Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on hyvin omituinen keskustelu. Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".
Mikä siinä on omituista?
"Äidit", joille selvästi oma lapsi on tärkeä, etsivät neuvoa, miten korjata tilanne JA toisaalta mihin asettaa raja aikuiselle lapselle. "Lapset", jotka terapiasta ja välienkatkaisusta huolimatta ovat juuttuneet toksiseen äitivihaan, hyökkäävät "äitien" kimppuun ikäänkuin äitikommentoija olisi se ihan oma täysin kelvoton äiti. Ainakaan terapiasta ei ole ollut apua.
Etkö ihan oikeasti tunne yhtäkään äitiä, joka ei päästä lastaan itsenäistymään, vaan "kasvattaa" jo aikuista lastaan edelleen kommentoiden ja neuvoen jokaista valintaa mitä tämä lapsi tekee.
Moni näistä äideistä pitää itseään todella hyvänä äitinä, eikä ymmärrä yhtään miksi lapsi lopulta ottaa etäisyyttä, kun ei jaksa enää kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, miksi 2 aikuisen ihmisen eli vanhemman ja lapsen tulee ylipäänsä pitää yhteyttä keskenään? Jos lapsi on jo 30-vuotias, niin kyllä se äiti on jo kasvatusvelvollisuutensa tehnyt, ja aikuisen lapsen tulee pärjätä omillaan. Mitä hyötyä vanhojen asioiden kaivelusta on? Eläköön molemmat itsellisesti omillaan. Ei kahden aikuisen tarvitse tavata, jos tapaaminen aiheuttaa molemmille mielipahaa.
Vierailija kirjoitti:
On muuten toksisen vanhemman vakiolauseita: jotainhan minä olen tehnyt oikein, koska menestyt koulussa/opinnoissa/työssä/elämässä... se menestys on tapahtunut siitä HUOLIMATTA.
Ja yksi hankala ennakkoluulo on, että jos on vaikea lapsuus taustalla, niin jossain vaiheessa sen menestyksen pitää osoittautua jotenkin valheelliseksi ja tulee romahdus ja ihmisestä tulee jollain tavalla syrjäytynyt, vähintään työtön tai pitkäaikaissaikkulainen. Eräänlaista alistamista sekin.
Oikeasti monikin hyvin suorittava on peräisin aika hankalasta perheestä, mutta moni pärjää oikein hyvin läpi koko elämänsä. Silloin voisi haluta palveluita, jotta voisi käydä läpi esimerkiksi lastenkasvatusta omien lasten hyödyksi, tai ylläpitää taitavammin aidosti hyvää suhdetta omiin aikuisiin lapsiin. Tämmöistä kevytpalvelua ei kuitenkaan hirveästi ole, kun narratiiviin kuuluu se, että terapian on oltava rankkaa ja rikki repivää sen sijaan että se tukisi niitä elämän osa-alueita, missä menee hyvin. Jotenkin taustalla on oletus siitä, että aito menestys kuuluu vain aidosti hyväosaisille ihmisille, sellaisille joilla on onnellinen lapsuus ja kivat vanhemmat.
Tätä narratiivia harjoitetaan myös dysfunktionaalisissa perheissä. Minua mustana lampaana kyllä kannustettiin opiskelemaan, mutta kun työura alkoi sujua, alkoi painostaminen siihen, että myöntäisin olevani sellaisen kykenemätön. Työura oli liian hyvä minulle, perheen likasangolle. Minulle oli selvästi varattu rooli, jossa lupaava työura menee pilalle.
Valitettavasti narratiivi toimivasta terapiasta muistuttaa lapsuuden perheeni narratiivia siitä, miten minun elämäni pitäisi mennä. Muilla terveydenhuollon osa-alueilla kyllä osataan vaalia niitä asioita, jotka ovat ihmisellä hyvin. Jos on vaikka käsi kipsissä, kannustetaan harrastamaan liikuntaa jaloilla eikä jäämään kokonaan sänkyyn makaamaan. Terapian suhteen kuitenkin ihannoidaan rankkuutta ja repivyyttä suunnillern samoin kuin ammattitaidottomat personal trainerit rikkovat asiakkaitaan liian tiivillä ja rankalla treenillä (ja silti asiakkaat usein kokevat ylirasittavat treenit hyödyllisiksi ja sankarillisiksi, koska ovat sisäistäneet kärsimysnarratiivin).
