Yksi 60-vuotias kysyi, että kuritetaanko meillä lasta! Onko tuo vielä sitä sukupolvea, joiden mielestä se olisi edes mahdollista?

Se minua aina kummastuttaa, että Suomessa ruumiillinen kurittaminen on lailla kielletty, mutta poikalasten pippelit saa vapaasti silpoa, koska uskonto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.

Minäkin olen kokenut tuota remmillä paljaalle takapuolelle. Ja olen syntynyt 80-luvulla. Olen kyllä kokenut pahempaakin väkivaltaa lapsena. 

Saako kysyä, että miltä se oikeasti tuntui? Jotenkin niin vaikea käsittää, kun joku kymmenvuotiaskin on vielä tosi pieni fyysisesti ja aikuinen hakkaa vyöllä pepulle, senhän täytyy olla ihan kamalaa.

Minä olin viimeisen kerran remmistä saadessani 12-vuotias poika, ja vielä silloinkin tuo "ihan kamalaa" olisi ollut täysin sopiva ilmaisu kuvaamaan sitä. Siis, no, se on sellainen kirvelevä/kuumottava/pistelevä tunne pyllyssä ja takareisien yläosassa koko sillä alueella mihin se remmi ainakin kerran osui. Vähän niin kuin olisi tulessa sillä suunnalla kehoa. Sen kivun asteittaista häviämistä tunti tunnilta joutui sitten odottamaan sängyllä mahallaan maaten. Iho punotti monta tuntia, ja sitä kävin välillä jopa peilistä katsomassa arvioidakseni, miten pitkään vielä kestää ennen kuin voi taas palata normaaliin elämään.

Vielä tällä viimeisellä kerrallakin muistan kyllä, että itkin ihan kivusta, melkein heti saman tien kun se remmin litsahtelu alkoi. Vaikka kyllä siinä rinnalla itkin myös nöyryytyksestä. Koska olin ollut jo jonkin aikaa, sekä omasta mielestäni että vanhempien mielestä, jo "iso poika joka uskoo puhetta ja ymmärtää miksi säännöt ovat olemassa" jne. Kuitenkin oli jo tyyliin kouluun mennessä aikoinaan varoitettu, että jos tupakkaan kosken ennen kuin on ikää, niin se on yksi asia josta remmiä tulee automaattisesti. Kuusi vuotta sinnittelin, mutta sitten repsahti, kun uuden kaverin isoveli tarjosi röökiä ja halusin näyttää isolta sen silmissä. Vanhemmat muistivat vanhan uhkauksensa, koska olivat aikoinaan samalla tavalla antaneet sen jokaiselle sisarukselle, ja niinpä se piti sitten uskottavuuden säilyttämiseksi toteuttaa.

Ikävän tutulta kuulostaa kuvaus siitä, miltä se tuntui.

En tiedä, oliko tämä teille pojille pienempi juttu, mutta minulle tyttönä jo se oli kova paikka, kun piti laskea isän edessä housut alas. Tietysti se kuritus oli pahin juttu, mutta tämä vielä lisäksi. Vaikka murrosikä tuli myöhään ja olin 11-12-vuotiaana vielä fyysisesti aika lapsi, silti sitä eri tavalla nolosteli kuin pienempänä. Ehkä se vaikutti, kun kävin jo saunassakin itsekseni eikä alastomuus ollut sen vuoksi enää arkipäiväistä.

t: vastaaja 126

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Apua. Oliko tämän mallinen kuritus tyypillistä? Olin luullut, että ruumillinen kuritus oli yleensä muodollinen ripsaus risulla, eikä tällaista kidutusta.

Minäkin olen kokenut tuota remmillä paljaalle takapuolelle. Ja olen syntynyt 80-luvulla. Olen kyllä kokenut pahempaakin väkivaltaa lapsena. 

