Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Perheissähän on muitakin kuin se äiti ja tytär. Siellä on yleensä isä ja sisaruksia eikä varsinkaan sen isän osuutta saa jättää pois. Miten hän on kohdellut äitiä ja lapsia ja millaisen ilmapiirin perheeseen hän on luonut? Onko ollut lempeä ja ymmärtäväinen ja kannustava vai autoritäärinen ja vaativa? Nämä vaikuttavat myös sen äidin elämään ja tekemisiin, koska hän on voinut erilaisten haasteitten kautta ollut keinoton. Kaikki ei aina ole niin yksinkertaista ja yhden syy, vaan perheessä kaikkeen vaikuttaa molemmat vanhemmat. Jos toinen vanhemmista ratkaisee konfliktit mykkäkoululla? Niimpä. Se ilmapiiri..

Äidin pitää ymmärtää lähteä lapselle vahingollisesta suhteesta ja jos hän ei niin tee niin lapsella on täysi oikeus olla vihainen hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äiti jäi äidistään orvoksi lapsena sodassa, siis yli 80 vuotta sitten, niin miten kummassa hän olisi voinut opetella miten olla äiti lapselle? Ilman mallia ja tukea. Ei silloin ollut terapioista tietoakaan. Sieltä se ketju on alkanut eikä kukaan ole osannut miettiä, onkohan tässä kuviossa jotain vikaa? 

 

Surullistahan se on, mutta nykyisin näistä ketjuista puhutaan. Ei vielä joskus 50 vuotta sitten. Se on hyvä jos nykyiset vanhemmat osaavat tämän tiedostaa. Kävin koulut -70 luvulla eikä silloin puhuttu edes psykologiassa mistään ylisukupolvisuudesta. Eli se on aika uusi juttu. Itse en ole sitä koskaan tietoisesti osannut miettiä. 

Mikä ihme sitä estää miettimästä nyt?????

Jouduin jättämään lopulta erittäin ihanan miehen, joka on kanssasi samaa ikäluokkaa ja oli juuri samanlainen jämähtänyt käsienlevittelijä ongelmien hoi

Ei halua pysty kykene näe tarvetta koska kokee olevansa oikeassa ja elämä hyvää näin.

sama kuin sinulta vaadittaisiin nyt jotainnihan mielipuolista tekoa koska niin elämäsi muuttuisi paremmaksi. Vaikka siis et kaipaisi mitään muutosta. 

ihmiset on erilaisia, ei kaikii halua samaa samoillankeinoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulle ainakaan tarvitse selittää mistä johtui äidin osaamattomuus kasvattajana. En ole joutunut antamaan hänelle anteeksi koska olen alusta asti ymmärtänyt ettei ole mitään anteeksi annettavaa, hän on tehnyt parhaansa henkisesti lapsen tasolle jääneen keinovalikoimalla. Ongelma ei ole siinä. Ongelma on se, että kun olen hänen kanssaan tekemisissä, oma jo muutenkin normaalielämän koettelema jaksaminen loppuu. 

Just tämä. Ei tänä päivänä ole enää kysymys menneistä, vaan tästä päivästä. Mä en enää käytä energiaani siihen loputtomaan mustaan aukkoon, jota äidiksenikin kutsutaan, koska en enää jaksa enkä halua. Siitä ei ole mitään hyötyä, eikä mikään muutu.  Melkein 50 vuotta jaksoin yrittää, mutta kun ei, niin ei.

Se ihmetyttää, että äiti silti väkisin haluaisi olla yhteydessä. Vaikka olen hänelle loputon pettymys, joka hänen mie

Omakin äitini on kade minun ja tyttäreni suhteesta, ja tästä syystä hyysää ja hoitaa ja ylistää sisarukseni lapsia(jotka ovat siis lapsia vielä, omani on aikuinen), ja puhuu heidän hienoudestaan minulle aina kun ollaan puheiss/nähdään. 

