Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Täällä nyt koko ajan puhutaan äidistä tai äidin äidistä. Unohdetaan että siinä perheessä on muitakin kuin äiti ja tytär, siellähän on myös isä ja sisarukset. Jo siinä perheessä voi olla erinäisiä haasteita, perheen dynamiikassa, temperamentissa. Miksei puhuta siitä mitä isä on perheeseen tuonut mukanaan jo omasta lapsuuden perheestään? Ne traumat sieltä seuraavat häntä ellei hän osaa sitä ylisukupolvista ketjua omalta kohdaltaan katkaista.

Läheltä seuranneena tiedän miten kotona ei tullut kuuloonkaan aikuisenakaan mitenkään arvostella äitiä tai siinä oli heti koko sisarusparvi kimpussa. Keski-ikäisiä. Jätettiin testamentilla ulkopuolelle ne ketkä jotain sanoivat. Oli ne kultalapset ja huonot lapset. Klaani äidin ympärillä.  

 

Siitä kun tulee uuteen omaan perheeseen isä niin ei ole pelkästään äidin syy jos ei jaksa ja pysty olemaan aina paras äiti kun joutuu tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa millaisia ei ole koskaan ymmärtänyt olevan olemassakaan ja että se tulee vaikuttamaan omaan oerheeseenkin.  Siihen kun lisätään päälle stressiä monesta asiasta. Alkoholi ja kurittaminen ei ole ollut mukana missään vaiheessa. Ei se äitikään ole osaanut ymmärtää mistä kaikki johtuu kun itse on aina elänyt rakastettuna  ja hyvässä kodissa. 

 

meni nyt ohis mutta sitä halusin sanoa, että sillä isälläkin on perheessä ja sen hyvinvoinnista vastuunsa. Jos lapsi katkaisee välit voihan olla niinkin ettei se isä osaa puhua eikä osaa selvittää asioita lapsen kanssa ja vetäytyy ja silloin selvittely ja puhuminen jää äidille. Miksi se äiti olisi silloin se kenen sinne terapiaan pitää mennä? Ei se yksin sitä kuviota voi muuttaa  

Vierailija kirjoitti:

"Kyse nyt kuitenkin oli siitä että mikäli syy on aina vanhemmissa, niin se on silloin myös omien vanhempien vanhemmissa. Vai vainko se oma vanhempi on hirviö sukupolvien ketjussa? Tämän ymmärtäminen voi auttaa elämässä eteen päin."

 

Kyllä meidän suvussa ainakin on hyvin tiedossa myös isovanhempien (ja jossain määrin heidän vanhempiensa) ongelmat. Mitä sillä tiedolla loppujen lopuksi tekee? Välit omiin vanhempiin ovat kuitenkin oma asiansa, ja vanhemmat vastuussa omista tekemisistään, oli taustalla mitä hyvänsä.

Niin ja sinä omistasi, eikä vanhempasi, oli takana mitä hyvänsä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kyse nyt kuitenkin oli siitä että mikäli syy on aina vanhemmissa, niin se on silloin myös omien vanhempien vanhemmissa. Vai vainko se oma vanhempi on hirviö sukupolvien ketjussa? Tämän ymmärtäminen voi auttaa elämässä eteen päin."

 

Kyllä meidän suvussa ainakin on hyvin tiedossa myös isovanhempien (ja jossain määrin heidän vanhempiensa) ongelmat. Mitä sillä tiedolla loppujen lopuksi tekee? Välit omiin vanhempiin ovat kuitenkin oma asiansa, ja vanhemmat vastuussa omista tekemisistään, oli taustalla mitä hyvänsä.

Niin ja sinä omistasi, eikä vanhempasi, oli takana mitä hyvänsä

Niinpä, siksi olenkin käsitellyt traumani, jotten pura niitä syyttömiin, toisin kuin vanhempani.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt koko ajan puhutaan äidistä tai äidin äidistä. Unohdetaan että siinä perheessä on muitakin kuin äiti ja tytär, siellähän on myös isä ja sisarukset. Jo siinä perheessä voi olla erinäisiä haasteita, perheen dynamiikassa, temperamentissa. Miksei puhuta siitä mitä isä on perheeseen tuonut mukanaan jo omasta lapsuuden perheestään? Ne traumat sieltä seuraavat häntä ellei hän osaa sitä ylisukupolvista ketjua omalta kohdaltaan katkaista.

Läheltä seuranneena tiedän miten kotona ei tullut kuuloonkaan aikuisenakaan mitenkään arvostella äitiä tai siinä oli heti koko sisarusparvi kimpussa. Keski-ikäisiä. Jätettiin testamentilla ulkopuolelle ne ketkä jotain sanoivat. Oli ne kultalapset ja huonot lapset. Klaani äidin ympärillä.  

