Lue keskustelun säännöt.
Yksi 60-vuotias kysyi, että kuritetaanko meillä lasta! Onko tuo vielä sitä sukupolvea, joiden mielestä se olisi edes mahdollista?
27.09.2023 |
Meillä on siis sellainen normaali hyväkäytöksinen 10-vuotias kiltti vähän ujo tyttö. Oli ihan outo tilanne, kun sellainen 60-vuotias nainen kysyi yhdessä tilanteessa minulta ilmeisen tosissaan, että kun teillä on niin hyvin kasvatettu tyttö, niin käytättekö te ruumiillista kurittamista? Olin ihan puulla päähän lyöty, että siis mitä.... ja hän tarkensi, että niin että remmillähän ennenkin tytöt kasvatettiin kilteiksi. Sanoin vaan, että ei tietenkään ja häivyin muualle... Mutta jäi ihmetyttämään pointti, että oliko tuo jotain kuittailua siitä, että ei saisi olla noin kiltti lapsi, vai oikeastiko se luuli, että meillä kuritetaan, vai mitä? Tämä nyt vaivannut pari päivää.
Kommentit (227)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Minun ymmärtääkseni, kun puhuttiin, että saa remmiä tai saa vyöstä, se oli nimenomaan tätä, ja se oli tyypillistä kurittamista isommilla lapsilla. Risulla saatettiin muodollisemmin kutitella pienempiä lapsia.
Kasvatettiin kilteiksi? Väkivallalla? Sairasta. Ei se ole mitään kasvatusta ja lapsi oppii vain pelkäämään, ja pahimmassa tapauksessa traumatisoituu eikä koskaan aikuisiällä kykene solmimaan tervettä (pari)suhdetta miehen kanssa.
Olisit sanonut sille kuusikymppiselle, että jaa no sinuakaan ei varmaan sitten haittaa jos sinulle kohta annetaan remmistä tai kunnon tukkapöllyä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Minusta tuo kuulostaa jopa pahemmalta kuin nuo omat kokemukseni joita kommentoit (olen se joka kertoi tuon lipputankojutun). Kun sanoin että itse sain "silloin tällöin" remmistä, niin se tosiaan oli jokaiselle meistä lapsista hyvinkin harvinainen seuraamus, joka seurasi ainoastaan oikeasti pahojen ja typerien ja joskus jopa hengenvaarallisten tekojen tahallisesta tekemisestä.
Tuo kertomasi "muutamia kertoja vuodessa" tuntuu itse asiassa minusta paljolta. Itse muistan, kun joskus sain remmiä tyyliin jo toisen kerran saman ikävuoden aikana, ja se tuntui jo itsestänikin siltä että olin ollut poikkeuksellisen paha lapsi, kun niin pitkälle piti mennä.
Eli en minä eikä sisaruksenikaan jouduttu elämään päivästä päivään missään pelosta tärisevässä paniikissa odottaen, että kohta isä lyö taas yhtäkkiä. Mutta ne muistot siitä kivusta ja itkusta ja niiden koko tilanteiden nöyryyttävyydestä on vaan jääneet mieleen, ehkä huonoimmiksi muistoiksi mitä koko lapsuudesta on ylipäänsä jäänyt mieleen. Eivät ne palaa mieleen usein, mutta kun palaavat, niin tekevät sen tosi kivuliaalla tavalla.
Ei se enää yleinen kokemus ole voinut 90-luvun puolella syntyneellä olla, varsinkaan noin tiheään tapahtuneena kuin kuvailit tapahtuneen. Tuolla ketjun alkupuolella oli viitattu tutkimukseen, jonka mukaan 90-luvun alussa syntyneistä olisi saanut piiskaa vähän yli kymmenen prosenttia. Eli jo pieni vähemmistö, mutta kuitenkin isompi kuin olemattoman pieni. Jokaisessa koululuokassa keskimäärin pari lasta.
Itse olen siis syntynyt 1986, ja muistan kuinka jo lapsena jotenkin epämääräisesti tiedostin, että kaikkia lapsia ei kuriteta ollenkaan. Mutta opin vielä sen vanhan ajattelumallin josta tässä on nyt puhuttu, että se on kunkin perheen oma asia kuritetaanko vai ei, ja meille oli sitten siinä arvonnassa tullut tällaiset vanhemmat.
