Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
"Miksei se aikuinen lapsi kysy tätä asiaa sitten mummoltaan siinä tilanteessa jossa oman vanhamman "reaktiot ovat kolmivuotiaan tasolla"? Jos vika on aina vanhemmassa niin silloinhan pitäisi haastaa se oman vanhemman äiti tai isä."
Miksi sinä menit tekemään lapsen vaikka olet kolmivuotias?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sinä voit syyttää aikuista lasta siitä, että hän muistuttaa mielestäsi kolmevuotiasta (todennäköisemmin sinä et ymmärrä muiden ihmisten tunnereaktioita) , mutta sinua ei saa syyttää mistään, vaan pitäisi käydä mummon kimppuun? Samat setit kuultu meilläkin. Miten teidän päät oikein toimii? Oikosulku?
"Minua ei saa koskaan syyttää mistään, mutta minä voin syyttää aikuista lastani, joka oli oma tekeleeni ja minun vastuullani" Ettekö näe mitään ajatusvirhettä tuossa? Lapsenne ei ole sentään ollut vastuussa teidän kasvattamisestanne, mutta todennäköisesti ovat kovasti yrittäneet laihoin tuloksin voidakseen pitää edes jonkinlaiset välit...
Vierailija kirjoitti:
Aina tätä samaa siirtelyä ja pallottelua, ei ei niin millään voi katsoa peiliin :D
Niin. Mikset voi katsoa peiliin?
Vierailija kirjoitti:
"Miksei se aikuinen lapsi kysy tätä asiaa sitten mummoltaan siinä tilanteessa jossa oman vanhamman "reaktiot ovat kolmivuotiaan tasolla"? Jos vika on aina vanhemmassa niin silloinhan pitäisi haastaa se oman vanhemman äiti tai isä."
Miksi sinä menit tekemään lapsen vaikka olet kolmivuotias?
Minä? Keskutelen tässä ihan yleisluontoisesti ilman oman kokemuspohjan taakkaa joka monella tuntuu olevan tuskastuttavan suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinä voit syyttää aikuista lasta siitä, että hän muistuttaa mielestäsi kolmevuotiasta (todennäköisemmin sinä et ymmärrä muiden ihmisten tunnereaktioita) , mutta sinua ei saa syyttää mistään, vaan pitäisi käydä mummon kimppuun? Samat setit kuultu meilläkin. Miten teidän päät oikein toimii? Oikosulku?
En minä syytä mistään ketään vaan olen todennut että on raskasta muille jos aikuinen ihminen ei ota vastuuta omasta elämästään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Ilman muuta on parasta katkaista välit, jos ei kertakaikkiaan toimeen tulla eikä puolin ja toisin haluta tulla vastaan.
Täällä vaan oli aika paljon äitejä, joiden mielestä lapsi ei saisi tällä tavoin itsenäistyä.
Ei välien katkaisu välttämättä tarkoita todellista itsenäistymistä. Usein jopa päinvastoin. Itsenäinen ihminen elää omaa elämäänsä ja tekee itse ratkaisut omista asioistaan ja silti kykenee olemaan tekemisissä niiden kanssa, jotka ovat erimieltä.
Ja osaa myös valita olla olematta tekemisissä ihmisten kanssa, jotka pilaavat terveyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti jäi äidistään orvoksi lapsena sodassa, siis yli 80 vuotta sitten, niin miten kummassa hän olisi voinut opetella miten olla äiti lapselle? Ilman mallia ja tukea. Ei silloin ollut terapioista tietoakaan. Sieltä se ketju on alkanut eikä kukaan ole osannut miettiä, onkohan tässä kuviossa jotain vikaa?
Surullistahan se on, mutta nykyisin näistä ketjuista puhutaan. Ei vielä joskus 50 vuotta sitten. Se on hyvä jos nykyiset vanhemmat osaavat tämän tiedostaa. Kävin koulut -70 luvulla eikä silloin puhuttu edes psykologiassa mistään ylisukupolvisuudesta. Eli se on aika uusi juttu. Itse en ole sitä koskaan tietoisesti osannut miettiä.
Mikä ihme sitä estää miettimästä nyt?????
