Lue keskustelun säännöt.
Miksi läheisen kuoleman jälkeen ei "saa" elää normaalia elämää?
10.12.2023 |
Menetin aiemmin tällä viikolla yhden läheiseni ja koko ajan olen saanut kuulla ihmettelyä siitä että teen asioita mitä yleensäkin teen. Ihmiset vaan hokee että ei tarvitse tehdä mitään ja on lupa vaan olla. Meidän piti eilen nähdä kaverien kanssa mutta nämä perui kun en varmaan jaksaisi nähdä vaikka olisin jaksnaut ihan hyvin. Tuntuu että joidenkin mielestä ainoa sallittu tekeminen olisi istua yksin kotona itkemässä, tekemättä mitään. Miksi?
Kommentit (70)
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Mä kyllä olen tuntenut sen sisäisenä kokemuksena tai tunteena. En ole sitä tavoitellut, mutta menettämäni ihmiset ovat muistoissani ja jossain kohtaa vain on tullut se tunne, etten enää sure.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ehkä sen ihmisen lähtökohdista käsin on niin. Jotenkin vain silti tunnen, että heidänkin olisi hyvä vähän hellästi puskea itseään surua kohti. Ei toki joka hetki, mutta sen verran, ettei vain pelkästään välttelisi."
Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Millä tavalla itseä pusketaan hellästi surua kohti? Ja mikä on sen homman tavoite?
No mä itse ainakin ihan tietoisesti otin aikaa olla yksin ja tuntea niitä tunteita, joita kuolema herätti. Ja omassa suvussa myös paljon puhutaan kuolleesta ihmisestä, muistellaan tämän elämää, yhteisiä hetkiä, viimeisiä aikoja, kuolinhetkeä.
Itsestä on aina tuntunut oudolta, jos kuolemasta ei puhuta avoimesti. Kun tosiaan olen tottunut siihen, että puhutaan.
Tämähän riippuu hyvin paljon siitä miten läheinen kuoli. Kyllä meilläkin puhuttiin kuolemasta avoimesti, mutta ei esimerkiksi kovin tarkkaan meidän lasten kanssa käyty läpi esimerkiksi isäni viimeisistä hetkistä, koska se olisi ollut turhan yksityiskohtaista. Isäni teki kamapäissään itsemurhan kun olin lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ehkä sen ihmisen lähtökohdista käsin on niin. Jotenkin vain silti tunnen, että heidänkin olisi hyvä vähän hellästi puskea itseään surua kohti. Ei toki joka hetki, mutta sen verran, ettei vain pelkästään välttelisi."
Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Millä tavalla itseä pusketaan hellästi surua kohti? Ja mikä on sen homman tavoite?
No mä itse ainakin ihan tietoisesti otin aikaa olla yksin ja tuntea niitä tunteita, joita kuolema herätti. Ja omassa suvussa myös paljon puhutaan kuolleesta ihmisestä, muistellaan tämän elämää, yhteisiä hetkiä, viimeisiä aikoja, kuolinhetkeä.
Itsestä on aina tuntunut oudolta, jos kuolemasta ei puhuta avoimesti. Kun tosiaan olen tottunut siihen, että puhutaan.
Tämähän riippuu hyvin paljon siitä m
Toki lasten kohdalla ikä pitää huomioida. Mutta on perheitä, joissa jo sana "itsemurha" on kielletty ja aiheuttaa vaikenemista.
Isäni sanoi ennen kuolemaansa että kun hänestä aika jättää jatka elämääsi. Ja niin tein. Surin ainoastaan hautajaisina kotiin päästessä kunnolla ja sen jälkeen tuo suru on ollut vain haikeutta ja kyllä tuotakin moni ihmetteli. Kuolema on aina ollut itselleni hyvin neutraali asia ja vaikka olen menettänyt monia läheisiä niin suren sen lyhyen aikaa ja en enää sen jälkeen.
Jokaisella on oma tapansa käsitellä menetyksiä ja veljeni on täysin päinvastainen, sekin hänelle suotakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ehkä sen ihmisen lähtökohdista käsin on niin. Jotenkin vain silti tunnen, että heidänkin olisi hyvä vähän hellästi puskea itseään surua kohti. Ei toki joka hetki, mutta sen verran, ettei vain pelkästään välttelisi."
Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Millä tavalla itseä pusketaan hellästi surua kohti? Ja mikä on sen homman tavoite?
No mä itse ainakin ihan tietoisesti otin aikaa olla yksin ja tuntea niitä tunteita, joita kuolema herätti. Ja omassa suvussa myös paljon puhutaan kuolleesta ihmisestä, muistellaan tämän elämää, yhteisiä hetkiä, viimeisiä aikoja, kuolinhetkeä.
Itsestä on aina tuntunut oudolta, jos kuolemasta ei puhuta avoimesti. Kun tosiaan olen tottunut siihen, että puhutaan.
 
Toki lasten kohdalla ikä pitää huomioida. Mutta on perheitä, joissa jo sana "itsemurha" on kielletty ja aiheuttaa vaikenemista.