Vielä järkyttävämpää minun ja tyttäreni hyvä suhde on hänelle siksi, että hän myhäili tyytyväisenä kun lapsellani oli teininä todella vaikeaa, ja suhteemme oli katki pitkän aikaa. Silloin sain kuulla että siinäs näet, te tyttäret olette otse aivan hirveitä ja ansaitsette itsellenne samanlaiset tytöt kuin itse olitte! Paha vain että itse olin vain ujo ja hiljainen miellyttäjä teininäkin joten minusta ei ollut kyllä mitään harmia kellekään.

hyi miten hän puhui minun lapsestani, sitä en koskaan unohda. Soittelemme päivittäin tyttreni kanssa, äitini ei halua edes kuulla miten hänellä menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun häutta kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

Muuten hyvä, mutta nimenomaan pitää tajuta niitä SYY-SEURAUS-SUHTEITA. Miten kunkin sukupolven käytös on vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja laittaa hommalle stoppi. Laatia suunnitelma, miten voi itse tehdä asiat paremmin. 

Niinnkuin jo sulle sanottiinkin. Eli itse pitää se työ tehdä eikä valittaa miksei äiti tee. Ehkä hänenkin äitins

Äidin puolesta ei voi päättää millaisen suhteen hän haluaa ja mihin hän on valmis

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.

Totta, ja tämä tapahtuu ihmisessä itsessä, eikä siihen tarvita sitä äitiä anteeksipyytelemään ollenkaan. Tämän voi myös tehdä vaikka oma äiti olisi jo kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.

 

 

Muuten samaa mieltä, mutta hyväksyminen ei ole pakollista. Varsinkaan, jos (iso)vanhempi sabotoi aiku

Hyväksyminenhän ei tarkoita tekemisissä olemista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheissähän on muitakin kuin se äiti ja tytär. Siellä on yleensä isä ja sisaruksia eikä varsinkaan sen isän osuutta saa jättää pois. Miten hän on kohdellut äitiä ja lapsia ja millaisen ilmapiirin perheeseen hän on luonut? Onko ollut lempeä ja ymmärtäväinen ja kannustava vai autoritäärinen ja vaativa? Nämä vaikuttavat myös sen äidin elämään ja tekemisiin, koska hän on voinut erilaisten haasteitten kautta ollut keinoton. Kaikki ei aina ole niin yksinkertaista ja yhden syy, vaan perheessä kaikkeen vaikuttaa molemmat vanhemmat. Jos toinen vanhemmista ratkaisee konfliktit mykkäkoululla? Niimpä. Se ilmapiiri..

Äidin pitää ymmärtää lähteä lapselle vahingollisesta suhteesta ja jos hän ei niin tee niin lapsella on täysi oikeus olla vihainen hänelle.

Aamen. Syytös pitää kohdistaa jokaiseen aikuiseen, joka ei suojele lasta ja huolehdi lapsen normaalista kehityksestä. 

"Aika ja tekeminen menee hukkaan siinä että alkaa vaatimaan halutonta ihmistä tilille. Ei kai terapiassa oikeasti kannusteta tällaiseen?"

Minusta näissä konfrontaatioissa ei aina ole kyse siitä, että vaadittaisiin vanhempaa vastuuseen teoistaan. Kyse voi olla siitäkin, että aikuinen lapsi on terapiassa vapautunut perheen toksisesta dynamiikasta ja annetusta roolista ja nyt ensi kertaa pystyy suhteessa äitiin käyttäytymään siten, kuten olisi aina halunnut.

Eli pitämään omia puoliaan ja rajojaan.

Sellainen saattaa tulla toiselle osapuolelle ikävänä yllätyksenä, kun kaikki on ennen toiminut niin "hyvin". Terapeutin syytä arvatenkin.

Vierailija kirjoitti:

"Aika ja tekeminen menee hukkaan siinä että alkaa vaatimaan halutonta ihmistä tilille. Ei kai terapiassa oikeasti kannusteta tällaiseen?"

