Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mieheni on hyvä mies, mutta haluan silti erota, koska haluan alkaa elämäni uudelleen
27.09.2023 |
Nuorin lapsi lensi juuri pesästä, kun lähti opiskelemaan muualle.
Minä haluan nyt jotain täysin uutta. Olen halunnut jo pitkään.
Miehessä ei ole mitään isoa vikaa, hän on minulle rakaskin.
Mutta ajatus siitä, että jämähdän tähän kahdestaan hänen kanssaan loppuelämäksi, tuntuu masentavalta. Haluan isoja muutoksia. Muuttaa, olla niin vapaa kuin mahdollista, tutustua uusiin ihmisiin. Monella tasolla.
Tiedän että tämä on itsekästä. Mieheni rakastaa minua ja haluaa olla loppuelämänsä kanssani. Mutta en kai voi jäädä vain siksi, että hän niin haluaa, kun itse en?
Kommentit (805)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kommentoi pääasiassa ihmiset, jotka kuluttaa suurimman osan ajastaan nettipalstoilla eikä ikinä tee mitään kummempaa. Sitten kun joku muu suunnittelee tekevänsä jotain, he ampuvat idean alas kun se saa heidät tuntemaan itsensä vähän paremmiksi omassa laiskuudessaan.
Tai sitten ihmisiä jotka ihan vilpittömästi kehottavat miettimään mitä tekee. Koska ovat itse jossain elämänsä kriisissä hätäpäissään pistäneet elämänsä risaiseksi ja nyt katuvat.
Tai ihmisiä, jotka ovat nähneet sen hyvän parisuhteen arvon ja nyt puolison tuella (molemmat puolisot!) toteuttavat vapautta tehdä asioita, joista on aina haaveillut, mutta joihin ei ollut aikaa lapsiperhevaiheessa.
- Siis tämä on mahtavaa aikaa! On opeteltu soittamaan uusia instrumentteja, opiskeltu uusia kieliä ym. Harrastetaan liikuntaa yhdessä ja erikseen tai lähdetään reissuun ex tempore (ei tarvi olla kallista - vaikka hurautetaan muutaman kymmenen kilometrin päähän tutustumaan kaupunkiin, johon ei ole ennen keritty).
Pysytään nuoruudessa kiinni, kun kestitään lapsenlapsia viikonloppuina.
Sitä elämää voi "pistää risaiseksi" rikkomatta mitään. :D
Voin kuvitella näin viisikymppisenä että meillä tuo ei toimisi. Meillä mies haluaa olla vaan kotona eikä halua että minäkään menen minnekään yksin. Siksipä suunnittelen yksinäistä vanhuutta.
Ei kai sinun mieheltä lupaa tarvi kysyä , jos haluat mennä jonnekin yksin Sen kun menet
Kerrot nätisti mutta selkeästi , että nyt aiot mennä sinne ja tänne. Jos seuraa mökötystä , niin entä sitten, Anna mököttää. Normaali ihminen kyllä sopeutuu uusiin tuuliin ajan kanssa ja saattaapa lähteä lopulta mukaankin. Jos sinä muutut , miehesikin saattaa muuttua, on ehkä pakko.
Entä jos ei halua viettää elämäänsä ihmisen kanssa joka mököttää kun toinen tekee omia juttujaan? Tai pakottaa itsensä muuttumaan eroa pelätessään? Entä jos haluaa olla sinkku ja pitää sen mahdollisuuden auki, että vielä löytyy kumppani jonka kanssa niitä juttuja voi tehdä yhdessä?
Vaimollani saattaa olla myös tuollainen ikäkriisi menossa. Lapset kasvavat vinhaa vauhtia, ja hänellä on halu kokeilla kaikkea uutta; opiskella uusi ammatti, laittaa elämä uusiksi jne.
Iskeekö jokin tällainen halu naisiin aina syksyisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti lähti neljävitosena "etsimään itseään" ja jätti isän ja meidät lapset aika lailla oman onnemme nojaan. Pikkuveli olis just silloin tarvinnu tukea molemmilta vanhemmilta vaikeessa tilanteessa. No, iskä lopulta sai veljen kuiville yksin, ja äidistä ei paljoa kuulunut. Kunnes pari vuotta sitten äiti palasi näille kulmille asumaan, ja nyt ihmettelee kun meitä ei veljen kanssa pahemmin kiinnosta pitää yhteyttä.
Niin että aplle sanoisin: mieti lapsias myös, ja haluutko että he on elämässäs myöhemmin vain ei.
