Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vanhempi tuunaa lapsen sellaiseksi että suhde "toimii". Sitten lapsi menee maailmaan ja huomaa että opituilla säännöillä ja selviytymiskeinoilla kaikki menee päin helvettiä kodin ulkopuolella. Menee terapiaan ja ymmärtää mikä on pielessä. Vanhemman la lapsen suhde lakkaa "toimimasta". Vanhempi syyttää terapeuttia puoskariksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vanhempi voi aidosti kuvitella olevansa hyvä vanhempi vaikka oikeasti on kaikkea muuta. Kun ei tajua niin ei tajua. Perinteinen esimerkki tämä että lapsi on oiken kiltti ja kunnollinen ja vanhempi luulee että syynä on hieno kasvatus. Kun oikeasti kukaan ei perheessä ei uskalla muuta kuin olla kusi sukassa ettei äidin psyyke taas romahda.

Usein perheen teinin murrosikä palauttaa vanhemmat takaisin maanpinnalle. Paitsi silloin, jos perhe on niin autoritäärinen, että mitään murrosiän kapinaa ei tule, vaan se vaihe siirtyy siihen kunnes muuttaa pois kotoa. 

Näin ei enää uskota. Se teini-iän kapina ei ole nykyään enää myrskyisää, koska teinien ei tarvitse reagoida autoritääriseen kasvuympäristöön, vaan heidät osataan huomioida. Irrottautuminen tapahtuu ilman isoja kolinoita. Ennen ne myrskyt ol

Nuoren tunteet kuohuvat ihan osana murrosikää

https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/nuoren-tunt…

Tämä on hyvin omituinen keskustelu.  Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Kukaan? Minä lähdin täysin tietoisena, että paskaahan se on ja niin olikin. Piirrät jotain kuvia tai tulkitset musteläiskiä ja jos vastaat väärin olet psykoanalyysin tarpeessa. Näin julkisella puolella. Yksityisellä vielä pahempaa varmasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Kukaan? Minä lähdin täysin tietoisena, että paskaahan se on ja niin olikin. Piirrät jotain kuvia tai tulkitset musteläiskiä ja jos vastaat väärin olet psykoanalyysin tarpeessa. Näin julkisella puolella. Yksityisellä vielä pahempaa varmasti. 

Kuulostaa siltä että terapia olisi ollut tarpeen jos olisit kyennyt sitä vastaanottamaan. Terapia joka onnistuu on rankkaa, ei siitä tuu mitään jos ei alusta asti ole aikomustakaan tehdä mitään ongelmilleen. On totta, ettei edes oma motivaatio takaa mitään, mutta ainakaan ilman motivaatiota ei tule tulosta. 

Kerron omasta terapiakokemuksestani. Kyllä, terapiaa ja terapeutteja on monenlaisia.

Menin aikuistumisen kynnyksellä terapiaan, koska terveys ja mielenterveys alkoi hajota niin, että jaksaminen ja arjesta selviytyminen alkoi vaikeutua. Olin kirjoittanut lukiosta ällän paperit ja aloittanut juuri jatko-opinnot. Ei ollut päihdeongelmia tai holtitonta käytöstä.

Äidille kerroin, että olen aloittanut terapiakäynnit (2 x vko). Hän ei ikinä kysynyt, miten voin, miten terapia menee, auttaako se, miltä minusta ylipäätään tuntuu ja miksi edes koen tarvitsevani terapiaa. Hän totesi vain, että siellä kuitenkin sanotaan vain, että vika on vamhemmissa. Ei sanottu. Terapiasuuntaus oli toimimaton nuorelle ihmiselle, joka on kasvanut vääristyneessä kodissa. Terapeutti vain istui ja antoi minun puhua. Muutaman kerran hänellä nousi kyynelet silmiin. Kertaakaan hän ei sanonut sitä tietoa, mikä minulta puuttui: vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa sekä vanhempien että poikaystävän taholta, olot ovat kestämättömät ja minulla olisi oikeus ja vapaus valita toisin eikä yrittää rauhoittavien ja mielialalääkkeiden avulla selviytyä niissä ihmissuhteissa.

Tarvittiin vielä vuosikymmeniä ja monta rikkovaa elämänkokemusta ja sairautta lisää ennen kuin lopulta löysin hoitokontaktit, joissa minulle kerrottiin, miten asiat ovat (eläminen lapsuuskotona on traumatisoinut minut ja olen oppinut ihan vääränlaisia uskomuksia itsestäni ja itselleni haitalliset roolit, joilla mukautua selviämään toisten kohtuuttomista vaatimuksista, omat tarpeeni ja tunteeni on kielletty).  Sain hoitoa ja tukea elämäni uudelleenrakentamiseen. Ja onneksi nykyään on myös netti Youtube-videoineen ja keskusteluineen. Täällä voi kysyä, onko jokin normaalia vai ei tai lukea toisten vertaiskokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvin omituinen keskustelu.  Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".