Kun on menestynyt, niitä palveluita voi hakea yksityiseltä sektorilta. Näin olen ainakin itse tehnyt. Silloin ei ole edes julkisen puolen tarjonnan armoilla, vaan voi itse tehdä valintansa laadun ja määrän suhteen.
Niitä romahduksia estää, jos on hyviä suhteita ja perusasiat kunnossa aikuiselämässä. Aikuisuudessa koetut uudet traumat voivat vetää pohjan koko elämältä ja jaksamiselta, kun joku toinen olisi selvinnyt siitä vähemmällä kestävämmin rakennetun perustuksensa avulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mulle oli ihan selvää että perhe on huono jo ennen kouluikää.
Miten tulit toimeen asian kanssa? On tyypillinen defenssi siirtää käsitystasolla huoltajan pahuus itseen, koska on liian uhkaavaa tunnetasolla olla täysin riippuvainen uhkaavasta henkilöstä. Tämä kielletään. Myös jatkuva henkinen väkivalta vaikuttaa minäkuvaan vääjäämättä. Tukholma-syndroomassa samankaltainen tilanne, jos et pääse pois uhkan luota, mieli hakee turvaa samastumalla pahantekijään ja kieltämällä uhkan olemassaolon.
No tulin toimeen parhaani mukaan. Vietin paljon aikaa kavereilla, ja siellä näin sitä normaalia, rakastavaa perhemallia.
Kasvoin itsenäiseksi ja lähdin varhain kotoa, en jäänyt sinne vääntämään ihmisten kanssa jotka ei voi eikä halua mitään muutosta. Minusta muu olisi kuin pään hakkaamista seinään.
Rakensin sellaisen elämän kun olin aina halunnut, siksi ei ole tarvetta miettiä vanhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kärsimysnarratiivin lisäksi on opittu, että kaikki muu paitsi kuolema on tekosyy, että jaksaa, jaksaa nyt sitten vaan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on hyvin omituinen keskustelu. Keskustelijat ilmeisesti n. 40-60 vuotiaita naisia, joista osa on "äitejä" ja osa "lapsia".
Mikä siinä on omituista?
"Äidit", joille selvästi oma lapsi on tärkeä, etsivät neuvoa, miten korjata tilanne JA toisaalta mihin asettaa raja aikuiselle lapselle. "Lapset", jotka terapiasta ja välienkatkaisusta huolimatta ovat juuttuneet toksiseen äitivihaan, hyökkäävät "äitien" kimppuun ikäänkuin äitikommentoija olisi se ihan oma täysin kelvoton äiti. Ainakaan terapiasta ei ole ollut apua.
Etkö ihan oikeasti tunne yhtäkään äitiä, joka ei päästä lastaan itsenäistymään, vaan "kasvattaa" jo aikuista lastaan edelleen kommentoiden ja neuvoen jokaista valintaa mitä tämä lapsi tekee.
Meillä meni niin että oli pakko katkaista välit vuosiksi että sai kasvatuksen loppumaan.
Nuorena aikuisena kävin pariin otteeseen asumassa ja työskentelemässä ulkomailla. Ensin vuoden ja sitten 2 vuotta. Kummallakin kerralla kasvatus loppui ulkomailla asumisen ajaksi, mutta alkoi uudestaan Suomeen palattuani.
Nelikymppisenä en enää jaksanut sitä ja siksi katkaisin välit. Nykyään pystyn olemaan vähän yhteyksissä, mutta rajoja täytyy vahtia koko ajan.
Sisarukseni, ja myös heidän aikuiset lapsensa, saavat edelleen täysilaidallisen kasvatusta ja huolenpitoa, vaikka kovasti yrittävät pistää vastaan. Omatkin lapseni saavat osansa isovanhempien "huolenpidosta", mutta välttyvät pahimmalta rajattomuudelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mulle oli ihan selvää että perhe on huono jo ennen kouluikää.
Miten tulit toimeen asian kanssa? On tyypillinen defenssi siirtää käsitystasolla huoltajan pahuus itseen, koska on liian uhkaavaa tunnetasolla olla täysin riippuvainen uhkaavasta henkilöstä. Tämä kielletään. Myös jatkuva henkinen väkivalta vaikuttaa minäkuvaan vääjäämättä. Tukholma-syndroomassa samankaltainen tilanne, jos et pääse pois uhkan luota, mieli hakee turvaa samastumalla pahantekijään ja kieltämällä uhkan olemassaolon.
No tulin toimeen parhaani mukaan. Vietin paljon aikaa kavereilla, ja siellä näin sitä normaalia, rakastavaa perhemallia.