 

Siitä kun tulee uuteen omaan perheeseen isä niin ei ole pelkästään äidin syy jos ei jaksa ja pysty olemaan aina paras äiti kun joutuu tekemisiin sellaisten ihmisten kanss

Siksi kun ihmiset haluavat puhua äideistä. Jos haluat puhua isistä niin ei muuta kuin puhut. Kukaan ei kiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kyse nyt kuitenkin oli siitä että mikäli syy on aina vanhemmissa, niin se on silloin myös omien vanhempien vanhemmissa. Vai vainko se oma vanhempi on hirviö sukupolvien ketjussa? Tämän ymmärtäminen voi auttaa elämässä eteen päin."

 

Kyllä meidän suvussa ainakin on hyvin tiedossa myös isovanhempien (ja jossain määrin heidän vanhempiensa) ongelmat. Mitä sillä tiedolla loppujen lopuksi tekee? Välit omiin vanhempiin ovat kuitenkin oma asiansa, ja vanhemmat vastuussa omista tekemisistään, oli taustalla mitä hyvänsä.

Niin ja sinä omistasi, eikä vanhempasi, oli takana mitä hyvänsä

Niinpä, siksi olenkin käsitellyt traumani, jotten pura niitä syyttömiin, toisin kuin vanhempani.

Eli lainasit ja kommentoit siksi kosk olit samaa mieltä kanssani. Sori, käsitin väärin ensin.

Kannattaa muistaa että te tulevat äidit (ja isät) ette tule olemaan täydellisiä vanhempia. Se on itseasiassa hyvä ymmärtää jo etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa että te tulevat äidit (ja isät) ette tule olemaan täydellisiä vanhempia. Se on itseasiassa hyvä ymmärtää jo etukäteen.

Ei ole mikään ongelma ymmärtää. Ei sitä ole koskaan muiltakaan tarvinnut, odottanut eikä vaatinut, ihan vain normaalia, inhimillistä kohtelua.

Minulle oli nimenomaan silmiä avaava kokemus, kun minusta tuli äiti enkä silti muuttunut ollenkaan miksikään hirviöksi. Ei ole kovin vaikeaa toteuttaa semmoista perushyvää äitiyttä. Ei ole pakko olla ilkeä, ylivaativa, välinpitämätön tai edes väkivaltainen. 

Olin suhtautunut omaan äitiini ihan kohtuuttoman myötätuntoisesti ja ottanut omaan piikkiin ihan liikaa vastuuta. Äitinä tajusin, että ei lapsi voi olla vastuussa äidin käytöksestä, äidin tunteista tai äidin ja isän parisuhteesta ja sen mahdollisista riidoista. Lapsihan on aivan pieni ja avuton.

Olin saanut itse kuulla pienestä asti, että olen ilkeä ja vaativa ja muutenkin viallinen. Omista lapsistani ymmärsin heti, että eivät he ole eivätkä pysty olemaan mitään sellaista. Samalla tajusin, että minäkin olen ollut ihan samanlainen, pieni ja avuton ja hyväntahtoinen. Tuli suuri hellyydentunne myös sitä pientä lasta kohtaan, joka minä olin ollut. 





 

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli nimenomaan silmiä avaava kokemus, kun minusta tuli äiti enkä silti muuttunut ollenkaan miksikään hirviöksi. Ei ole kovin vaikeaa toteuttaa semmoista perushyvää äitiyttä. Ei ole pakko olla ilkeä, ylivaativa, välinpitämätön tai edes väkivaltainen. 

Olin suhtautunut omaan äitiini ihan kohtuuttoman myötätuntoisesti ja ottanut omaan piikkiin ihan liikaa vastuuta. Äitinä tajusin, että ei lapsi voi olla vastuussa äidin käytöksestä, äidin tunteista tai äidin ja isän parisuhteesta ja sen mahdollisista riidoista. Lapsihan on aivan pieni ja avuton.

Olin saanut itse kuulla pienestä asti, että olen ilkeä ja vaativa ja muutenkin viallinen. Omista lapsistani ymmärsin heti, että eivät he ole eivätkä pysty olemaan mitään sellaista. Samalla tajusin, että minäkin olen ollut ihan samanlainen, pieni ja avuton ja hyväntahtoinen. Tuli suuri hellyydentunne myös sitä pientä lasta kohtaan, joka minä olin ollut.

Viisaita sanoja <3

Vierailija kirjoitti:

Joopa. Ne terapiaan hakeutuneet vasta sen jälkeen räjähtävät ihmiset ovat niitä, jotka ovat elämänsä joka ainoa päivä sopeuttaneet itseään toisiin. Niin siitä näkökulmasta kuulostaa ihan utopistiselta, että joku kokee, ettei tarvitse tehdä mitään.

Kuten eräs tuntemani ihminen sanoi: kun on elänyt äitini kanssa, tulee elämässään toimeen ihan kenen tahansa kanssa ja se käy paljon helpommin kuin kotona (oli asiakaspalvelussa töissä).

