Yksi 60-vuotias kysyi, että kuritetaanko meillä lasta! Onko tuo vielä sitä sukupolvea, joiden mielestä se olisi edes mahdollista?

On varmaan. Isäni kysyi että kai miehesi antaa sinun käydä töissä. Itselle ei olisi tullut edes mieleen että joku ei 2023 antaisi puolisonsa elää omaa elämäänsä vaan pitäisi nyrkin ja hellan välissä, saati että itse olisin sellaisesta miehestä ollut kiinnostunut. Siis onhan noita tapauksia varmasti, mutta välillä tulee kyllä ihmeteltyä kuusikymppisten ajatustenjuoksua

Vierailija kirjoitti:

On varmaan. Isäni kysyi että kai miehesi antaa sinun käydä töissä. Itselle ei olisi tullut edes mieleen että joku ei 2023 antaisi puolisonsa elää omaa elämäänsä vaan pitäisi nyrkin ja hellan välissä, saati että itse olisin sellaisesta miehestä ollut kiinnostunut. Siis onhan noita tapauksia varmasti, mutta välillä tulee kyllä ihmeteltyä kuusikymppisten ajatustenjuoksua

No kohta, kun eräs kulttuuri/uskonto yleistyy täällä, tuo tulee olemaan jälleen ihan realistinen tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On varmaan. Isäni kysyi että kai miehesi antaa sinun käydä töissä. Itselle ei olisi tullut edes mieleen että joku ei 2023 antaisi puolisonsa elää omaa elämäänsä vaan pitäisi nyrkin ja hellan välissä, saati että itse olisin sellaisesta miehestä ollut kiinnostunut. Siis onhan noita tapauksia varmasti, mutta välillä tulee kyllä ihmeteltyä kuusikymppisten ajatustenjuoksua

No kohta, kun eräs kulttuuri/uskonto yleistyy täällä, tuo tulee olemaan jälleen ihan realistinen tilanne.

Toisaalta maailman väkiluvultaan suurimmassa maassa, jossa kyseinen uskonto on enemmistönä (Indonesia), on ollut nainen presidenttinä. Ja toiseksi ja kolmanneksi suurimmassa (Pakistan ja Bangladesh) on kummassakin ollut nainen pääministerinä useammin kuin kerran, kauan ennen kuin Suomessa päästiin samaan.

Jos juntti haluaa olla juntti, siihen löytyy aina joku veruke. Ja jos ei halua, niin uskonto ei ole silloin esteenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.

Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?

No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.

Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.

Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan,  kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.

Loistologiikka.

Nimenomaan se todella oli siinä erittäin ristiriitaista. Vanhemmat uskoivat samanaikaisesti, että olen toisaalta niin tyhmä ja kehittymätön, että vain kipu ohjaa toimimaan oikein, ja toisaalta kuitenkin niin arvostelukykyinen ja itsesuojeluvaistoinen, että tiedän erikseen opettamatta ja selittämättäkin, miten toimitaan missäkin tilanteessa oikein.

Myöntääkö kukaan teistä kuritetuista, että kuritus olisi tehonnut? Käyttäydyittekö paremmin saatuanne remmiä vai oliko sillä mitään vaikutusta?

Oli ainakin omassa tapauksessa vaikutus. Eli koskaan en tehnyt enää toista kertaa sitä asiaa josta olin remmiä saanut, siinä tapahtui ihan selkeä ehdollistuminen, ihan kuin jollain koiralla. Jos jonkin hölmöilyn toistaminen alkoi näyttää houkuttelevalta, niin kihelmöinnin muisto persauksissa sai välittömästi hylkäämään ajatuksen.

Ei kysymys siis ollut ollenkaan siitä etteikö se olisi tehonnut. Hinta, vanhempiin kohdistuvien tunteiden ristiriitaistumisena ja aikuisikään saakka säilyneinä ikävinä muistoina, vaan oli ihan liian kova.

On se kyllä karua ajatella, että tuollaisesta kasvatuskäsityksestä (= ehdollistetaan lapsi kivun avulla) ei ole niin kovin montaa vuosikymmentä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei remmillä kasvatettu ketään kilteiksi 60 v:n mielestä. Porvohan tämä, kesy sellainen. 1/5

No ei ole provo, miksi ihmeessä olisi. Minulla on ollut käsitys, että silloin kun lapsia vielä kuritettiin lapsia, ne oli lähinnä pahojaan tekeviä poikia. Siksikin epäilys, että meidän maailman ihaninta ja kilteintä tyttöä kuritettaisiin, tuntuu kamalalta!

No, minä, naisihminen kohta 50v. olen saanut piiskaa lapsena. Varmaan enemmän kuin veljeni konsanaan. Isäni esim. oli sitä mieltä, että tyttöjen kuuluu siivota. Veljeni ei tarvinnut ja kun protestoin ja kieltäydyin siivoamasta sain selkääni. No, en kyllä siivonnut sen jälkeenkään. Siinä vaiheessa kun isä oli kaivamassa remmiä uusiksi esiin tuli äitini viimein väliin. Eipä siinä muuta, mutta äitini aina esiintyi tasa-arvon kannattajana sukulaisten edessä. Että joopa joo, sellasta tasa-arvoa meillä oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.

Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?

No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.

Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.

Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan,  kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.

Loistologiikka.

Nimenomaan se todella oli siinä erittäin ristiriitaista. Vanhemmat uskoivat samanaikaisesti, että olen toisaalta niin tyhmä ja kehittymätön, että vain kipu ohjaa toimimaan oikein, ja toisaalta kuitenkin niin arvostelukykyinen ja itsesuojeluvaistoinen, että tiedän erikseen opettamatta ja selittämättäkin, miten toimitaan missäkin tilanteessa oikein.

Myöntääkö kukaan teistä kuritetuista, että kuritus olisi tehonnut? Käyttäydyittekö paremmin saatuanne remmiä vai oliko sillä mitään vaikutusta?

Kyllä ja ei. Tietysti sen muisti, mitä jostain asiasta oli aiemmin seurannut. Mutta luulen, että minun luonteellani sanallinenkin palaute olisi tehonnut yhtä hyvin. Se oli ehkä turhaa se fyysinen puoli siinä. Ehkä tässä on eroa tytöillä ja pojilla, mutta tyttönä minä koin niin, että puhekin olisi tehonnut.

t: 126

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.

😢

Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.

Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.

Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.

Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.

Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.

Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.

Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.

Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.

En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?

Minun on helpompi ymmärtää (mutta ei tietenkään hyväksyä!) lasten kurittaminen perheissä, joissa muutenkin kohdeltiin huonosti. Mutta tässä menee aivot solmuun, että miksi ihmeessä, jos muuten asiat on olleet hyvin, on silti haluttu käyttää tällaista aivan brutaalilta kuulostavaa kuritustapaa?