Lue keskustelun säännöt.
Yksi 60-vuotias kysyi, että kuritetaanko meillä lasta! Onko tuo vielä sitä sukupolvea, joiden mielestä se olisi edes mahdollista?
27.09.2023 |
Meillä on siis sellainen normaali hyväkäytöksinen 10-vuotias kiltti vähän ujo tyttö. Oli ihan outo tilanne, kun sellainen 60-vuotias nainen kysyi yhdessä tilanteessa minulta ilmeisen tosissaan, että kun teillä on niin hyvin kasvatettu tyttö, niin käytättekö te ruumiillista kurittamista? Olin ihan puulla päähän lyöty, että siis mitä.... ja hän tarkensi, että niin että remmillähän ennenkin tytöt kasvatettiin kilteiksi. Sanoin vaan, että ei tietenkään ja häivyin muualle... Mutta jäi ihmetyttämään pointti, että oliko tuo jotain kuittailua siitä, että ei saisi olla noin kiltti lapsi, vai oikeastiko se luuli, että meillä kuritetaan, vai mitä? Tämä nyt vaivannut pari päivää.
Kommentit (227)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?
On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.
Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.
Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?
Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.
Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".
Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.
No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).
Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.
Meillä oli vähän mutkikkaampi tilanne, sillä ollessani parikymppinen asuin jo omassa kodissa ja esikoinen syntyi, mutta 10 vuotta nuorempi pikkusiskoni asui luonnollisesti vielä lapsuudenkodissa sai vielä siihen aikaan kuritusta samoin kuin minäkin olin saanut sen ikäisenä. Olin ja olen kyllä väleissä edelleen, mutta oli vähän erikoista mennä oman lapsen kanssa paikkaan, jossa tiesi vielä käytettävän ruumillista remmillä kurittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tää muuten legendaa vai oliko sellaista käytäntöä oikeasti, kun eräs vanhemman polven ihminen minulle kertoi, että kurittamisen jälkeen oli pitänyt nätisti kiittää siitä, että oli kuritettu? Tämähän on piste i:n päälle lapsen täydellisessä nöyryyttämisessä. Mikä idea ollut?
Vierailija kirjoitti:
Onko tää muuten legendaa vai oliko sellaista käytäntöä oikeasti, kun eräs vanhemman polven ihminen minulle kertoi, että kurittamisen jälkeen oli pitänyt nätisti kiittää siitä, että oli kuritettu? Tämähän on piste i:n päälle lapsen täydellisessä nöyryyttämisessä. Mikä idea ollut?
Mäkin oon joskus kuullut, mutta oli varmaan käytäntönä tosi kauan sitten, ei 80-90-luvuilla.
Vierailija kirjoitti:
Onko tää muuten legendaa vai oliko sellaista käytäntöä oikeasti, kun eräs vanhemman polven ihminen minulle kertoi, että kurittamisen jälkeen oli pitänyt nätisti kiittää siitä, että oli kuritettu? Tämähän on piste i:n päälle lapsen täydellisessä nöyryyttämisessä. Mikä idea ollut?
Johonkin tosi pimeään ja kaukaiseen menneisyyteen minäkin yhdistän tämän. Joskus luin sellaisen itsessään jo vanhan kirjan kuin "Kansa lastensa kasvattajana", johon oli muistaakseni 1930-luvulla haastateltu kasvatuskokemuksista tuossa vaiheessa jo vanhoja ihmisiä. Jotka siis olivat lapsia joskus yli sata vuotta sitten ja osaksi varmaan jo 1800-luvun puolella. Siitä sain tietää, että tällaista kiittämään vaatimista on tapahtunut.
Muistan vieläkin, kuinka siitä tuli välittömästi sellainen voimakas "tää ei nyt kyllä vaan oo oikein" -tunne jopa minulle, vaikka olin itsekin saanut lapsena piiskaa, ja tuolloin nuorempana minulla oli sitä sellaista taipumusta puolustella omia vanhempia, jota tässäkin keskustelussa on sekä esiintynyt että analysoitu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?
On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.
Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.
Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?
Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.
Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".
Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.
No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).
Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.
