Miksi lasten leikkiä pitää nykyään tukea niin paljon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole niin mustavalkoista. Ennen lapset tosiaan sai keksiä itsekseen tekemistä ja siinähän sitten moni lapsi loukkaantui tai kuoli.

Ennen myös niiltä lapsilta vaadittiin jotain, kuten tottelemista. En ymmärrä miten esim. meidän taloyhtiön pihasta piti poistaa miltei kaikki kasvillisuus, kun melkein kaikki on vaarallista tavalla, tai toisella, eikä vaan näemmä voi vaatia, että lapsoset enää tottelisivat ja jättäisivät menemättä piikkipensaisiin, tai syömään marjoja puskista, jotka ovat matalan aidan takana. 

Muistan miten omassa lapsuudessa opetettiin, ettei niihin marjoihin vaan kosketa ilman aikuisia metsässäkään ja kaupunkien koristepensaiden marjoihin ei sitäkään vähää, koska ovat myrkyllisiä. Eikä niitä kukaan popsinut. Piikkipensaita opittiin varomaan viimeistään siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäisen kerran piikistä. 

Turussa koululaisten vanhemmat vaativat bussipysäkille aitaa, etteivät lapset bussia odottaessaan pääse menemään junaradalle. No aita rakennettiin, mutta vielä senkin jälkeen vanhemmat valittivat, kun sen yli pystyi kiipeämään. Eikö niitä lapsia voi vain kieltää kiipeämästä aidan yli junaradalle? Itse asuin lapsuuteni kylässä, jonka läpi kulki junarata, jota ei ollut aidattu mistään kohtaa. Ei siellä lapsia jäänyt junan alle, koska kaikkia oli tietysti kielletty menemästä junaradalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole niin mustavalkoista. Ennen lapset tosiaan sai keksiä itsekseen tekemistä ja siinähän sitten moni lapsi loukkaantui tai kuoli.

Kolhuista oppii, eikä nyt niin monia kuollut. Paljon fiksumpaa antaa lapsille vähän vapautta ja terveellistä luontoa, kuin varuilta kääriä pumpuliin ettei vaan tule naarmua. 

Kaupungeissa lapsia jäi auton alle vielä 1970-luvulla joukoittain. Ympäristöä ei oltu suuniteltu kuin liikennettä varten, ja huonosti.

Liikennesuunnittelu ja lasten leikkiympäristön muuttaminen leikkisoraksi ja pompputartaniksi on pikkasen eri asioita. Itse elin varhaislapsuuteni 70-luvulla ympäristössä, jossa autoista ei ollut vaaraa, sillä jalankulku oli sijoitettu leveille kävelyteille ja -silloille erilleen autoteistä, jotka kulkivat sitten kauempana, tai solassa. Upeaa kaupunkisuunnittelua kun oli maltettu jättää vihreyttäkin sinne sekaan. 

Riippuu täysin kaupungista. Asiasta tehtiin tv-ohjelma ja siitä puhuttiin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoat lapset ei leiki kunnolla kotona. Jos ne eivät osaa leikkiä päiväkodissakaan, niin pakko kai on yrittää auttaa.

Miten se ainoana lapsena oleminen nyt tähän liittyy? Itse olen ainoa lapsi ja kun puolivuotiaana laitettiin päivähoitoon, olin siellä suurimman osan hereilläoloajastani, enkä ymmärrä miten siellä kotona olisi voitu opettaa sitä leikkiä jotenkin "varastoon". Lisänä tietysti oli sukulaistenavat ja kotipihan muut lapset, joiden kanssa leikkiä. 

Sitä paitsi sinun logiikallasi perheen vanhimmat lapset olisivat myös erityisen kykenemättömiä leikkimään, kun kotona ei ole sitä isompaa sisarusta opettamassa. Entäpä ne sisarukset, joilla on iso ikäero? Mielestäsi uusioperheen iltatähti taianomaisesti oppii leikin kotona, vaikka muut sisarukset ovat jo muuttaneet kotoakin, tai vellovat teiniangstissa huoneeseensa linnoittautuneina?

Olen eri. Mun esikoiseni on yksi parhaita tuntemiani leikkijöitä ja mielikuvituksellaan aivan huippu, koska itse hänet pienenä sellaiseksi opetin saduttamalla ja leikittämällä kaikki luppohetket keskimmäisen syntymään saakka. Keskimmäisestä kasvoi huonompi leikkijä, koska isosisarus keksi kaiken hänelle, ja kuopus on kaikista huonoin, ruikuttaa vain koko ajan isosisarusta tai minua auttamaan leikeissä.

Esikoisen ruutuaikaa ei myöskään ole koskaan tarvinnut rajoittaa.

Eli minä sanoisin, että osittain kyseessä on kuinka, mutta pari vuotta täysin överiä kasvattajan huomiota auttaa.

