. Olen itse nähnyt ja kokenut paljon anteeksiannettavaa lapsena ja teininä.
Silti paljon myös aitoa rakkautta ja huolenpitoa. Tiedän myös syyt miksi joitakin pahoja asioita tapahtui. Siksi ne on helpompi ymmärtää. Elämä ja ihmiset eivät ole aina mustavalkoisia. Harvoin jonkun vanhemmat ovat läpeensä pahoja.
Anteeksianto vapautti paljon voimavaroja ja en enää häpeä vanhempiani vaan tunnen ylpeyttä niistä asioista joissa he todelle ponnistelivat meidän lasten hyväksi. Rakastan heitä heidän virheistä huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.
Ketä kohtaan tunnet empatiaa
Vanhempi on lapsi suhteessa omaan vanhempaansa. Hän on siis sekä uhri että syyllinen.
Se on dilemma, kun useimmat tiedostavat toisen "tarkoittavan hyvää", mutta olevan silti toksinen. Usein se vahingoittava käyttäytyminen ei jää sinne lapsuuteen, vaan hiertää välejä myös aikuisena. Tällaiseen on vaikea suhtautua diplomaattisesti ja kärsivällisesti. Välien katkaiseminen on äärimmäisen radikaalia, joten yleensä pitää löytää jokin kompromissi, minkä kanssa voi elää.