Meillä oli vähän mutkikkaampi tilanne, sillä ollessani parikymppinen asuin jo omassa kodissa ja esikoinen syntyi, mutta 10 vuotta nuorempi pikkusiskoni asui luonnollisesti vielä lapsuudenkodissa sai vielä siihen aikaan kuritusta samoin kuin minäkin olin saanut sen ikäisenä. Olin ja olen kyllä väleissä edelleen, mutta oli vähän erikoista mennä oman lapsen kanssa paikkaan, jossa tiesi vielä käytettävän ruumillista remmillä kurittamista.
Itsellä olisi jäänyt menemättä! Mutta ymmärrän, hankala tilanne. Halusit tietysti, että siskosi ja lapsesi voivat olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?
On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.
Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.
Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?
Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.
Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".
Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.
No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).
Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.
Meillä oli vähän mutkikkaampi tilanne, sillä ollessani parikymppinen asuin jo omassa kodissa ja esikoinen syntyi, mutta 10 vuotta nuorempi pikkusiskoni asui luonnollisesti vielä lapsuudenkodissa sai vielä siihen aikaan kuritusta samoin kuin minäkin olin saanut sen ikäisenä. Olin ja olen kyllä väleissä edelleen, mutta oli vähän erikoista mennä oman lapsen kanssa paikkaan, jossa tiesi vielä käytettävän ruumillista remmillä kurittamista.
Itsellä olisi jäänyt menemättä! Mutta ymmärrän, hankala tilanne. Halusit tietysti, että siskosi ja lapsesi voivat olla tekemisissä.
Minusta tuli jo vähän vaille kuusivuotiaana isosiskoni esikoisen eno. Sain kerran huudot, kun sisko oli meillä käymässä. Vauva heräsi uniltaan ja alkoi itkeä, ja koska olin poika ja olin tapahtumahetkellä ainoa toinen ihminen samassa huoneessa, sen täytyi olla minun syytäni. Oikeasti olin istunut pöydän ääressä hiljaa ja kiltisti piirtelemässä kynällä paperille.
Havahduin nyt ajattelemaan, että onneksi ei tapahtunut mitään vakavampaa, koska tukkapölly ja piiska löytyivät valikoimasta, ja pelkään ettei niitäkään olisi epäröity käyttää, vaikka olisin ollut syytön.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän se kuritus - tai pikemminkin kurin puute - ole nykyään siirtynyt nepsy, adhd ym. diagnooseihin, lasten rauhoitteluun lääkkeillä (kemialliseen pahoinpitelyyn), huostaanottoihin ja kaikenlaiseen uupumiseen, rajattomuuteen ja mielenterveysongelmiin.
Ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joka kuritta kasvaa, hän kunniatta kuolee.
Joka ei lastaan rankaise, hän lastaan vihaa.
Näitä vanhoja sananparsia.
Vanhoja typeriä sananparsia, joiden ympärille kietoutuu kokonainen nöyryyttämisen ja lannistamisen, ankaruuden ja ilottomuuden filosofia.
Laita lapsi asialle ja tee itse perässä. Mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa. Itku pitkästä ilosta. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.
Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.
Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan, kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.
Loistologiikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niitä selkäsaunoja sai välillä aivan olemattomista asioista. Maitolasi kaatui vahingossa tai vaate likaantui ulkoleikissä, niin jo piti nahkavvyöllä paljaalle perseelle lätkiä. Lisärangaistus oli usein juuri aiemmin mainittu nurkassa seisottaminen tai käsky pysyä omassa huoneessa. Joskus teljettiin vaatekaappiin. Pahoinpitelyinä pidän selkäsaunojani enkä hyvänä kasvatuskeinona. Omituisinta oli tapa käytellä remmiä, jos esimerkiksi kaaduin pyörällä ja satutin itseni.
Päätin että omia lapsiani en piiskaa, tukista, anna luunappeja tai eristä muista. Tolkun kansalaisia heistä on tullut kurittamattakin. Suukopua oli, mutta parempi sekin kuin äitini harrastama mykkäkoulu. Huutanut olen vain silloin, kun lapsi on vaaratilanteessa.
Eikä tuossa vielä kaikki. Joskus luokkakaveri sai selkäänsä sen takia, että oli voinut pahoin ja oksentanut autoon. Oppi näin kai yliluonnollisin voimin estämään sairastumisensa?
Siihen maailmanaikaan lapsia pidettiin oletusarvoisesti pahoina ja ilkeinä, ja tämä pahuus piti piiskata heistä pois, jotta kasvavat yhteiskuntakelpoisiksi aikuisiksi. Ei puhettakaan, että olisi kerrottu miksi jotain ei saa tehdä ja että lapsi siitä ymmärtää ja muuttaa käytöstään. Ei, vaan ilkeys poistetaan alistamalla ja väkivallalla.
