Lue keskustelun säännöt.
Kadun lapsen saamista
09.12.2023 |
Älkää pliis poistako tätä ja pidetään keskustelu asialllisena.
Tästä ei kukaan oikein koskaan uskalla puhua. Mutta itse kadun sitä että lapsen tein. Synnytyksestä jäi pysyvää haittaa ja koskaan en ole nauttinut äitiydestä. En ollut alun alkaenkaan kovin innostunut asiasta mutta mies kovasti lapsia halusi ja ajattelin jospa sittenkin ja kyllä hormonit pitävät asiasta huolen ja äidiksi kasvaa. Niin ei käynyt.
Lapsi on nyt aikuinen enkä tätä koskaan hänelle tule kertomaan ja ei sitä koskaan tule tietämään koska hoidin kuitenkin velvollisuuden, äitiyden kuten minkä tahansa työn eli hyvin.
Katkera olen siitä kun elämästäni meni hukkaan 18 vuotta, näin siis koen. Miehestä erosin heti kun lapsi muutti pois kotoa. Kauhulla odotan lapsenlapsia ja yritän vedota siihen että omani jo tein enkä ainakaan halua kovin tiiviisti heitä hoitaa.
Kommentit (139)
Vierailija kirjoitti:
Olethan ap sinäkin pilannut vanhempiesi elämän.
Luulen että harva äiti ajattelee kuten ap joten lauseesi on turha. Eiköhän suurin osa ole kiitollinen ja onnellinen lapsistaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko harkinnut koskaan terapiaa? Ajattelen että sinulla on varhaislapsuudessa koettu syvä trauma jonka vuoksi sinun on vaikea kiintyä lapseesi.
Minulle lapseni alkoi olla rakas vasta 12-vuotiaana. Sen jälkeenkin monet tunteet ovat olleet vaikeita. Ei se kiintymys ilmaiseksi tullut vaan työstin koko ajan asioita ja jokin lukko sitten vaan aukesi. Muita lapsiani olen rakastanut alusta asti. Esikoisen kanssa olemme luonteeltamme hyvin samanlaisia niin kokemani tunnetason laiminlyönnin takia minun oli hylättävä hänet koska minut oli pienenä torjuttu ja hylätty.
Moni tätäkin alapeukuttaa mutta elämä yllättää.
Olen pahoillani että kadut lastasi. Kuitenkin sait lapsen, minäkin olisin halunnut mutta en saanut. Se sattuu aika kovasti.
Ja lapsesi asuu varmaankin Porvoossa.
En usko sanaakaan tuosta sepustuksesta. Vela eläinaktivisti sinä olet, olen oppinut tunnistamaan sinut palstalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko harkinnut koskaan terapiaa? Ajattelen että sinulla on varhaislapsuudessa koettu syvä trauma jonka vuoksi sinun on vaikea kiintyä lapseesi.
Minulle lapseni alkoi olla rakas vasta 12-vuotiaana. Sen jälkeenkin monet tunteet ovat olleet vaikeita. Ei se kiintymys ilmaiseksi tullut vaan työstin koko ajan asioita ja jokin lukko sitten vaan aukesi. Muita lapsiani olen rakastanut alusta asti. Esikoisen kanssa olemme luonteeltamme hyvin samanlaisia niin kokemani tunnetason laiminlyönnin takia minun oli hylättävä hänet koska minut oli pienenä torjuttu ja hylätty.
Moni tätäkin alapeukuttaa mutta elämä yllättää.
Minulle lapset oli kyllä rakkaita alusta lähtien mutta kun aikuistuivat niin heistä tuli vielä rakkaampia. Uskon että ap lla on mahdollisuus rakentaa hyvä suhde lapseensa vielä myöhemminkin. Ja hän mainitsi tuossa vihamielisyyden entistä miestään kohtaan,eli tämä katkeruus ei välttämättä ole juurikin lapseen kohdistuvaa. Jäi varmaan liikaa lapsen kasvatus ja hoito hänelle, mikä on liiankin yleistä että mies hoitaa vaan sen siittämisen ja loppu jää naiselle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen, kaduttaa koiran hankkiminen. En tajunnut miten paljon sitoo kotiin kun on koira. Harkitsen uuden kodin hankkimista, mutta mietin että katuisinko sitten sitä jos pois annan, kiintynyt kuitenkin tuohon vaikka enimmän ajan ärsyttää
Et varmasti tiedä tunnetta. Koira ei ole sama asia kuin lapsi.
Minua kaduttaa naimisiin meno. Mies ukkoutui alle vuodessa kun aiemmin oli adonis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että mun äidillä täysin sama tapaus. Olen ainoa lapsi, jonka hän sai 39-vuotiaana. On aina ollut mua kohtaan kylmä ja välittämätön, joo katto pään päällä, ruokaa ja rahaa, muttei koskaan pitänyt sylissä, pussannut, sanonut "rakastan sua". Väkivaltaa myös.
Mun eka lapsuudenmuisto on isästäni - kuinka isä vei mua rattaissa kylillä - ja olin NIIN helpottunut kun sain olla vain isän kanssa.
Olen tasavarma, että äite ei suostu kertomaan mulle ikinä, että katuu eikä pidä musta, mutta varmasti niin ajattelee - se on aistittavissa, aina ollut.
Juuri tämä vaihtoehto muakin mietityttää, kun joskus pohdin lapsiasiaa, että pitäisikö sitä kuitenkin. Jotkut sanovat, että kyllä tunteet muuttuvat kun lapsi syntyy, mutta ilmeisesti kaikille tällaista ei tapahdu. Ei voi ottaa sellaista riskiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vastenmielinen äiti. Lapsesi traumatisoituu loppuiäkseen, koska vaistoaa todellisen asenteesi.
