Lue keskustelun säännöt.
Yksi 60-vuotias kysyi, että kuritetaanko meillä lasta! Onko tuo vielä sitä sukupolvea, joiden mielestä se olisi edes mahdollista?
27.09.2023 |
Meillä on siis sellainen normaali hyväkäytöksinen 10-vuotias kiltti vähän ujo tyttö. Oli ihan outo tilanne, kun sellainen 60-vuotias nainen kysyi yhdessä tilanteessa minulta ilmeisen tosissaan, että kun teillä on niin hyvin kasvatettu tyttö, niin käytättekö te ruumiillista kurittamista? Olin ihan puulla päähän lyöty, että siis mitä.... ja hän tarkensi, että niin että remmillähän ennenkin tytöt kasvatettiin kilteiksi. Sanoin vaan, että ei tietenkään ja häivyin muualle... Mutta jäi ihmetyttämään pointti, että oliko tuo jotain kuittailua siitä, että ei saisi olla noin kiltti lapsi, vai oikeastiko se luuli, että meillä kuritetaan, vai mitä? Tämä nyt vaivannut pari päivää.
Kommentit (227)
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen melkein kuuskyt v. eikä lasten kuritus kuulunut mitenkään siihen aikakauteen, kun mun lapset oli lapsia.
Yritä saada muuta ajateltavaa ja päästä yli "traumastasi". Ruumiillinen kuritus ei tarkoita mitään summittaista väkivaltaa ja sitä käytetään suuressa osassa maailmaa. Suomessa ja Ruotsissa se on tabu, täällä katujengiläisiäkin lähinnä silitellään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.
Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
En usko, että oli 90-luvun lapsilla enää yleistä varsinkin jos perheessa muuten oli asiat kunnossa. Pari vuosikymmentä taaksepäin olisi ollut yleisempää. Vanhempiesi korkea ikä voi olla syy tähän, mutta ei kelpaa puolusteluksi, koska laki oli jo muuttunut ja kielsi fyysisen kurittamisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä mieleen, kun vähän aika sitten kaupassa oli iältään noin kymmenvuotias tyttö ja pyyteli jotain tavaraa äidiltään, en muista mikä se tarkalleen oli, mutta ei mikään iso, joku tyttöjen tavara, ja tuntui, että ihan tosissaan se sitä halusi ja pyysi monta kertaa, mutta ihan nätisti, ei mitään itkupotkuraivoamista.
Olin ihan vieressä ja kuulin, kun äiti otti sen tavaran pois ja otti tiukasti käsistä kiinni ja sanoi suunnilleen näin, että osaatko nyt käyttäytyä vai pitääkö tätä opetella kotona vyön avulla! Ja lapsi meni hetkessä niin hiljaiseksi ja vakavaksi, että ei jäänyt epäselväksi, mitä tällä tarkoitettiin.
Hitsi, kun olisin halunnut sanoa tai tehdä jotain, mutta menin niin hämmennyksiin tuollaisesta, että en sitten saanut sanottua mitään!
Mä oon ollu samantapaisessa tilanteessa, se oli jopa vähän puolituttu, tosin en sitä isää ole koskaan tavannu. Ei kaupassa mutta vastaava tilanne muuten, että lapsi, taisi olla myös n. 10v silloin, äidin seurassa käyttäytyi huonosti ja äiti uhkasi, että kerrotaanko isälle, että iso tyttö kiukuttee eikä tottele äitiä ja isä antaa sitten remmiä. Oli hyvin vaivaannuttava tilanne sen jälkeen, mutta minä tyhmä en myöskään tajunnut tai kehdannut puuttua asiaan. Enkä tosiaan tiedä isästä, tekisikö oikeasti noin. Jos joku keksii, kertokaa toimintaohjeet tällaiseen tilanteeseen!
Oletko joskus tämän tytön kanssa kahden niin, että voisit kysyä häneltä suoraan? Kai sen ikäinen osaa kertoa jos näin on? Ja huomaat varmaan, jos rupeaa korostetusti kieltämään, on ehkä kielletty kertomasta? Jos saat vahvistuksen epäilyksellesi, kai sosiaaliviranomaisille voi vaikka nimettömänä kertoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota. Vastaus on kyllä. 60v on vielä sitä ikäluokkaa, että ruumiillinen kuritus on ollut jopa suositeltavaa.