Myöskään empatiaa lasta kohtaan ei saanut em. syystä osoittaa. Olikohan siinä takana ajatus, että lapsi muuten satuttaa itseään tarkoituksella saadakseen huomiota?
Ihan sairasta touhua. Tämän kokeneena en jaksa ottaa kauhean vakavasti nykyajan lässyttäjiä, joiden mielestä jäähykin on "kuritusta".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.
Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.
Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan, kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.
Loistologiikka.
Nimenomaan se todella oli siinä erittäin ristiriitaista. Vanhemmat uskoivat samanaikaisesti, että olen toisaalta niin tyhmä ja kehittymätön, että vain kipu ohjaa toimimaan oikein, ja toisaalta kuitenkin niin arvostelukykyinen ja itsesuojeluvaistoinen, että tiedän erikseen opettamatta ja selittämättäkin, miten toimitaan missäkin tilanteessa oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.
Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.
Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan, kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.
Loistologiikka.
Nimenomaan se todella oli siinä erittäin ristiriitaista. Vanhemmat uskoivat samanaikaisesti, että olen toisaalta niin tyhmä ja kehittymätön, että vain kipu ohjaa toimimaan oikein, ja toisaalta kuitenkin niin arvostelukykyinen ja itsesuojeluvaistoinen, että tiedän erikseen opettamatta ja selittämättäkin, miten toimitaan missäkin tilanteessa oikein.
Näinhän se menee. Mies meni ulos taaperon kanssa, katson ikkunasta niin taapero istuu jäätyneellä pihalla polvillaan hakkaamassa jäätä isolla kirveellä. Isä oli antanut. Ihme kyllä, ei ollut osunut polveensa. Silloin aloin ensimmäistä kertaa ihmetellä, kenen kanssa olen ollut parisuhteessa kaikki nämä vuodet. Ihmisille lapset ovat enemmän tai vähemmän narsistisia projekteja, luotetaan aivan päättömästi ja sitten suututaan, kun menee pieleen ja vanhemman ylpeys saa kolauksen. Ymmärrettävää, mutta ehkä aiheesta olisi hyvä puhua enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?
On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.
Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.
Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?
Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.
Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".
Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.
No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).
Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.
Miksi oli tarpeen kertoa pienille(?) lapsille omista kurituksista? Eikö se vaan hämmennä pieniä, kun eivät voi käsittää asiaa, eihän edes moni kurittamaton aikuinen käsitä? Jos olit varma, että isovanhemmat eivät kurittaisi lastenlasta, turhaan sitten ihmettelee ja pelkää lapsi heitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?
On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.
Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.
Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?
Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.
Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".
Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.
No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).
Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.
Miksi oli tarpeen kertoa pienille(?) lapsille omista kurituksista? Eikö se vaan hämmennä pieniä, kun eivät voi käsittää asiaa, eihän edes moni kurittamaton aikuinen käsitä? Jos olit varma, että isovanhemmat eivät kurittaisi lastenlasta, turhaan sitten ihmettelee ja pelkää lapsi heitä?
No, niin kuin mainitsin, niin tämä tuli puheeksi sitä kautta, että lapset kuulivat vieraan aikuisen puhuvan selkäsaunan saamisesta, ei heihin liittyen vaan tähän aikuiseen itseensä hänen ollessaan lapsi. Lapset kysyivät mikä se selkäsauna on, koska heille se oli jo niin kaukainen asia etteivät tienneet. Tuntui oikealta ratkaisulta kertoa ja selittää että olen itsekin kokenut niitä, koska lapset eivät olleet enää niin pieniä että heille tulisi siitä jotain pelkoja. Olivat jo kouluikäisiä, toinen 8 v ja toinen 10 v. Olen kertonut useista muistakin asioista jotka omassa lapsuudessani olivat huonommin kuin heidän lapsuudessaan.
Muistan omasta lapsuudestani, kuinka turhauttavalta tuntui nimenomaan silloin, kun jokin kysymykseni väistettiin tai siihen annettiin jokin välttelevä puolitotuusmainen vastaus, joka antoi ymmärtää, että olin mennyt sen kysymällä jotenkin väärälle alueelle. Se tuntui itse asiassa pahimmillaan melkein yhtä ikävältä kuin ne remmin saamiskerrat.