Mikä siinä on omituista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Kukaan? Minä lähdin täysin tietoisena, että paskaahan se on ja niin olikin. Piirrät jotain kuvia tai tulkitset musteläiskiä ja jos vastaat väärin olet psykoanalyysin tarpeessa. Näin julkisella puolella. Yksityisellä vielä pahempaa varmasti. 

Kuulostaa siltä että terapia olisi ollut tarpeen jos olisit kyennyt sitä vastaanottamaan. Terapia joka onnistuu on rankkaa, ei siitä tuu mitään jos ei alusta asti ole aikomustakaan tehdä mitään ongelmilleen. On totta, ettei edes oma motivaatio takaa mitään, mutta ainakaan ilman motivaatiota ei tule tulosta. 

On myös oikeasti huonoa ja epäsopivaa terapiaa ja terapeutteja, tosin sitä ei ennalta tiedä. En itsekään kokisi mielekkääksi musteläiskien analysointia, vaikka jonkun toisenlaisen terapian koen.

"Terapiasuuntaus oli toimimaton nuorelle ihmiselle, joka on kasvanut vääristyneessä kodissa. Terapeutti vain istui ja antoi minun puhua."

Tämä. Ajan ja rahan tuhlausta. Jos olet tällaisesta terapiassa, älä tyydy. Vaadi metapuhetta siitä mitä tapahtuu ja mihin pyritään ja millä keinoilla. Toimiva terapia auttaa muutamassa viikossa, tuli se mistä lähteestä tahansa. Nimimerkillä kokemusta on, vuoden kävin vastaavassa läpätyksessä ilman mitään apua vaikka tosissani yritin. Mindfulness-tyyppisen ratkaisun löydettyäni mieheni sanoi kuukaudessa että huomaa arjessa eron. 

Vierailija kirjoitti:

Kerron omasta terapiakokemuksestani. Kyllä, terapiaa ja terapeutteja on monenlaisia.

Menin aikuistumisen kynnyksellä terapiaan, koska terveys ja mielenterveys alkoi hajota niin, että jaksaminen ja arjesta selviytyminen alkoi vaikeutua. Olin kirjoittanut lukiosta ällän paperit ja aloittanut juuri jatko-opinnot. Ei ollut päihdeongelmia tai holtitonta käytöstä.

Äidille kerroin, että olen aloittanut terapiakäynnit (2 x vko). Hän ei ikinä kysynyt, miten voin, miten terapia menee, auttaako se, miltä minusta ylipäätään tuntuu ja miksi edes koen tarvitsevani terapiaa. Hän totesi vain, että siellä kuitenkin sanotaan vain, että vika on vamhemmissa. Ei sanottu. Terapiasuuntaus oli toimimaton nuorelle ihmiselle, joka on kasvanut vääristyneessä kodissa. Terapeutti vain istui ja antoi minun puhua. Muutaman kerran hänellä nousi kyynelet silmiin. Kertaakaan hän ei sanonut sitä tietoa, mikä minulta puuttui: vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakav

" vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa "

Mitä tämä konkreettisesti on tarkoittanut?  Kiinnostaa tietää mistä on kysymys jos kirjoittaa ällän paperit, ei päihdeongelmia jne...

Miten voi sanoa rakastavansa ja samalla, ettei tiedä, voiko antaa anteeksi? Kuulostaa oudolta.

Ei tuo mitään kerro, onko sillä äidillä muita toimivia tai ns toimivia ihmissuhteita. Narsistisella ihmisellä on hovinsa, esimerkiksi. Joskus yhden lapsen rooliksi tulee olla se, johon kaikki ikävä maan päällä projisoidaan. Ole siinä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron omasta terapiakokemuksestani. Kyllä, terapiaa ja terapeutteja on monenlaisia.

Menin aikuistumisen kynnyksellä terapiaan, koska terveys ja mielenterveys alkoi hajota niin, että jaksaminen ja arjesta selviytyminen alkoi vaikeutua. Olin kirjoittanut lukiosta ällän paperit ja aloittanut juuri jatko-opinnot. Ei ollut päihdeongelmia tai holtitonta käytöstä.

Äidille kerroin, että olen aloittanut terapiakäynnit (2 x vko). Hän ei ikinä kysynyt, miten voin, miten terapia menee, auttaako se, miltä minusta ylipäätään tuntuu ja miksi edes koen tarvitsevani terapiaa. Hän totesi vain, että siellä kuitenkin sanotaan vain, että vika on vamhemmissa. Ei sanottu. Terapiasuuntaus oli toimimaton nuorelle ihmiselle, joka on kasvanut vääristyneessä kodissa. Terapeutti vain istui ja antoi minun puhua. Muutaman kerran hänellä nousi kyynelet silmiin. Kertaakaan hän ei sanonut sitä tietoa, mikä minulta

" vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa "

Mitä tämä konkreettisesti on tarkoittanut?  Kiinnostaa tietää mistä on kysymys jos kirjoittaa ällän paperit, ei päihdeongelmia jne...

