Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Aina neuvotaan puhumaan, mutta entä kun ei kaikki vaan osaa  puhua tunteistaan? Kaikilla ei ole siihen taitoa eikä kaikki ole tottuneet puhumaan toiselle sisimmästään. Jos minulta kysytään mitä kuuluu vastaan kiitos hyvää. En osaa kertoa toiselle kuulumisiani koska ajattelen, ettei se ketään kiinnosta. Jo koulussa olin aina se joka kuunteli toisten kuulumiset. Jos aloin kertoa jotain niin kohta joku puhui päälle,  joten oli helpomoaa olla hiljakseen. 

Joko opettelee tai hyväksyy, että ihmissuhteet jäävät etäisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo minä-minä äidit ovat jääneet henkisesti taaperon tasolle, siksi eivät voi kehittyä. Heidän pitäisi ensin tunnistaa ja myöntää se, että reaktiot ovat kolmivuotiaan tasoa. 

Lapselle on raskasta olla se suhteen vanhempi. Ensin lapsena ja sitten vielä aikuisenakin.

Tämä pätee ihan samalla tavalla toisinpäin. Ei ole helppoa sillä vanhemmallakaan jonka lapsi aikuisenakin on kolmevuotiaan tasolla.

 

Mikä on mennyt omassa kasvatustyössä vikaan, jos aikuinen lapsi on 3-vuotiaan tasolla?

Miksei se aikuinen lapsi kysy tätä asiaa sitten mummoltaan siinä tilanteessa jossa oman vanhamman "reaktiot ovat kolmivuotiaan tasolla"? Jos vika on aina vanhemmassa niin silloinhan pitäisi haastaa se oman vanhemman äiti t

Moni mummo on siinä vaiheessa jo kuollut, kun lapsenlapsi on aikuinen. Äitini oli sisarussarjansa toiseksi nuorin. Jotain hämärää siellä lapsuuden kodin kasvuympäristössä on ollut, koska äiti ei ole ainut susarussarjansa outo. 

Kysyin joskus äidiltä millaiset välit mummolla ja papalla oli ollut  keskenään ja äidin mukaan he jumaloivat toisiaan ... epäilen. 

On kaksi eri asiaa:

- saada tietoa sulu- ja perhehistoriassa

- muodostaa kahden ihmisen välinen suhde

Itselläni ensimmäinen on kunnossa, toinen ei.

Vierailija kirjoitti:

On kaksi eri asiaa:

- saada tietoa sulu- ja perhehistoriassa

- muodostaa kahden ihmisen välinen suhde

Itselläni ensimmäinen on kunnossa, toinen ei.

En tiedä puhummeko samasta asiasta tarkoitatko samaa, mutta miksi lasten kanssa pitäisi olla kovin läheiset välit? Eikö täällä aikaisemmin sanottu, että ystävät ovat keille kerrotaan omat tärkeät asiat ja huolet? Ettei ole tarkoituskaan niitä lapsilleen jakaa. Lasten kanssa puhutaan muista asioista kuin ystävien, samoin lapset avautuvat omille ystävilleen. Ihmisiä on niin erilaisia, toiset kaipaavat lähempää toisille riittää puhua enemmänkin tekemisiään ja kuulumisia. Rupattelua. Sille ei voi mitään jos toinen osapuoli on toisenlainen kun ihmisiä on erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kaksi eri asiaa:

- saada tietoa sulu- ja perhehistoriassa

- muodostaa kahden ihmisen välinen suhde

Itselläni ensimmäinen on kunnossa, toinen ei.

En tiedä puhummeko samasta asiasta tarkoitatko samaa, mutta miksi lasten kanssa pitäisi olla kovin läheiset välit? Eikö täällä aikaisemmin sanottu, että ystävät ovat keille kerrotaan omat tärkeät asiat ja huolet? Ettei ole tarkoituskaan niitä lapsilleen jakaa. Lasten kanssa puhutaan muista asioista kuin ystävien, samoin lapset avautuvat omille ystävilleen. Ihmisiä on niin erilaisia, toiset kaipaavat lähempää toisille riittää puhua enemmänkin tekemisiään ja kuulumisia. Rupattelua. Sille ei voi mitään jos toinen osapuoli on toisenlainen kun ihmisiä on erilaisia.