Meillä kuopus on se, jolla on mielikuvitusta vaikka muille jakaa ja keksii leikkejä mistä vaan. Toisaalta hän on myös se, joka herkästi koukuttuisi ruutuihin ja ruutuaikaa pitää toden teolla valvoa. Esikoinen on taas herkemmin tylsistyvää sorttia, ja häntä on pitänyt enemmän opastaa leikeissä alkuun. Hän ei toisaalta ole myöskään niistä ruuduista niin kiinnostunut, esim kännykästään etsii ohjeita erilaisiin hamahelmimalleihin tai piirtämiseen sen sijaan että pelaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole niin mustavalkoista. Ennen lapset tosiaan sai keksiä itsekseen tekemistä ja siinähän sitten moni lapsi loukkaantui tai kuoli.

Ennen myös niiltä lapsilta vaadittiin jotain, kuten tottelemista. En ymmärrä miten esim. meidän taloyhtiön pihasta piti poistaa miltei kaikki kasvillisuus, kun melkein kaikki on vaarallista tavalla, tai toisella, eikä vaan näemmä voi vaatia, että lapsoset enää tottelisivat ja jättäisivät menemättä piikkipensaisiin, tai syömään marjoja puskista, jotka ovat matalan aidan takana. 

Muistan miten omassa lapsuudessa opetettiin, ettei niihin marjoihin vaan kosketa ilman aikuisia metsässäkään ja kaupunkien koristepensaiden marjoihin ei sitäkään vähää, koska ovat myrkyllisiä. Eikä niitä kukaan popsinut. Piikkipensaita opittiin varomaan viimeistään siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäisen kerran piikistä. 

Turussa koululaisten vanhemmat vaativat bussipysäkille aitaa, etteivät lapset bussia odottaessaan pääse menemään junaradalle. No aita rakennettiin, mutta vielä senkin jälkeen vanhemmat valittivat, kun sen yli pystyi kiipeämään. Eikö niitä lapsia voi vain kieltää kiipeämästä aidan yli junaradalle? Itse asuin lapsuuteni kylässä, jonka läpi kulki junarata, jota ei ollut aidattu mistään kohtaa. Ei siellä lapsia jäänyt junan alle, koska kaikkia oli tietysti kielletty menemästä junaradalle.

Me asuttiin myös lapsena radan varressa. Oli kielletty menemästä radalle. Mentiin silti. Ei kuitenkaan jääty junan alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat älylaitteiden kanssa 2-vuotiaasta asti. Se ei ruoki lasten luovuutta koska puhelimet ja tabletit antavat kaikki virikkeet. Ne eivät kuitenkaan tue lapsen motorisia tai sosiaalisiakaan taitoja ruutu kokoajan nenän edessä.

Ruokakaupassa bongasin äidin ja arviolta 1,5-vuotiaan lapsen. Lapsi istui kärryissä ja tuijotti puhelimesta jotain. Äiti nappasi kauppatavaroita, eikä sanonut sanaakaan lapselleen.

Mun lapsi (1,5 v) istui kärryissä ilman mitään ylimääräistä virikettä (puhelin, lelu, tmv), kerroin hänelle mitä ostetaan ja näytin tavaroita ja sanoitin niitä hänelle.

Missä välissä ehdit? Sun aikasihan meni sen toisen perheen intensiiviseen tarkkailemiseen.

Enhän minä sokea ole. Tuollaista kun tapahtuu vieressä, niin kyllä sen noteeraa.

Sun on täytynyt seurata sitä perhettä koko heidän kauppareissunsa ajan. Ei ole ihan tervettä käytöstä tuo. Etkä kiinnittänyt lapseesi tarpeeksi huomiota! Miksi se sun lapsesi edes istui kärryssä. Senhän olisi pitänyt harjoittaa motoriikkaansa ja kävellä!

Olen eri, mutta eikö sulle käy ikinä niin, että isomman kauppareissun aikana ihan sattumalta törmäilet samoihin ihmisiin useita kertoja eri käytävillä ostosreissun eri vaiheissa? Mulle ainakin käy, ja joskus niitä ihmisiä alkaa panna tuolla lailla merkille, jos jokin heissä on alun perin kiinnittänyt huomion.

Ja huomion kiinnitti nyt se, että joku vanhempi toimi eri tavalla kuin sinä = väärin?

Ei tullut mieleen että lapset on myös eri luonteisia? Toiset viihtyy paremmin paikallaan kuuntelemassa äidin sepostuksia kuin toiset.

Siis anteeksi mutta sanoin olevani eri, eli en edes kirjoittanut sitä alkuperäistä, josta saattoi ymmärtää perheen toimineen kirjoittajan mielestä väärin!

 

Mä kommentoin ihan puhtaasti sitä, että kyllä voi panna asioita merkille stalkkaamatta.

Jälkimmäiseen ei muuta kuin se, että paikallaan viihtymisen taito voi tosiaan vaihdella lapsesta toiseen, mutta kaikki lapset nauttivat vanhemman huomiosta ja siitä, että tämä puhuu heille. (Vai onko joku tosiaan tästä eri mieltä ja kokee, ettei lapsi halua itselleen puhuttavan?)

Jotta voit antaa lausunnon siitä muten perhe toimi kaupassa, sinun on pakko stalkata.

Muuten et yksinkertaisesti voi tietää ja antaa siitä lausuntoa.

Olitko se sinä, joka viihdytti lastaan puhelimella koko kauppareissun ajan, vai miksi triggeröidyt noin kovasti?

