Mieheni on hyvä mies, mutta haluan silti erota, koska haluan alkaa elämäni uudelleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

Ehkä on hyvä miettiä, mille elämä tuntuu 12 kuukauden jälkeen? Yksin, ilman hyvää miestä ja huomaat että elämä ei olekaan samanlaista kuin nuorena sinkkuna. Uuden hyvän miehen löytäminen onkin sitten aikamoinen temppu.

Tämän ketjun vastailijat elävät näköjään sen miehensä kautta. Elämässä voi tehdä paljon muutakin kuin olla parisuhteessa.

Tietenkään elämä ei ole samanlaista kuin nuorena. Se voi olla jopa parempaa kuin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

No täysin itsekästähän tuo on. Aikuiset lapsetkin reagoivat vanhempiensa eroon. Ja ylipäätään hyvän parisuhteen heittäminen roskiin itsekkäistä syistä on mielestäni idioottimaista, mutta itse tiedät. Todennäköisesti tulee kadottamaan ja takaisin et tehtyä saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä vapaudellani tekisin, kysyi muutama.

Tässä muutama asia jotka haluaisin tehdä mutta joita en voi tehdä, koska olen mieheni kanssa:

Haluan muuttaa ekoyhteisökommuuniin ja kokeilla siellä asumista.

Haluan myös muuttaa hetkeksi isoon kaupunkiin ennen sitä. (mies ei halua kumpaakaan)

Haluan uusia kokemuksia seksin saralta, haluan kokea vielä joskus järjen päästä vievää ihastusta, ja kenties polyamorisia suhteita. (pitkässä suhteessa näistä mitään ei ole eikä lupaa kokeillakaan)

Haluan luopua autosta ja ryhtyä kasvissyöjäksi. (mies nauraa näille ja ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa ensinkään)

Haluan kissan tai koiran. (mies allerginen)

Haluan ettei kukaan kyseenalaista, tyrmää tai kiellä minua toteuttamasta haaveitani.

Voi olla, että minulla on keski-iänkriisi kuten joku epäili, lähestynhän jo 50 vuotta. Mutta en haluaisi katua että jätin haaveitani tekemättä tai edes kokeilematta. Vielä kun pystyisin ne kokemaan, olen terve ja elossa.

Ap

Kakkosasunto ratkaisee isossa kaupungissa asumisen eikä ekoasumisyhteisökokeilukaan estä pysymästä parisuhteessa.

Kukaan ei kiellä sinua luopumasta autosta enkä ymmärrä, miksi annat miehen mielipiteen ruoasta vaikuttaa itseesi (olen itse vegaani, puoliso sekasyöjä).

Ne, mitä et voi tehdä, ovat lemmikin ottaminen ja luultavasti uudet rakkaudet/seksisuhteet, mutta ennen eroa voisit ihan hyvin kysyä puolisoltasi, olisiko hän halukas avaamaan suhteenne. Ja uskon, että koirien ja kissojen parissakin löytyisi vapaaehtoishommia kodin ulkopuolella.

Avoin suhde äärimmäisen harvoin toimii jos asioita piiloteltu toiselta pitkään. Avoin suhde vaatii raatorehellisyyttä. Jo fyysisen turvallisuuden vuoksi.

Avoimissa suhteissa elää eri arvioiden perustella 1,5 tai 2 prosenttia Suomen aikuisväestöstå. Personaallishäiriöiden esiintyvyys noin viidestä kymmeneen prosenttia.

Eli avoimet suhteet paljon harvinaisempia kuin törmääminen persoonallisuushäiriöiseen.

Tämä fakta on hyvä muistaa kun joku alkaa antamaan kuvaa avoimien suhteiden yleisyydesyä käyttäen absoluuttisia lukuja.