Sellaiset turvalliset ja hyvät lapsi-vanhempi -välit. 

Tuohon voi alkoholistin sijaan vaihtaa minkä tahansa huonon vanhemman:

https://lasinenlapsuus.fi/tietoa-lasisesta-lapsuudesta/aikuiselle/lasin…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tosi vaikea olisi kuvitella, että joku olisi kotonaan ollut ihan normaali ja sitten aikuisena taantunut 3- vuotiaan tasolle?

Mutta tämä on tätä samaa vastuun tematiikkaa.  Jos ei aikanaan kanna vastuuta teoistaan  vanhempana ja kasvattajana, ne kyllä tulee jossain kohtaa vastaan. Sitten itketään ja levitellään käsiä, kun lapsi on niiiiin kamala.

Ja sitten tullaankin takaisin tämän ketjun aiheeseen; miten paljon päin persettä kasvatuksen pitää mennä että aikuinen lapsi saa oikeutuksen syyttää onnettomuudestaan lapsuuttaan ja syyllistää vanhempiaan? Ja missä vaiheessa tästä on hyötyä hänelle itselleen ja toisaalta pystyykö hän erottamaan vanhempien aikaansaamat jäljet muista häneen vaikuttaneista kokemuksista. 

välillä sitä miettii, että onko ihmiset näin tyhmiä, vai esittääkö vain?

ihan kuin terapian tarkoitus olisi etsiä yksi syyllinen siihen, miksi elämä on pasketta. Jos nyt joku näin kuvittelee, niin kerron tässä suuren uutisen: ei ole.

Jos joku kuvittelee, että terapiassa kaivamalla kaivellaan ongelmia äidistä, ja sitten niillä selitetään kaikki ongelmat, niin suuri uutinen: ei ole näinkään.

Mutta kun terapiassa yleensä käydään läpi koko ihmisen siihenastinen henkilöhistoria, niin onko se oikeasti ihme, jos ne äiti ja isä siellä aika isoon osaan nousee? Niin hyvässä kuin pahassa.

Ja edelleenkään terapiassa ei ole tarkoitus etsiä syyllisiä, vaan saada selvyyttä siihen, miksi ihminen itse toimii kuten toimii. Ja usein siihen tarvitaan keskusteluja ajalta, jolloin on ollut lapsi ja toisten armoilla. 

 

ja tästä sitten tullaankin siihen, että suostuuko vanhemmat keskustelemaan vai ei?

kuten täällä on jo aiemminkin sanottu,harva aloittaa keskustelun huutamalla ja raivoamalla. Se on yleensä seurausta siitä, että se normaali, asiallinen keskustelu ei ole onnistunut,

Se on myöskin ihmeellistä, miten vaikeaa se keskustelu joillekin on. Ja että ihmiset mieluummin jää vatvomaan ja vellomaan loppuelämäkseen syyllistymisissäån ja defensseissään, sen sijaan että asiat kerran suostuisi kunnolla keskustelemaan läpi. Kas kun senkin voi sopia: tämä asia puhutaan selväksi niin kauan kuin siihen on tarvetta, ja kun molemmat osapuolet (varsinkin se, joka on halunnut asiasta puhua)ovat tulleet kuulluiksi, niin asia on käsitelty, eikä sitä enää kaiveta esiin joka välissä.

Näin olen omille lapsillenikin opettanut. Että asiat pitää ja ennen kaikkea kannattaa selvittää aina tuoreeltaan, ja kun ne on selvitetty ja tarpeen mukaan anteeksi pyydetty, ei niitä enää kaiveta esiin lyömäaseiksi uusissa konflikteissa.

terveet välit tuntuu meillä nyt olevan aikuisten lasteni kanssa. Ja tietävät ilman muuta myös, että jos heille tulee kysyttävää tai keskusteltavaa lapsuudestaan myöhemmin, mun kanssa voi aina keskustella.