Eikö sinua häiritse ollenkaan se, että joku selittää törmänneensä kaupassa johonkuhun kerran ja vetää siitä hervottomat pahantahtoiset johtopäätökset?

Hänen siis täytyy olla joko tyhmä, kun kuvittelee, että satunnainen lyhyt kohtaaminen kertoo koko sen toisen perheen kauppareissun sisällön

TAI

hyvin pahantahtoinen, koska haluaa vedellä tuollaisia johtopäätöksiä väkisin

TAI

hyvin heikkoitsetuntoinen, kun vertaa itseään äitinä jopa ventovieraisiin

TAI

stalkkaaja.

Nämä ovat ne vaihtoehdot. Mikä sinä näistä olet? Vai oletko heikkoitsetuntoinen pahantahtoinen tyhmä stalkkaaja?

Ihmiset kyllä yleisesti tykkää tehdä omia pahantahtoisia päätelmiä toisten elämästä just tuollaisten lyhyitten kohtaamisten perusteella. Ainakin ne jotka kirjoittelee niitä sitten tänne palstalle. Toisaalta äidit on usein vähän epävarmoja, joten on varmaan kiva verrata itseään toiseen, että en ehkä ole täydellinen, mutta ainakin olen parempi kuin tuo toinen.

Ihmiset nyt vetävät yleensäkin helposti johtopäätöksiä varsin vähin tiedoin, koska semmoisia me nyt vaan ollaan. Joku veti tuostakin kirjoituksesta sen johtopäätöksen että kirjoittaja on stalkkeri. Monessa tilanteessa siitä on etua, ettei käytä loputtomasti aikaa analysoidakseen miksi joku toimii kuten toimii, mutta nopea oletus voi olla väärä.

Itse olen nähnyt tällaista nopeaa, väärin tehtyä tilanneanalyysiä kun olen ollut liikkeellä erään äidin kanssa, jolla on vaikeasti autistinen lapsi. Siis niin vaikeasti, ettei tule ikinä pärjäämään ilman valvontaa. Ulospäinhän lapsessa ei näy mitään erikoista, paitsi käytös. On yhtäältä ymmärrettävää, että ympäristö närkästyy, kun lapsi vaikka yhtäkkiä alkaa kahvilan ulkopöydässä kirkua, viskaa lusikan kaaressa maahan ja säntää juoksemaan karkuun. Toisaalta käy todella sääliksi vanhemmat, joiden arkea on kestää ympäristön paheksuntaa. Muut kun luulevat, etteivät ole kasvattaneet lastaan vähääkään. Perheen muut lapset ovat ihan hyväkäytöksisiä.

On myös närkästytty invapaikalle ajamisesta, vaikka juuri tämän lapsen takia heillä se invalupa on, hänen kanssaan kun on haastavaa kulkea yhtään missään ja lapsi kuormittuu ympäristön ärsykkeistä valtavasti. Ihmiset vaan katsovat että aha, sieltä nousee invapaikalta fyysisesti terveitä ihmisiä, parhaat neropatit aukovat päätään aivoinvalidista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat älylaitteiden kanssa 2-vuotiaasta asti. Se ei ruoki lasten luovuutta koska puhelimet ja tabletit antavat kaikki virikkeet. Ne eivät kuitenkaan tue lapsen motorisia tai sosiaalisiakaan taitoja ruutu kokoajan nenän edessä.

Ruokakaupassa bongasin äidin ja arviolta 1,5-vuotiaan lapsen. Lapsi istui kärryissä ja tuijotti puhelimesta jotain. Äiti nappasi kauppatavaroita, eikä sanonut sanaakaan lapselleen.

Mun lapsi (1,5 v) istui kärryissä ilman mitään ylimääräistä virikettä (puhelin, lelu, tmv), kerroin hänelle mitä ostetaan ja näytin tavaroita ja sanoitin niitä hänelle.

Missä välissä ehdit? Sun aikasihan meni sen toisen perheen intensiiviseen tarkkailemiseen.

Enhän minä sokea ole. Tuollaista kun tapahtuu vieressä, niin kyllä sen noteeraa.

Sun on täytynyt seurata sitä perhettä koko heidän kauppareissunsa ajan. Ei ole ihan tervettä käytöstä tuo. Etkä kiinnittänyt lapseesi tarpeeksi huomiota! Miksi se sun lapsesi edes istui kärryssä. Senhän olisi pitänyt harjoittaa motoriikkaansa ja kävellä!

Olen eri, mutta eikö sulle käy ikinä niin, että isomman kauppareissun aikana ihan sattumalta törmäilet samoihin ihmisiin useita kertoja eri käytävillä ostosreissun eri vaiheissa? Mulle ainakin käy, ja joskus niitä ihmisiä alkaa panna tuolla lailla merkille, jos jokin heissä on alun perin kiinnittänyt huomion.

Ja huomion kiinnitti nyt se, että joku vanhempi toimi eri tavalla kuin sinä = väärin?

Ei tullut mieleen että lapset on myös eri luonteisia? Toiset viihtyy paremmin paikallaan kuuntelemassa äidin sepostuksia kuin toiset.

Siis anteeksi mutta sanoin olevani eri, eli en edes kirjoittanut sitä alkuperäistä, josta saattoi ymmärtää perheen toimineen kirjoittajan mielestä väärin!