Jos esimerkiksi avomissa suhteissa eläviä on 90 tuhatta ihmistä, niin persoonallisuushäiriöisiä on 300 tai 450 tuhatta ihmistä. Eli ei kannata uskoa niiden yleisyyteen. Se ei yksinkertaisesti pidä millään tavalla paikkaansa. Reunaihmisten juttuja ne ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä jättäisi hyvää ja rakasta puolisoa jonkin oman typerän elämänkriisini takia. Minusta se olisi petos minulle omistautunutta puolisoa kohtaan ja tiedän että jossain vaiheessa tulisin järkiini ja katuisin katkerasti kun pilasin elämäni ja vanhenisin joko yksin tai todennäköisesti huonomman kumppanin kanssa ilman yhteistä historiaa, kokemuksia ja perhettä.

Hyvä puoliso on uskomattoman hieno ja onnekas asia elämässä, sellaista ei monella ole.

Mutta ei se aina ole joku pelkkä typerä elämänkriisi. Itse yritin viimeiseen asti pitää kiinni parisuhteesta, ja kävin jopa terapiassa saadakseni itseni taas sopeutumaan siihen meidän tavalliseen elämään. Uskoin siis terapiaan mennessäni, että ongelma on yhtäkkiä noussut levottomuus ja päämäärätön halu saada jotain muuta kuin on. Niin uskoi terapeuttikin alkuun, ja tilannetta käsiteltiin keski-iän kriisinä.

Mutta vähitellen alkoikin näyttää siltä, että oikeasti se aidompi minä vasta nyt keski-iässä pyrki esiin kaikenlaisten traumojen ja opittujen rajoitteiden ja ankaran äidin sisäisten äänien yms. alta. Ja se aito minä ei halunnut sellaista elämää, kuin mitä nuorempi minä olin halunnut. Alkoi tuntua yhä vahvemmin, ettei minulla ollut hajuakaan mitä halusin oikeasti, joten päätin haluta aikanaan sitä mitä kaikki muutkin näytti tekevän: mies, lapset, työura, omakotitalo, auto.. Päädyin suorittamaan keskiluokkaisuutta oikein huolella, tajuamatta edes mitään vaihtoehtoa sille. Terapian myötä hyvin erilainen minä alkoi nousta esiin, ja kyllä, sen prosessin lopputulos oli, että nykyinen ex-mieheni ja minä emme enää sopineet yhteen. Ei siinä mitään erityisen surullista ole. Molemmat on pärjänneet hyvin eron jälkeen, samoin lapset. Ja mikä olisi ollut vaihtoehto - että minun olisi pitänyt jatkaa siinä traumojen suojakuoreksi muodostetussa valepersoonassa kunnollisen keskiluokkaisen mallikansalaisen esittämistä kuolemaan asti, vain koska "ei saa erota"?

Traumat hoidetaan ennen lasten tekoa. Oletko ylpeä siitä että olet ollut puolisollesi ja lapsillesi valepersoona niinkuin itseäsi kuvaat? Minkälaisen mallin lapset saavat jatkoon? Eli ihmisiin ei voi luottaa koska he voivat olla kuin sinä, valepersoonia.

En luonnollisesti ole siitä ylpeä, mutta en ainakaan enää tunne siitä myöskään syyllisyyttä, koska en tehnyt sitä tahallani, minulla ei ole koskaan ollut tietoista aikomusta huijata ketään tai elää valepersoonana. Joskus elämä vaan on sellaista, että alkaa ehkä vasta keski-iässä tiedostaa, että jokin tässä minun elämässäni nyt haiskahtaa, ja sitten kun sitä alkaa penkoa, löytyykin jonkun simppelin pieneltä näyttävän ongelman alta isompi ongelmavyyhti, joka on alkanut jo lapsuudesta ja edennyt tiedostamattomana koko elämän ajan. 

En myöskään usko, että olen ollut erityisen huono äiti, vaikka en tuntenutkaan syvästi omaa persoonaani ja sen haluja, vaan suoritin tietynlaista kunnollista elämää. En paras mahdollinen saati täydellinen varmasti, mutta riittävän hyvä. Lapsiin minulla on myös hyvät välit nykyisinkin, vaikka tosiaan elän hyvin erilaista elämää ja koko elämänarvot on varsin erilaiset kuin silloin, kun he olivat lapsia. Sanot että traumat hoidetaan ennen lasten tekoa - niin varmaan ihannetilanteessa, mutta jos niitä ei edes tiedosta tai ainakaan pidä niitä mitenkään vakavana ollenkaan, niin eipä sitä tule hoitoakaan etsittyä. 