Ja toisaalta ajattelin myös, paljon laajemmin kuin vain tähän kuritusasiaan rajoittuen, että lapsille on hyvä opettaa harmaan sävyjä, koska heillä on luonnostaan aika mustavalkoinen suhtautuminen asioihin. Opettaa, että jopa täysin fiksut ja hyvää tarkoittavat ihmiset voivat tehdä väärin vaikka luulevat vilpittömästi tekevänsä oikein. Ja vaikka niin tapahtuisikin, ihminen ei ole pilalla loppuiäkseen, vaan virheitään voi katua ja ne voi saada anteeksi ja niistä voi jopa oppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
Koska jonkin kielletyn tekemiselle voi olla lapsen näkökulmasta painavia motiiveja. Muistan, että kuudennella luokalla tuli ilmiö, että harva käytti enää pyöräilykypärää kouluun mennessä, vaikka aiemmin lähes kaikilla se oli ollut. Vaikka olin kiltti ja halusin totella vanhempia, silti kun huomaat olevasi kavereiden joukossa ainoa, joka tulee kypärä päässä kouluun, jossain vaiheessa paine kasvoi liian suureksi kokeilla sitä, että kypärä menee kotoa lähdön jälkeen laukkuun. Tämä kikka toimi jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa siitä jäi kiinni ja en osannut edes valehdella, vaan rehellisesti kai kerroin, kuinka pitkään olin sitä tehnyt, ja tästä tietysti seurasi kuritusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
Koska jonkin kielletyn tekemiselle voi olla lapsen näkökulmasta painavia motiiveja. Muistan, että kuudennella luokalla tuli ilmiö, että harva käytti enää pyöräilykypärää kouluun mennessä, vaikka aiemmin lähes kaikilla se oli ollut. Vaikka olin kiltti ja halusin totella vanhempia, silti kun huomaat olevasi kavereiden joukossa ainoa, joka tulee kypärä päässä kouluun, jossain vaiheessa paine kasvoi liian suureksi kokeilla sitä, että kypärä menee kotoa lähdön jälkeen laukkuun. Tämä kikka toimi jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa siitä jäi kiinni ja en osannut edes valehdella, vaan rehellisesti kai kerroin, kuinka pitkään olin sitä tehnyt, ja tästä tietysti seurasi kuritusta.
Tuossa on voinut olla ylireagointia rangaistuksessa sen takia, että vanhemmat on olleet järkyttyneitä, kun kilttinä pitämänsä lapsi onkin kusettanut heitä pidemmän aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väkivalta loppui, kun isä nousi kerran yllättäen ruokapöydästä ja minä refleksinomaisesti suojasin päätäni käsilläni. Vanhemmat havahtuivat siinä kohtaa siihen, että eihän lapsen kuuluisi olla noin ehdollistunut väkivaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
😢
Kun toisaalla ovat näiden kaltaiset kertomukset ja toisaalla "ei siitä mitään jälkeä jäänyt sieluuni, en muistele pahalla, hyvä vaan että pistettiin kuriin, turhaa draamailua vaahdota koko asiasta" -näkemykset, niin on aika selvää, kumpi puoli ansaitsee tulla otetuksi vakavammin.
Uskon sinänsä ihan aidosti ettei se kuritus kaikille jättänytkään mitään jälkiä, mutta omasta kokemuksestaan ei voi yleistää tässäkään.
Olisiko kuitenkin suurin osa kuritetuista jossain noiden välistä, kuten minä? En muistele todellakaan lämmöllä sitä, että kuritettiin, enkä ikinä missään tilanteessa kurittaisi omia lapsia, mutta en myöskään koe, että se olisi täysin pilannut loppuelämäni.
Tietysti ymmärrän olleeni myös etuoikeutettu. Synnyin 90-luvulla toivotuksi, pitkään odotetuksi ja myös ainoaksi lapseksi n 40- ja 50-vuotiaille kohtuullisen varakkaille vanhemmmmille. Oli iso hieno koti ja monia harrastuksia, ratsastusta, pianonsoittoa, matkustelua. Varmaan vaikutin tyypilliseltä rikkaalta hemmotellulta, mutta kiltiltä perhetytöltä.
