Miksi läheisen kuoleman jälkeen ei "saa" elää normaalia elämää?

Saa ja saa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokai

Mä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä siitä, että surun määrä on sama ihmisillä, jotka lamaantuvat täysin sen edessä ja ihmisillä, jotka jatkavat elämäänsä täysin kuten ennenkin ja "tirauttavat kyyneleen" silloin tällöin. Koska se lamaannuttava suru ja ikävä nimenomaan estävät elämästä "normaalisti" ja olo on kuin olisi valettu lyijyyn. Mutta se on totta että suru voi myös annostella itseään ihmisen kestokyvyn mukaan ja tulla hyökynä myös myöhemmin ja monta kertaa.

Eivät kaikki myöskään ylipäänsä tunne asioita yhtä voimakkaasti kuin toiset. Eli molemmat ovat itselle ominaisia tapoja surra ja se on tietenkin OK. Mutta se jota suru ja ikävä ei ole lyönyt kanveesiin, ei kyllä faktisesti tunne surua yhtä voimakkaana. Ja se on myös OK.

Mites tätä surua mittaat kuka on kokenut mitäkin?

Jotkut menevät surusta sekaisin ja toiset eivät, mutta ei se itse suruun liity.

Kyllä saa. Jokaisella on omat keinonsa elää surun kanssa. Multa on kuollut monta läheistä ja jotenkin itsekin menin nuorempana mukaan siihen käsitykseen että ainoa oikea tapa surra on yksin sängynpohjalla. Siihen aikaan en osannut tarjota apuani muillekaan, koska kuvittelin että "pitää antaa tilaa" ja että se tarkoittaa että jokainen haluaa surra yksin. Totta on myös se, että oli helpompaa vetäytyä toisen surusta kuin kohdata sitä.

Käsitykseni omasta tavastani surra muuttuivat kun jouduin kohtaamaan suuren menetyksen ollessani jatkuvasti ihmisten ympäröimä. Asuin siis isossa kimppakämpässä. Oli valtavan tervehdyttävää kun sain puhua aina kun halusin, sain halauksen aina kun tarvitsin, sain itkeä ja sain myös muuta ajateltavaa välillä, vaikka edes sekunniksi kerrallaan. Tuon jälkeen ymmärsin että minua puhuminen ja seura auttaa. Tuntuu että vasta tuolloin pystyin käsittelemään myös menetykset jotka olin luullut käsitelleeni sulkeutumalla yksinäisyyteen. Tajusin myös sen, ettei surevalle tarvitse tai voi sanoa mitään joka veisi surun pois. Sen jälkeen uskalsin kohdata muita surevia, joille yksin sureminen ei ole luontaisin vaihtoehto.

en ole koskaan törmännyt tälläiseen ilmiöön,en sitte koskaan, enkä edes lukenut asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokai

Eivät kaikki myöskään ylipäänsä tunne asioita yhtä voimakkaasti kuin toiset. Eli molemmat ovat itselle ominaisia tapoja surra ja se on tietenkin OK. Mutta se jota suru ja ikävä ei ole lyönyt kanveesiin, ei kyllä faktisesti tunne surua yhtä voimakkaana. Ja se on myös OK.

"Ei kyllä faktisesti tunne surua yhtä voimakkaana", faktisesti?

Sinun mielestäsi siis se jota suru ja ikävä ei ole lyönyt kanveesiin ei voisi muka tuntea surua oikeasti yhtä voimakkaana? Oletpa väärässä.

Ketju on vanha mutta näköjään edelleen ajankohtainen.

Mikä sitten on epänormaalia elämää?

Vierailija kirjoitti:

Ketju on vanha mutta näköjään edelleen ajankohtainen.

Mikä sitten on epänormaalia elämää?

Mikä kenellekin.