Saako kysyä, että miltä se oikeasti tuntui? Jotenkin niin vaikea käsittää, kun joku kymmenvuotiaskin on vielä tosi pieni fyysisesti ja aikuinen hakkaa vyöllä pepulle, senhän täytyy olla ihan kamalaa.

Minä olin viimeisen kerran remmistä saadessani 12-vuotias poika, ja vielä silloinkin tuo "ihan kamalaa" olisi ollut täysin sopiva ilmaisu kuvaamaan sitä. Siis, no, se on sellainen kirvelevä/kuumottava/pistelevä tunne pyllyssä ja takareisien yläosassa koko sillä alueella mihin se remmi ainakin kerran osui. Vähän niin kuin olisi tulessa sillä suunnalla kehoa. Sen kivun asteittaista häviämistä tunti tunnilta joutui sitten odottamaan sängyllä mahallaan maaten. Iho punotti monta tuntia, ja sitä kävin välillä jopa peilistä katsomassa arvioidakseni, miten pitkään vielä kestää ennen kuin voi taas palata normaaliin elämään.

Vielä tällä viimeisellä kerrallakin muistan kyllä, että itkin ihan kivusta, melkein heti saman tien kun se remmin litsahtelu alkoi. Vaikka kyllä siinä rinnalla itkin myös nöyryytyksestä. Koska olin ollut jo jonkin aikaa, sekä omasta mielestäni että vanhempien mielestä, jo "iso poika joka uskoo puhetta ja ymmärtää miksi säännöt ovat olemassa" jne. Kuitenkin oli jo tyyliin kouluun mennessä aikoinaan varoitettu, että jos tupakkaan kosken ennen kuin on ikää, niin se on yksi asia josta remmiä tulee automaattisesti. Kuusi vuotta sinnittelin, mutta sitten repsahti, kun uuden kaverin isoveli tarjosi röökiä ja halusin näyttää isolta sen silmissä. Vanhemmat muistivat vanhan uhkauksensa, koska olivat aikoinaan samalla tavalla antaneet sen jokaiselle sisarukselle, ja niinpä se piti sitten uskottavuuden säilyttämiseksi toteuttaa.

Ikävän tutulta kuulostaa kuvaus siitä, miltä se tuntui.

En tiedä, oliko tämä teille pojille pienempi juttu, mutta minulle tyttönä jo se oli kova paikka, kun piti laskea isän edessä housut alas. Tietysti se kuritus oli pahin juttu, mutta tämä vielä lisäksi. Vaikka murrosikä tuli myöhään ja olin 11-12-vuotiaana vielä fyysisesti aika lapsi, silti sitä eri tavalla nolosteli kuin pienempänä. Ehkä se vaikutti, kun kävin jo saunassakin itsekseni eikä alastomuus ollut sen vuoksi enää arkipäiväistä.

t: vastaaja 126

En muista että olisin housujen riisumisesta kokenut mitään häpeää. Oma murrosikä alkoi vasta vähän sen jälkeen, kun tämä viimeinenkin selkäsauna oli jo ollutta ja mennyttä. Olin myös aina siihen saakka aika viaton lapsi, ja vielä noihin aikoihin tuli esim. mökkilaiturilta käytyä uimassa munasillaan, koska ulkopuolisia ei ollut missään näköetäisyydellä. Myös saunominen oli osittain sekasaunomista, vanhemmat ja alle murrosikäiset sisarukset yhdessä, ja kaksi kertaa joka viikko.

Jos jokin asia on, joka sen fyysisen kivun lisäksi myötävaikutti hyvin merkittävästi siihen nöyryytyksen ja häpeän tunteeseen, niin minulla se oli hyvin voimakkaasti itku. Muistan kuinka aina ensin pienen hetken ajan kuvittelin pystyväni muka pidättelemään sitä (toistelin itselleni hiljaa mielessäni "en itke en itke en itke"). Mutta sitten kun se tuli, se oli sellaista hirveää parkumista ja ulvomista aina. Isä saattoi vielä joskus sanoa siihen pilkallisesti, että "kyllä maailmaan ääntä mahtuu".