Kasvoin itsenäiseksi ja lähdin varhain kotoa, en jäänyt sinne vääntämään ihmisten kanssa jotka ei voi eikä halua mitään muutosta. Minusta muu olisi kuin pään hakkaam
Tein tuon saman. Valitettavasti itselläni kävi niin, että uusi elämä romahti keski-iässä ja sitten vyöryi kerralla päälle kaikki tuska uuden menettämisestä ja lapsuuden traumat.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo mitään kerro, onko sillä äidillä muita toimivia tai ns toimivia ihmissuhteita. Narsistisella ihmisellä on hovinsa, esimerkiksi. Joskus yhden lapsen rooliksi tulee olla se, johon kaikki ikävä maan päällä projisoidaan. Ole siinä sitten.
Juuri näin, tuo on niin totta, allekirjoitan sataprosenttisesti, minulle lankesi se osa lapsuudenperheessäni, joka oli varsinainen perhehelvetti.
Edesmennyt anoppini sanoikin minulle kerran, kun kerroin miten minun lapsuudenperheessäni lapsia kasvatettiin, että puolisoni ja hänen sisarruksensa eivät olisi järjissään , jos heidän perheessään olisi ollut vastaavaa. Pidin tarkan rajan siinä mitä ylipäätään kerroin anopille, eli hyvin rajoitetusti. Terapiassa en ole ollut ikinä, sen sijaan olen lukenut paljon, myös täällä mainitun Katri Syvärisen Äitihaava kirjan. Muutama kirja on suosikkini ja siksi myös kirjahyllyssäni, esimerkiksi yksi johon palaan aina tarvittaessa, kirja on Kiltin tytön voimakirja, kirjoittaja Suvi Bowellan.
Lisäksi olen käynyt lukuisilla mielenterveyteen liittyvillä yleisöluennoilla, viimeksi pari kuukautta sitten psykiatri Hannu Lauerman luennolla.
Olin vuosia sitten eräässä kirjanjulkistamistilaisuudessa ja keskustelin kirjailijan kanssa , hän on myös psykiatrian erikoislääkäri , hänen kirjoittamastaan kirjasta. Tämä psykiatri totesi, että minusta kuulostaa siltä, että olet pystynyt käsittelemään asiaa paljon ja hyvällä tavalla, onko niin, että ymmärryksen kautta olet voinut antaa anteeksi vanhemmillesi.
Olen sisarruksistani ainoa joka on selvinnyt, muilla sisarruksillani on edelleen suuria vaikeuksia elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten se romahti, ja mistä tiedät ettei se olisi romahtanut myös vaikka lapsuus olisi ollut ihan ok?
En kettuile, haluan oikeasti tietää.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi 2 aikuisen ihmisen eli vanhemman ja lapsen tulee ylipäänsä pitää yhteyttä keskenään? Jos lapsi on jo 30-vuotias, niin kyllä se äiti on jo kasvatusvelvollisuutensa tehnyt, ja aikuisen lapsen tulee pärjätä omillaan. Mitä hyötyä vanhojen asioiden kaivelusta on? Eläköön molemmat itsellisesti omillaan. Ei kahden aikuisen tarvitse tavata, jos tapaaminen aiheuttaa molemmille mielipahaa.
On aika erikoista, että äiti ei pysty tapaamaan aikuista lastaan ilman kasvattavaa otetta. Miksi äiti ei kasva aikuisen lapsen äidiksi, vaan käyttäytyy kuin lapsi olisi vielä pieni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kärsimysnarratiivin lisäksi on opittu, että kaikki muu paitsi kuolema on tekosyy, että jaksaa, jaksaa nyt sitten vaan...
Niin, mutta useinhan ihmisen kannattaa jaksaa tietty peruskuvio. Myönnän oitis, että ajoittain minulla on ollut ongelmia työssä jaksamisen kanssa. Niin on monella muullakin minun alallani. Usein jaksaminen on kärsinyt silloin, kun lapsuuden perhe kuormittaa ankarasti. Heidän mielestään minun tulisi käydä terapiassa, jotta jaksaisin heitä, ja tarvittaessa (mieluiten) luopua työstä, jos en kaikkea jaksa. Minä taas kuormittuisin myös vakaan hyväpalkkaisen työn menettämisestä. Ei minun kannata noudattaa tuommoisia neuvoja, vaan ennemmin estää kännykästä kuormittavat sukulaiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on rajaton. Siitä kertoo se, että hän tekee tuollaisen aloituksen.