Mistä tiedän?
Koska oma isäni on tuota ikäluokkaa. Ja sain selkääni.
Ei liene yllätys, etten ole juuri väleissä häneen enää.
Suositeltavaa? Olisko noin? Eikös se ollut vähän harmaata aluetta, vaikka oli laillista, silti ei kovin suotavaa?
Kasvatusmetodina suotavaa. En sanonut, että hyväksyin sitä. En hyväksynyt. En hyväksy ikinä. Fyysinen kuritus tarkoittaa sitä, että kasvattajalla on kyvyt loppuneet kesken. Sanoisin, että tuollaisen ihmisen ei kannattaisi edes hankkia lapsia.
Sama80/90-lukujen vaihteen tienoilla minua ei kuritettu, mutta tuttavaperheessä samanikäinen sai vielä ihan perinteistä remmiä ja nyt tuntuu oudolta, että ei minun vanhemmat mitenkään reagoineet siihen asiaan, ei tuominneet tai että eivät olisi halunneet olla tekemissä tuollaisten aikuisten kanssa. Outoa.
Johtuu puhtaasti siitä, että ovat itsekin (mahdollisesti) saaneet "remmiä". Tai ainakin tiesivät, että voivat saada. Joten eivät ajatelleet asiasta sen enempää. Se oli "normaalia".
Niin, sitä voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole elänyt sellaisessa todellisuudessa, jossa sitä pidettiin ihan normaalina. Rangaistukset olivat kyseenalaistamaton osa vanhempien valtaa.
Kertoo jotain, että vaikka ollessani jo isompi lapsi (viimeinen selkäsaunani 12-vuotiaana) olisin voinut rimpuilemalla ja vastustelemalla jo estää tai vaikeuttaa kuritusta, ei tullut mieleen edes yrittää estää sitä. Meillä käytettiin välineenä ns. koivuniemen herraa. Koko se tapahtumasarja vitsan pihalta hakemaan menemisestä housujen riisumiseen, äidin polville asettautumiseen, vitsan saamiseen ja lopputorumiseen asti sujui ilman vastustelua.
Sen vaan mielsi sellaiseksi "vaihtokaupaksi": olin tehnyt jotain jota vanhemmat eivät halunneet että teen, ja nyt he tekivät minulle jotain mitä minä en halunnut. Meininki oli se, että nyt tulee piiskaa halusin tai en, joten mitä siinä olisi lapsi voinut tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota. Vastaus on kyllä. 60v on vielä sitä ikäluokkaa, että ruumiillinen kuritus on ollut jopa suositeltavaa.
Mistä tiedän?
Koska oma isäni on tuota ikäluokkaa. Ja sain selkääni.
Ei liene yllätys, etten ole juuri väleissä häneen enää.
Suositeltavaa? Olisko noin? Eikös se ollut vähän harmaata aluetta, vaikka oli laillista, silti ei kovin suotavaa?
Kasvatusmetodina suotavaa. En sanonut, että hyväksyin sitä. En hyväksynyt. En hyväksy ikinä. Fyysinen kuritus tarkoittaa sitä, että kasvattajalla on kyvyt loppuneet kesken. Sanoisin, että tuollaisen ihmisen ei kannattaisi edes hankkia lapsia.
Sama80/90-lukujen vaihteen tienoilla minua ei kuritettu, mutta tuttavaperheessä samanikäinen sai vielä ihan perinteistä remmiä ja nyt tuntuu oudolta, että ei minun vanhemmat mitenkään reagoineet siihen asiaan, ei tuominneet tai että eivät olisi halunneet olla tekemissä tuollaisten aikuisten kanssa. Outoa.
Johtuu puhtaasti siitä, että ovat itsekin (mahdollisesti) saaneet "remmiä". Tai ainakin tiesivät, että voivat saada. Joten eivät ajatelleet asiasta sen enempää. Se oli "normaalia".
Niin, sitä voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole elänyt sellaisessa todellisuudessa, jossa sitä pidettiin ihan normaalina. Rangaistukset olivat kyseenalaistamaton osa vanhempien valtaa.