Itsetuntemus on rakennettava kuntoon ennen perheen perustamista. Ihmiset jotka eivät niin tee ovat kelvottomia perheen perustamiseen.

Kyllä jäisi ja jääkin monelta lapset kokonaan saamatta, jos tällaisia vaatimuksia on sille, että voi lisääntyä. Kautta historian tavalliset, keskeneräiset ihmiset on lapsia saaneet ja useimmiten se menee ihan riittävän hyvin. 

"Hyvä Joulupukki: Elämäni on täydellistä ja kaikki on hyvin. Minulla on rakastava perhe, puoliso, olen terve eikä mitään muutakaan ongelmia. Paitsi yksi. Haluaisin aloittaa elämäni uudestaan. Olen kyllästynyt tähän nykyiseen ja kaipaan jotain uutta. Voisitko tuoda mulle jonkun uuden elämän, kiitos?

Terveisin Elämältäkaikensainmuttavieläkääneiriitä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä jättäisi hyvää ja rakasta puolisoa jonkin oman typerän elämänkriisini takia. Minusta se olisi petos minulle omistautunutta puolisoa kohtaan ja tiedän että jossain vaiheessa tulisin järkiini ja katuisin katkerasti kun pilasin elämäni ja vanhenisin joko yksin tai todennäköisesti huonomman kumppanin kanssa ilman yhteistä historiaa, kokemuksia ja perhettä.

Hyvä puoliso on uskomattoman hieno ja onnekas asia elämässä, sellaista ei monella ole.

Mutta ei se aina ole joku pelkkä typerä elämänkriisi. Itse yritin viimeiseen asti pitää kiinni parisuhteesta, ja kävin jopa terapiassa saadakseni itseni taas sopeutumaan siihen meidän tavalliseen elämään. Uskoin siis terapiaan mennessäni, että ongelma on yhtäkkiä noussut levottomuus ja päämäärätön halu saada jotain muuta kuin on. Niin uskoi terapeuttikin alkuun, ja tilannetta käsiteltiin keski-iän kriisinä.

Mutta vähitellen alkoikin näyttää siltä, että oikeasti se aidompi minä vasta nyt keski-iässä pyrki esiin kaikenlaisten traumojen ja opittujen rajoitteiden ja ankaran äidin sisäisten äänien yms. alta. Ja se aito minä ei halunnut sellaista elämää, kuin mitä nuorempi minä olin halunnut. Alkoi tuntua yhä vahvemmin, ettei minulla ollut hajuakaan mitä halusin oikeasti, joten päätin haluta aikanaan sitä mitä kaikki muutkin näytti tekevän: mies, lapset, työura, omakotitalo, auto.. Päädyin suorittamaan keskiluokkaisuutta oikein huolella, tajuamatta edes mitään vaihtoehtoa sille. Terapian myötä hyvin erilainen minä alkoi nousta esiin, ja kyllä, sen prosessin lopputulos oli, että nykyinen ex-mieheni ja minä emme enää sopineet yhteen. Ei siinä mitään erityisen surullista ole. Molemmat on pärjänneet hyvin eron jälkeen, samoin lapset. Ja mikä olisi ollut vaihtoehto - että minun olisi pitänyt jatkaa siinä traumojen suojakuoreksi muodostetussa valepersoonassa kunnollisen keskiluokkaisen mallikansalaisen esittämistä kuolemaan asti, vain koska "ei saa erota"?

Traumat hoidetaan ennen lasten tekoa. Oletko ylpeä siitä että olet ollut puolisollesi ja lapsillesi valepersoona niinkuin itseäsi kuvaat? Minkälaisen mallin lapset saavat jatkoon? Eli ihmisiin ei voi luottaa koska he voivat olla kuin sinä, valepersoonia.