Olen tämä 90-luvun kuritettu, jolle vastasit. Ihan tarkkaa määrää vaikea muistaa, mutta enemmän kuin kerran vuodessa, mutta ei kovin montaa kertaa kuitenkaan. Minullekin se oli opitusti perheen sisäinen asia, enkä tiedä olisinko kehdannut kouluterkkarillekaan kertoa, kuten tässä edellä ehdotettiin. Enkä muista, että olisin ollut silloin tietoinen siitä, että kurittaminen oli laitonta. Yhden kerran muistan epäreilun olon, kun kaverin kanssa oltiin tehty jotain kiellettyä. Kaverin vanhempien reagointi oli vain sanallista, äläpäs nyt enää uudestaan tuollaista. Ja minulle samasta asiasta seurasi vyöllä kuritus. Muistan, että jotenkin mielessäni suutuin kaverille, kun se selvisi niin vähällä.
Tai sitten kaverisikin perheessä se oli perheen sisäinen asia ja remmi otettiin esiin myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Kyllä se risukin on kivulias kokemus jos se pistetään olemaan. Meillä oli käytössä nimenomaan se. Se piti vielä lisärangaistukseksi aina itse käydä etsimässä koivusta takapihalta. Ja tyhmänä tyttönä valitsin aina tosi ohuen sellaisen. Se kun notkeana ja taipuisana napsahti paljaalle pepulle, niin sattui aivan käsittämättömästi, ja jokaisesta kosketuksesta tuli punainen rantu. Ne saattoivat näkyä vielä illalla nukkumaan käydessäkin, mutta hävisivät sitten aina viimeistään yön yli.
Viimeisen kerran sain piiskaa joskus vielä ihan puoli vuotta tai vuosi ennen murrosiän alkamista, ja kyllä vielä silloinkin itkin kivusta jo ihan heti parin ensimmäisen lyönnin jälkeen. Silti en ikinä jostain syystä ollut tajunnut muuttaa strategiaani. Jos olisin tuonut jonkun paksun kepin niin eihän sillä olisi yhtä kovaa voinut lyödä.
Tämä kuulostaa varmaan ihan hirveältä lapsuudelta, mutta meillä se piiska oli kanssa tosi tosi harvinaisiin poikkeustapauksiin varattu rangaistus, suunnilleen luokkaa kerran vuodessa jos edes sitäkään. (Ja se vuosi tuntui pisimmältä ajanjaksolta, jonka lapsena pystyi suunnilleen edes kuvittelemaan.) En todellakaan kannata kuritusta, ja olen eritttäin iloinen että sen suosio on romahtanut, mutta en myöskään vihaa äitiäni, jonka tiedän omassa lapsuudessaan saaneen vielä hyvin paljon kovempaa kohtelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Meillä sai vyöstä paljaalle pyllylle yhtä monta lyöntiä kuin lapsella oli ikävuosia. Sitten vielä hetkeksi olohuoneen nurkkaan häpeämään ja itkemään itkut loppuun. Vielä senkin jälkeen kun sieltä pääsi pois, istumisen sai vähäksi aikaa unohtaa.
Ei kuitenkaan ikinä lyöty ollenkaan niin täydellä voimalla kuin mikä olisi ollut mahdollista, mutta kyllä se kuumotus pysyi joitakin tunteja ennen kuin hiipui pois.
Joka kuritta kasvaa, hän kunniatta kuolee.
Joka ei lastaan rankaise, hän lastaan vihaa.
Näitä vanhoja sananparsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä logiikkaa en tajua, että kurittavia vanhempi oli yleensä itseä kuritettu. Mikseivät he muista, miten hirveää se oli? Miksi se pitää kostaa seuraavaan sukupolveen? Yleensä kuitenkin halutaan lapsille parempaa kuin itsellä oli.
Vierailija kirjoitti:
Sitä logiikkaa en tajua, että kurittavia vanhempi oli yleensä itseä kuritettu. Mikseivät he muista, miten hirveää se oli? Miksi se pitää kostaa seuraavaan sukupolveen? Yleensä kuitenkin halutaan lapsille parempaa kuin itsellä oli.
Elleivät vanhemmat ole jotain täysin sairaita hirviöitä joiden kanssa joka ainoa päivä on helvetillinen painajainen, niin lapsi helposti puolustaa vanhempiaan. On vaikea myöntää, että omat vanhemmat, ainakaan tämän yhden yksittäisen asian suhteen, eivät halunneet lapselleen parempaa kuin itsellä oli.
Vanhemmat ja koti ovat lapselle turvan lähde, ja vielä aika huono ja väkivaltainenkin koti on kuitenkin lapselle yleensä turvallisempi paikka kuin jos joutuisi tyyliin nukkumaan metsässä ja elämään mustikoilla.