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että mun äidillä täysin sama tapaus. Olen ainoa lapsi, jonka hän sai 39-vuotiaana. On aina ollut mua kohtaan kylmä ja välittämätön, joo katto pään päällä, ruokaa ja rahaa, muttei koskaan pitänyt sylissä, pussannut, sanonut "rakastan sua". Väkivaltaa myös.
Mun eka lapsuudenmuisto on isästäni - kuinka isä vei mua rattaissa kylillä - ja olin NIIN helpottunut kun sain olla vain isän kanssa.
Olen tasavarma, että äite ei suostu kertomaan mulle ikinä, että katuu eikä pidä musta, mutta varmasti niin ajattelee - se on aistittavissa, aina ollut.
Sinunkin tapauksessasi varmasti mies painostanut äitiäsi lisääntymään. Säälin näitä äitejä kovasti. Aina pitäisi saada itse valita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsesi vaistoaa että kadut häntä.
Jo se, että lapsi muuttaa pois kotoa 18 vuotiaana, kertoo kaiken olosuhteista. Varmasti tiedostaa, että ei ole haluttu. Ja kunhan aikuistuu, ap tulee vielä miettimään sanomisiaan ja tekemisiään.
Ymmärrän aloittajaa oikein hyvin.
Itse kadun myös lapsiani. Maailma on muuttunut reilussa viidessätoista vuodessa tosi paljon. Silloin kun aloimme harkitsemaan lapsia tulimme hyvin toimeen, matkustelimme, oli vapaa-aikaa, omaa-aikaa, aikaa parisuhteelle ja huoli vain omasta toimeentulosta.
Viimeiset 5-10 vuotta on mennyt talous tosi tiukilla, vaikka palkat ovat nousseet niin kaikki muu on kallistunut vielä paljon enemmän. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. Harmittaa toki itseni, mutta myös lasten puolesta kuinka köyhästi joudumme elämään.
Kova huoli myös siitä millainen tämä maailma on 5-10 vuoden päästä? Missä soditaan, mitä eläminen maksaa, onko lapsilla töitä tai opiskelupaikkaa? Elämä olisi varmasti helpompaa ja stressittömämpää jos lapsia ei olisi. Voisi ehkä säästää eläkepäiviä varten tai muuten tehdä jotain itseä piristävää. Nyt kaikki menee arkeen.
Lisääntyminen on arpapeliä. Mutta suurimmaksi osaksi palkitsevaa. Näkeehän näitä uutisista kuinka ihmiset jotka tekee lapsia ei olisi pitänyt saada heitä ollenkaan. Kyllä kaikenlaista kohtaloa on olemassa ja eniten kärsii lapset jotka eivät syntymälleen mitään voi.
Minulle oma äiti on aikoinaan sanonut että kannattaa miettiä tarkkaan haluaako lapsia. On kertonut rehellisesti miten vaikeaa raskausaikana oli ja repeämistä yms. Olin kuulemma hirveä lapsi murrosiässä:D Mielestäni nämä ovat äidiltäni suuri rakkauden osoitus kun varoittaa ettei lapset ja vanhemmuus ole mitään ruusuilla tanssimista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että mun äidillä täysin sama tapaus. Olen ainoa lapsi, jonka hän sai 39-vuotiaana. On aina ollut mua kohtaan kylmä ja välittämätön, joo katto pään päällä, ruokaa ja rahaa, muttei koskaan pitänyt sylissä, pussannut, sanonut "rakastan sua". Väkivaltaa myös.
Mun eka lapsuudenmuisto on isästäni - kuinka isä vei mua rattaissa kylillä - ja olin NIIN helpottunut kun sain olla vain isän kanssa.
Olen tasavarma, että äite ei suostu kertomaan mulle ikinä, että katuu eikä pidä musta, mutta varmasti niin ajattelee - se on aistittavissa, aina ollut.
Sinunkin tapauksessasi varmasti mies painostanut äitiäsi lisääntymään. Säälin näitä äitejä kovasti. Aina pitäisi saada itse valita
Joo, erittäin todennäköistä. Isäni oli myös kolmekymppisten lopussa syntyessäni. Vanhempani oivat olleet yhdessä 12 (!!!!) vuotta ennen mun, ainoan lapsen, syntymää. Siis täh? 12 v yhdessä ja sitten yhtäkkiä lapsi - josta kuitenkaan ei huolehdittu ja välitetty koskaan. Tai isä piti seuraani kyl kivana ja edes joskus hymyili, äitini ei koskaan. Äitini ei koskaan ole ollut äidillinen ja on aina erittäin miesmäinen ollut, mulle on neuvonut "älä koskaan mene naimisiin tai saa lasta, ole vain sinkku ja matkusta maailmaa yksin, tee uraa".
En usko alkuunkaan aloitus ihan sairas, ketä luulit palvelevasi. Hyi hemmetti🤮🤮🤮🤮🤮
Kaikkiin vaurioiden korjaamiseen ei lääketiede pysty, tällöin voi terapiasta olla apua joka auttaa hyväksymään että nämä vauriot eivät ole hoidettavissa ja saa työkaluja niiden kanssa elämiseen.
Mielestäni ap olisi tarvinnut apua jo silloin kun lapsi oli pienempi. Äidit jätetään joskus liian oman onnensa nojaan "taisteluhaavoineen" oli ne sitten henkisiä tai fyysisiä