Myös tässä ehkä oli joku tyttö/poika-ero. Varsinkin koska kyseessä oli se, myös tältä osin nykyään yhä kauemmas menneisyyteen erkaneva aika, jolloin poikia (tietenkin ihan turhaan) hävetti itkeminen tosi pahasti melkein missä tahansa muussakin tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.

Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.

Onkohan 90-luvun lama vaikuttanut siihen, että kuritus olisi ollut yleisempää 90-luvulla kun ennen sitä, koska vanhemmilla on silloin mennyt muutenkin hermot kaikkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

Äiti on ihan oma-aloitteisesti puhunut minulle ja siskolleni useampaankin kertaan siitä, että "onneksi ei oo lapsilla nykyään sellaista kuin oli teidän lapsuudessa", koskien paljon yleisemminkin koko lapsuudenkotiamme ja sen ilmapiiriä, ei pelkästään kuria ja rangaistuksia. (En sitten tiedä, kuinka realistinen lopulta on tämä optimistinen oletus, että sellaista ei nykyään ole.)

Äiti siis oli nuori yh-äiti, jolla oli laiminlyönti- ja väkivaltataustaa omasta lapsuudestaan. Hän on pohjimmiltaan tosi hyväsydäminen ihminen, mutta ei oikein osannut kasvattaa aina. Joskus kun meni sukset ristiin lapsen kanssa, niin jostain aivoista nousi pintaan joku muistijälki oman lapsuuden kurituksista, ja sitten koivuniemen herra lauloi. En muistele pahalla, koska kuitenkin erilaisia rakkauden ja välittämisen osoituksia oli lapsuudessa moninkertaisesti enemmän kuin mitään kurituksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.

Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.

Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?

Ei meillä ole kuin vanhin saanut kahdesti selkään ja äiti sanoi kymmeniä kertoja miten katuu sitä. Me nuoremmat ei koskaan. Meidän lapset ei koskaan. Minä olen syntynyt 1964 ja olen nuorin. Sitä olisinko saanut tukkapöllyä, en muista. Omia 90- luvulla syntyneitä emme ole fyysisesti kurittanut ikinä, enkä tiedä että kukaan kavereistakaan olisi tai ei ainakaan myönnä. Meillä puhuttiin ja etukäteen neuvottiin oikean ja väärän ero. Ei ole ollut mitään normaalia uhmaiän kiukkua suurempaa ikinä. Ei nekään niin pahoja etteikö niistä selvitty ihan puhumalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.

Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.

Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?

Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.

Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.

Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.

Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?

Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.

Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".

Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.

Minut nostettiin seinille ja kallisteltiin puolelta toiselle niimmaanperkeleesti jos kolttosta arkeen sommittelin. Tulkinnan varaa ei jätetty hyvän ja pahan tekoin välille.

Vierailija kirjoitti:

No käyttäytyykö nykyinen kurittamaton sukupolvi jotenkin oleellisti huonommin kuin se, joista enemmistöä kuritettiin? Mielestäni ei. Nykyiset nuoret ovat fiksuja ja osaavat käyttäytyä. Tietysti aina on poikkeksia, mutta kokonaisuutena näin.

Nykynuoret ovat todellisia velliperseitä, joista ei tosipaikan tullen olisi mihinkään. Ei selvästikään ole kuritettu heikkoutta pois. Maataan vain sohvalla tv-pelejä pelaten ja roskaruokaa syöden. Olisivatkohan tuntiakaan jaksaneet vaikka Syvärillä kuten isoisänsä joutuivat jaksamaan.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan 90-luvun lama vaikuttanut siihen, että kuritus olisi ollut yleisempää 90-luvulla kun ennen sitä, koska vanhemmilla on silloin mennyt muutenkin hermot kaikkeen?