Kertoo jotain, että vaikka ollessani jo isompi lapsi (viimeinen selkäsaunani 12-vuotiaana) olisin voinut rimpuilemalla ja vastustelemalla jo estää tai vaikeuttaa kuritusta, ei tullut mieleen edes yrittää estää sitä. Meillä käytettiin välineenä ns. koivuniemen herraa. Koko se tapahtumasarja vitsan pihalta hakemaan menemisestä housujen riisumiseen, äidin polville asettautumiseen, vitsan saamiseen ja lopputorumiseen asti sujui ilman vastustelua.
Sen vaan mielsi sellaiseksi "vaihtokaupaksi": olin tehnyt jotain jota vanhemmat eivät halunneet että teen, ja nyt he tekivät minulle jotain mitä minä en halunnut. Meininki oli se, että nyt tulee piiskaa halusin tai en, joten mitä siinä olisi lapsi voinut tehdä.
Luulen, että 80- ja vielä 90-luvulla se on ehkä nähty vaan toisenlaisena tapana tehdä asioita. Kuten nyt ehkä niin, että jossain perheessä lapsi laitetaan jäähylle, mutta meillä ei tehdä niin, mutta en silti ajattele, että ne jäähytteljät ovat sellaisia hulluja, joihin pistän välit poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Minun korvissa vaikuttaa erittäin kovalta kurilta, vaikka sitä itse yrität vähätellä tai kaunistella.
Vierailija kirjoitti:
Yritä saada muuta ajateltavaa ja päästä yli "traumastasi". Ruumiillinen kuritus ei tarkoita mitään summittaista väkivaltaa ja sitä käytetään suuressa osassa maailmaa. Suomessa ja Ruotsissa se on tabu, täällä katujengiläisiäkin lähinnä silitellään.
En olisi yllättynyt, jos katujengiläisten vanhemmissa olisi päinvastoin yliedustettuna ne viimeiset harvat vanhasta surkeasta väkivaltakasvatuksen perinteestä kiinni pitävät.
Lapsen lyöminen opettaa lapselle helposti nimenomaan, että jos toinen ihminen ei tee mitä haluat hänen tekevän, niin väkivalta on oikea ratkaisu tähän ongelmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 55 ja saanut lapsena rangaistukseksi ruoskimista nahkavyöllä melkein verestäviä jälkiä, tukistusta, vitsalla ruoskintaa kotona ja jopa koulussa pari opettajaa olleet väkivaltaisia luunapeja, tukistusta, naaman puristelua.
En ole koskaan itse väkivallalla kasvattanut!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli tästä mieleen, kun vähän aika sitten kaupassa oli iältään noin kymmenvuotias tyttö ja pyyteli jotain tavaraa äidiltään, en muista mikä se tarkalleen oli, mutta ei mikään iso, joku tyttöjen tavara, ja tuntui, että ihan tosissaan se sitä halusi ja pyysi monta kertaa, mutta ihan nätisti, ei mitään itkupotkuraivoamista.
Olin ihan vieressä ja kuulin, kun äiti otti sen tavaran pois ja otti tiukasti käsistä kiinni ja sanoi suunnilleen näin, että osaatko nyt käyttäytyä vai pitääkö tätä opetella kotona vyön avulla! Ja lapsi meni hetkessä niin hiljaiseksi ja vakavaksi, että ei jäänyt epäselväksi, mitä tällä tarkoitettiin.
Hitsi, kun olisin halunnut sanoa tai tehdä jotain, mutta menin niin hämmennyksiin tuollaisesta, että en sitten saanut sanottua mitään!
Mä oon ollu samantapaisessa tilanteessa, se oli jopa vähän puolituttu, tosin en sitä isää ole koskaan tavannu. Ei kaupassa mutta vastaava tilanne muuten, että lapsi, taisi olla myös n. 10v silloin, äidin seurassa käyttäytyi huonosti ja äiti uhkasi, että kerrotaanko isälle, että iso tyttö kiukuttee eikä tottele äitiä ja isä antaa sitten remmiä. Oli hyvin vaivaannuttava tilanne sen jälkeen, mutta minä tyhmä en myöskään tajunnut tai kehdannut puuttua asiaan. Enkä tosiaan tiedä isästä, tekisikö oikeasti noin. Jos joku keksii, kertokaa toimintaohjeet tällaiseen tilanteeseen!