2387 

Näin on kuten sanoit. Puhutaan. Entä kun se lapsi ei suostu puhumaan vaan vaikenee? Paha yksin on puhua siinä vaan sanoo asiat omalta osaltaan eikä synny keskustelua eikä mielipiteiden vaihtoa. Ei kerro mitä itse on mieltä.

Miten silloin keskustellaan? Siihen ei ole kukaan vielä osannut antaa ohjetta. Asiat  tosiaan pitäisi edes kerran keskustella läpi kun ei voi kysyä tai jos kysyy väärin ei tule vastausta. Jos taas itse hermostuu johonkin ja lopulta sanoo alkaa hiljaisuus.

itse olen sen luonteinen että haluan asiat hoidettavan ja selvitettävän. Minusta ei ole mykkäkoulua pitämään.

Vierailija kirjoitti:

2387 

Näin on kuten sanoit. Puhutaan. Entä kun se lapsi ei suostu puhumaan vaan vaikenee? Paha yksin on puhua siinä vaan sanoo asiat omalta osaltaan eikä synny keskustelua eikä mielipiteiden vaihtoa. Ei kerro mitä itse on mieltä.

Miten silloin keskustellaan? Siihen ei ole kukaan vielä osannut antaa ohjetta. Asiat  tosiaan pitäisi edes kerran keskustella läpi kun ei voi kysyä tai jos kysyy väärin ei tule vastausta. Jos taas itse hermostuu johonkin ja lopulta sanoo alkaa hiljaisuus.

itse olen sen luonteinen että haluan asiat hoidettavan ja selvitettävän. Minusta ei ole mykkäkoulua pitämään.

Sama kuin silloin, kun vanhempi ei suostu puhumaan. Ei auta kuin hyväksyä ja päästää irti, surra menetetty/olematon suhde.

Vierailija kirjoitti:

2387 

Näin on kuten sanoit. Puhutaan. Entä kun se lapsi ei suostu puhumaan vaan vaikenee? Paha yksin on puhua siinä vaan sanoo asiat omalta osaltaan eikä synny keskustelua eikä mielipiteiden vaihtoa. Ei kerro mitä itse on mieltä.

Miten silloin keskustellaan? Siihen ei ole kukaan vielä osannut antaa ohjetta. Asiat  tosiaan pitäisi edes kerran keskustella läpi kun ei voi kysyä tai jos kysyy väärin ei tule vastausta. Jos taas itse hermostuu johonkin ja lopulta sanoo alkaa hiljaisuus.

itse olen sen luonteinen että haluan asiat hoidettavan ja selvitettävän. Minusta ei ole mykkäkoulua pitämään.

Puhua mistä? Ei lapsella ole velvollisuutta puhua omista traumoistaan, ongelmistaan tai kipukohdistaan vanhemman kanssa, jos lapsi ei halua. Jos taas vanhemmalla on jotain käsiteltävää omassa vanhemmuudessaan, sitä ei tehdä lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2387 

Näin on kuten sanoit. Puhutaan. Entä kun se lapsi ei suostu puhumaan vaan vaikenee? Paha yksin on puhua siinä vaan sanoo asiat omalta osaltaan eikä synny keskustelua eikä mielipiteiden vaihtoa. Ei kerro mitä itse on mieltä.

Miten silloin keskustellaan? Siihen ei ole kukaan vielä osannut antaa ohjetta. Asiat  tosiaan pitäisi edes kerran keskustella läpi kun ei voi kysyä tai jos kysyy väärin ei tule vastausta. Jos taas itse hermostuu johonkin ja lopulta sanoo alkaa hiljaisuus.

itse olen sen luonteinen että haluan asiat hoidettavan ja selvitettävän. Minusta ei ole mykkäkoulua pitämään.