En luonnollisesti ole siitä ylpeä, mutta en ainakaan enää tunne siitä myöskään syyllisyyttä, koska en tehnyt sitä tahallani, minulla ei ole koskaan ollut tietoista aikomusta huijata ketään tai elää valepersoonana. Joskus elämä vaan on sellaista, että alkaa ehkä vasta keski-iässä tiedostaa, että jokin tässä minun elämässäni nyt haiskahtaa, ja sitten kun sitä alkaa penkoa, löytyykin jonkun simppelin pieneltä näyttävän ongelman alta isompi ongelmavyyhti, joka on alkanut jo lapsuudesta ja edennyt tiedostamattomana koko elämän ajan. 

En myöskään usko, että olen ollut erityisen huono äiti, vaikka en tuntenutkaan syvästi omaa persoonaani ja sen haluja, vaan suoritin tietynlaista kunnollista elämää. En paras mahdollinen saati täydellinen varmasti, mutta riittävän hyvä. Lapsiin minulla on myös hyvät välit nykyisinkin, vaikka tosiaan elän hyvin erilaista elämää ja koko elämänarvot on varsin erilaiset kuin silloin, kun he olivat lapsia. Sanot että traumat hoidetaan ennen lasten tekoa - niin varmaan ihannetilanteessa, mutta jos niitä ei edes tiedosta tai ainakaan pidä niitä mitenkään vakavana ollenkaan, niin eipä sitä tule hoitoakaan etsittyä. 

Itsetuntemus on rakennettava kuntoon ennen perheen perustamista. Ihmiset jotka eivät niin tee ovat kelvottomia perheen perustamiseen.

Kyllä jäisi ja jääkin monelta lapset kokonaan saamatta, jos tällaisia vaatimuksia on sille, että voi lisääntyä. Kautta historian tavalliset, keskeneräiset ihmiset on lapsia saaneet ja useimmiten se menee ihan riittävän hyvin. 

Olisi syytäkin jäädä saamatta tai ainakin eron jälkeen sen normaalin vanhemman tulee antaa heille turvaa, ei turvattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

Ehkä on hyvä miettiä, mille elämä tuntuu 12 kuukauden jälkeen? Yksin, ilman hyvää miestä ja huomaat että elämä ei olekaan samanlaista kuin nuorena sinkkuna. Uuden hyvän miehen löytäminen onkin sitten aikamoinen temppu.

Voihan sitä miettiä, mutta ei sitä välttämättä kuitenkaan miettiessään tiedä, miltä se oikeasti sitten tuntuu. Itselläni kävi niin, että ajattelin lähtiessäni, että todennäköisesti uuden miehen haluan jossain vaiheessa, mutta sitten totesinkin että viihdyn niin hyvin yksin, etten enää halunnutkaan. Vaihdevuodet vei seksuaaliset halutkin, joten ei enää mitään halua löytää miestä. Elelen tavallista kotielämää tyytyväisenä yksikseni. Monta vuotta jo näin elellyt. Ne yksinäiset joulut ja juhannuksetkin tuntuu ihan mukavilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimollani saattaa olla myös tuollainen ikäkriisi menossa. Lapset kasvavat vinhaa vauhtia, ja hänellä on halu kokeilla kaikkea uutta; opiskella uusi ammatti, laittaa elämä uusiksi jne.

Iskeekö jokin tällainen halu naisiin aina syksyisin?

Miksi ei saisi opiskella uutta ammattia?

Onneksi olen sinkku (vapaasta tahdosta), saan elää siten kuin haluan. Ketään "jarrumiestä" en tähän enää ota. Miksi pitäisi vetää koko elämä samalla kaavalla ja rutiinilla? En tajua. Maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia.

AP:lle rohkeutta muutoksiin! Elämäsi on omasi.

Täällä pelotellaan, ettei löydä enää hyvää miestä. Elämä voi olla hyvää yksinkin. Eihän AP:n päämäärä edes ollut löytää uutta kumppania.

Kannattaa valita sellainen ammatti missä viihtyy ja kehittyy ajan kanssa. Ei sellainen tunne samalla kaavalla tai rutiinilla vetämiseltä. Vaan on antoisaa, ihan joka työpäivä.

Eivät kaikki pääse opiskelemaan sinne minne haluavat vaan joutuvat tyytymään kakkosvaihtoehtoon. Suuri osa ihmisistä käy töissä vaan rahan takia, ei siksi, että se on unelma-ala. Moni työ on myös todella kuluttavaa, esim.hoitotyö.

