Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun häutta kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Muuten hyvä, mutta nimenomaan pitää tajuta niitä SYY-SEURAUS-SUHTEITA. Miten kunkin sukupolven käytös on vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja laittaa hommalle stoppi. Laatia suunnitelma, miten voi itse tehdä asiat paremmin.
Niinnkuin jo sulle sanottiinkin. Eli itse pitää se työ tehdä eikä valittaa miksei äiti tee. Ehkä hänenkin äitinsä vain valitti eikä tehnyt mitään asialle?
Et siis ymmärtänyt, että lapsi tekee työnsä, mutta ihmettelee, miksei äiti tee omaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei äidin kanssa m7kään kaveri tarviikaan olla. Sukupolvilla on omat juttunsa ja on ihan luonnollista, että äidin jutut vieraannuttaa. Äitiä voi silti rakastaa.
Tottakai voi. Varsinkin jos äiti on rakastettava.
Samoin voisi sanoa äideille. Ei lasten kaveri tarvitse olla. Ei tarvitse roikkua suhteessa eikä pitää lasta omana terapialelunaan tai pikku apurina. Tai jatkuvasti sekaantua lapsen elämään.
Pieni etäisyys voi auttaa näkemään oman lapsen ihan itsenäisenä aikuisena ihmisenä.
Tämähän on ohan verrannollista avioeroon. Toinen tuntee, ettei häntä kohdella oikein, alkaa etsiä tietoa, menee ehkä terapiaan, kehittää itseään, opettelee mikä on hyvä suhde ja miten toimia oikein suhteessa.
Ottaa asiat puheeksi puolison kanssa toivoen, että puoliso tekisi saman, jotta heillä olisi hyvä yhdessä. Puolison mielestä kaikki on hyvin ja toinen heittäytynyt yhtäkkiä hankalaksi.
Lopulta se itseään kehittänyt saa tarpeekseen ja haluaa erota.
Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Tässä on kummallinen joko-tai ajattelu. Miten niin katkaista? Ja kuka sen tekee?
Totta kai minä olen parempi äiti kuin oma äitini oli, siihen ei vaadita mitään kovin kummoisia. Joissain asioissa omakin äitini oli äitiään parempi, ainakin fyysinen väkivalta oli ymmärtääkseni vähäisempää.
Katkaiseminen on ihan väärä sana, kun puhutaan isosta ongelmavyyhdistä. Vähentäminen on parempi. Täyde
Se on just niin: tarpeeksi hyvä on ihan riittävä. Kukaan ei ole täydellinen, eikö sitä kukaan toiselta odotakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.
Näin on. Ja pitää myös olla rohkeutta hyväksyä sekin, että joskus se vanhempien kyvyttömyys on niin laajaa ja toksista, että on parempi katkaista välit.
Toisin sanoen, se että hyväksyy vanhemman olevan mitä on, ei tarkoita että pitää antaa saman menon jatkua. Itseä eikä omia lapsia ei tarvitse altistaa kaikelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.
Näin on. Ja pitää myös olla rohkeutta hyväksyä sekin, että joskus se vanhempien kyvyttömyys on niin laajaa ja toksista, että on
Juuri näin. Reilu syyllistäminen oli omien vanhempieni kohdalla myös heille kasvattavaa. Olen kiitollinen että he olivat tarpeeksi viisaita katsoakseen rehellisesti näyttämääni peiliin. Jos viisautta ei ole tai vanhempien omat traumat ovat liian syvällä, välien katkaiseminen voi olla välttämätöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiheesta shortti
AV ei anna lainata, mutta se joka totesi että boomervanhempien erityispiirre on se että omia vanhempia mielistellään ja traumat puretaan sitten puolisoon ja lapsiin oli todella oikeassa. Molemmat 50-luvulla syntyneet vanhempani ovat juuri tuollaisia, omille (nyt jo kuolleille) vanhemmille luimistellaan vielä keski-iässäkin ja lapsuudessa kehitetyt persoonallisuushäiriöt ja kompleksit oireillaan sitten täydellä teholla omalle perheelle. Ja kun sukupolvitraumaa alkaa esiintyä lapsilla, moititaan että en minäkään saanut apua tai ymmärrystä joten et saa muuten sinäkään. Jotain sodanjälkeistä perintöä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.
Muuten samaa mieltä, mutta hyväksyminen ei ole pakollista. Varsinkaan, jos (iso)vanhempi sabotoi aikuisen lapsensa elämää edelleen. On myös täysin sallittua luovuttaa jossain kohtaa ja todeta, että ihmissuhde on haitallinen ja sitä ei ole aiheellista jatkaa.