 

Puhua mistä? Ei lapsella ole velvollisuutta puhua omista traumoistaan, ongelmistaan tai kipukohdistaan vanhemman kanssa, jos lapsi ei halua. Jos taas vanhemmalla on jotain käsiteltävää omassa vanhemmuudessaan, sitä ei tehdä lapsen kanssa.

Vanhemmuus ei ole mikään erillinen osa ihmisen identiteetistä. Olisin halunnut tietää, mikä teki omasta äidistäni niin kylmän ja suorituskeskeisen ihmisen. Ehkä olisin ymmärtänyt paremmin hänen käyttäytymistään minua kohtaan. Ymmärrys olisi luultavasti helpottanut myös itseäni. Nyt on myöhäistä kysellä.

Ei tuon ikäpolven kylmä ja suorituskeskeinen koe itse olevansa sellainen. Omasta mielestään hän on vain normaali ja järkevä, mitäs sinäkin siinä kyselet! Eli keskustelu on mahdoton jo siksi, sehän edellyttäisi äidin ymmärtävän, mitä kylmyydellä tarkoitetaan ja sen jälkeen pohtivan oletettuja syitä tälle viallensa modernin psykologiapuheen keinoin.

Ilmaisu on tahallaan hiukan sarkastinen. On aika absurdia, miten purematta nielemme nämä täysin hatuista vedettävät syy-seuraussuhteet. Joku sanoo, että olet kylmä, ja sinä riennät pohtimaan, mitä sieltä lapsuudesta löytyy. Ja muistat että ahaa, äiti oli usein pahalla päällä, tämä johtuu varmaan siitä.

Entä jos ei johdukaan?

Joillain ihmisillä on uskomaton kyky projisoida oman elämänsä ongelmat muihin ihmisiin. Varmaan meillä kaikilla on kyky projisoida, jos siihen oikein opastetaan. En sano, etteikö lapsuudesta löytyisi selittäviä tekijöitä. Sanon kuitenkin, että meidän aikanamme ehkä lapsuutta kaivellaan jo liikaakin. 

 

Ei asiat ole niin yksinkertaisia että ei tarvitse puhua traumoista, kun en ole puhumassakaan niistä. Mistään vanhoista asioista. Eikä nämä asiat liity mihinkään minulle että mene puhumaan terapeutille. 

 

Siihen väliin kun jää asia mikä on tätä päivää, selvitettävä asia mikä olisi pakko tehdä  ja käydä läpi toimintatavat. Kun eräässä asiassa ei voi olla hiljaa, vaan se pitäisi keskustella ajoissa miten se hoituu jatkossa. Kyseessä vastuu. 

Joopa. Ne terapiaan hakeutuneet vasta sen jälkeen räjähtävät ihmiset ovat niitä, jotka ovat elämänsä joka ainoa päivä sopeuttaneet itseään toisiin. Niin siitä näkökulmasta kuulostaa ihan utopistiselta, että joku kokee, ettei tarvitse tehdä mitään.

Kuten eräs tuntemani ihminen sanoi: kun on elänyt äitini kanssa, tulee elämässään toimeen ihan kenen tahansa kanssa ja se käy paljon helpommin kuin kotona (oli asiakaspalvelussa töissä).

Se jatkuva mukautuminen lopetetaan siellä terapiassa, jos se toimii. Ja odotetaan, että ihmissuhteissa jatkossa molemmat tekisivät oman osansa.

 

et nyt ymmärtänyt. Eihän se äiti ole sinne terapiaan mennyt vaan se hänen lapsensa. Äiti voi haluta elää elämäänsä kuten elää, eikä halua muutosta siihen vaikka lapsi kävisi terapiassa. Ei kaikki koe ongelmaksi omaa elämäänsä ja voivat olla tyttyväisiä siihen, ja tämän takia eivät halua muuttaa mitään. Oma äitini on tällainen. Muut saavat tehdä vaikka mitä temppuja, hän ei niihin lähde, eikä kuuntele mitään mutinoita. Jos haluan mennä terapiaan, se on minun asiani, ei äitini asia, eikä hän halua kuulla mitään kritiikkiä itsestään koska kokee tehneensä kaiken niin hyvin kuin on pystynyt.

jos en halua mukautua niin se on minun asiani, ei äitini asia.

jos räjähtelen äidilleni, hän ihmettelee miksi räjähtelen, jos sanon että se on hänen syy, niin hän ei tuollaista ala kuuntelemaan kun on parhaansa tehnyt. 