Uuden ammatin opiskelu laajentaa osaamista. Keneltä se on pois jos haluaa vaihtaa alaa? Tänä päivänä ihan tavallista.

Taas yks joka etsii uudelleen sitä kadonnutta nuoruutta?? Se on mennyttä eikä sitä takas saa, kannattaisko tyytyä nykytilanteeseen ja hyväksyä että me kaikki vanhenemme. Nautitaan siis vuosista mitä on kelläkin jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

Veikkaanpa että miehelläsi on ihan samat ajatukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä vapaudellani tekisin, kysyi muutama.

Tässä muutama asia jotka haluaisin tehdä mutta joita en voi tehdä, koska olen mieheni kanssa:

Haluan muuttaa ekoyhteisökommuuniin ja kokeilla siellä asumista.

Haluan myös muuttaa hetkeksi isoon kaupunkiin ennen sitä. (mies ei halua kumpaakaan)

Haluan uusia kokemuksia seksin saralta, haluan kokea vielä joskus järjen päästä vievää ihastusta, ja kenties polyamorisia suhteita. (pitkässä suhteessa näistä mitään ei ole eikä lupaa kokeillakaan)

Haluan luopua autosta ja ryhtyä kasvissyöjäksi. (mies nauraa näille ja ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa ensinkään)

Haluan kissan tai koiran. (mies allerginen)

Haluan ettei kukaan kyseenalaista, tyrmää tai kiellä minua toteuttamasta haaveitani.

Voi olla, että minulla on keski-iänkriisi kuten joku epäili, lähestynhän jo 50 vuotta. Mutta en haluaisi katua että jätin haaveitani tekemättä tai edes kokeilematta. Vielä kun pystyisin ne kokemaan, olen terve ja elossa.

Ap

Kakkosasunto ratkaisee isossa kaupungissa asumisen eikä ekoasumisyhteisökokeilukaan estä pysymästä parisuhteessa.

Kukaan ei kiellä sinua luopumasta autosta enkä ymmärrä, miksi annat miehen mielipiteen ruoasta vaikuttaa itseesi (olen itse vegaani, puoliso sekasyöjä).

Ne, mitä et voi tehdä, ovat lemmikin ottaminen ja luultavasti uudet rakkaudet/seksisuhteet, mutta ennen eroa voisit ihan hyvin kysyä puolisoltasi, olisiko hän halukas avaamaan suhteenne. Ja uskon, että koirien ja kissojen parissakin löytyisi vapaaehtoishommia kodin ulkopuolella.

Avoin suhde äärimmäisen harvoin toimii jos asioita piiloteltu toiselta pitkään. Avoin suhde vaatii raatorehellisyyttä. Jo fyysisen turvallisuuden vuoksi.

Avoimissa suhteissa elää eri arvioiden perustella 1,5 tai 2 prosenttia Suomen aikuisväestöstå. Personaallishäiriöiden esiintyvyys noin viidestä kymmeneen prosenttia.

Eli avoimet suhteet paljon harvinaisempia kuin törmääminen persoonallisuushäiriöiseen.

Tämä fakta on hyvä muistaa kun joku alkaa antamaan kuvaa avoimien suhteiden yleisyydesyä käyttäen absoluuttisia lukuja.

Jos esimerkiksi avomissa suhteissa eläviä on 90 tuhatta ihmistä, niin persoonallisuushäiriöisiä on 300 tai 450 tuhatta ihmistä. Eli ei kannata uskoa niiden yleisyyteen. Se ei yksinkertaisesti pidä millään tavalla paikkaansa. Reunaihmisten juttuja ne ovat.

Mistä ihmeestä tiedetään kuka elää avosuhteessa, kuka ei?

Miksi avosuhteista kirjoitetaan paljon mediassa? Mielipidemuokkausta?

Perinteisen perhemallin romutusta?

turha tästä nyt on mitää draamaa vääntää. Se oli ihan sattuma että menitte aikoinaan yhteen. Yhtä hyvin voitte olla erilläänkin.