Jouduin jättämään lopulta erittäin ihanan miehen, joka on kanssasi samaa ikäluokkaa ja oli juuri samanla
Ei halua pysty kykene näe tarvetta koska kokee olevansa oikeassa ja elämä hyvää näin.
sama kuin sinulta vaadittaisiin nyt jotainnihan mielipuolista tekoa koska niin elämäsi muuttuisi paremmaksi. Vaikka siis et kaipaisi mitään muutosta.
ihmiset on erilaisia, ei kaikii halua samaa samoillankeinoin.
Joopa. Ne terapiaan hakeutuneet vasta sen jälkeen räjähtävät ihmiset ovat niitä, jotka ovat elämänsä joka ainoa päivä sopeuttaneet itseään toisiin. Niin siitä näkökulmasta kuulostaa ihan utopistiselta, että joku kokee, ettei tarvitse tehdä mitään.
Kuten eräs tuntemani ihminen sanoi: kun on elänyt äitini kanssa, tulee elämässään toimeen ihan kenen tahansa kanssa ja se käy paljon helpommin kuin kotona (oli asiakaspalvelussa töissä).
Se jatkuva mukautuminen lopetetaan siellä terapiassa, jos se toimii. Ja odotetaan, että ihmissuhteissa jatkossa molemmat tekisivät oman osansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa.
Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.
Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.
Sitten on pakko kysyä, että mikä on mennyt pieleen lapsen kasvatuksessa, jos on aikuisenakin 3-vuotiaan tasolla?
Vanhemmat ei tietenkään ole loputtomasti vastuussa siitä, millaisia heidän lapsistaan tulee, mutta kyllä vanhemmat kuitenkin ovat niitä, jotka lapselle ne vuorovaikutuksen perustat rakentaa. Jos vuorovaikutus lapsen kanssa on pielessä, sille kannattaa tehdö jotain jo silloin kun lapset on pieniä.
tosi vaikea olisi kuvitella, että joku olisi kotonaan ollut ihan normaali ja sitten aikuisena taantunut 3- vuotiaan tasolle?
Mutta tämä on tätä samaa vastuun tematiikkaa. Jos ei aikanaan kanna vastuuta teoistaan vanhempana ja kasvattajana, ne kyllä tulee jossain kohtaa vastaan. Sitten itketään ja levitellään käsiä, kun lapsi on niiiiin kamala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Miksei se aikuinen lapsi kysy tätä asiaa sitten mummoltaan siinä tilanteessa jossa oman vanhamman "reaktiot ovat kolmivuotiaan tasolla"? Jos vika on aina vanhemmassa niin silloinhan pitäisi haastaa se oman vanhemman äiti tai isä."
Miksi sinä menit tekemään lapsen vaikka olet kolmivuotias?
Koska kolmivuotias on grandioosi omnipotentti eikä omaa vielä vastuunottokykyä. Sen huomaa tässä ketjussakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa.
Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.
Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.
Mikä on mennyt omassa kasvatustyössä vikaan, jos aikuinen lapsi on 3-vuotiaan tasolla?
Miksei se aikuinen lapsi kysy tätä asiaa sitten mummoltaan siinä tilanteessa jossa oman vanhamman "reaktiot ovat kolmivuotiaan tasolla"? Jos vika on aina vanhemmassa niin silloinhan pitäisi haastaa se oman vanhemman äiti t
Koska kyseessä ei ole mikään syyllisten etsintä ja vastuunsaatto vaan kahden ihmisen välisen suhteen kommunikaation parantamisyritys ja yhteyden löytäminen. Miten lapsi saa tunneyhteyden äitiinsä puhumalla mummon kanssa? Tämä sodanjälkeinen sukupolvi vaikuttaa olevan umpitraumstisoitunut tunneköyhäksi niin, etteivät edes itse tajua sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että kehotetaan puhumaan äidinäidin kanssa osoittaa täyden kyvyttömyyden ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen kannattaa ottaa itselleen sopivan mittainen etäisyys.
Täällä on kyllä ihan perkeleen huumorintajutonta porukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
tosi vaikea olisi kuvitella, että joku olisi kotonaan ollut ihan normaali ja sitten aikuisena taantunut 3- vuotiaan tasolle?