Välien katkaisu voi olla välttämätöntäkin, jos isovanhempi on pontevasti siirtämässä ylisukupolvista taakkaa suoraan lapsenlapsilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun häutta kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Jos oma lapsi hakeutuu terapiaan ja yrittää korjata omia haavojaan vanhempiensa kanssa, jotta saisi seuraavalle sukupolvelle terveemmät lähtökohdat, niin ei silloin ole hedelmällistä syytellä edellisiä sukupolvia. Silloin kannattaisiko keskittyä tulevien sukupolvien hyvinvointiin.
Vanhempien kannattaisi muutenkin tukea lastaan tervehtymisen tiellä. Parhaimmillaan se voisi olla tervehdyttävää vanhemmillekin. Se auttaisi heitä ymmärtämään omia ongelmiaan ja löytämään parempia kommunikointitapoja ja toimintatapoja.
Monelle vanhukselle lastenlasten hoitaminen voi olla henkisiä haavoja korjaava kokemus. Eikä se onnistu jos vanhemmat eivät pysty luottamaan omiin vanhempiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa äitiä on ikävä. On harmi, että emme ikinä käyneet mitään kohtaavaa keskustelua, eikä siihen enää ole mahdollisuutta. Toisaalta on vapauttavaa, kun henkilö, joka on elämäsi tärkeimpiä, ei ole enää elämässäsi, kun kerran sitä tunnetason kohtaamista ei pystynyt olemaan. Tuskin olisin edes osannut lähteä kasvamaan äidin elossa ollessa, olisin vain jatkanut omassa osassani kulkemista.
Ihanaa, kun tämä ketju on järkiintynyt. Aiemmin keskustelussa oli aivan ihmeellisiä kommentteja, joita lukiessa voi vain toivoa, että kirjoittaja ei ole kenenkään äiti.
Joku esim väitti pokalla, että kahdeksanvuotiaan lapsen hammashoito on hammashoitolan, eikä vanhemman vastuulla. Että jos lapsen hampaat on paskana, niin siitä ei voi vanhempaa syyttää. Kyllä voi. Tästä on syytteitä ja tuomioitakin jaettu, kun lapselle on aiheutunut kipua risoista hampaista.
Ei voi kun ihmetellä, että ulkoistaako joku oikeasti päässään kaiken kasvatusvastuun jollekin terveydenhuollon ammattilaiselle? Kuulostaa suorastaan vaaralliselta lapsen terveydelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämähän on ohan verrannollista avioeroon. Toinen tuntee, ettei häntä kohdella oikein, alkaa etsiä tietoa, menee ehkä terapiaan, kehittää itseään, opettelee mikä on hyvä suhde ja miten toimia oikein suhteessa.
Ottaa asiat puheeksi puolison kanssa toivoen, että puoliso tekisi saman, jotta heillä olisi hyvä yhdessä. Puolison mielestä kaikki on hyvin ja toinen heittäytynyt yhtäkkiä hankalaksi.
Lopulta se itseään kehittänyt saa tarpeekseen ja haluaa erota.
Mainutussa tilanteessa on kyllä parempi mennä pariterapiaan. Muuten voi käydä juuri kuvaamallasi tavalla että terapia ajaa toista entistä kauemmaksi puolisostaan.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni perusteella ymmärrän, että vanhempien reilu syyllistäminen auttaa vapauttamaan lapsuudessa hautautuneet väärinkohtelun aiheuttamat tunteet. Oman lapsen saaminen käynnisti itselläni tämän prosessin, joka kesti 1-2 vuotta. Tunteiden on vain annettava tulla, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, mikäli haluaa vapautua täydellisesti menneisyyden taakasta. Järkeily ei auta, tunteet ovat energiaa. Prosessin sivutuotteena ymmärsin kyllä myös, että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Ylisukupolvisen kierteen katkaiseminen vaatii sen, että lapsi pystyy näkemään vanhempiensa toiminnan aiheuttamat ongelmat elämässään, asettamaan heidät vastuuseen, lopulta hyväksymään heidät vajavaisina ihmisinä ja toimimaan itse toisin.