Kerran täällä vaan eletään

Tämä huomioonottaen eiku soromnoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimollani saattaa olla myös tuollainen ikäkriisi menossa. Lapset kasvavat vinhaa vauhtia, ja hänellä on halu kokeilla kaikkea uutta; opiskella uusi ammatti, laittaa elämä uusiksi jne.

Iskeekö jokin tällainen halu naisiin aina syksyisin?

Miksi ei saisi opiskella uutta ammattia?

Onneksi olen sinkku (vapaasta tahdosta), saan elää siten kuin haluan. Ketään "jarrumiestä" en tähän enää ota. Miksi pitäisi vetää koko elämä samalla kaavalla ja rutiinilla? En tajua. Maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia.

AP:lle rohkeutta muutoksiin! Elämäsi on omasi.

Täällä pelotellaan, ettei löydä enää hyvää miestä. Elämä voi olla hyvää yksinkin. Eihän AP:n päämäärä edes ollut löytää uutta kumppania.

Kannattaa valita sellainen ammatti missä viihtyy ja kehittyy ajan kanssa. Ei sellainen tunne samalla kaavalla tai rutiinilla vetämiseltä. Vaan on antoisaa, ihan joka työpäivä.

Eivät kaikki pääse opiskelemaan sinne minne haluavat vaan joutuvat tyytymään kakkosvaihtoehtoon. Suuri osa ihmisistä käy töissä vaan rahan takia, ei siksi, että se on unelma-ala. Moni työ on myös todella kuluttavaa, esim.hoitotyö.

Uuden ammatin opiskelu laajentaa osaamista. Keneltä se on pois jos haluaa vaihtaa alaa? Tänä päivänä ihan tavallista.

Niin. Jos ei nuorena tee tuolla saralla itse työtä sen eteen ettei tyydy kakkosvaihtoehtoon niin sama asenne usein parisuhteissa. Ei olla valmiita tekemään mitään itse sen eteen vaan odotetaan että kaikki tulee annettuna ilman että itse laittaa tikkua ristiin. Siksi se ero sitten tuleekin. Ja tuolla asenteella myös eroja jatkossa.

Tältä näyttää läheisriippuvuus:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, mutta kuviota vaikeuttaa miehen krooninen masennus, hän on syönyt masennuslääkkeitä opiskeluajoista asti. Pääosin ne lääkkeet toimii hyvin, hän on työelämässä ja pärjää kaikin puolin, mutta on hyvin herkkä reagoimaan kaikenlaisiin muutoksiin. Olen hänelle myös ainoa ystävä tai oikeastaan työkaveruutta syvempi ihmissuhde.

Minä haluaisin vapautta, ja koska minä en halua toista miestä tai yksinoloa erityisesti, niin periaatteessa asiat joita haluan voisivat sopia yhteen yhdessä jatkamisen kanssakin. Haluaisin vaan vähän käydä harrastuksissa, elokuvissa joskus, ravintolassa syömässä, matkoilla. Mies ei sellaisiin hömpötyksiin halua, eikä ymmärrä miksi minä haluaisin. Ensimmäinen epäilys haluun on toinen mies. Kun yritän sanoa, että ei ole siitä kyse, mieluiten menisin sinun kanssa, niin sitten vaan mököttää. Ei kiellä menemästä, mutta jos menen, mököttää ja on surullinen ja masennusoireet alkaa vahvistua niin että hänen täytyy ottaa normaalin masennuslääkkeen lisäksi vahvempaa lääkettä (ketipinor), jota hänellä on pahoja tilanteita varten. Näistä asioista ei voi keskustella, koska se menee heti siihen että häntä ahdistaa ja masentaa ja elämä alkaa tuntua tarkoituksettomalta ja oikeastaan hän haluaisi kuolla jo pois. 