 

Mä kommentoin ihan puhtaasti sitä, että kyllä voi panna asioita merkille stalkkaamatta.

Jälkimmäiseen ei muuta kuin se, että paikallaan viihtymisen taito voi tosiaan vaihdella lapsesta toiseen, mutta kaikki lapset nauttivat vanhemman huomiosta ja siitä, että tämä puhuu heille. (Vai onko joku tosiaan tästä eri mieltä ja kokee, ettei lapsi halua itselleen puhuttavan?)

Jotta voit antaa lausunnon siitä muten perhe toimi kaupassa, sinun on pakko stalkata.

Muuten et yksinkertaisesti voi tietää ja antaa siitä lausuntoa.

Olitko se sinä, joka viihdytti lastaan puhelimella koko kauppareissun ajan, vai miksi triggeröidyt noin kovasti?

Eikö sinua häiritse ollenkaan se, että joku selittää törmänneensä kaupassa johonkuhun kerran ja vetää siitä hervottomat pahantahtoiset johtopäätökset?

Hänen siis täytyy olla joko tyhmä, kun kuvittelee, että satunnainen lyhyt kohtaaminen kertoo koko sen toisen perheen kauppareissun sisällön

TAI

hyvin pahantahtoinen, koska haluaa vedellä tuollaisia johtopäätöksiä väkisin

TAI

hyvin heikkoitsetuntoinen, kun vertaa itseään äitinä jopa ventovieraisiin

TAI

stalkkaaja.

Nämä ovat ne vaihtoehdot. Mikä sinä näistä olet? Vai oletko heikkoitsetuntoinen pahantahtoinen tyhmä stalkkaaja?

Ihmiset kyllä yleisesti tykkää tehdä omia pahantahtoisia päätelmiä toisten elämästä just tuollaisten lyhyitten kohtaamisten perusteella. Ainakin ne jotka kirjoittelee niitä sitten tänne palstalle. Toisaalta äidit on usein vähän epävarmoja, joten on varmaan kiva verrata itseään toiseen, että en ehkä ole täydellinen, mutta ainakin olen parempi kuin tuo toinen.

Tekee ihmiset välillä hyväntahtoisiakin päätelmiä toisista lyhyiden kohtaamisten perusteella, ihan huomaamattaankin. Jos vaikka saat hyvää asiakaspalvelua, niin vaikka et tietoisesti asiaa mieti, olet jo muodostanut mielessäsi kuvan kyseisestä henkilöstä mukavana, kenties ahkerana ja avuliaana, mahdollisesti osaavana, tasapainoisena, hyväntuulisena, hyvin käyttäytyvänä jne. vaikka saattaa olla, että se ei pidäkään ihan paikkaansa, vaan henkilö on tuulellakäyvä ja sinulle sattui vain hyvä tuuri kun osuit kohdille sillä paremmalla hetkellä. Tai osaa esittää ystävällistä ja mukavaa, koska siitä työssä maksetaan, mutta oikeasti ei ole yhtään niin aurinkoinen, ja kiva persoona. Ehkä hymyn takana miettii sinusta hyvinkin ikäviä asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat älylaitteiden kanssa 2-vuotiaasta asti. Se ei ruoki lasten luovuutta koska puhelimet ja tabletit antavat kaikki virikkeet. Ne eivät kuitenkaan tue lapsen motorisia tai sosiaalisiakaan taitoja ruutu kokoajan nenän edessä.

Ruokakaupassa bongasin äidin ja arviolta 1,5-vuotiaan lapsen. Lapsi istui kärryissä ja tuijotti puhelimesta jotain. Äiti nappasi kauppatavaroita, eikä sanonut sanaakaan lapselleen.

Mun lapsi (1,5 v) istui kärryissä ilman mitään ylimääräistä virikettä (puhelin, lelu, tmv), kerroin hänelle mitä ostetaan ja näytin tavaroita ja sanoitin niitä hänelle.

Missä välissä ehdit? Sun aikasihan meni sen toisen perheen intensiiviseen tarkkailemiseen.

Enhän minä sokea ole. Tuollaista kun tapahtuu vieressä, niin kyllä sen noteeraa.

Sun on täytynyt seurata sitä perhettä koko heidän kauppareissunsa ajan. Ei ole ihan tervettä käytöstä tuo. Etkä kiinnittänyt lapseesi tarpeeksi huomiota! Miksi se sun lapsesi edes istui kärryssä. Senhän olisi pitänyt harjoittaa motoriikkaansa ja kävellä!

Olen eri, mutta eikö sulle käy ikinä niin, että isomman kauppareissun aikana ihan sattumalta törmäilet samoihin ihmisiin useita kertoja eri käytävillä ostosreissun eri vaiheissa? Mulle ainakin käy, ja joskus niitä ihmisiä alkaa panna tuolla lailla merkille, jos jokin heissä on alun perin kiinnittänyt huomion.

Ja huomion kiinnitti nyt se, että joku vanhempi toimi eri tavalla kuin sinä = väärin?

Ei tullut mieleen että lapset on myös eri luonteisia? Toiset viihtyy paremmin paikallaan kuuntelemassa äidin sepostuksia kuin toiset.