Se jatkuva mukautuminen lopetetaan siellä terapiassa, jos se toimii. Ja odotetaan, että ihmissuhteissa jatkossa molemmat tekisivät oman osansa.

 

 

et nyt ymmärtänyt. Eihän se äiti ole sinne terapiaan mennyt vaan se hänen lapsensa. Äiti voi haluta elää elämäänsä kuten elää, eikä halua muutosta siihen vaikka lapsi kävisi terapiassa. Ei kaikki koe ongelmaksi omaa elämäänsä ja voivat olla tyttyväisiä siihen, ja tämän takia eivät halua muuttaa mit

Niinhän se terapia tekee. Hyväksytään se, että äitiä ei voi muuttaa ja jatketaan elämää ilman häntä. Hyväksytään se, ettei merkitse äidille mitään eikä äidillä ole tunteita itseä kohtaan.

Kerropa minulle, miksi tuollainen äiti on ylipäätään lisääntynyt, kun ei ole lasta elämäänsä halunnut?

https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemman-h…

https://mieli.fi/artikkelit/riittavan-hyva-vanhemmuus-riittaa/

https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/6cb60455-cc79-4dc6-a06f-1424…

Nämä taitavat olla utopistista hepreaa näille keskustelukyvyttömille äideille.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa että te tulevat äidit (ja isät) ette tule olemaan täydellisiä vanhempia. Se on itseasiassa hyvä ymmärtää jo etukäteen.

Täydellisen ja tuntemattoman välissä on suuri välimaasto. 

Kyllä ihmettelen välillä, miksi vanhempani edes hankkivat lapsen, ihan tietoisesti, kun kumpikaan ei kuitenkaan jaksanut olla vanhempi lapselle vaan lapsi oli lapsi-esine heille, vailla tarpeita.

Oli kiva oppia viisikymppisenä, että minullakin on merkitysyä ja tarpeet ja alkaa tunnistaa niitä.

Edelliseen: täydellisen ja tunteettoman

Mielestäni on aivan liian yksisilmäinen ajatus, että jos äiti ei mene terapiaan niin se ei välitä lapsestaan eikä halua muutosta. Meillä terapiassa kävi äiti ja isä, mutta se lapsi ei halunnut sitä solmua avata. Me emme si yhdessäkään auki saaneet joten siellä käyminen oli turhaa 

3n saa lainattua, mutta ehkä ne vanhemmat vasta vuosien päästä huomaavat, että kyllä he lapsia halusivat, mutta syistä mitkä kelläkin ei heistä siihen ollut eikä taitoa. Eihän sellaista voi tietää ennen kuin on se vanhempi. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Itelle muistuu mieleen välillä asioita jotka ovat suoraan syy sille miksi ihmissuhteet on nyt mitä on.

Lapsuudessa luodaan se pohja mille rakennetaan.

Pitäisi olla ihan päivän selviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kyllä ihan perkeleen huumorintajutonta porukkaa.

No kerro millaisia väärinymmärrettyjä vitsejä olet vääntänyt?

Ihan yleisesti, pidätkö tätä vitsiketjuna?

Mikä siinä niin pelottaa, että aikuinen lapsi kertoo, miten koki lapsuutensa ja saamansa vanhemmuuden? Hajoaako vanhemman ego? Eikö se ole kiinnostavaa, millainen lapsuus mun lapsellani oikeasti oli?

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on aivan liian yksisilmäinen ajatus, että jos äiti ei mene terapiaan niin se ei välitä lapsestaan eikä halua muutosta. Meillä terapiassa kävi äiti ja isä, mutta se lapsi ei halunnut sitä solmua avata. Me emme si yhdessäkään auki saaneet joten siellä käyminen oli turhaa 

Eihän tässä ole sanottu, että äidin tarvitsisi mennä terapiaan vaan kohdata se lapsensa. Mutta jos se ei onnistu, olisi terapia (tai self help) jo äidin itsensä kannalta hyvä. Kukaan henkisesti hyvinvoiva äiti ei jotenkin erillisenä saarekkeena ole huonosti toimiva äiti.

Ja kuten lapsi ei voi pakottaa äitiä yhteyteen, ei äitikään voi pakottaa lasta yhteyteen. Se on vaan surullisesti sitten niin. Tämä on ollut pakko omassakin perheessä todeta ja surra.

Vierailija kirjoitti:

3n saa lainattua, mutta ehkä ne vanhemmat vasta vuosien päästä huomaavat, että kyllä he lapsia halusivat, mutta syistä mitkä kelläkin ei heistä siihen ollut eikä taitoa. Eihän sellaista voi tietää ennen kuin on se vanhempi. 

Toinen on jo kuollut ja oli ystävällinen, mutta tunnekylmä loppuun asti. Toinen lähestyy kahdeksaakymmentä. No, aina tietysti mahdollista, että palaa kuolinvuoteellaan, mutta aika lyhyeksi jää sitten yhteinen aika.