Sinun pitäisi tuntea minut elävässä elämässä ja vielä sellaisessa suhteessa, että kertoisin asioista. En todellakaan ala kirjoittaa niitä tänne. Ja mitä väliä sillä on? Jos sinulle sanotaan, että lapsi on kokenut seksuaalista väkivaltaa, alatko kysyä yksityiskohtia siitä, miten se tapahtui? Et pysty uskomaan ammattilaisten lausuntoihin vai olet vain utelias kauhutarinoille?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvin omituinen keskustelu.  Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".

Kerrin salaisuuden: osa on jopa molempia, ja silti pohtii täällä äiti-lapsisuhdetta! Elämme jännittävässä ja omituisessa maailmassa!

On muuten toksisen vanhemman vakiolauseita: jotainhan minä olen tehnyt oikein, koska menestyt koulussa/opinnoissa/työssä/elämässä... se menestys on tapahtunut siitä HUOLIMATTA.

Suosittelen katsomaan tämän shortin, ei vie kuin minuutin elämästä ja sieltä voi löytyä jotain tuttua:

https://youtube.com/shorts/UxA_ADsMUU0?si=XYpvouw3vXc5GBTi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron omasta terapiakokemuksestani. Kyllä, terapiaa ja terapeutteja on monenlaisia.

Menin aikuistumisen kynnyksellä terapiaan, koska terveys ja mielenterveys alkoi hajota niin, että jaksaminen ja arjesta selviytyminen alkoi vaikeutua. Olin kirjoittanut lukiosta ällän paperit ja aloittanut juuri jatko-opinnot. Ei ollut päihdeongelmia tai holtitonta käytöstä.

Äidille kerroin, että olen aloittanut terapiakäynnit (2 x vko). Hän ei ikinä kysynyt, miten voin, miten terapia menee, auttaako se, miltä minusta ylipäätään tuntuu ja miksi edes koen tarvitsevani terapiaa. Hän totesi vain, että siellä kuitenkin sanotaan vain, että vika on vamhemmissa. Ei sanottu. Terapiasuuntaus oli toimimaton nuorelle ihmiselle, joka on kasvanut vääristyneessä kodissa. Terapeutti vain istui ja antoi minun puhua. Muutaman kerran hänellä nousi kyynelet silmiin. Kertaakaan hän ei sanonut sitä tietoa, mikä minulta

 

" vanhempani ovat laiminlyöneet minua vakavasti, olen kokenut merkittävää henkistä väkivaltaa "

Mitä tämä konkreettisesti on tarkoittanut?  Kiinnostaa tietää mistä on kysymys jos kirjoittaa ällän paperit, ei päihdeongelmia jne...

Se tarkoittaa sitä, että ihminen suuntaa ja kätkee tuskan, kivun, hämmennyksen, surun, vaillejäämisen jne. sisäänsä eikä oireile sitä ulospäin ja pitää kulissin pystyssä, koska sitä vaaditaan. Ei ole tilaa olla edes ongelmanuori ongelmallisessa ympäristössä. No, kaikki menee muuten hyvin, paitsi ihminen hajoaa sisältä mentaalisesti ja fyysisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Kukaan? Minä lähdin täysin tietoisena, että paskaahan se on ja niin olikin. Piirrät jotain kuvia tai tulkitset musteläiskiä ja jos vastaat väärin olet psykoanalyysin tarpeessa. Näin julkisella puolella. Yksityisellä vielä pahempaa varmasti. 

Kuulostaa siltä että terapia olisi ollut tarpeen jos olisit kyennyt sitä vastaanottamaan. Terapia joka onnistuu on rankkaa, ei siitä tuu mitään jos ei alusta asti ole aikomustakaan tehdä mitään ongelmilleen. On totta, ettei edes oma motivaatio takaa mitään, mutta ainakaan ilman motivaatiota ei tule tulosta. 

Kuulostaa huijaukselta. Siis toimii, jos olet etukäteen päättänyt sen toimivan, ja on hirmu rankkaa, jolloin koet tarvetta uskoa että se on hyödyllistä. No pain, no gain. 

Sitä noin puusta katsoen luulisi, että jos jotain suositellaan hoitona ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi kestokykynsä äärirajoilla, niin sen ei sopisi olla kauhean kuormittavaa. Ja sitten taas, jos voi hyvin ja voimavaroja riittää, mihin sitä hoitoa silloin tarvitaan?

Vähän epäilen, että kunhan saadaan laadukkaampaa tutkimusta mielen toiminnasta, nykyinen psykologia alkaa kuulostaa samanlaiselta tieteenhaaralta kuin alkemia aikanaan. Outoa huuhaata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvin omituinen keskustelu.  Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".

Mikä siinä on omituista?

"Äidit", joille selvästi oma lapsi on tärkeä, etsivät neuvoa, miten korjata tilanne JA toisaalta mihin asettaa raja aikuiselle lapselle. "Lapset", jotka terapiasta ja välienkatkaisusta huolimatta ovat juuttuneet toksiseen äitivihaan, hyökkäävät "äitien" kimppuun ikäänkuin äitikommentoija olisi se ihan oma täysin kelvoton äiti. Ainakaan terapiasta ei ole ollut apua.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvin omituinen keskustelu.  Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".

Kaikki "äidit" ovat myös jonkun lapsia. Kaikki "lapset" eivät ole äitejä