Mutta vanhempien mielestä ruumillinen kuritus oli osa kasvatusta. Mutta ei se ollut sellaista, että päivittäisessä arjessa olisi jatkuvasti ollut uhkana, että kohta kuritetaan. Muutamia kertoja vuodessa, ei tietenkään mitään kiintiötä ollut, mutta arviolta sen verran. Liittyi yleensä siihen, että en uskonut tai tehnyt jotain, mistä oli sanottu monta kertaa.
Yllä kysyttiiin, että miksi silti tekee niin, jos tietää, että kuritetaan. Itsellä varmaan siksi, että kuritusta oli kuitenkin niin harvoin, että ei sitä päivittäin ajatellut tai muistanut niin, että tämä nyt voisi olla niin iso juttu, että kuritetaan. En muista, että meillä olisi kuritusta käytetty varsinaisesti uhkailukeinona. Se tuli jollain tavalla kuitenkin yllättäen vanhemmilta se kommentti, että nyt olet käyttäynyt sillä tavalla, että pitää kurittaa.
Käytännössä kuritus oli meillä sitä, että isä löi nahkavyöllä aika kovasti kymmenisen kertaa paljaalle takapuolelle, ja se sattui tietenkin niin kovasti, että ei sitä toivoisi kenellekään. En muista, että pikkutyttönä olisi ollenkaan kuritettu, edes luunapilla tai tukistuksella, mutta en ole täysin varma siitä. Mutta tämä vyöllä kurittaminen oli käytäntönä ala-asteikäisenä, mutta ei enää yläasteella.
Ymmärrän täysin, että jos kuritusta on tullut usein ja ihan mielivaltaisesti ja muutenkin perheolot olleet kurjat, kokemus on vielä moninverroin kamalampi ja että joku yksittäinen ääni tai muu muisto asiasta tuntuu pahalta vielä aikuisena. Tiedän, että monella on asiat olleet tosi paljon huonommin, joten en kovasti kehtaa omasta kohtalostani valittaa, vaikka itsekin koin tämän silloin kurjana.
En toisaalta osaa verrata, miten ankaraa meillä oli muihin verrattuna, koska eihän meidänkään käytännöistä muut tienneet, eikä tällaisista kavereiden kanssa tullut puhuttua. Miltä tämä teidän korviin kuulostaa, onko tällainen ollut yleistäkin vai oliko meillä poikkeuksellisen ankaraa?
Te, ketkä olitte näitä ns. hyvien perheiden lapsia, ja ilmeisesti nykyään normaalisti väleissä vanhempienne kanssa, oletteko te koskaan puhuneet näistä asioista aikuisena? Tästäkin selvästi välittyy se, että eivät ole pahaa tarkoittaneet kovalla kurillaan, mutta toteutus on mennyt pahasti pieleen. Ymmärtäväkö he edelleenkään, miten karua tämä on lapselle ollut, vai ajattelevatko edelleen, että tämä oli hyvää kasvatusta?
On puhuttu, kun tuli aikoinaan ensi kertaa omat lastensaantisuunnitelmat puheeksi, niin siinä yhteydessä. Tuli, ei nyt varsinaisesti anteeksipyyntöä, mutta jonkinlainen pahoillaanolon ilmaisu. Että "ei me oikein osattu ajatella, että sille olisi ollut joku vaihtoehto. Tiedettiin kyllä oman lapsuuden kokemuksen nojalla, miten pahalta se lapsesta tuntuu, mutta kun oltiin kumpikin kunnon kansalaisiksi kasvettu kovan kurin alla, niin ei ruvettu sörkkimään sitä kaavaa." En muista ihan sanasta sanaan, mutta tämä oli se olennaisin sisältö.
Omassa tapauksessa vanhemmat siis paitsi hyväksyvät sen, että en kurita omia lapsiani, myös pitävät sitä nimenomaan oikeana ratkaisuna.
Ilmeisesti uskallat päästää lapset isovanhempien luo vai pelkäätkö, että vanhat käytännöt tulisivat heille mieleen lastenlasten kohdalla?
Uskallan päästää! Kyllä ne ovat niin yksiselitteisesti ja toistuvasti ilmaisseet, että mieli on muuttunut tässä asiassa, ja että he tajuavat, miten paljon tuomittavammaksi asiaksi joku piiskaaminen mielletään vuonna 2023 kuin tyyliin vuonna 1997.
Itse asiassa koko mielikuva vanhemmistani kurittamassa lapsiani tuntuu jotenkin "photoshopatulta".