Hyväksyn sen että hän on sellainen enkä voi sitä muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Se, että kehotetaan puhumaan äidinäidin kanssa osoittaa täyden kyvyttömyyden ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen kannattaa ottaa itselleen sopivan mittainen etäisyys.

Näin kehoitettiin siksi koska jos vika on äidissä, niin se on silloin alunperin äidin äidissä, jne. Vai miten voi olla että mummo on ollut mitä ihanin mutta hänen lapsensa on huono, eihän sen pitäisi olla mahdollista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kaksi eri asiaa:

- saada tietoa sulu- ja perhehistoriassa

- muodostaa kahden ihmisen välinen suhde

Itselläni ensimmäinen on kunnossa, toinen ei.

En tiedä puhummeko samasta asiasta tarkoitatko samaa, mutta miksi lasten kanssa pitäisi olla kovin läheiset välit? Eikö täällä aikaisemmin sanottu, että ystävät ovat keille kerrotaan omat tärkeät asiat ja huolet? Ettei ole tarkoituskaan niitä lapsilleen jakaa. Lasten kanssa puhutaan muista asioista kuin ystävien, samoin lapset avautuvat omille ystävilleen. Ihmisiä on niin erilaisia, toiset kaipaavat lähempää toisille riittää puhua enemmänkin tekemisiään ja kuulumisia. Rupattelua. Sille ei voi mitään jos toinen osapuoli on toisenlainen kun ihmisiä on erilaisia.

Sellaiset turvalliset ja hyvät lapsi-vanhempi -välit. 

Miksi aikuisella lapsella pitää olla turvalliset välit vanhempiinsa? Kyllä aikuisen pitää jo pärjätä ilman vanhempien turvaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tosi vaikea olisi kuvitella, että joku olisi kotonaan ollut ihan normaali ja sitten aikuisena taantunut 3- vuotiaan tasolle?

Mutta tämä on tätä samaa vastuun tematiikkaa.  Jos ei aikanaan kanna vastuuta teoistaan  vanhempana ja kasvattajana, ne kyllä tulee jossain kohtaa vastaan. Sitten itketään ja levitellään käsiä, kun lapsi on niiiiin kamala.

Ja sitten tullaankin takaisin tämän ketjun aiheeseen; miten paljon päin persettä kasvatuksen pitää mennä että aikuinen lapsi saa oikeutuksen syyttää onnettomuudestaan lapsuuttaan ja syyllistää vanhempiaan? Ja missä vaiheessa tästä on hyötyä hänelle itselleen ja toisaalta pystyykö hän erottamaan vanhempien aikaansaamat jäljet muista häneen vaikuttaneista kokemuksista. 

välillä sitä miettii, että onko ihmiset näin tyhmiä, vai es

lapsihan se velloo menneessä. Jos vanhempi ei koe eikä näe tarvetta keskustella aikuisen lapsen kanssa niin kauan kuin lapsi haluaa, niin se on sen lapsen ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2387 

Näin on kuten sanoit. Puhutaan. Entä kun se lapsi ei suostu puhumaan vaan vaikenee? Paha yksin on puhua siinä vaan sanoo asiat omalta osaltaan eikä synny keskustelua eikä mielipiteiden vaihtoa. Ei kerro mitä itse on mieltä.

Miten silloin keskustellaan? Siihen ei ole kukaan vielä osannut antaa ohjetta. Asiat  tosiaan pitäisi edes kerran keskustella läpi kun ei voi kysyä tai jos kysyy väärin ei tule vastausta. Jos taas itse hermostuu johonkin ja lopulta sanoo alkaa hiljaisuus.

itse olen sen luonteinen että haluan asiat hoidettavan ja selvitettävän. Minusta ei ole mykkäkoulua pitämään.