Mutta tämä on tätä samaa vastuun tematiikkaa. Jos ei aikanaan kanna vastuuta teoistaan vanhempana ja kasvattajana, ne kyllä tulee jossain kohtaa vastaan. Sitten itketään ja levitellään käsiä, kun lapsi on niiiiin kamala.
Ja sitten tullaankin takaisin tämän ketjun aiheeseen; miten paljon päin persettä kasvatuksen pitää mennä että aikuinen lapsi saa oikeutuksen syyttää onnettomuudestaan lapsuuttaan ja syyllistää vanhempiaan? Ja missä vaiheessa tästä on hyötyä hänelle itselleen ja toisaalta pystyykö hän erottamaan vanhempien aikaansaamat jäljet muista häneen vaikuttaneista kokemuksista.
Aina neuvotaan puhumaan, mutta entä kun ei kaikki vaan osaa puhua tunteistaan? Kaikilla ei ole siihen taitoa eikä kaikki ole tottuneet puhumaan toiselle sisimmästään. Jos minulta kysytään mitä kuuluu vastaan kiitos hyvää. En osaa kertoa toiselle kuulumisiani koska ajattelen, ettei se ketään kiinnosta. Jo koulussa olin aina se joka kuunteli toisten kuulumiset. Jos aloin kertoa jotain niin kohta joku puhui päälle, joten oli helpomoaa olla hiljakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa.
Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.
Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.
Mikä on mennyt omassa kasvatustyössä vikaan, jos aikuinen lapsi on 3-vuotiaan tasolla?
Pitäisi ensin päättää oletko ainoastaan sitä mitä vanhempasi ovat tehneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tosi vaikea olisi kuvitella, että joku olisi kotonaan ollut ihan normaali ja sitten aikuisena taantunut 3- vuotiaan tasolle?
Mutta tämä on tätä samaa vastuun tematiikkaa. Jos ei aikanaan kanna vastuuta teoistaan vanhempana ja kasvattajana, ne kyllä tulee jossain kohtaa vastaan. Sitten itketään ja levitellään käsiä, kun lapsi on niiiiin kamala.
Ja sitten tullaankin takaisin tämän ketjun aiheeseen; miten paljon päin persettä kasvatuksen pitää mennä että aikuinen lapsi saa oikeutuksen syyttää onnettomuudestaan lapsuuttaan ja syyllistää vanhempiaan? Ja missä vaiheessa tästä on hyötyä hänelle itselleen ja toisaalta pystyykö hän erottamaan vanhempien aikaansaamat jäljet muista häneen vaikuttaneista kokemuksista.
Kyllä ne pystyy erottamaan. Kaikki muut, paitsi se vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä ihan perkeleen huumorintajutonta porukkaa.
Tämä on yksi toksisten ihmisten vakiofraaseja. Sitten tulee, että ollaan liian herkkiä. Ja sitten se, että pitää elää tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Voi tulla vielä sekin, että olethan menestynyt elämässä, joten tein jotain kuitenkin oikein. Ja lopuksi voi sitten heittää vielä, että olen sitten maailman huonoin äiti, odotapa vaan, kun saat omia lapsia, niin saat tietää.
Vierailija kirjoitti:
Aina neuvotaan puhumaan, mutta entä kun ei kaikki vaan osaa puhua tunteistaan? Kaikilla ei ole siihen taitoa eikä kaikki ole tottuneet puhumaan toiselle sisimmästään. Jos minulta kysytään mitä kuuluu vastaan kiitos hyvää. En osaa kertoa toiselle kuulumisiani koska ajattelen, ettei se ketään kiinnosta. Jo koulussa olin aina se joka kuunteli toisten kuulumiset. Jos aloin kertoa jotain niin kohta joku puhui päälle, joten oli helpomoaa olla hiljakseen.
Niin. Tajuat siis, että lapsellasi on vaikeaa tunnevammaisen äidin kanssa. Hyvä, että lapsi saa terapeutilta sen, mitä sinä et ole terapeutilta hakenut.
Aina tätä samaa siirtelyä ja pallottelua, ei ei niin millään voi katsoa peiliin :D