En tiedä, mutta ainakin meidän perheessä jo olemassa oleva kuritus muuttui ankarammaksi laman aikana. Jouduttiin laman vanhemmille aiheuttamien talousvaikeuksien takia muuttamaan kaupungista kerrostalosta viereiseen kehyskuntaan puutaloon. Ja se jotenkin yhdistyy mielessäni siihen, että siellä talon pihalla oli puu, josta käskettiin aina välillä käymään taittamassa oksa piiskaksi, kun lasten hölmöilyt aiheutti kilahtamisia. Pinnan ollessa jonkin aikaa aivan poikkeuksellisen kireällä. Tosin selvästi useimmiten seurasi yhä ainoastaan huutoa, tai korkeintaan tukkapöllyä.

Tämä oli onneksi vain välivaihe ja kaikki meni meidän perheen kannalta lopulta ihan siedettävästi, mutta muistan vieläkin sen muutoksen joka vanhempiin tuli. Asiaan kuului myös se, että ajan tavan mukaan näistä vaikeista asioista ei lapsille kerrottu juuri mitään, eikä edes yritetty löytää mitään ikätasoista tapaa avata asiaa, vaan puhuttiin koko ajan hyvin salailevasti ja hyssyttelevästi.

Ei siitä oikein pääse eroon, millaista väkivaltaa on lapsena kokenut. Äitini lopetti, kun vetäisin takaisin. Olin silloin 14-vuotias. Ei ole sekään mitenkään kehuttava asia, mutta siihen loppui hakkaaminen. Osasin myös siinä iässä uhata lastensuojelulla.

Isäni on vanhemmiten pyytänyt anteeksi joitakin asioita. Hän on tosin joskus myös ihmetellyt sitä, että lapseni ovat kasvaneet "kunnollisiksi ihmisiksi" ilman piiskaamista. Olivat lapsilta aikanaan kyselleet, että antaako äiti remmiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No käyttäytyykö nykyinen kurittamaton sukupolvi jotenkin oleellisti huonommin kuin se, joista enemmistöä kuritettiin? Mielestäni ei. Nykyiset nuoret ovat fiksuja ja osaavat käyttäytyä. Tietysti aina on poikkeksia, mutta kokonaisuutena näin.

Nykynuoret ovat todellisia velliperseitä, joista ei tosipaikan tullen olisi mihinkään. Ei selvästikään ole kuritettu heikkoutta pois. Maataan vain sohvalla tv-pelejä pelaten ja roskaruokaa syöden. Olisivatkohan tuntiakaan jaksaneet vaikka Syvärillä kuten isoisänsä joutuivat jaksamaan.

Montako tuntia itse kestit Syvärillä? Entä Raatteen tiellä? Summa, Kollaa?

Ihan tiedoksi, että sotien päättymisestä on kohta 80 vuotta, ja nykynuorten isoisistä suurin osa ei ollut silloin vielä edes syntynyt.

Kyllä minä kuritan lapsiani edelleenkin, jos siihen on aihetta. Ainoa oikea tapa kasvattaa lapsia.

Ottakaa huomioon, että kasvatusihanne on muutenkin muutunut. Tuskinpa nykyään vanhemmat ajattelee, että tyttärestä pitää kasvattaa mahdollisimman kiltti. Eihän sellainen pärjää nykymaailmassa.

Mutta muutama vuosikymmen aiemmin tämä saattoi oikeasti olla se tavoite, ja epäkiltteydet yritettiin kitkeä vaikka kurittamalla pois.

Vierailija kirjoitti:

Ottakaa huomioon, että kasvatusihanne on muutenkin muutunut. Tuskinpa nykyään vanhemmat ajattelee, että tyttärestä pitää kasvattaa mahdollisimman kiltti. Eihän sellainen pärjää nykymaailmassa.

Mutta muutama vuosikymmen aiemmin tämä saattoi oikeasti olla se tavoite, ja epäkiltteydet yritettiin kitkeä vaikka kurittamalla pois.

Nykyään ihanne on kasvattaa tytöistä sannamarineja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?

On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.

Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.

Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?

Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.

Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".

Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.

No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).

Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.