Miksi läheisen kuoleman jälkeen ei "saa" elää normaalia elämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet aika vastenmielinen tyyppi. Aika harva todellisuudessa pystyy elämään IHAN VAAN KUIN MITÄÄN EI OLISIKAAN tai NORMAALIA elämää mikäli juuri läheinen on kuollut ja paino sanalla läheinen. Todella vastenmielinen aloitus ja niin taidat olla sinäkin.

En tiedä sinusta, mutta ainakin meillä jatkui ihan se normaali elämä. Taivas ei pudonnut eikä maailma romahtanut, piti hoitaa tavallisia arkisia asioita eikä aika pysähtynyt.

Ja kouluun oli mentävä

Meidän koulusta yksi tyttö oli poissa pitkään kun menetti vanhempansa. En tiedä oliko sossun päätös vai mikä.

Eipä sitä kukaan määrää.

Jokainen saa elää, turhaa toisten on valittaa siitä.

Kuka sen voi kieltää? Elä vaan.

Jokainen saa olla ja surra itselleen sopivimmalla tavalla, muiden mielipiteistä ei kannata piitata.

Minusta se ei ole toisten asia arvostella mitä kukakin tekee läheisensä kuoleman jälkeen.

Jotkut leikkii olevansa jotain oikeaoppisen suremisen asiantuntijoita kun ovat joskus menettäneet jonkun, siksi tykkäävät tuomita toisten tekemisiä. Mutta eivät kuitenkaan ymmärrä edes sitä, että jokaisen tilanne on erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut leikkii olevansa jotain oikeaoppisen suremisen asiantuntijoita kun ovat joskus menettäneet jonkun, siksi tykkäävät tuomita toisten tekemisiä. Mutta eivät kuitenkaan ymmärrä edes sitä, että jokaisen tilanne on erilainen.

Yksi koulukaveri oli tällainen. Kun hän oli poissa koulusta vanhempiensa kuoleman takia niin kaikkien muidenkin olisi pitänyt olla omiensa kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Et varmaan sitten paljoa surrut jos joku bileiden peruuntuminen harmittaa. Sinulla ei taida olla mitään kokemusta oikeasta surusta.

Sureva voi nimenomaan tarvita sitä, että saa olla ihmisten keskellä tai tehdä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et varmaan sitten paljoa surrut jos joku bileiden peruuntuminen harmittaa. Sinulla ei taida olla mitään kokemusta oikeasta surusta.

Sureva voi nimenomaan tarvita sitä, että saa olla ihmisten keskellä tai tehdä asioita.

Niinpä, läheisyys on tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokainen kokee kuoleman omalla tavallaan. Yksi menee ihan

Mä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä siitä, että surun määrä on sama ihmisillä, jotka lamaantuvat täysin sen edessä ja ihmisillä, jotka jatkavat elämäänsä täysin kuten ennenkin ja "tirauttavat kyyneleen" silloin tällöin. Koska se lamaannuttava suru ja ikävä nimenomaan estävät elämästä "normaalisti" ja olo on kuin olisi valettu lyijyyn. Mutta se on totta että suru voi myös annostella itseään ihmisen kestokyvyn mukaan ja tulla hyökynä myös myöhemmin ja monta kertaa.

Eivät kaikki myöskään ylipäänsä tunne asioita yhtä voimakkaasti kuin toiset. Eli molemmat ovat itselle ominaisia tapoja surra ja se on tietenkin OK. Mutta se jota suru ja ikävä ei ole lyönyt kanveesiin, ei kyllä faktisesti tunne surua yhtä voimakkaana. Ja se on myös OK.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokai

Mä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä siitä, että surun määrä on sama ihmisillä, jotka lamaantuvat täysin sen edessä ja ihmisillä, jotka jatkavat elämäänsä täysin kuten ennenkin ja "tirauttavat kyyneleen" silloin tällöin. Koska se lamaannuttava suru ja ikävä nimenomaan estävät elämästä "normaalisti" ja olo on kuin olisi valettu lyijyyn. Mutta se on totta että suru voi myös annostella itseään ihmisen kestokyvyn mukaan ja tulla hyökynä myös myöhemmin ja monta kertaa.

Eivät kaikki myöskään ylipäänsä tunne asioita yhtä voimakkaasti kuin toiset. Eli molemmat ovat itselle ominaisia tapoja surra ja se on tietenkin OK. Mutta se jota suru ja ikävä ei ole lyönyt kanveesiin, ei kyllä faktisesti tunne surua yhtä voimakkaana. Ja se on myös OK.

Miten se surun tunteminen tai voimakkuus sitten määritellään? Eihän kukaan voi tietää, miten joku toinen ihminen tuntee surua. Siksi on jokseenkin ihmeellistä yrittää väittää, että se jota suru ei ole lyönyt kanveesiin ei voisi tuntea surua yhtä voimakkaana kuin joku toinen. Suru ei ole mikään aina niin ulospäin näkyvä asia.

