Miksi läheisen kuoleman jälkeen ei "saa" elää normaalia elämää?

Saa elää. Oletuksia ei ole hyvä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Olet aika vastenmielinen tyyppi. Aika harva todellisuudessa pystyy elämään IHAN VAAN KUIN MITÄÄN EI OLISIKAAN tai NORMAALIA elämää mikäli juuri läheinen on kuollut ja paino sanalla läheinen. Todella vastenmielinen aloitus ja niin taidat olla sinäkin.

En tiedä sinusta, mutta ainakin meillä jatkui ihan se normaali elämä. Taivas ei pudonnut eikä maailma romahtanut, piti hoitaa tavallisia arkisia asioita eikä aika pysähtynyt.

Saa toki jos siihen pystyy. Monet eivät pysty ja siksi sitä varmaan ihmetellään.

Menehtyneen läheisimmällä aikuisella alkaa sitä paitsi kuoleman jälkeen sellainen rumba hoidettavia asioita, että sekin pitää kiinni arjen konkretiassa. Pitää sulkea liittymät, irtisanoa sopimukset, maksaa erääntyviä laskuja ja tyhjentää asunto tai hoivakodin huone, tilata perukirjoitusta varten dokumentteja ja informoida lukemattomia ihmisiä ja instansseja omaisen kuolemasta sekä järjestää hautaus ja hautajaiset. Näitä hoitamalla myös tekee surutyötä, vaikkei sitä ulkopuolelta aina erota. Kun kolmattakymmenettä kirjaat paperiin kuolinpäivää, on kuolema kuolema kuolema iskostunut syvälle tajuntaan.

Me läheisen/läheisiä jo menettäneet ymmärrämme sinua ap. Joillekin suru on taas vielä vieras kokemus ja siksi hahmottuu jonkin määrätyn muotin mukaan. Oikeasti on samalla ihmiselläkin miljoona eri tapaa surra ja välillä olla surematta. Otan osaa!

Tuollaiset ihmettelijät ja määräilijäyrittäjät voi jättää omaan arvoonsa, sinun menetyksesi surusi ja elämäsi on sinun, ja sinun päätöksesi on miten sitä elät.

Itsestäni taas ne kuolemaan liittyvät hoidettavat asiat on tuntuneet lähinnä sivuseikoilta ja hoituneet jossain siinä sivussa, en kokenut niitä miksikään rumbaksi tai ongelmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Menehtyneen läheisimmällä aikuisella alkaa sitä paitsi kuoleman jälkeen sellainen rumba hoidettavia asioita, että sekin pitää kiinni arjen konkretiassa. Pitää sulkea liittymät, irtisanoa sopimukset, maksaa erääntyviä laskuja ja tyhjentää asunto tai hoivakodin huone, tilata perukirjoitusta varten dokumentteja ja informoida lukemattomia ihmisiä ja instansseja omaisen kuolemasta sekä järjestää hautaus ja hautajaiset. Näitä hoitamalla myös tekee surutyötä, vaikkei sitä ulkopuolelta aina erota. Kun kolmattakymmenettä kirjaat paperiin kuolinpäivää, on kuolema kuolema kuolema iskostunut syvälle tajuntaan.

Me läheisen/läheisiä jo menettäneet ymmärrämme sinua ap. Joillekin suru on taas vielä vieras kokemus ja siksi hahmottuu jonkin määrätyn muotin mukaan. Oikeasti on samalla ihmiselläkin miljoona eri tapaa surra ja välillä olla surematta. Otan osaa!

Ei ole olemassa mitään surutyötä.

Ehkä huvittaa ne, jotka kuvittelevat tietävänsä miten millä tavalla kuuluu surra tai elää. 

Jokainen suree omalla tavallaan. Joitakin auttaa rutiinien pyörittäminen, jotkut vetäytyvät suremaan harmaata aluetta mahtuu tähän väliin niin paljon, kuin on surua tai surijaskin. Kerrankin asia, jota ei voi suorittaa väärin, tai ylipäätään "suorittaa". Suorita surusi oikein ja säädyllisessä ajassa, eikö kuulostakin aika kornilta?

Ihmetyttää käsitteet joko tai, että joko tekee asioita tai suree, vaikka eihän ne mitään vaihtoehtoja ole. Kyllä se suru ainakin minulla oli ihan koko ajan mukana, vaikka teinkin tavallisiakin asioita.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen suree omalla tavallaan. Joitakin auttaa rutiinien pyörittäminen, jotkut vetäytyvät suremaan harmaata aluetta mahtuu tähän väliin niin paljon, kuin on surua tai surijaskin. Kerrankin asia, jota ei voi suorittaa väärin, tai ylipäätään "suorittaa". Suorita surusi oikein ja säädyllisessä ajassa, eikö kuulostakin aika kornilta?

Väärin surtu 

Vierailija kirjoitti:

Paha sanoa. Ei ole moista osunut omalle kohdalle vaikka läheisiä on kuollut useita. Jokainen suree tavallaan eikä se kotona mököttäminen sitä ihmistä takaisin tuo.

Tuskinpa kukaan kotona "mököttävä" (kauhea sana suremisesta!!) kuvittelee vainajan palaavan noin henkiin!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paha sanoa. Ei ole moista osunut omalle kohdalle vaikka läheisiä on kuollut useita. Jokainen suree tavallaan eikä se kotona mököttäminen sitä ihmistä takaisin tuo.

Tuskinpa kukaan kotona "mököttävä" (kauhea sana suremisesta!!) kuvittelee vainajan palaavan noin henkiin!!