On myös niin, että on ihmisiä, jotka aina kokevat, että heidät on kohdattu väärällä tavalla. Eli jos joku koettaa hienotunteisesti (vaikka sitten kömpelösti) antaa tilaa toisen surra ja perua menot, se on väärin, mutta jos joku taas olettaa että kaikki sovitut asiat tapahtuvat ilman muuta niin sekin on väärin, koska he surevat. On tosi vaikea lukea kenenkään ajatuksia siitä, miten juuri he haluavat tulla kohdatuksi, kun se tosiaan on täysin yksilöllistä. Kukaan ei lue ajatuksiasi ap, eli avaa suusi ja kerro toiveistasi ystävillesi. Siinä kohtaa vastuu siitä, kunnioittavatko he niitä, siirtyy heille. Harva haluaa häiritä surevaa lähtemällä itse kyselemään miten haluat minun nyt toimivan tässä ja tässä asiassa vaan toimii jonkun oletuksen/aiempien kokemusten perusteella ilman mitää pahaa tarkoitusta.

Vierailija kirjoitti:

On myös niin, että on ihmisiä, jotka aina kokevat, että heidät on kohdattu väärällä tavalla. Eli jos joku koettaa hienotunteisesti (vaikka sitten kömpelösti) antaa tilaa toisen surra ja perua menot, se on väärin, mutta jos joku taas olettaa että kaikki sovitut asiat tapahtuvat ilman muuta niin sekin on väärin, koska he surevat. On tosi vaikea lukea kenenkään ajatuksia siitä, miten juuri he haluavat tulla kohdatuksi, kun se tosiaan on täysin yksilöllistä. Kukaan ei lue ajatuksiasi ap, eli avaa suusi ja kerro toiveistasi ystävillesi. Siinä kohtaa vastuu siitä, kunnioittavatko he niitä, siirtyy heille. Harva haluaa häiritä surevaa lähtemällä itse kyselemään miten haluat minun nyt toimivan tässä ja tässä asiassa vaan toimii jonkun oletuksen/aiempien kokemusten perusteella ilman mitää pahaa tarkoitusta.

Eihän tuossa ollut kyse pelkästään tapaamisen perumisesta vaan myös siitä että oli ihmetelty ilmeisesti ääneen sitä että ap tekee läheisen kuoleman jälkeen niitä asioita mitä normaalistikin tekee. Minusta se on aika tökeröä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet aika vastenmielinen tyyppi. Aika harva todellisuudessa pystyy elämään IHAN VAAN KUIN MITÄÄN EI OLISIKAAN tai NORMAALIA elämää mikäli juuri läheinen on kuollut ja paino sanalla läheinen. Todella vastenmielinen aloitus ja niin taidat olla sinäkin.

Minkälaista sitten ajattelet läheisensä menettäneen ihmisen elämän olevan, vaikka nyt tapahtumaa seuraavina päivinä ja viikkoina? Ihan käytännön esimerkkejä nyt.

Shokki, järkytys, valtava suru. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet aika vastenmielinen tyyppi. Aika harva todellisuudessa pystyy elämään IHAN VAAN KUIN MITÄÄN EI OLISIKAAN tai NORMAALIA elämää mikäli juuri läheinen on kuollut ja paino sanalla läheinen. Todella vastenmielinen aloitus ja niin taidat olla sinäkin.

Minkälaista sitten ajattelet läheisensä menettäneen ihmisen elämän olevan, vaikka nyt tapahtumaa seuraavina päivinä ja viikkoina? Ihan käytännön esimerkkejä nyt.

Shokki, järkytys, valtava suru. 

Entäs ne käytännön esimerkit? Eli siis mitä se läheisensä menettänyt ihminen ihan konkreettisesti tekee näiden seuraavien päivien aikana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet aika vastenmielinen tyyppi. Aika harva todellisuudessa pystyy elämään IHAN VAAN KUIN MITÄÄN EI OLISIKAAN tai NORMAALIA elämää mikäli juuri läheinen on kuollut ja paino sanalla läheinen. Todella vastenmielinen aloitus ja niin taidat olla sinäkin.