Kuuluuko kouluterveydenhoitajien rutiineihin kysellä lapselta mahdollisesta kurittamisesta kotona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on 75, hän sai lapsena remmiä päivittäin ihan vain siksi että pysyisi kurissa ja nuhteessa, ja varmuudeksi siitä että saa rangaistuksen kun kuitenkin on jotain pahaa tehnyt.
Minä olen 40, äitini antoi remmiä jos olin oikeasti ollut tuhma ja tehnyt tyhmyyksiä esim iskenyt siskon paistihaarukalla verille.
Lapseni ovat nyt pieniä. Heitä en fyysisesti kurita, koska tiedän ettei väkivalta kasvata lasta oikeaan suuntaan. Monesti korotan ääntäni ja jos se ei toimi, siirrytään sanoista tekoihin eli lopetan lapsen tyhmyydet jämäkästi fysiikalla mutta ilman kivun tuottamista. Sitten kun tilanne on rauhoittunut, puhutaan.
Toimii huomattavasti paremmin kuin väkivalta. Sitä lajia käytän aikuisiin miehiin. Sellaisiin, jotka on lapsena opetettu väkivallan kulttuuriin ja jotka tottelevat ainoastaan kipua.
M40
Omat vanhempani ovat 60+ ja meillä kuritusväkivalta oli aivan tavallista. Olen itse syntynyt 80-luvulla. Selkään tuli milloin mistäkin. Ajattelin pitkään, että kai vanhemmillani oli niin raskasta, joten on ymmärsin heitä. Ajattelin näin vielä, kun omat lapset olivat pieniä ja joskus otin heistä kiinni tarpeettoman kovaa. Tämä hävetti välittömästi. Tajusin heti ettei näin voi toimia. Vanhempani eivät muutenkaan olleet kovinkaan hyviä. Kasvatus oli sitä, että olisi pitänyt kaikki asiat vain tajuta eikä missään asioissa ohjattu tai keskusteltu etukäteen, jotta olisi osannut toimia oikein. Sitten kun tietämättään toimi väärin sai haukut ja pahimmillaan selkään. Vanhemmilleni oli aivan tavallista käyttää myös henkistä väkivaltaa, haukkua ja irvailla. En koskaan kokenut heitä millään tavalla rakastaviksi vanhemmiksi. Pahinta tässä oli se, että omien lasten myötä olen oivaltanut olleeni nepsy-lapsi, joten monet asiat ja tilanteet näyttäytyivät minulle erilaisina kuin ns tavallisille ihmisille.
Nyt aikuisena olen pohtinut, että miksi vanhempani ylipäänsä hankkivat lapsia. Vaikka he olivat töissä, taloudellisesti oli tiukkaa aina. Minulla ei ollut harrastuksia ja asuimme haja-asutusalueella, jossa ei ollut kavereita. Vanhempani olivat ulospäin ihan tavallisia ihmisiä ja arvostettuja kotipaikkakunnallamme. Heillä ei ollut päihde- eikä mielenterveysongelmia. Emotionaalisesti he olivat jotenkin aivan vajaita. Ehkä pahinta tässä on se, etteivät ole koskaan tajunneet miten väärin he ovat toimineet. Edelleen he ovat sitä mieltä, että nykylapset ovat kurittomia, koska heitä ei fyysisesti kuriteta. He eivät myöskään ole koskaan olleet pahoillaan siitä, että kurittivat meitä rajustikin välillä. Äitini jaksaa edelleen välillä taivastella, kun olimme niin kamalia ja aina meille piti huutaa. Miksiköhän? Siksi, ettemme olleet lapsina ajatustenlukijoita eikä kukaan kertonut mitä piti tehdä. Toivon, että joskus pääsisin näpäyttämään heitä tästä. Toki korotan omille lapsilleni välillä ääntäni, mutta käsiksi heihin ei ole käyty. Aikuisena olen edelleen ahdistunut enkä luota kuin mieheeni. En osaa solmia pysyviä ystävyyssuhteita, koska en ole oppinut toimimaan sosiaalisissa tilanteissa. Ulkoisesti olen pärjännyt hyvin. On akateemista tutkintoa, isoa ja kaunista kotia, fiksut ja kauniit lapset. Sisälläni on loputon yksinäisyys ja tyhjyys.