Sinä olet käynyt terapiassa, kun toistelet samoja fraaseja. Totuus on se, että en ole sen rajattomampi kuin lapsenikaan. Kyllä minun mielestäni hänen käytöksensä on ollut enemmän rajatonta.
Ap
Tää muita syyttelevä vastaus on kuin 5-vuotiaan. Ei oo vaikea nähdä mistä kenkä puristaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten se romahti, ja mistä tiedät ettei se olisi romahtanut myös vaikka lapsuus olisi ollut ihan ok?
En kettuile, haluan oikeasti tietää.
Taisin kirjoittaa, että käsiteltäväksi tuli nykyisyyden lisäksi menneisyys. Jos sitä menneisyyttä ei olisi, olisi riittänyt tuoreiden menetysten sureminen.
Lisäksi silmät avautuivat siihen, että se hyväksi ajattelemani aikuisuuskaan ei ollut ihan niin hyvä kuin olin kuvitellut. Olin kuin tuo yksi tuossa yllä, joka kertoo, ettei ole käynyt terapiassa ja on ainoa selviytynyt sisarus. Paitsi etten ollutkaan, vaikka ihan aidosti luulin niin. Minä olin siirtynyt ilman vihaa ja pettymystä ymmärrykseen ja anteeksiantoon.
Traumaterapian myötä olen myös saanut ymmärryksen siitä, että lapsuus on vaurioittanut hermostoa ja siksi minulla on ollut tiedostamatonta välttelyä ja tiedostettuja triggereitä ja tiedostamatonta selviytymiskäytöstä.
Uskon pääseväni tästä vielä ylös. Ihmisillä yleensä se vanhan elämän hyväkin on ollut vain "hyvää" ja oikea elämä alkaa, kun tästä on selvitty. Ja siltä se nyt alkaa itsestäkin tuntua. Olen kasvanut paljon. Ja paljon ohi vanhempieni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija Mikä siinä on omituista?
"Äidit", joille selvästi oma lapsi on tärkeä, etsivät neuvoa, miten korjata tilanne JA toisaalta mihin asettaa raja aikuiselle lapselle. "Lapset", jotka terapiasta ja välienkatkaisusta huolimatta ovat juuttuneet toksiseen äitivihaan, hyökkäävät "äitien" kimppuun ikäänkuin äitikommentoija olisi se ihan oma täysin kelvoton äiti. Ainakaan terapiasta ei ole ollut apua.
Etkö ihan oikeasti tunne yhtäkään äitiä, joka ei päästä lastaan itsenäistymään, vaan "kasvattaa" jo aikuista lastaan edelleen kommentoiden ja neuvoen jokaista valintaa mitä tämä lapsi tekee.
Tottakai tunnen. Mutta mitä ihmettä sillä, millaisia ihmisiä tunnen, on tuon kommenttini kanssa?
Kuulostaa hyvin tutulta
"Tätä narratiivia harjoitetaan myös dysfunktionaalisissa perheissä. Minua mustana lampaana kyllä kannustettiin opiskelemaan, mutta kun työura alkoi sujua, alkoi painostaminen siihen, että myöntäisin olevani sellaisen kykenemätön. Työura oli liian hyvä minulle, perheen likasangolle. Minulle oli selvästi varattu rooli, jossa lupaava työura menee pilalle. "
Minullakin oli liian hyvä työura. Siksi sain valtavan määrän manipulointia, jotta vaihtaisin 'yksinkertaisempiin' tehtäviin. Vanhempi oikeasti käytti sitä sanaa. Hänen mielestään en voinut mitenkään osata sellaista työtä mitä tein ja olisi pitänyt siirtyä yksinkertaisempiin tehtäviin.
Esimerkkinä sopivasta töistä ehdotti juoksutytön työtä. Kopiokoneen käyttämistä, kirjeiden toimittamista työpaikan sisällä sekä kahvin keittämistä. En usko että sellaista toimenkuvaa on edes ollut olemassa 70-luvun jälkeen.
Välillä yritettiin vedota tunteisiin. "Sun sisaruksia harmittaa kun niillä on huonommat työt kuin sulla." Kas siinäpä onkin oikein hyvä syy vaihtaa yksinkertaisempiin tehtäviin. "Osoittaa suurta itsekkyyttä tehdä "parempaa" työtä kuin muu suku." Niin minulle sanottiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muuten toksisen vanhemman vakiolauseita: jotainhan minä olen tehnyt oikein, koska menestyt koulussa/opinnoissa/työssä/elämässä... se menestys on tapahtunut siitä HUOLIMATTA.