Minkälaista sitten ajattelet läheisensä menettäneen ihmisen elämän olevan, vaikka nyt tapahtumaa seuraavina päivinä ja viikkoina? Ihan käytännön esimerkkejä nyt.

Shokki, järkytys, valtava suru. 

Olipa kliseistä

Vierailija kirjoitti:

Et varmaan sitten paljoa surrut jos joku bileiden peruuntuminen harmittaa. Sinulla ei taida olla mitään kokemusta oikeasta surusta.

Mitä on "oikea" suru? Kun olen saanut viestin ystävän äkillisestä kuolemasta, on omakin elämäni pysähtynyt. Mitään ei pysty tekemään, ennen kuin asia on mennyt oikeasti "perille". 

Mieheni on sairas, joka hetki olen varautunut soittoon, että tule nyt heti tänne. Kun hän menehtyy, oma elämäni ei pysähdy, mutta tilalle tulee ikävä ja tyhjyys. 

Vierailija kirjoitti:

Se että joku kertoo viiden vuoden kuluttua että ei ole vielä päässyt yli menetyksestä ei tarkoita että henkilö olisi vasta alkutekijöissään surunsa kanssa.

Ei tietenkään. Tuo yksi "suruasiantuntija" ei ymmärrä suremisesta tai menettämisestä oikeasti juuri mitään ja siksi hänellä on kovin rehvakkaat ja kylmät mielipiteet.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa. Jokaisella on omat keinonsa elää surun kanssa. Multa on kuollut monta läheistä ja jotenkin itsekin menin nuorempana mukaan siihen käsitykseen että ainoa oikea tapa surra on yksin sängynpohjalla. Siihen aikaan en osannut tarjota apuani muillekaan, koska kuvittelin että "pitää antaa tilaa" ja että se tarkoittaa että jokainen haluaa surra yksin. Totta on myös se, että oli helpompaa vetäytyä toisen surusta kuin kohdata sitä.

Käsitykseni omasta tavastani surra muuttuivat kun jouduin kohtaamaan suuren menetyksen ollessani jatkuvasti ihmisten ympäröimä. Asuin siis isossa kimppakämpässä. Oli valtavan tervehdyttävää kun sain puhua aina kun halusin, sain halauksen aina kun tarvitsin, sain itkeä ja sain myös muuta ajateltavaa välillä, vaikka edes sekunniksi kerrallaan. Tuon jälkeen ymmärsin että minua puhuminen ja seura auttaa. Tuntuu että vasta tuolloin pystyin käsittelemään myös menetykset jotka olin luullut käsitelleeni sulkeutum

Omalla kohdallani meni aikalailla näin, oli hyvä kun sai aina puhua tapahtuneesta ja sai halata ja olla toisten lähellä. Tuntui myös hyvältä että oli se normaali arki, koulu ja työ, sai tehdä mielekkäitä asioita ja nähdä kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et varmaan sitten paljoa surrut jos joku bileiden peruuntuminen harmittaa. Sinulla ei taida olla mitään kokemusta oikeasta surusta.

Mitä on "oikea" suru? Kun olen saanut viestin ystävän äkillisestä kuolemasta, on omakin elämäni pysähtynyt. Mitään ei pysty tekemään, ennen kuin asia on mennyt oikeasti "perille". 

Mieheni on sairas, joka hetki olen varautunut soittoon, että tule nyt heti tänne. Kun hän menehtyy, oma elämäni ei pysähdy, mutta tilalle tulee ikävä ja tyhjyys. 

Ei sellaista olekaan kuin oikea suru. Jokainen tavallaan. Jokainen tilannekin on erilainen eikä etukäteen välttämättä edes itse tiedä miten tulee reagoimaan.