Minua kun ei ole kuritettu, ja koko tämä juttu tuntuukin aika absurdilta käsittää, mutta jos tietäisin että omat vanhemmat ovat olleet kykeneväisiä hakkaamaan minua vyöllä, kyllä se vähän arveluttaisi päästää omia lapsia sinne valvomatta.
No meillä on puhuttu minun omasta kasvatuksestani lapsille. Oli pakkokin puhua, kun tuli yksi tämän ketjun avausviestissä kerrottua tilannetta vähän muistuttava tilanne (ts. vieras aikuinen mainitsi lasten kuullen selkäsauna-aihepiirin, ei sillä kertaa kysymyksen muodossa vaan toteamuksena).
Puhuttiin sitten siitä, että ennen tosi monet ihan kiltitkin aikuiset uskoivat, että jos lapsi tekee jotain väärää, niin siihen auttaa jos lasta vähän satuttaa. Ja itse asiassa ukkikin on silloin tällöin lyönyt isää lapsena vyöllä pyllylle, kun isä teki tyhmiä ja kiellettyjä juttuja. Koska ukki ja mummi eivät ymmärtäneet, että se on väärin - vielä siihen aikaan vasta osa aikuisista ymmärsi sen. Ja paitsi että lapsille on vakuutettu, että ukki ja mummi nykyään ymmärtävät sen, lapset vielä pyysivät heitä seuraavan kerran tavatessaan heitä vahvistamaan sen. Vahvistivat, tietenkin.
Miksi oli tarpeen kertoa pienille(?) lapsille omista kurituksista? Eikö se vaan hämmennä pieniä, kun eivät voi käsittää asiaa, eihän edes moni kurittamaton aikuinen käsitä? Jos olit varma, että isovanhemmat eivät kurittaisi lastenlasta, turhaan sitten ihmettelee ja pelkää lapsi heitä?
No, niin kuin mainitsin, niin tämä tuli puheeksi sitä kautta, että lapset kuulivat vieraan aikuisen puhuvan selkäsaunan saamisesta, ei heihin liittyen vaan tähän aikuiseen itseensä hänen ollessaan lapsi. Lapset kysyivät mikä se selkäsauna on, koska heille se oli jo niin kaukainen asia etteivät tienneet. Tuntui oikealta ratkaisulta kertoa ja selittää että olen itsekin kokenut niitä, koska lapset eivät olleet enää niin pieniä että heille tulisi siitä jotain pelkoja. Olivat jo kouluikäisiä, toinen 8 v ja toinen 10 v. Olen kertonut useista muistakin asioista jotka omassa lapsuudessani olivat huonommin kuin heidän lapsuudessaan.
Muistan omasta lapsuudestani, kuinka turhauttavalta tuntui nimenomaan silloin, kun jokin kysymykseni väistettiin tai siihen annettiin jokin välttelevä puolitotuusmainen vastaus, joka antoi ymmärtää, että olin mennyt sen kysymällä jotenkin väärälle alueelle. Se tuntui itse asiassa pahimmillaan melkein yhtä ikävältä kuin ne remmin saamiskerrat.
Ja toisaalta ajattelin myös, paljon laajemmin kuin vain tähän kuritusasiaan rajoittuen, että lapsille on hyvä opettaa harmaan sävyjä, koska heillä on luonnostaan aika mustavalkoinen suhtautuminen asioihin. Opettaa, että jopa täysin fiksut ja hyvää tarkoittavat ihmiset voivat tehdä väärin vaikka luulevat vilpittömästi tekevänsä oikein. Ja vaikka niin tapahtuisikin, ihminen ei ole pilalla loppuiäkseen, vaan virheitään voi katua ja ne voi saada anteeksi ja niistä voi jopa oppia.
Tavallaan aika rohkeata, että kerroit. Kai tuon ikäiset sitten jo ymmärsivät sen oikealla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.
Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.
Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan, kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.
Loistologiikka.
Nimenomaan se todella oli siinä erittäin ristiriitaista. Vanhemmat uskoivat samanaikaisesti, että olen toisaalta niin tyhmä ja kehittymätön, että vain kipu ohjaa toimimaan oikein, ja toisaalta kuitenkin niin arvostelukykyinen ja itsesuojeluvaistoinen, että tiedän erikseen opettamatta ja selittämättäkin, miten toimitaan missäkin tilanteessa oikein.