Ikivanha sananlasku :
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
RUOTSISSA tässä malliesimerkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Minusta tuo kuulostaa jopa pahemmalta kuin nuo omat kokemukseni joita kommentoit (olen se joka kertoi tuon lipputankojutun). Kun sanoin että itse sain "silloin tällöin" remmistä, niin se tosiaan oli jokaiselle meistä lapsista hyvinkin harvinainen seuraamus, joka seurasi ainoastaan oikeasti pahojen ja typerien ja joskus jopa hengenvaarallisten tekojen tahallisesta tekemisestä.
Tuo kertomasi "muutamia kertoja vuodessa" tuntuu itse asiassa minusta paljolta. Itse muistan, kun joskus sain remmiä tyyliin jo toisen kerran saman ikävuoden aikana, ja se tuntui jo itsestänikin siltä että olin ollut poikkeuksellisen paha lapsi, kun niin pitkälle piti mennä.
Eli en minä eikä sisaruksenikaan jouduttu elämään päivästä päivään missään pelosta tärisevässä paniikissa odottaen, että kohta isä lyö taas yhtäkkiä. Mutta ne muistot siitä kivusta ja itkusta ja niiden koko tilanteiden nöyryyttävyydestä on vaan jääneet mieleen, ehkä huonoimmiksi muistoiksi mitä koko lapsuudesta on ylipäänsä jäänyt mieleen. Eivät ne palaa mieleen usein, mutta kun palaavat, niin tekevät sen tosi kivuliaalla tavalla.
Ei se enää yleinen kokemus ole voinut 90-luvun puolella syntyneellä olla, varsinkaan noin tiheään tapahtuneena kuin kuvailit tapahtuneen. Tuolla ketjun alkupuolella oli viitattu tutkimukseen, jonka mukaan 90-luvun alussa syntyneistä olisi saanut piiskaa vähän yli kymmenen prosenttia. Eli jo pieni vähemmistö, mutta kuitenkin isompi kuin olemattoman pieni. Jokaisessa koululuokassa keskimäärin pari lasta.
Itse olen siis syntynyt 1986, ja muistan kuinka jo lapsena jotenkin epämääräisesti tiedostin, että kaikkia lapsia ei kuriteta ollenkaan. Mutta opin vielä sen vanhan ajattelumallin josta tässä on nyt puhuttu, että se on kunkin perheen oma asia kuritetaanko vai ei, ja meille oli sitten siinä arvonnassa tullut tällaiset vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritä saada muuta ajateltavaa ja päästä yli "traumastasi". Ruumiillinen kuritus ei tarkoita mitään summittaista väkivaltaa ja sitä käytetään suuressa osassa maailmaa. Suomessa ja Ruotsissa se on tabu, täällä katujengiläisiäkin lähinnä silitellään.
En olisi yllättynyt, jos katujengiläisten vanhemmissa olisi päinvastoin yliedustettuna ne viimeiset harvat vanhasta surkeasta väkivaltakasvatuksen perinteestä kiinni pitävät.
Lapsen lyöminen opettaa lapselle helposti nimenomaan, että jos toinen ihminen ei tee mitä haluat hänen tekevän, niin väkivalta on oikea ratkaisu tähän ongelmaan.
Todennäköisesti asia on juuri näin.
Näissä katujengeissä yliedustettuina ovat "suuresta osasta maailmaa tulleet", joille ruumiillinen kuritus on normaalia.
Tämän puolesta puhuu sekin, että vankiloissa yliedustettuina ovat lapsena ruumiillista kuritusta kokeneet. Hannu Lauerma tästä on puhunut ja hän on varmasti paras ko. aiheen asiantuntija tässä maassa
Vierailija kirjoitti:
Yritä saada muuta ajateltavaa ja päästä yli "traumastasi". Ruumiillinen kuritus ei tarkoita mitään summittaista väkivaltaa ja sitä käytetään suuressa osassa maailmaa. Suomessa ja Ruotsissa se on tabu, täällä katujengiläisiäkin lähinnä silitellään.
Ruumiillinen kuritus ei ole tabu, se on laissa kielletty.
Ne katujengiläiset ovar muiden kulttuurien kasvatteja ja tottuneet väkivaltaan toisin Suomen ja Ruotsin lapset ja nuoret.
Pohjoismaissa pitäisi vaatia tiukemmin paikallisten tapojen noudattamista eikä hyväksyä jopa laittomuuksia kulttuurin nimissä.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?