Minä taas ymmärrän oikein hyvin sen että itsemurha voi olla aikuisillekin vaikea aihe käsitellä. Esimerkiksi äitipuoleni ei kestänyt ajatusta isän itsemurhasta. Hän oli se jonka piti kestää isän sekoilut ja sitten hän jäi yhtäkkiä yksin ja samalla yksinhuoltajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Miksi sitä pitäisi määritellä, onko vai ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Joo. Jos tuota ei tiedä, yhteys sisimpään pätkii. Mikä muuten liittyy traumaattisiin kokemuksiin (dissosiaatiota).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ehkä sen ihmisen lähtökohdista käsin on niin. Jotenkin vain silti tunnen, että heidänkin olisi hyvä vähän hellästi puskea itseään surua kohti. Ei toki joka hetki, mutta sen verran, ettei vain pelkästään välttelisi."
Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Millä tavalla itseä pusketaan hellästi surua kohti? Ja mikä on sen homman tavoite?
No mä itse ainakin ihan tietoisesti otin aikaa olla yksin ja tuntea niitä tunteita, joita kuolema herätti. Ja omassa suvussa myös paljon puhutaan kuolleesta ihmisestä, muistellaan tämän elämää, yhteisiä hetkiä, viimeisiä aikoja, kuolinhetkeä.
Itsestä on aina tuntunut oudolta, jos kuolemasta ei puhuta avoimesti. Kun tosiaan olen tottunut siihen,
Tiedän kyllä että monille on liian vaikea asia käsitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Miksi sitä pitäisi määritellä, onko vai ei?
Ei pidä, mutta mä tunnen sen kuten tunnen jalkani. Siksi en saa kiinni tuosta, että kyse olisi jostain ajattelemisesta tai täyttymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Joo. Jos tuota ei tiedä, yhteys sisimpään pätkii. Mikä muuten liittyy traumaattisiin kokemuksiin (dissosiaatiota).
Voi hyvänen aika. Ei se ole mikään kilpailu. Ei kenenkään ole pakko määritellä tai tietää sitä onko päässyt surusta yli vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelevia ihmisiä, jotka ei tunne sua tarpeeksi hyvin. Tai olet vieläkin shokissa.
Kun isäni kuoli lapsia oli neljä 6, 2 ja kuukauden ikäiset kaksoset, ei auttanut muu kuin jatkaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Joo. Jos tuota ei tiedä, yhteys sisimpään pätkii. Mikä muuten liittyy traumaattisiin kokemuksiin (dissosiaatiota).
Voi hyvänen aika. Ei se ole mikään kilpailu. Ei kenenkään ole pakko
Ei, Mutta ihminen, jolla on yhteys sisimpäänsä, tietää. Ilman mitään miettimistä, yrittämistä tai ponnistelua. Yhtä luonkollisesti kuin hengittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Miksi sitä pitäisi määritellä, onko vai ei?
Ei pidä, mutta mä tunnen sen kuten tunnen jalkani. Siksi en saa kiinni tuosta, että kyse olisi jostain ajattelemisesta tai täyttymisestä.
Sinä saat tuntea mitä tunnet. Samoin muut saavat tuntea mitä itse tuntevat. Mikä siinä siis on sinulle niin ihmeellistä että muut eivät "tunne" ovatko päässeet surusta yli vai ei? Se että joku on erilailla kuin sinulla?
Itse en edes käytä käsitettä "päästä yli" surusta.
Mitä se edes merkitsee onko päässyt yli surusta vai ei?
Lasteni isä kuoli kun esikoinen oli vähän alle 1-vuotias ja odotin toista. Ei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa arkea. Samalla se tuntui helpottavan minua, oli pakko herätä aamuisin, pukea lapsi, vaihtaa vaippa, syöttää aamiainen, nukuttaa aamupäiväpäikkäreille, huolehtia lounas, laittaa lapsi päikkäreille, tehdä kotihommat ja niin edelleen. Jos olisin jäänyt ihan yksin olisi kaikki ollut paljon kamalampaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt että mistä edes tulee sanonta että päästä yli surusta. Outo käsite. En minä ainakaan ole koskaan kokenut edes tarvetta ajatella tai määritellä olenko päässyt yli surusta vai en.
Niinpä. Siskon kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta aikaa, mutta en silti ajattele olenko päässyt yli vai en. Koska mitä merkitystä sillä on?
Eikö sitä ajattelemattakin tiedä, onko vai ei?
Miksi sitä pitäisi määritellä, onko vai ei?
Ei pidä, mutta mä tunnen sen kuten tunnen jalkani. Siksi en saa kiinni tuosta, että kyse olisi jostain ajattelemisesta tai täyttymisestä.
Hienoa. Haluatko sen vuoksi jonkin palkinnon?
No mä itse ainakin ihan tietoisesti otin aikaa olla yksin ja tuntea niitä tunteita, joita kuolema herätti. Ja omassa suvussa myös paljon puhutaan kuolleesta ihmisestä, muistellaan tämän elämää, yhteisiä hetkiä, viimeisiä aikoja, kuolinhetkeä.
Itsestä on aina tuntunut oudolta, jos kuolemasta ei puhuta avoimesti. Kun tosiaan olen tottunut siihen, että puhutaan.