Niinpä minä siis, 48-vuotiaana, elän kuin kasikymppiset vanhempani, istun kotona telkkarin ääressä vaan sen ajan mitä en ole töissä. Miehestä ei ole paljoa seuraa, koska hän on sellainen autistipiirteinen introvertti, ei kauheasti puhu ylimääräistä. Mutta hän kaipaa seuraa silti, läheisyyttä ja läsnäoloa. En ole näillä näkymin eroamassa, koska pelkään oikeasti että hän tekisi itselleen jotain, mutta onhan se surullista nähdä elämän lipuvan ohitseen. Joskus jopa haaveilen siitä, että jospa hän vanhana sitten kuolisi ennen minua, niin että minä voisin vähän vielä vaikka matkustella eläkeläisenä sitten.

En tuomitse. Itselläkin ero tuli, nainen lähti. Olimme yli 10 vuotta yhdessä. Jos toinen haluaa jotain muutakin nähdä ja tehdä niin se on hyväksyttävä. Oli päätös oikea tai väärä niin kerran täällä vaan eletään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä vapaudellani tekisin, kysyi muutama.

Tässä muutama asia jotka haluaisin tehdä mutta joita en voi tehdä, koska olen mieheni kanssa:

Haluan muuttaa ekoyhteisökommuuniin ja kokeilla siellä asumista.

Haluan myös muuttaa hetkeksi isoon kaupunkiin ennen sitä. (mies ei halua kumpaakaan)

Haluan uusia kokemuksia seksin saralta, haluan kokea vielä joskus järjen päästä vievää ihastusta, ja kenties polyamorisia suhteita. (pitkässä suhteessa näistä mitään ei ole eikä lupaa kokeillakaan)

Haluan luopua autosta ja ryhtyä kasvissyöjäksi. (mies nauraa näille ja ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa ensinkään)

Haluan kissan tai koiran. (mies allerginen)

Haluan ettei kukaan kyseenalaista, tyrmää tai kiellä minua toteuttamasta haaveitani.

Voi olla, että minulla on keski-iänkriisi kuten joku epäili, lähestynhän jo 50 vuotta. Mutta en haluaisi katua että jätin haaveitani tekemättä tai edes kokeilematta. Vielä kun pystyisin ne kokemaan, olen terve ja elossa.

Ap

Kakkosasunto ratkaisee isossa kaupungissa asumisen eikä ekoasumisyhteisökokeilukaan estä pysymästä parisuhteessa.

Kukaan ei kiellä sinua luopumasta autosta enkä ymmärrä, miksi annat miehen mielipiteen ruoasta vaikuttaa itseesi (olen itse vegaani, puoliso sekasyöjä).

Ne, mitä et voi tehdä, ovat lemmikin ottaminen ja luultavasti uudet rakkaudet/seksisuhteet, mutta ennen eroa voisit ihan hyvin kysyä puolisoltasi, olisiko hän halukas avaamaan suhteenne. Ja uskon, että koirien ja kissojen parissakin löytyisi vapaaehtoishommia kodin ulkopuolella.

Avoin suhde äärimmäisen harvoin toimii jos asioita piiloteltu toiselta pitkään. Avoin suhde vaatii raatorehellisyyttä. Jo fyysisen turvallisuuden vuoksi.

Avoimissa suhteissa elää eri arvioiden perustella 1,5 tai 2 prosenttia Suomen aikuisväestöstå. Personaallishäiriöiden esiintyvyys noin viidestä kymmeneen prosenttia.

Eli avoimet suhteet paljon harvinaisempia kuin törmääminen persoonallisuushäiriöiseen.

Tämä fakta on hyvä muistaa kun joku alkaa antamaan kuvaa avoimien suhteiden yleisyydesyä käyttäen absoluuttisia lukuja.

Jos esimerkiksi avomissa suhteissa eläviä on 90 tuhatta ihmistä, niin persoonallisuushäiriöisiä on 300 tai 450 tuhatta ihmistä. Eli ei kannata uskoa niiden yleisyyteen. Se ei yksinkertaisesti pidä millään tavalla paikkaansa. Reunaihmisten juttuja ne ovat.

Mistä ihmeestä tiedetään kuka elää avosuhteessa, kuka ei?

Miksi avosuhteista kirjoitetaan paljon mediassa? Mielipidemuokkausta?

Perinteisen perhemallin romutusta?

Asiasta kyselytutkimuksia johon lukumääräarviot perustuvat.