Minusta näissä konfrontaatioissa ei aina ole kyse siitä, että vaadittaisiin vanhempaa vastuuseen teoistaan. Kyse voi olla siitäkin, että aikuinen lapsi on terapiassa vapautunut perheen toksisesta dynamiikasta ja annetusta roolista ja nyt ensi kertaa pystyy suhteessa äitiin käyttäytymään siten, kuten olisi aina halunnut.

Eli pitämään omia puoliaan ja rajojaan.

Sellainen saattaa tulla toiselle osapuolelle ikävänä yllätyksenä, kun kaikki on ennen toiminut niin "hyvin". Terapeutin syytä arvatenkin.

 

Just näin. Saa sellaisen uskalluksen seistä omillaan, mitä ei ole ennen ollut. Tulee tunne, että hyssyttelyn aika on ohi, ja riittää jo se vanhempien tunteiden suojeleminen. On oikeus ilmaista myös ne omat tunteet ja ajatukset, vaikka ne miten harmittaisi vanhempia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.

Kun se lapsi on siellä terapiassa katkaisemassa sitä sukupolvien kierrettä, hänen on todella vaikea ymmärtää, että oma elossa oleva äiti ei halua osallistua kierteen katkaisemiseen vaan jää mielummin siihen ei-toimivaan tapaan olla. Ei lapsensa eikä etenkään edes itsensä vuoksi jaksa yrittää kehittyä.

Ei pidä käsittää väärin, oma äitini on pahemmanmoista laatua itsekin. Siksipä juur

Ei tietenkään kannusteta. Mutta siihen kannustetaan, että voi laittaa rajat, pitää puoliaan, elää itse terveesti ja sulkea pois itselleen haitalliset ihmiset. Usea ei halua katkoa välejä antamatta toiselle viimeistä mahdollisuutta.

Lisäksi, kun olet joutunut valitsemaan tilanteissa ne suurimman vaaran reaktiot - miellyttämisen ja jähmettymisen, alkaa ihminen toipuessaan päästä taistele/pakene alueelle ja sitten tasaantuu. Kun lapsi tulee räymäähään, voit rinnastaa sen siihen, että olet pitänyt kettua häkissä ja tökkinyt sitä kepillä eikä se ole voinut puolustsutua. Kun se pääsee häkistä, se hyökkää päällesi tai juoksee kauas pois. Ei se tuosta vaan tule luoksesi normaalina.

Kun vielä viisikymppisenä (tämän ketjun myötä?) näkee pahoja unia vanhemmistaan, on jotain muuta pielessä kuin se, ettei saanut ponia (jota ei edes toivonut).

Ilmeisesti kun ei tämän ketjun aikuisten lasten äideillä aikoinaan kantti riittänyt haastamaan oman äitinsä käytöstä, niin nyt tuntuu epäreilulta ottaa ansaittuakin palautetta vastaan omalta lapseltaan.

Ei näytä menevän perille, että kyse ei ole niinkään tehdyistä virheistä kuin totaalisesta haluttomuudesta kantaa vastuuta siitä vallasta, jota on vuosikymmeniä toiseen käyttänyt.

Hanakasti he täällä ottavat kaikkien keskustelijoiden aikuisen äidin roolin, tivaavat, ivaavat ja vähättelevät minkä kerkiävät.

Samalla tulee kyllä melko lailla selväksi, minkälainen äitiys on ajanut sen lapsen sinne terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on ohan verrannollista avioeroon. Toinen tuntee, ettei häntä kohdella oikein, alkaa etsiä tietoa, menee ehkä terapiaan, kehittää itseään, opettelee mikä on hyvä suhde ja miten toimia oikein suhteessa.

Ottaa asiat puheeksi puolison kanssa toivoen, että puoliso tekisi saman, jotta heillä olisi hyvä yhdessä. Puolison mielestä kaikki on hyvin ja toinen heittäytynyt yhtäkkiä hankalaksi. 

Lopulta se itseään kehittänyt saa tarpeekseen ja haluaa erota.

Mainutussa tilanteessa on kyllä parempi mennä pariterapiaan. Muuten voi käydä juuri kuvaamallasi tavalla että terapia ajaa toista entistä kauemmaksi puolisostaan.