Siis anteeksi mutta sanoin olevani eri, eli en edes kirjoittanut sitä alkuperäistä, josta saattoi ymmärtää perheen toimineen kirjoittajan mielestä väärin!

 

Mä kommentoin ihan puhtaasti sitä, että kyllä voi panna asioita merkille stalkkaamatta.

Jälkimmäiseen ei muuta kuin se, että paikallaan viihtymisen taito voi tosiaan vaihdella lapsesta toiseen, mutta kaikki lapset nauttivat vanhemman huomiosta ja siitä, että tämä puhuu heille. (Vai onko joku tosiaan tästä eri mieltä ja kokee, ettei lapsi halua itselleen puhuttavan?)

Jotta voit antaa lausunnon siitä muten perhe toimi kaupassa, sinun on pakko stalkata.

Muuten et yksinkertaisesti voi tietää ja antaa siitä lausuntoa.

Olitko se sinä, joka viihdytti lastaan puhelimella koko kauppareissun ajan, vai miksi triggeröidyt noin kovasti?

Eikö sinua häiritse ollenkaan se, että joku selittää törmänneensä kaupassa johonkuhun kerran ja vetää siitä hervottomat pahantahtoiset johtopäätökset?

Hänen siis täytyy olla joko tyhmä, kun kuvittelee, että satunnainen lyhyt kohtaaminen kertoo koko sen toisen perheen kauppareissun sisällön

TAI

hyvin pahantahtoinen, koska haluaa vedellä tuollaisia johtopäätöksiä väkisin

TAI

hyvin heikkoitsetuntoinen, kun vertaa itseään äitinä jopa ventovieraisiin

TAI

stalkkaaja.

Nämä ovat ne vaihtoehdot. Mikä sinä näistä olet? Vai oletko heikkoitsetuntoinen pahantahtoinen tyhmä stalkkaaja?

Ihmiset kyllä yleisesti tykkää tehdä omia pahantahtoisia päätelmiä toisten elämästä just tuollaisten lyhyitten kohtaamisten perusteella. Ainakin ne jotka kirjoittelee niitä sitten tänne palstalle. Toisaalta äidit on usein vähän epävarmoja, joten on varmaan kiva verrata itseään toiseen, että en ehkä ole täydellinen, mutta ainakin olen parempi kuin tuo toinen.

Ihmiset nyt vetävät yleensäkin helposti johtopäätöksiä varsin vähin tiedoin, koska semmoisia me nyt vaan ollaan. Joku veti tuostakin kirjoituksesta sen johtopäätöksen että kirjoittaja on stalkkeri. Monessa tilanteessa siitä on etua, ettei käytä loputtomasti aikaa analysoidakseen miksi joku toimii kuten toimii, mutta nopea oletus voi olla väärä.

Itse olen nähnyt tällaista nopeaa, väärin tehtyä tilanneanalyysiä kun olen ollut liikkeellä erään äidin kanssa, jolla on vaikeasti autistinen lapsi. Siis niin vaikeasti, ettei tule ikinä pärjäämään ilman valvontaa. Ulospäinhän lapsessa ei näy mitään erikoista, paitsi käytös. On yhtäältä ymmärrettävää, että ympäristö närkästyy, kun lapsi vaikka yhtäkkiä alkaa kahvilan ulkopöydässä kirkua, viskaa lusikan kaaressa maahan ja säntää juoksemaan karkuun. Toisaalta käy todella sääliksi vanhemmat, joiden arkea on kestää ympäristön paheksuntaa. Muut kun luulevat, etteivät ole kasvattaneet lastaan vähääkään. Perheen muut lapset ovat ihan hyväkäytöksisiä.

On myös närkästytty invapaikalle ajamisesta, vaikka juuri tämän lapsen takia heillä se invalupa on, hänen kanssaan kun on haastavaa kulkea yhtään missään ja lapsi kuormittuu ympäristön ärsykkeistä valtavasti. Ihmiset vaan katsovat että aha, sieltä nousee invapaikalta fyysisesti terveitä ihmisiä, parhaat neropatit aukovat päätään aivoinvalidista. 

No just tämä. Minä alan aina nähdä punaista kun näen jotain kirjoitteluja joissa moititaan, paheksutaan ja arvostellaan jotakuta just tuollaisen lyhyen kohtaamisen perusteella. Kuten nyt tuota äitiä (ja usein se on just äiti jota paheksutaan). Mistä ihmeestä kirjoittaja voi tietää mitä tuonkin tilanteen taustalla on ollut?

Vierailija kirjoitti:

Milloin niillä käpylehmillä oikeasti on leikitty? Olen syntynyt vuonna 1983 enkä tunne ketään, mukaan lukien omat 1950-luvulla syntyneet vanhempani, jotka olisivat niin tehneet.

Minä olen syntynyt 79, ja pappa teki minulle käpylehmiä.

Kavereiden kanssa leikittiin metsässä intiaaneja, käyrät kuusenoksat oli jousia, suorat nuolia ja lahot kannot kuivalihaa. Paras keinu pli yhden tosi ison kuusen pitkä alaoksa.