 

Puhua mistä? Ei lapsella ole velvollisuutta puhua omista traumoistaan, ongelmistaan tai kipukohdistaan vanhemman kanssa, jos lapsi ei halua. Jos taas vanhemmalla on jotain käsiteltävää omassa vanhemmuudessaan, sitä ei tehdä lapsen kanssa.

Eikä vanhemmalla ole velvollisuutta puhua aikuisen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kehotetaan puhumaan äidinäidin kanssa osoittaa täyden kyvyttömyyden ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen kannattaa ottaa itselleen sopivan mittainen etäisyys.

Näin kehoitettiin siksi koska jos vika on äidissä, niin se on silloin alunperin äidin äidissä, jne. Vai miten voi olla että mummo on ollut mitä ihanin mutta hänen lapsensa on huono, eihän sen pitäisi olla mahdollista?

Ei mua kiinnostanut yrittää parantaa suhdetta isovanhempiin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet mua kohtaan mielenkiintoa. Vanhemmalleni yritin puhua, koska hän oli kuitenkin jossain määrin vaikuttanut välittävän. Ruokkinut ja hoitanut vaatteet niskaan. Siksi en kyennyt ymmärtämään, miksi hän samalla kohteli henkisesti niin ilkeästi ja suorastaan tuhoavasti. Tai ymmärsin sen perusteella, mitä tiesin hänen taustoistaan, mutten sitä, miksei hän olisi halunnut parantaa suhdettamme. Ajattelin, että puhumalla olisimme voineet purkaa menneisyyden tunnetaakkaa tullen lopulta paremmin keskenämme toimeen. No, väärässä olin, ei hän ollut siihen millään muotoa halukas/kykenevä. Eikä siinä mitään, näin se vain joskus menee. Piti surut surra ja traumat käsitellä itsekseni ja tyytyä pitämään vanhempi sopivalla etäisyydellä, turvallisuuteni tähden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kehotetaan puhumaan äidinäidin kanssa osoittaa täyden kyvyttömyyden ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen kannattaa ottaa itselleen sopivan mittainen etäisyys.

Näin kehoitettiin siksi koska jos vika on äidissä, niin se on silloin alunperin äidin äidissä, jne. Vai miten voi olla että mummo on ollut mitä ihanin mutta hänen lapsensa on huono, eihän sen pitäisi olla mahdollista?

Ei mua kiinnostanut yrittää parantaa suhdetta isovanhempiin, jotka eivät koskaan olleet osoittaneet mua kohtaan mielenkiintoa. Vanhemmalleni yritin puhua, koska hän oli kuitenkin jossain määrin vaikuttanut välittävän. Ruokkinut ja hoitanut vaatteet niskaan. Siksi en kyennyt ymmärtämään, miksi hän samalla kohteli henkisesti niin ilkeästi ja suorastaan tuhoavasti. Tai ymmärsin sen perusteella, mitä tiesin hänen taustoista

Ymmärrän hyvin. Kyse nyt kuitenkin oli siitä että mikäli syy on aina vanhemmissa, niin se on silloin myös omien vanhempien vanhemmissa. Vai vainko se oma vanhempi on hirviö sukupolvien ketjussa? Tämän ymmärtäminen voi auttaa elämässä eteen päin.

"Kyse nyt kuitenkin oli siitä että mikäli syy on aina vanhemmissa, niin se on silloin myös omien vanhempien vanhemmissa. Vai vainko se oma vanhempi on hirviö sukupolvien ketjussa? Tämän ymmärtäminen voi auttaa elämässä eteen päin."

Kyllä meidän suvussa ainakin on hyvin tiedossa myös isovanhempien (ja jossain määrin heidän vanhempiensa) ongelmat. Mitä sillä tiedolla loppujen lopuksi tekee? Välit omiin vanhempiin ovat kuitenkin oma asiansa, ja vanhemmat vastuussa omista tekemisistään, oli taustalla mitä hyvänsä.