Ei onnistu, jos ei toinen halua terapiaan.

Ei tietenkään. Mutta silti pariterapia olisi ollut oikeampi taho parisuhteen kannalta kun kerran verrattiin tätä vanhempi-lapsi keissiä avioeroon. Vertailussa kuitenkin ontuu nimittäin se, että vanhempi-lapsi suhteessa on luonnollista että henkilöt kasvavat toisistaan erossa ja on ok että lapsi menee terapiaan yksin vaikka syyt terapian tarpeeseen olisi venhemmissa. Jos parisuhteen ongelmien takia vain toinen menee terapiaan niin sen tietää kyllä miten siinä käy ellei terapiaan hakeutuva henkilö koe olevansa itse parisuhteessa se jonka tulisi muuttua. Muutoin sieltä saa todennäköisesti vain vahvistusta sille että häntä kohdellaan huonosti.

Omat vanhemmat on olleet puutteellisia ja monessa epäreiluja suhteessa perheeni sisaruksiin. Sain oman lapsen ja vanhat asiat nousi pintaan hyvin vahvasti. Koitin kerran jutella näistä asioista, äitini alkoi marttyyri-itkemään ja isäni suuttui ja vaati anteeksipyyntöä. Totesin silloin että antaa olla. Katkeruus jäi mutta päivittäiset välit on hyvät, mutta mistään oikeasta emme koskaan juttele enkä kerro heille omista tärkeistä asioistani, etäisiä ollaan. Tämän he itse ovat päättäneet olevan hyvä tapa olla suhteissa toistemme kanssa. Itse haluaisin että oma lapseni sanoo kaikista pahan mielen aiheuttajista suoraan. Ymmärrän itsekin olevani puutteellinen äitinä, mutta haluaisin välien olevan omaani läheiset ja luottamukselliset. Pyydän myös aina anteeksi jos tuntuu et olen ollut epäreilu. Suren etäisyyttä perheeseeni, mutta näin se taitaa olla loppuun saakka heidän kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

 

Kummalla se kasvatusvastuu tässä tapauksessa oli? Kakaran persoona ei ollut just sellainen kuin halusit, joten et vaivautunut KASVATTAMAAN häntä, kun ois joutunu vähän miettimään ja pohtimaan eikä vaan kaivamaan pyllyä sohvalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

 

Kummalla se kasvatusvastuu tässä tapauksessa oli? Kakaran persoona ei ollut just sellainen kuin halusit, joten et vaivautunut KASVATTAMAAN häntä, kun ois joutunu vähän miettimään ja pohtimaan eikä vaan kaivamaan pyllyä sohvalla.

Luonnollisesti kasvatusvastuu on vanhemmilla. Se ei poista sitä tosiasiaa että vain omaa napaansa tuijottava aikuislapsi on ihan samalla tavalla rasittava kuin samanlainen vanhempikin, oli syy missä tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

 

Mikä on mennyt omassa kasvatustyössä vikaan, jos aikuinen lapsi on 3-vuotiaan tasolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

 

Kummalla se kasvatusvastuu tässä tapauksessa oli? Kakaran persoona ei ollut just sellainen kuin halusit, joten et vaivautunut KASVATTAMAAN häntä, kun ois joutunu vähän miettimään ja pohtimaan eikä vaan kaivamaan pyllyä sohvalla.

Luonnollisesti kasvatusvastuu on vanhemmilla. Se ei poista sitä tosiasiaa ett

Et sitten ymmärtänyt. Ei ihmetytä, miten saatte niin perseelleen kaiken kun äly on tota tasoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

 

Mikä on mennyt omassa kasvatustyössä vikaan, jos aikuinen lapsi on 3-vuotiaan tasolla?

Miksei se aikuinen lapsi kysy tätä asiaa sitten mummoltaan siinä tilanteessa jossa oman vanhamman "reaktiot ovat kolmivuotiaan tasolla"? Jos vika on aina vanhemmassa niin silloinhan pitäisi haastaa se oman vanhemman äiti tai isä.