Nykyään ei varmaan saa leikkiä intiaaniakaan. Kolonialismia ja kulttuurista omimista.

Ñ44

Oikeat asiantuntijat sanovat, että lapsen kehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että välillä on tylsää. Se panee mielikuvituksen liikkeelle. Olen 40-50-luvun vaihteen lapsi. Siihen aikaan lapsia oli paljon. Oli hyvä, että porukassa oli monen ikäisiä. Isommat opettivat pienempiä leikkimään eli kulttuuri siirtyi ikäkaudelta toiselle. Eivät vanhemmat ehtineet ainakaan pihalle leikkimään lastensa kanssa, mutta sisällä joskus ehtivät. Muistan esim. että istuimme lattialla ja vieritimme palloa toinen toisillemme ja opimme samalla ilmaisuja kuten "Ole hyvä" ja "Kiitos" jne.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoat lapset ei leiki kunnolla kotona. Jos ne eivät osaa leikkiä päiväkodissakaan, niin pakko kai on yrittää auttaa.

Miten se ainoana lapsena oleminen nyt tähän liittyy? Itse olen ainoa lapsi ja kun puolivuotiaana laitettiin päivähoitoon, olin siellä suurimman osan hereilläoloajastani, enkä ymmärrä miten siellä kotona olisi voitu opettaa sitä leikkiä jotenkin "varastoon". Lisänä tietysti oli sukulaistenavat ja kotipihan muut lapset, joiden kanssa leikkiä. 

Sitä paitsi sinun logiikallasi perheen vanhimmat lapset olisivat myös erityisen kykenemättömiä leikkimään, kun kotona ei ole sitä isompaa sisarusta opettamassa. Entäpä ne sisarukset, joilla on iso ikäero? Mielestäsi uusioperheen iltatähti taianomaisesti oppii leikin kotona, vaikka muut sisarukset ovat jo muuttaneet kotoakin, tai vellovat teiniangstissa huoneeseensa linnoittautuneina?

Olen eri. Mun esikoiseni on yksi parhaita tuntemiani leikkijöitä ja mielikuvituksellaan aivan huippu, koska itse hänet pienenä sellaiseksi opetin saduttamalla ja leikittämällä kaikki luppohetket keskimmäisen syntymään saakka. Keskimmäisestä kasvoi huonompi leikkijä, koska isosisarus keksi kaiken hänelle, ja kuopus on kaikista huonoin, ruikuttaa vain koko ajan isosisarusta tai minua auttamaan leikeissä.

Esikoisen ruutuaikaa ei myöskään ole koskaan tarvinnut rajoittaa.

Eli minä sanoisin, että osittain kyseessä on luonnekysymys, mutta pari vuotta täysin överiä kasvattajan huomiota auttaa.

Moni asia vaikuttaa. Milloin ovat aloittaneet päivökodissa? Minkälaisia kavereita on ollut? Onko ollut aikaa leikkiä? Päiväkodissa on yllättävän vähän aikaa leikkiä, kun on paljon odottelua ja iso osa päivästä pelkkää odottelua. Tylsyys on myös tärkeää luovuuden kannalta. Ei se sitä meinaa, että jos vanhempi leikittää nonstop 2-3 vuotta putkeen, että lapsi oppii mielikuvitukselliseksi. Päinvastoin, lapsi saattaa oppia odottamaan että leikit ja huvitukset tulevat ulkoapäin. Toki toiset lapset tarvitsevat enemmän tukea leikissä kuin toiset. Toiset ovat vaan luonnostaan luovia ja osaavat leikkiä ilman sen suurempaa ohjausta.

Vierailija kirjoitti:

Oikeat asiantuntijat sanovat, että lapsen kehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että välillä on tylsää. Se panee mielikuvituksen liikkeelle. Olen 40-50-luvun vaihteen lapsi. Siihen aikaan lapsia oli paljon. Oli hyvä, että porukassa oli monen ikäisiä. Isommat opettivat pienempiä leikkimään eli kulttuuri siirtyi ikäkaudelta toiselle. Eivät vanhemmat ehtineet ainakaan pihalle leikkimään lastensa kanssa, mutta sisällä joskus ehtivät. Muistan esim. että istuimme lattialla ja vieritimme palloa toinen toisillemme ja opimme samalla ilmaisuja kuten "Ole hyvä" ja "Kiitos" jne.  

Juuri tämä nykyään puuttuu. Että porukoissa olisi monen ikäisiä. Kun nykyään aloitetaan vielä päivähoitokin niin varhain, niin siellähän sitten pienten ryhmässä on vaan 1-2-vuotiaita, miten kukaan oppii mitään toisiltaan kun kaikki samalla tasolla taitojen puolesta? Varmaan siksi pitääkin olla niitä aikuisten kehittämiä leikkipaikkoja, koska eihän ne pienet muuten osaa mitään leikkiä, eivätkä edes opi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se leikkiminen pitää opettaa pienille lapsille. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kädestä pitäen opettamisesta vaan siitä, että mahdollistetaan erilainen ympäristö. Kyllä ne lapset sitten lähtevät ohjaamaan sitä leikkiä. Heille pitää vain ensin opettaa mikä on maja.