Mun mielestä niitä tunteita ei ole pakko purkaa niihin vanhempiin vaan niiden kanssa asiat voi yrittää käsitellä myös asiallisesti eikä purkautumalla. Itse tosin ymmärsin jo ilman mitään terapiaprosessia sen että vanhempani ovat vain oman taustansa tuotteita. Eikä taustani ole mitenkään rankka vaikkakin maailmankuva on täysin erilainen vanhempieni kanssa. En vain näe mitään hyötyä siinä että haavoittaa vanhempiensa meiltä. Ei minun maailmani siitä parane yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämähän on ohan verrannollista avioeroon. Toinen tuntee, ettei häntä kohdella oikein, alkaa etsiä tietoa, menee ehkä terapiaan, kehittää itseään, opettelee mikä on hyvä suhde ja miten toimia oikein suhteessa.
Ottaa asiat puheeksi puolison kanssa toivoen, että puoliso tekisi saman, jotta heillä olisi hyvä yhdessä. Puolison mielestä kaikki on hyvin ja toinen heittäytynyt yhtäkkiä hankalaksi.
Lopulta se itseään kehittänyt saa tarpeekseen ja haluaa erota.
Mainutussa tilanteessa on kyllä parempi mennä pariterapiaan. Muuten voi käydä juuri kuvaamallasi tavalla että terapia ajaa toista entistä kauemmaksi puolisostaan.
Ei onnistu, jos ei toinen halua terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
AV ei anna lainata, mutta se joka totesi että boomervanhempien erityispiirre on se että omia vanhempia mielistellään ja traumat puretaan sitten puolisoon ja lapsiin oli todella oikeassa. Molemmat 50-luvulla syntyneet vanhempani ovat juuri tuollaisia, omille (nyt jo kuolleille) vanhemmille luimistellaan vielä keski-iässäkin ja lapsuudessa kehitetyt persoonallisuushäiriöt ja kompleksit oireillaan sitten täydellä teholla omalle perheelle. Ja kun sukupolvitraumaa alkaa esiintyä lapsilla, moititaan että en minäkään saanut apua tai ymmärrystä joten et saa muuten sinäkään. Jotain sodanjälkeistä perintöä?
Nyt kun uusi sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, niin alkaako tämä noidankehä alusta? 2020-luvun nuoret vanhemmat traumatisoituvat sodasta, siirtävät traumansa lapsilleen ja niin edelleen. Vai osaammeko tällä kertaa katkaista kierteen alkuunsa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Ilman muuta on parasta katkaista välit, jos ei kertakaikkiaan toimeen tulla eikä puolin ja toisin haluta tulla vastaan.
Täällä vaan oli aika paljon äitejä, joiden mielestä lapsi ei saisi tällä tavoin itsenäistyä.
Ei välien katkaisu välttämättä tarkoita todellista itsenäistymistä. Usein jopa päinvastoin. Itsenäinen ihminen elää omaa elämäänsä ja tekee itse ratkaisut omista asioistaan ja silti kykenee olemaan tekemisissä niiden kanssa, jotka ovat erimieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos äidin käytös johtuu oman äitinsä käytöksestä? Miksi äidin äiti voinut olla parempi äiti? Tai hänen äitinsä? Miksi juuri oman äidin olisi pitänyt pystyä katkaista kierre? Ja kun hän ei kerran pystynyt, niin miksi et itse voisi? Kannattaa yrittää ymmärtää se sukupolviennketju niin onnitsellä mahis katkaista se eikä vain syytellä kutennne edelliset sukupolvet tekivät kun eivät muuhun kyenneet.
Kun se lapsi on siellä terapiassa katkaisemassa sitä sukupolvien kierrettä, hänen on todella vaikea ymmärtää, että oma elossa oleva äiti ei halua osallistua kierteen katkaisemiseen vaan jää mielummin siihen ei-toimivaan tapaan olla. Ei lapsensa eikä etenkään edes itsensä vuoksi jaksa yrittää kehittyä.
Ei pidä käsittää väärin, oma äitini on pahemmanmoista laatua itsekin. Siksipä juuri minulle oli hyvin tärkeä oivallus aikoinaan että yhtälailla minä voin tehdä katkaisun kuin kuka tahansa aiempi sukupolvi, paitsi että minulle se on oikeastaan helpompaa, kuten oma aikuinen lapseni sanoi minulle, sillä minulla on nykyaika tukemassa, toisin kuin äidilläni ja häntä edeltäneillä oli. En tosin ole käynyt missään terapioissa. Aika ja tekeminen menee hukkaan siinä että alkaa vaatimaan halutonta ihmistä tilille. Ei kai terapiassa oikeasti kannusteta tällaiseen?
Jos haluaa toimivan suhteen äitiinsä jatkossa, niin sitten sen äidinkin pitäisi tulla vastaan.