(En sano tätä mitenkään tätä vanhempien puolustelua pilkkaavasti tai tuomitsevasti, vaan päinvastoin, päädyin itse asiassa itsekin puolustelemaan vähän aiemmassa omassa vastauksessani.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parin eteläamerikkalaisen opiskelukaverin kanssa tuli joskus puhetta lapsuuden kurinpidosta, ja he molemmat kertoivat saamastaan rangaistuksesta, joka oli jo aika mielikuvituksellinen, mutta ilmeisesti siellä päin ollut yleinen vielä joku aika sitten. Sirotellaan keittämättömiä riisinjyviä huoneen nurkkaan lattialle, ja sitten lapsi pannaan polvistumaan siihen lattialle ilman housuja, kasvot nurkkaan päin, ja olemaan siinä jonkun aikaa liikkumatta.
Olen itse saanut tukkapöllyä ja joitakin kertoja piiskaa ihan nahkavyöllä, mutta tästä tuli siitä huolimatta sellainen tyrmistynyt "miten tällaista voi edes olla 😡" -reaktio kyllä itselleni. Ja nämä kaverit itse vaan naureskelivat kertoessaan!
Vierailija kirjoitti:
Parin eteläamerikkalaisen opiskelukaverin kanssa tuli joskus puhetta lapsuuden kurinpidosta, ja he molemmat kertoivat saamastaan rangaistuksesta, joka oli jo aika mielikuvituksellinen, mutta ilmeisesti siellä päin ollut yleinen vielä joku aika sitten. Sirotellaan keittämättömiä riisinjyviä huoneen nurkkaan lattialle, ja sitten lapsi pannaan polvistumaan siihen lattialle ilman housuja, kasvot nurkkaan päin, ja olemaan siinä jonkun aikaa liikkumatta.
Olen itse saanut tukkapöllyä ja joitakin kertoja piiskaa ihan nahkavyöllä, mutta tästä tuli siitä huolimatta sellainen tyrmistynyt "miten tällaista voi edes olla 😡" -reaktio kyllä itselleni. Ja nämä kaverit itse vaan naureskelivat kertoessaan!
Mitä tuossa siis tapahtuu? Riisit pistelee jalkoja vai? Ei kai se mikään kova kipu kuitenkaan ole, mitenkään verrattavissa nahkavyöhön iskuihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parin eteläamerikkalaisen opiskelukaverin kanssa tuli joskus puhetta lapsuuden kurinpidosta, ja he molemmat kertoivat saamastaan rangaistuksesta, joka oli jo aika mielikuvituksellinen, mutta ilmeisesti siellä päin ollut yleinen vielä joku aika sitten. Sirotellaan keittämättömiä riisinjyviä huoneen nurkkaan lattialle, ja sitten lapsi pannaan polvistumaan siihen lattialle ilman housuja, kasvot nurkkaan päin, ja olemaan siinä jonkun aikaa liikkumatta.
Olen itse saanut tukkapöllyä ja joitakin kertoja piiskaa ihan nahkavyöllä, mutta tästä tuli siitä huolimatta sellainen tyrmistynyt "miten tällaista voi edes olla 😡" -reaktio kyllä itselleni. Ja nämä kaverit itse vaan naureskelivat kertoessaan!
Mitä tuossa siis tapahtuu? Riisit pistelee jalkoja vai? Ei kai se mikään kova kipu kuitenkaan ole, mitenkään verrattavissa nahkavyöhön iskuihin?
Riisit uppoaa lihaan, tai tulee vähintään sellainen tunne. Vähän niin kuin joku legon päälle astuminen kertaa kakskyt, mutta vielä niin, että kosketus tapahtuu polvilla ja säärillä eikä jalkapohjalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parin eteläamerikkalaisen opiskelukaverin kanssa tuli joskus puhetta lapsuuden kurinpidosta, ja he molemmat kertoivat saamastaan rangaistuksesta, joka oli jo aika mielikuvituksellinen, mutta ilmeisesti siellä päin ollut yleinen vielä joku aika sitten. Sirotellaan keittämättömiä riisinjyviä huoneen nurkkaan lattialle, ja sitten lapsi pannaan polvistumaan siihen lattialle ilman housuja, kasvot nurkkaan päin, ja olemaan siinä jonkun aikaa liikkumatta.
Olen itse saanut tukkapöllyä ja joitakin kertoja piiskaa ihan nahkavyöllä, mutta tästä tuli siitä huolimatta sellainen tyrmistynyt "miten tällaista voi edes olla 😡" -reaktio kyllä itselleni. Ja nämä kaverit itse vaan naureskelivat kertoessaan!
Mitä tuossa siis tapahtuu? Riisit pistelee jalkoja vai? Ei kai se mikään kova kipu kuitenkaan ole, mitenkään verrattavissa nahkavyöhön iskuihin?
Riisit uppoaa lihaan, tai tulee vähintään sellainen tunne. Vähän niin kuin joku legon päälle astuminen kertaa kakskyt, mutta vielä niin, että kosketus tapahtuu polvilla ja säärillä eikä jalkapohjalla.