Mä olin muutaman kuukauden päiväkodissa töissä juuri pienimpien lasten osastolla ja muistan kuinka lastentarhanopettaja opetti näitä pieniä leikkimään. Hän istui heidän kanssaan lattialle ja teki autoille ja palloille liukumäen. Sitä ennen nämä taaperot mäiskivät toisiaan näillä autoilla ja tappelivat kirkuen samasta lelusta. Oli hienoa nähdä kuinka koko porukka rauhoittui leikkimään ja opetteli odottamaan omaa vuoroaan laittaa auto mäkeä pitkin. Näin opettamalla lapset oppivat muitakin leikkejä, lelujen jakamista ja vuorottelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeat asiantuntijat sanovat, että lapsen kehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että välillä on tylsää. Se panee mielikuvituksen liikkeelle. Olen 40-50-luvun vaihteen lapsi. Siihen aikaan lapsia oli paljon. Oli hyvä, että porukassa oli monen ikäisiä. Isommat opettivat pienempiä leikkimään eli kulttuuri siirtyi ikäkaudelta toiselle. Eivät vanhemmat ehtineet ainakaan pihalle leikkimään lastensa kanssa, mutta sisällä joskus ehtivät. Muistan esim. että istuimme lattialla ja vieritimme palloa toinen toisillemme ja opimme samalla ilmaisuja kuten "Ole hyvä" ja "Kiitos" jne.  

Juuri tämä nykyään puuttuu. Että porukoissa olisi monen ikäisiä. Kun nykyään aloitetaan vielä päivähoitokin niin varhain, niin siellähän sitten pienten ryhmässä on vaan 1-2-vuotiaita, miten kukaan oppii mitään toisiltaan kun kaikki samalla tasolla taitojen puolesta? Varmaan siksi pitääkin olla niitä aikuisten kehittämiä leikkipaikkoja, koska eihän ne pienet muuten osaa mitään leikkiä, eivätkä edes opi.

Jostain syystä vanhemmilla on se käsitys, että heidän lapsillaan olisi paras kasvaa laumassa samanikäisiä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat älylaitteiden kanssa 2-vuotiaasta asti. Se ei ruoki lasten luovuutta koska puhelimet ja tabletit antavat kaikki virikkeet. Ne eivät kuitenkaan tue lapsen motorisia tai sosiaalisiakaan taitoja ruutu kokoajan nenän edessä.

Kasvaisivatkin 2-vuotiaasta asti, mutta kun jo 0-1-vuotiaat istutetaan näiden laitteiden eteen jopa tuntikausiksi päivässä. Sitten ihmetellään kun puheen kehitys viivästyy jne.

Minusta surullista on aina se, kun lapsi ei osaa puhua juuri mitään, ja vielä ikäisekseen vähän, mutta silti osaa sanoa Ryhmä Hau ja muita lastenohjelmien hahmoja nimeltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se leikkiminen pitää opettaa pienille lapsille. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kädestä pitäen opettamisesta vaan siitä, että mahdollistetaan erilainen ympäristö. Kyllä ne lapset sitten lähtevät ohjaamaan sitä leikkiä. Heille pitää vain ensin opettaa mikä on maja.

Mä olin muutaman kuukauden päiväkodissa töissä juuri pienimpien lasten osastolla ja muistan kuinka lastentarhanopettaja opetti näitä pieniä leikkimään. Hän istui heidän kanssaan lattialle ja teki autoille ja palloille liukumäen. Sitä ennen nämä taaperot mäiskivät toisiaan näillä autoilla ja tappelivat kirkuen samasta lelusta. Oli hienoa nähdä kuinka koko porukka rauhoittui leikkimään ja opetteli odottamaan omaa vuoroaan laittaa auto mäkeä pitkin. Näin opettamalla lapset oppivat muitakin leikkejä, lelujen jakamista ja vuorottelua.

Niin, nämä pienet ovat korona-ajan lapsia. Ei ole samalla tavalla ollut mahdollisuutta olla sosiaalinen.

En usko että liika ohjaaminen on hyväksi. Siinä aliarvioidaan lapsen kykyjä luoda leikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se leikkiminen pitää opettaa pienille lapsille. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kädestä pitäen opettamisesta vaan siitä, että mahdollistetaan erilainen ympäristö. Kyllä ne lapset sitten lähtevät ohjaamaan sitä leikkiä. Heille pitää vain ensin opettaa mikä on maja.

Mä olin muutaman kuukauden päiväkodissa töissä juuri pienimpien lasten osastolla ja muistan kuinka lastentarhanopettaja opetti näitä pieniä leikkimään. Hän istui heidän kanssaan lattialle ja teki autoille ja palloille liukumäen. Sitä ennen nämä taaperot mäiskivät toisiaan näillä autoilla ja tappelivat kirkuen samasta lelusta. Oli hienoa nähdä kuinka koko porukka rauhoittui leikkimään ja opetteli odottamaan omaa vuoroaan laittaa auto mäkeä pitkin. Näin opettamalla lapset oppivat muitakin leikkejä, lelujen jakamista ja vuorottelua.