Ja yksi hankala ennakkoluulo on, että jos on vaikea lapsuus taustalla, niin jossain vaiheessa sen menestyksen pitää osoittautua jotenkin valheelliseksi ja tulee romahdus ja ihmisestä tulee jollain tavalla syrjäytynyt, vähintään työtön tai pitkäaikaissaikkulainen. Eräänlaista alistamista sekin.
Oikeasti monikin hyvin suorittava on peräisin aika hankalasta perheestä, mutta moni pärjää oikein hyvin läpi koko elämänsä. Silloin voisi haluta palveluita, jotta voisi käydä läpi esimerkiksi lastenkasvatusta omien lasten hyödyksi, tai ylläpitää taitavammin aidosti hyvää suhdetta omiin aikuisiin lapsiin. Tämmöistä kevytpalvelua ei kuitenkaan hirveästi ole, kun narratiiviin kuuluu se, että ter
Minulle on sanottu, ettei pidä eikä tarvitse altistaa itseään liikaa ahdistukselle ja traumoille. Saa ottaa hitaasti ja palan kerrallaan, ihan omaan tahtiin, ettei ole liian rankkaa. Mitään kipua ja rankkuutta ei ihannoida, yriteään vaan luoda turvallinen olo ja tilaa toipua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi 2 aikuisen ihmisen eli vanhemman ja lapsen tulee ylipäänsä pitää yhteyttä keskenään? Jos lapsi on jo 30-vuotias, niin kyllä se äiti on jo kasvatusvelvollisuutensa tehnyt, ja aikuisen lapsen tulee pärjätä omillaan. Mitä hyötyä vanhojen asioiden kaivelusta on? Eläköön molemmat itsellisesti omillaan. Ei kahden aikuisen tarvitse tavata, jos tapaaminen aiheuttaa molemmille mielipahaa.
On aika erikoista, että äiti ei pysty tapaamaan aikuista lastaan ilman kasvattavaa otetta. Miksi äiti ei kasva aikuisen lapsen äidiksi, vaan käyttäytyy kuin lapsi olisi vielä pieni.
Koska äidillä on luonnevika. Luultavimmin b-klusterin persoonallisuushäiriö. Kaikki äidit eivät ole terveitä ja tasapainoisia.
Tässä keski-ikäistyessä on tullut tutuksi semmoinen ilmiö, että ei enää oikein kestä alkoholia. Seuraavana päivänä on helposti ahdistunut olo, joka ilmeisesti jotenkin liittyy dopamiinitasoihin ja alkoholin aiheuttamiin kemiallisiin reaktioihin.
Olen huomannut, että ihmisen mieli toimii - tai sitten nykyinen psykologiapuhe opettaa meidät toimimaan - niin, että kun tuntee ahdistuksen sisällään, alkaa etsiä sille jotakin psykologista syytä. Jos mitään muuta syytä ei löydy, katse kääntyy lapsuuden traumoihin.
Siinä kohtaa on hyvä ymmärtää, että ahdistus tuli ensin ja johtuu ihan fyysisestä asiasta. Kyse EI ole siitä, että joku salattu mielen portti avautuisi ja romahduttavia tuskallisia asioita nousisi pintaan. Kyse on siitä, että dopamiinivaje on vaan lusittava ja ensi kerralla yksi lasi vähemmän sitten.
Ihan samanlaisia fyysisiä ahdistumisia tulee mm. univajeesta, liiasta työkuormasta ja liikunnan puutteesta. Varmaan monesta muustakin syystä.
Psykologiapuhe on tavallaan hyvää, auttaa huomaamaan, mitkä ihmissuhteet ovat terveitä ja mitkä eivät. Mutta tällä hetkellä psykologisointi menee myös liiallisuuksiin.
Alue: Aihe vapaa
Tuo on sinun tulkintasi, koska katsot maailmaa oman tunnemaailmasi ja kokemustesi läpi ja sinulta puuttuu (?) kyky ymmärtää, että kaikki eivät ole samasta puusta veistettyjä.
Olen esittänyt tässä ketjussa lapsen näkökulmaa ihan vain keskustellakseni aiheesta. Ei siihen sisälly mitään viha-elementtiä tai katkeruutta.
Lisään tähän vielä toteamuksen, että narsistisessa persoonallisuushäiriössä ihmisellä on kaksi perustunnetta viha ja kateus ja kyvyttömyys tuntea aitoja onnentunteita.