Ei kukaan ulkopuolinen voi tajuta toisen tuskaa eikä sitä miten suruprosessi menee.

Äkillinen kuolema aiheuttaa kaoottisuuden ja ihminen saattaa jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut ja lopulta kuoleman totaalisuus iskee.

Minua moitittiin kun jatkoin elämää ja moitittiin kun surin miestäni vieläkin yli kaksi vuotta kuolemasta.

Uusi kumppani saattaa loukkaantua kun kaipaa edesmennyttä 

mutta sellainen on tosi lapsellinen syy loukkaantua. 

Vierailija kirjoitti:

Jotkut leikkii olevansa jotain oikeaoppisen suremisen asiantuntijoita kun ovat joskus menettäneet jonkun, siksi tykkäävät tuomita toisten tekemisiä. Mutta eivät kuitenkaan ymmärrä edes sitä, että jokaisen tilanne on erilainen.

Koska kuolematkin ovat erilaisia. Joskus asioihin on voitu sopeutua ja joskus kuolema tulee puun takaa. 

Kyllä se on tragedia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut leikkii olevansa jotain oikeaoppisen suremisen asiantuntijoita kun ovat joskus menettäneet jonkun, siksi tykkäävät tuomita toisten tekemisiä. Mutta eivät kuitenkaan ymmärrä edes sitä, että jokaisen tilanne on erilainen.

Koska kuolematkin ovat erilaisia. Joskus asioihin on voitu sopeutua ja joskus kuolema tulee puun takaa. 

Kyllä se on tragedia.

Ei pelkkä kuolemakaan vaan ne olosuhteet on aina erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluaa olla sulle empaattisia.  Ajattelevat, että suret kovasti etkä jaksaisi tehdä nyt kaikkea mitä pitäisi, ja teet kuitenkin ja yrität hukuttaa siihen surusi.

Mutta jos sinä kerran pystyt olemaan ihan kuin ei mitään olisikaan tapahtunut, niin ole hyvä ihminen sellainen kuin olet.  Ei sinua kukaan kiellä tekemästä mitä haluat.  

Ikävä nyt sanoa, mutta minulle tuli viestistäsi sellainen tunne, että haluat vain päteä jotenkin tällä asialla.  Että olet niin erinomaisen pystypäinen ihminen ettei sinua läheisen kuolemakaan mitenkään liikauta.  No kuule, ei tätä asiaa ihmiset kauaa muista, kuukauden päästä ei kukaan ihmettele mitään vaikka mitä tekisit.  Eli ohimenevä ilmiö, ehkä nyt jaksat ja kestät sen, eikö niin?

 

Mitä mä taas luin? Jokai

Mä olen valitettavasti jyrkästi eri mieltä siitä, että surun määrä on sama ihmisillä, jotka lamaantuvat täysin sen edessä ja ihmisillä, jotka jatkavat elämäänsä täysin kuten ennenkin ja "tirauttavat kyyneleen" silloin tällöin. Koska se lamaannuttava suru ja ikävä nimenomaan estävät elämästä "normaalisti" ja olo on kuin olisi valettu lyijyyn. Mutta se on totta että suru voi myös annostella itseään ihmisen kestokyvyn mukaan ja tulla hyökynä myös myöhemmin ja monta kertaa.

Eivät kaikki myöskään ylipäänsä tunne asioita yhtä voimakkaasti kuin toiset. Eli molemmat ovat itselle ominaisia tapoja surra ja se on tietenkin OK. Mutta se jota suru ja ikävä ei ole lyönyt kanveesiin, ei kyllä faktisesti tunne surua yhtä voimakkaana. Ja se on myös OK.

Eihän se mistään sutun määrästä kerro vaan ihmisen omasta resilienssistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan ulkopuolinen voi tajuta toisen tuskaa eikä sitä miten suruprosessi menee.

Äkillinen kuolema aiheuttaa kaoottisuuden ja ihminen saattaa jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut ja lopulta kuoleman totaalisuus iskee.

Minua moitittiin kun jatkoin elämää ja moitittiin kun surin miestäni vieläkin yli kaksi vuotta kuolemasta.

Nimenomaan ei näin, ei totuuksina esitettyjä väitteitä jotka perustuu lähinnä omiin kokemuksiin tai luuloihin.

Esimerkiksi kun lasteni isä kuoli äkillisesti esikoisen ollessa vauva ja kun odotin nuorempaa lasta, niin ei siinä ollut mitään kaoottista. Seuraavana päivänä kävin kirjastossa, ulkoilin lapsen kanssa ja tein ihan tavallisia asioita. Toki samalla yritin saada lasteni isän vanhempien ja sisarusten kautta tarkempia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut ja miten asiat menee. Arki kuitenkin jatkui ihan kuten ennenkin.

Ehkä näillä surussa rypevillä on heikompi resilienssi.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä näillä surussa rypevillä on heikompi resilienssi.

Tai ovat jollain tavalla herkempiä.