Juurikin näin. Pienillä ei ole vielä kielellisiä valmiuksia ohjata toisia, niin siinä tarvitaan aikuisen tukea. Tuon jälkeen nuo lapset osasivat seuraavalla kerralla jo itse tehdä liukumäkeä ja pyytää kavereita mukaan. Päiväkodissa se opetus leikkiin tulee pienten ryhmässä aikuisilta ja lasten kasvaessa sitten enemmän muilta lapsilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se leikkiminen pitää opettaa pienille lapsille. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kädestä pitäen opettamisesta vaan siitä, että mahdollistetaan erilainen ympäristö. Kyllä ne lapset sitten lähtevät ohjaamaan sitä leikkiä. Heille pitää vain ensin opettaa mikä on maja.

Mä olin muutaman kuukauden päiväkodissa töissä juuri pienimpien lasten osastolla ja muistan kuinka lastentarhanopettaja opetti näitä pieniä leikkimään. Hän istui heidän kanssaan lattialle ja teki autoille ja palloille liukumäen. Sitä ennen nämä taaperot mäiskivät toisiaan näillä autoilla ja tappelivat kirkuen samasta lelusta. Oli hienoa nähdä kuinka koko porukka rauhoittui leikkimään ja opetteli odottamaan omaa vuoroaan laittaa auto mäkeä pitkin. Näin opettamalla lapset oppivat muitakin leikkejä, lelujen jakamista ja vuorottelua.

Juurikin näin. Pienillä ei ole vielä kielellisiä valmiuksia ohjata toisia, niin siinä tarvitaan aikuisen tukea. Tuon jälkeen nuo lapset osasivat seuraavalla kerralla jo itse tehdä liukumäkeä ja pyytää kavereita mukaan. Päiväkodissa se opetus leikkiin tulee pienten ryhmässä aikuisilta ja lasten kasvaessa sitten enemmän muilta lapsilta.

Paitsi, että nykyään aikuiset eivät enää ehdi leikkiä lasten kanssa, kun resurssit ovat ala-arvoiset ja ovat muutenkin täystyöllistettyjä ihan perus vaipanvaihdossa ja muussa perushoidossa ja siinä kun vahtivat että kaikki pysyy hengissä päivän ajan, kun aina vaan pienemmät aloittavat päivähoidon ja ovat todella pitkiä päiviä hoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se leikkiminen pitää opettaa pienille lapsille. Kyse ei kuitenkaan ole mistään kädestä pitäen opettamisesta vaan siitä, että mahdollistetaan erilainen ympäristö. Kyllä ne lapset sitten lähtevät ohjaamaan sitä leikkiä. Heille pitää vain ensin opettaa mikä on maja.

Mä olin muutaman kuukauden päiväkodissa töissä juuri pienimpien lasten osastolla ja muistan kuinka lastentarhanopettaja opetti näitä pieniä leikkimään. Hän istui heidän kanssaan lattialle ja teki autoille ja palloille liukumäen. Sitä ennen nämä taaperot mäiskivät toisiaan näillä autoilla ja tappelivat kirkuen samasta lelusta. Oli hienoa nähdä kuinka koko porukka rauhoittui leikkimään ja opetteli odottamaan omaa vuoroaan laittaa auto mäkeä pitkin. Näin opettamalla lapset oppivat muitakin leikkejä, lelujen jakamista ja vuorottelua.

Juurikin näin. Pienillä ei ole vielä kielellisiä valmiuksia ohjata toisia, niin siinä tarvitaan aikuisen tukea. Tuon jälkeen nuo lapset osasivat seuraavalla kerralla jo itse tehdä liukumäkeä ja pyytää kavereita mukaan. Päiväkodissa se opetus leikkiin tulee pienten ryhmässä aikuisilta ja lasten kasvaessa sitten enemmän muilta lapsilta.

Paitsi, että nykyään aikuiset eivät enää ehdi leikkiä lasten kanssa, kun resurssit ovat ala-arvoiset ja ovat muutenkin täystyöllistettyjä ihan perus vaipanvaihdossa ja muussa perushoidossa ja siinä kun vahtivat että kaikki pysyy hengissä päivän ajan, kun aina vaan pienemmät aloittavat päivähoidon ja ovat todella pitkiä päiviä hoidossa.

Onneksi oman lapsen päiväkotiryhmässä (alle 3-vuotiaat) aikuisilla on aikaa ja haluja lähteä mukaan lasten juttuihin ja leikkeihin. He ohjaavat leikkiä tarpeen mukaan niin, että kaikki pääsevät siihen halutessaan mukaan ja järjestävät rekvisiittaa ruokkimaan sitä mielikuvitusta.

Vierailija kirjoitti:

Ainoat lapset ei leiki kunnolla kotona. Jos ne eivät osaa leikkiä päiväkodissakaan, niin pakko kai on yrittää auttaa.

Tarkoitatko nykylapsia vai yleisesti? Itselläni ei ole sisaruksia, ja lapsena nimenomaan leikin paljon legoilla, muovisotilailla ja muilla leluilla sekä touhusin sitten pihalla naapuruston lapsien kanssa. Päiväkodissa en koskaan ollut, mutta en kokenut koskaan tarvitsevani erityistä apua leikkien aloittamiseen, koska mielikuvitusrikkaana ihmisenä imin inspiraatiota kaikkialta ympäriltäni.