Myöntääkö kukaan teistä kuritetuista, että kuritus olisi tehonnut? Käyttäydyittekö paremmin saatuanne remmiä vai oliko sillä mitään vaikutusta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M37 ja remmistä sain silloin tällöin, samoin isompi ja pienempi sisarus. Aina sinänsä ihan aiheesta, eli oltiin tehty jotain erikseen kiellettyä, josta lisäksi täysin hyvin ymmärrettiin miksi se oli kielletty, ja oltiin jo alakouluikäisiä, ei ymmärtämättömiä pikku taaperoita.
Tästä huolimatta jäi todella huonot muistot, ja ei voi olla puhettakaan että satuttaisin omaa lasta tahallani, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Kerran kuljin urheilukentän ohi jonka reunalla isojen lipputankojen narut läiskyivät tuulessa niitä tankoja vasten. Alkoi kuristaa kurkusta ja vääntää mahasta, koska se ääni oli niin samanlainen kuin se lapsuudesta mieleen jäänyt isän vyön läiske pakaroilla, että aloin odottaa että hetken päästä kuuluu jommankumman sisarukseni huutoitku.
Miksi iso ymmärtävä lapsi tekee jotain kiellettyä, jos tietää, että siitä seuraa remmikuritus? Eli miksi se kurituksen uhka ei monen kohdalla kuitenkaan tehoa?
No ainakin minulla joka kirjoitin tuon, on tähän aika yksiselitteinen vastaus. Kiinni jäämisen riski arvioitiin niin paljon liian pieneksi, että edes se remmi ei pelottanut. Esim. oletin, että varastamista kolikkopurkista, johon keittiössä kerättiin kaupasta saatuja vaihtorahoja yms., ei huomattaisi. Tai oletin, että tupakan kokeilemisesta jäänen hajun pystyisi peittämään pastilleilla. Tai oletin, että menemistä mönkijällä kielletylle vaarallisen kivikkoiselle alueelle ei huomattaisi, koska luulin ettei kukaan ole näkemässä.
Tosiaan olin poika, ja nämä eivät olleet ainoita tilanteita, joissa opin vasta kantapään kautta, että minulla oli ollut epärealistisia oletuksia koskien sitä, mistä kaikesta pystyn selviämään kuivin jaloin. Niitä tilanteita tuli vielä myöhemmin teiniaikoina paljon enemmän, mutta silloin ei enää remmi laulanut vaan istuin arestissa.
Eli aikuiset antavat lapsen ajaa mönkijää ("kyllähän nyt poikien pitää saada rällätä" yms. roskaa) ja sitten suututaan, kun lapsen arvostelukyky ei riitä moottoriajoneuvon turvalliseen käyttämiseen.
Loistologiikka.
Nimenomaan se todella oli siinä erittäin ristiriitaista. Vanhemmat uskoivat samanaikaisesti, että olen toisaalta niin tyhmä ja kehittymätön, että vain kipu ohjaa toimimaan oikein, ja toisaalta kuitenkin niin arvostelukykyinen ja itsesuojeluvaistoinen, että tiedän erikseen opettamatta ja selittämättäkin, miten toimitaan missäkin tilanteessa oikein.
Myöntääkö kukaan teistä kuritetuista, että kuritus olisi tehonnut? Käyttäydyittekö paremmin saatuanne remmiä vai oliko sillä mitään vaikutusta?
Oli ainakin omassa tapauksessa vaikutus. Eli koskaan en tehnyt enää toista kertaa sitä asiaa josta olin remmiä saanut, siinä tapahtui ihan selkeä ehdollistuminen, ihan kuin jollain koiralla. Jos jonkin hölmöilyn toistaminen alkoi näyttää houkuttelevalta, niin kihelmöinnin muisto persauksissa sai välittömästi hylkäämään ajatuksen.
Ei kysymys siis ollut ollenkaan siitä etteikö se olisi tehonnut. Hinta, vanhempiin kohdistuvien tunteiden ristiriitaistumisena ja aikuisikään saakka säilyneinä ikävinä muistoina, vaan oli ihan liian kova.
Eiköhän se kuritus - tai pikemminkin kurin puute - ole nykyään siirtynyt nepsy, adhd ym. diagnooseihin, lasten rauhoitteluun lääkkeillä (kemialliseen pahoinpitelyyn), huostaanottoihin ja kaikenlaiseen uupumiseen, rajattomuuteen ja mielenterveysongelmiin.