Okei, onpa outoa. Aina oppii uutta. Ilmeisesti vain mielikuvitus on rajana siinä, miten lapsia voidaan kiduttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä niitä selkäsaunoja sai välillä aivan olemattomista asioista. Maitolasi kaatui vahingossa tai vaate likaantui ulkoleikissä, niin jo piti nahkavvyöllä paljaalle perseelle lätkiä. Lisärangaistus oli usein juuri aiemmin mainittu nurkassa seisottaminen tai käsky pysyä omassa huoneessa. Joskus teljettiin vaatekaappiin. Pahoinpitelyinä pidän selkäsaunojani enkä hyvänä kasvatuskeinona. Omituisinta oli tapa käytellä remmiä, jos esimerkiksi kaaduin pyörällä ja satutin itseni.
Päätin että omia lapsiani en piiskaa, tukista, anna luunappeja tai eristä muista. Tolkun kansalaisia heistä on tullut kurittamattakin. Suukopua oli, mutta parempi sekin kuin äitini harrastama mykkäkoulu. Huutanut olen vain silloin, kun lapsi on vaaratilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Minäkin olen kokenut tuota remmillä paljaalle takapuolelle. Ja olen syntynyt 80-luvulla. Olen kyllä kokenut pahempaakin väkivaltaa lapsena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Minäkin olen kokenut tuota remmillä paljaalle takapuolelle. Ja olen syntynyt 80-luvulla. Olen kyllä kokenut pahempaakin väkivaltaa lapsena.
Saako kysyä, että miltä se oikeasti tuntui? Jotenkin niin vaikea käsittää, kun joku kymmenvuotiaskin on vielä tosi pieni fyysisesti ja aikuinen hakkaa vyöllä pepulle, senhän täytyy olla ihan kamalaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.
Minäkin olen kokenut tuota remmillä paljaalle takapuolelle. Ja olen syntynyt 80-luvulla. Olen kyllä kokenut pahempaakin väkivaltaa lapsena.
Saako kysyä, että miltä se oikeasti tuntui? Jotenkin niin vaikea käsittää, kun joku kymmenvuotiaskin on vielä tosi pieni fyysisesti ja aikuinen hakkaa vyöllä pepulle, senhän täytyy olla ihan kamalaa.
No remmin koin siinä 5-6-vuotiaana. 10-vuotiaana minuun käytiin käsiksi ja oli sellainen muilutus että olen ikuisesti katkera ja traumatisoitunut, ja kiroan ettei siitä tehty lastensuojeluilmoitusta ja rikostutkintaa.
Kertokaapas te nuoret äitylit sitten, kuinka uppiniskainen ja kuriton kakara saadaan käyttäytymään. Aina on kuritus toiminut, niin miten se nyt yhtäkkiä olisikin huono keino. Remmiä vaan kauhukakaroille, niin pysyvät kaidalla tiellä.
Vierailija kirjoitti:
Kertokaapas te nuoret äitylit sitten, kuinka uppiniskainen ja kuriton kakara saadaan käyttäytymään. Aina on kuritus toiminut, niin miten se nyt yhtäkkiä olisikin huono keino. Remmiä vaan kauhukakaroille, niin pysyvät kaidalla tiellä.
No sittenhän nämä lapset saavat aikuiseksi kasvettuaan tulla sinulle tekemään samat jutut? Vai onko siinä sinulle jokin ongelma?
Miten joku voi olla niin sairas että ajattelee väkivallan ja pahoinpitelyn olevan lapsen kohdalla jotenkin eri asia kuin aikuisen kohdalla?! Päinvastoin lapsihan on kyvytön puolustamaan itseään ja rikosilmoituksenkin pitäisi tehdä joku aikuinen lapsen puolesta, entä jos kukaan ei tee?
Olen tämä 90-luvun kuritettu, jolle vastasit. Ihan tarkkaa määrää vaikea muistaa, mutta enemmän kuin kerran vuodessa, mutta ei kovin montaa kertaa kuitenkaan. Minullekin se oli opitusti perheen sisäinen asia, enkä tiedä olisinko kehdannut kouluterkkarillekaan kertoa, kuten tässä edellä ehdotettiin. Enkä muista, että olisin ollut silloin tietoinen siitä, että kurittaminen oli laitonta. Yhden kerran muistan epäreilun olon, kun kaverin kanssa oltiin tehty jotain kiellettyä. Kaverin vanhempien reagointi oli vain sanallista, äläpäs nyt enää uudestaan tuollaista. Ja minulle samasta asiasta seurasi vyöllä kuritus. Muistan, että jotenkin mielessäni suutuin kaverille, kun se selvisi niin vähällä.