Mutta kyllä. Selvästi ne ihmiset jotka usein juuri omien traumojensa vuoksi ovat useasti epäonnistuneet monogamisissa suhteissa pyrkivät tietoisesti antamaan liioteltua kuvaa avoimien suhteiden yleisyydestä.

Jotkut jopa avoimesti hyökkäväät normaalin ydinperhemallin päälle vaatien sen laittamista romukoppaan. Jopa perheterapia pitäisi uudistaa eroihin kannustavaksi näiden mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

No täysin itsekästähän tuo on. Aikuiset lapsetkin reagoivat vanhempiensa eroon. Ja ylipäätään hyvän parisuhteen heittäminen roskiin itsekkäistä syistä on mielestäni idioottimaista, mutta itse tiedät. Todennäköisesti tulee kadottamaan ja takaisin et tehtyä saa.

Siis ketä varten niissä parisuhteissa eletään? Sitä toista? Aikuisia lapsia? Eikö ole itsekkäämpää pysyä suhteessa jossa ei halua olla? Siinä varastaa toiselta mahdollisuuden parempaan.

Kun olin 50 v, tarvitsin irtioton elämästäni.

Se oli pakon edessä, etten olisi romahtanut kokonaan.

Muutin yhteisestä sopimuksesta ulkomaahan, tekemään tiettyä vapaaehtoistyötä. Tarkoitus oli viettää siellä 3 kk.

No, uusi elämä oli kuin hyppäys uuteen elämään! Haha.

Yksi asia johti toiseen jne. Kohta olin rakastunut ja muutenkin minulla oli uusi suunnitelma elämälleni. Olin saanut mission, jonka halusin toteuttaa eenemmän kuin mitään muuta. Siis edes uutta parisuhdetta.

Tulin vielä käymään Suomessa, mutta vain järjestämään asiani lopullista poismuuttoa varten.

Jossain vaiheessa mieheni kävi luonani, vain todetalseen, että turha toivo, hänen junansa oli mennyt jo.

Elämäni oli suurta seikkailua siitä lähtien.

Nyt olen palannut Suomeen, lähes 20 v. jälkeen. Olen varmasti eri ihminen kuon se, joka teki 50-vuotiaana radikaalin päätöksen. Jos en olisi tehnyt, olisinko edes hengissä? Ehkä lääketokkurassa "elävä" zombie?

Kaikkea ei voi kukaan saada, mutta itse tietää parhaiten, mikä tekee oman elämän elämisen arvoiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa. 

Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?

Ap

No täysin itsekästähän tuo on. Aikuiset lapsetkin reagoivat vanhempiensa eroon. Ja ylipäätään hyvän parisuhteen heittäminen roskiin itsekkäistä syistä on mielestäni idioottimaista, mutta itse tiedät. Todennäköisesti tulee kadottamaan ja takaisin et tehtyä saa.

Siis ketä varten niissä parisuhteissa eletään? Sitä toista? Aikuisia lapsia? Eikö ole itsekkäämpää pysyä suhteessa jossa ei halua olla? Siinä varastaa toiselta mahdollisuuden parempaan.

Voihan sitä käännellä noinkin. Ydinkysymys on mistä se johtuu että ei halua olla? Apn avauksessa syy ei ole kumppanissa vaan apssa itsessään.

Vierailija kirjoitti:

"Hyvä Joulupukki: Elämäni on täydellistä ja kaikki on hyvin. Minulla on rakastava perhe, puoliso, olen terve eikä mitään muutakaan ongelmia. Paitsi yksi. Haluaisin aloittaa elämäni uudestaan. Olen kyllästynyt tähän nykyiseen ja kaipaan jotain uutta. Voisitko tuoda mulle jonkun uuden elämän, kiitos?

Terveisin Elämältäkaikensainmuttavieläkääneiriitä"

Eihän se elämä ole täydellistä, jos kerran haluaa isoa muutosta. Se voi olla täydellistä pintatasolta, mutta jotain puuttuu, muuten sitä isoa muutosta ei haluttaisi. Ihanko tosissaan joku ehdottaa, että pitäisi vaan tyytyä siihen, että ulkoiset kulissit on ok, vaikka söisi sielua kuinka?