Kun mun paras ystävä kuoli, sain tiedon aamulla ja menin töihin. Oli poissaoleva olo, välillä vähän itkeskelin. Välillä elin ihan samoin kuin ennenkin ja varmasti olisi harmittanut jos vielä odottamani tapahtumakin olisi minulta otettu pois sen takia että ystäväni oli kuollut. Elämäni ei pysähtynyt, vaan pystyin tekemään ihan kaikkea mitä ennenkin. Sitten pikkuhiljaa asia meni tajuntaan ihan konkreettisten asioiden kautta - kun vaikkapa tuli olo että tästä pitää laittaa viestiä X:lle, ja sitten tajusi ettei voi. Jossain vaiheessa itkin koko ajan, tällöin ystävän kuolemasta oli varmaan lähes jo vuosi. Jossain kohtaa halusin puhua hänestä koko ajan muille ystäville. Tällaisia aaltoja, jotka ovat nyt laantuneet kun kuolemasta on 5 vuotta, mutta kyllä vieläkin välillä tirautan kyyneleen. 

Koen todella oudoksi jos joku määrittää ettei toinen ole kokenut oikeaa surua jos se ei ole samantien "lyönyt kanveesiin" tms. Se, miten suru tulee, riippuu niin paljon tilanteesta,  ihmisestä, luonteesta, taustasta, siitä mitä muuta elämässä on sillä hetkellä meneillään jne.

Voimia sinulle tulevaan! 

Vierailija kirjoitti:

On myös niin, että on ihmisiä, jotka aina kokevat, että heidät on kohdattu väärällä tavalla. Eli jos joku koettaa hienotunteisesti (vaikka sitten kömpelösti) antaa tilaa toisen surra ja perua menot, se on väärin, mutta jos joku taas olettaa että kaikki sovitut asiat tapahtuvat ilman muuta niin sekin on väärin, koska he surevat. On tosi vaikea lukea kenenkään ajatuksia siitä, miten juuri he haluavat tulla kohdatuksi, kun se tosiaan on täysin yksilöllistä. Kukaan ei lue ajatuksiasi ap, eli avaa suusi ja kerro toiveistasi ystävillesi. Siinä kohtaa vastuu siitä, kunnioittavatko he niitä, siirtyy heille. Harva haluaa häiritä surevaa lähtemällä itse kyselemään miten haluat minun nyt toimivan tässä ja tässä asiassa vaan toimii jonkun oletuksen/aiempien kokemusten perusteella ilman mitää pahaa tarkoitusta.

Mitä ihmettä? Totta kai on vaikeaa lukea toisten ajatuksia koska ne ovat yksilöllisiä. Sellaista se ihmiselämä on :D Ja sen vuoksi on yleensä aina huono idea toimia jonkun oletuksen tai aiempien, ehkä muita ihmisiä koskevien kokemusten perusteella. Ihmiset ovat erilaisia. Joku voi kokea vääräksi sen että hänen menonsa perutaan ja koitetaan työntää häntä sänfynpohjalle, mutta toinen taas sen, jos oletetaan että hän osallistuu surun keskellä kaikkeen kuten ennenkin. Olisihan se tietenkin kiva jos tällaiset asiat voisi arvata kysymättä tai jokainen muistaisi aina kertoa mitä toivoisi, mutta valitettavasti maailma ei ole sellainen. Kommunikaatiota tarvitaan ihan joka suuntaan. Sureva voi kertoa, mitä toivoisi muilta, mutta myös muut voivat kysyä jos hän ei ole nyt huomannut erikseen ohjeistaa jokaista läheistään. Ei se kysyminen ole oikeasti niin hankalaa, vaan ihan perus elämäntaitoja mitä tarvitsee joka päivä toisten ihmisten kanssa. 

Miten suru lyö kanveesiin?

Vierailija kirjoitti:

Ketju on vanha mutta näköjään edelleen ajankohtainen.

Mikä sitten on epänormaalia elämää?

Varmaan itkeminen