Kaikki eivät haluakaan mököttä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Se on sillä tavalla että ihmiset eivät pidä siitä että suret oikein kunnolla ja " pidät kiinni" menehtyneestä.

Mutta eivät myöskään siitä että elät normaalisti,  puhut ja kuuntelet  normaalisti jne

Eli mikään ei käy.

Tulipa mieleen kun lähisukulainen kommentoi äitini surua äidinmenetettyä puolisonsa, että "ei ole normaalia, kyllä tuosta olis pitäny jo yli päästä, sentäs viikko kulunut!" Reilu parikymppinen kommentoija, mutta tyhmä kommentti.

Yhtä typeriä on myös ne kliseiset hokemat, että suru muuttaa muotoaan ajan myötä ja plää plää ja sittn jää vain kaipaus.

Ei minulle ainakaan ole käynyt niin. Ei se suru ole vähentynyt mihinkään eikä kadonnut. Oikeastaan jopa päinvastoin, mitä pidempi aika kuolemasta tuli niin sitä voimakkaampaa esimerkiksi ikävä oli. Nyt aikuisena mietin usein asioita, mitä nämä kuolleet läheiseni eivät koskaan saaneet kokea. Se suru on olemassa kyllä, vaikka elämä onkin jatkunut.

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni taas ne kuolemaan liittyvät hoidettavat asiat on tuntuneet lähinnä sivuseikoilta ja hoituneet jossain siinä sivussa, en kokenut niitä miksikään rumbaksi tai ongelmaksi.

En edes tiedä mitkä asiat nyt niin erityisiä olisi. Virkatodistuksen tilaa nopeasti. Hautajaisjärjestelyt toki riippuu monesta asiasta, mutta eipä niihin hautajaispäivän, arkun, uurnan hautapaikan tai kutsuttujen valitsemiseen mennyt niin kovin aikaa, lähinnä sellaista metatyötä mitä voi miettiä ajasta ja paikasta riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet aika vastenmielinen tyyppi. Aika harva todellisuudessa pystyy elämään IHAN VAAN KUIN MITÄÄN EI OLISIKAAN tai NORMAALIA elämää mikäli juuri läheinen on kuollut ja paino sanalla läheinen. Todella vastenmielinen aloitus ja niin taidat olla sinäkin.

En tiedä sinusta, mutta ainakin meillä jatkui ihan se normaali elämä. Taivas ei pudonnut eikä maailma romahtanut, piti hoitaa tavallisia arkisia asioita eikä aika pysähtynyt.

Ja kouluun oli mentävä

Minulla kuoli kans pikkusisko 23-vuotiaana yllättäen 25 vuotta sitten. Oli perjantai,menin maanantaina töihin,koska kotitalossa oli niin ahdistavaa katsella ja kuunnella itkeviä ja surevia vanhempiamme. Töissä tiesivät tapahtumasta ja kiersivät minut kaukaa. Yhdelle sitten tokasin jo että se oli mun sisko,joka kuoli,en minä! Vuosi tuosta ja jäin itse äitiyslomalle,niin joku oli työpaikalla sanonut että on se kumma kun en surrut yhtään siskoni kuolemaa. Niinpä niin. Itse olen ajatellut että se oli niin suuri järkytys, että oli helpompi käsitellä sitä pienissä erissä. Ensin piti tunti keskittyä työhön,sitten tauolla miettiä tapahtunutta ja sit taas takaisin töihin. Puhunut oon kyllä avoimesti asiasta,jos joku on vaan kysynyt.  Ja huumori oli tärkeä apu "surutyössä". Ainakin meidän sisarusten  kesken. Muistellaan vieläkin siskon edesottamuksia aina kun nähdään,jotenkin tuntuu että pidämme elossa häntä,kun hänestä puhutaan. Eikä muuten muuttunut paremmaksi kun kuoli. Sillä "kukaan ei kuole,ennenkuin hänet unohdetaan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni taas ne kuolemaan liittyvät hoidettavat asiat on tuntuneet lähinnä sivuseikoilta ja hoituneet jossain siinä sivussa, en kokenut niitä miksikään rumbaksi tai ongelmaksi.

En edes tiedä mitkä asiat nyt niin erityisiä olisi. Virkatodistuksen tilaa nopeasti. Hautajaisjärjestelyt toki riippuu monesta asiasta, mutta eipä niihin hautajaispäivän, arkun, uurnan hautapaikan tai kutsuttujen valitsemiseen mennyt niin kovin aikaa, lähinnä sellaista metatyötä mitä voi miettiä ajasta ja paikasta riippumatta.

Ainahan hautajaisia ei ole edes mahdollista järjestää heti.

Suhtaudun aika pragmaattisesti kuolemaan, se on osa elämää ja tulee meille kaikille vastaan jossain vaiheessa.  Tietysti kuollutta läheistä ikävöi ja varsinkin silloin jos kuolema on yllättävä tai kuollut on esim. oma lapsi, on tilanne järkyttävä, mutta kuoleman tapahtuessa vaikka 70-80 -vuotiaana, se on vain luonnollista.

Menetin oman isäni muutama vuosi sitten, hänen ollessa 65-vuotias, ja jatkoin ihan normaalisti töissä ja muutakin elämää. Onneksi ei kukaan sitä ihmetellyt. Olen hoitoalalla töissä ja hoidan kuolemansairaita ihmisiä, se varmasti vaikuttaa siihen, että kuolema ei ole mitenkään pelottava tai luonnoton asia minulle, vaan tosiaan osa elämää.