Jokainen tehdään virheitä ja erehdyksiä. Toki elämän kuuluu myös toinen mahdollisuus
Sepäs se, kun ei kuulu. Tilaisuus johonkin asiaan tulee yleensä kerran, ja jos ei silloin siihen tartu, toista kertaa se ei tule samassa muodossa.
En ymmärrä, mistä tämä "toinen mahdollisuus" -ajattelu on keksitty. Kun mikään uskonto ei ainakaan sitä ruoki, eikä mikään tiede tue.
Se, että kristinuskossa saa synnit anteeksi, ei tarkoita, että pääsisi aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä muuten kuin Jumalan silmissä. Ei ne maalliset tekojen seuraukset mihinkään häviä. Jumala antaa rikokset anteeksi kun pyydät, mutta joudut silti menemään linnaan. Eikä se tuomion istuminenkaan tee tehtyä tekemättömäksi.
Voihan sitä mennä lähibaariin elämyksiä etsimään. Teen sitä itse, asun yksin. Rahaa menee vaan liikaa siihen.
Naisten pitää luultavasti erota ennenkuin voivat mennä baariin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä jättäisi hyvää ja rakasta puolisoa jonkin oman typerän elämänkriisini takia. Minusta se olisi petos minulle omistautunutta puolisoa kohtaan ja tiedän että jossain vaiheessa tulisin järkiini ja katuisin katkerasti kun pilasin elämäni ja vanhenisin joko yksin tai todennäköisesti huonomman kumppanin kanssa ilman yhteistä historiaa, kokemuksia ja perhettä.
Hyvä puoliso on uskomattoman hieno ja onnekas asia elämässä, sellaista ei monella ole.
Mutta ei se aina ole joku pelkkä typerä elämänkriisi. Itse yritin viimeiseen asti pitää kiinni parisuhteesta, ja kävin jopa terapiassa saadakseni itseni taas sopeutumaan siihen meidän tavalliseen elämään. Uskoin siis terapiaan mennessäni, että ongelma on yhtäkkiä noussut levottomuus ja päämäärätön halu saada jotain muuta kuin on. Niin uskoi terapeuttikin alkuun, ja tilannetta käsiteltiin keski-iän kriisinä.
Mutta vähitellen alkoikin näyttää siltä, että oikeasti se aidompi minä vasta nyt keski-iässä pyrki esiin kaikenlaisten traumojen ja opittujen rajoitteiden ja ankaran äidin sisäisten äänien yms. alta. Ja se aito minä ei halunnut sellaista elämää, kuin mitä nuorempi minä olin halunnut. Alkoi tuntua yhä vahvemmin, ettei minulla ollut hajuakaan mitä halusin oikeasti, joten päätin haluta aikanaan sitä mitä kaikki muutkin näytti tekevän: mies, lapset, työura, omakotitalo, auto.. Päädyin suorittamaan keskiluokkaisuutta oikein huolella, tajuamatta edes mitään vaihtoehtoa sille. Terapian myötä hyvin erilainen minä alkoi nousta esiin, ja kyllä, sen prosessin lopputulos oli, että nykyinen ex-mieheni ja minä emme enää sopineet yhteen. Ei siinä mitään erityisen surullista ole. Molemmat on pärjänneet hyvin eron jälkeen, samoin lapset. Ja mikä olisi ollut vaihtoehto - että minun olisi pitänyt jatkaa siinä traumojen suojakuoreksi muodostetussa valepersoonassa kunnollisen keskiluokkaisen mallikansalaisen esittämistä kuolemaan asti, vain koska "ei saa erota"?
Traumat hoidetaan ennen lasten tekoa. Oletko ylpeä siitä että olet ollut puolisollesi ja lapsillesi valepersoona niinkuin itseäsi kuvaat? Minkälaisen mallin lapset saavat jatkoon? Eli ihmisiin ei voi luottaa koska he voivat olla kuin sinä, valepersoonia.
En luonnollisesti ole siitä ylpeä, mutta en ainakaan enää tunne siitä myöskään syyllisyyttä, koska en tehnyt sitä tahallani, minulla ei ole koskaan ollut tietoista aikomusta huijata ketään tai elää valepersoonana. Joskus elämä vaan on sellaista, että alkaa ehkä vasta keski-iässä tiedostaa, että jokin tässä minun elämässäni nyt haiskahtaa, ja sitten kun sitä alkaa penkoa, löytyykin jonkun simppelin pieneltä näyttävän ongelman alta isompi ongelmavyyhti, joka on alkanut jo lapsuudesta ja edennyt tiedostamattomana koko elämän ajan.
En myöskään usko, että olen ollut erityisen huono äiti, vaikka en tuntenutkaan syvästi omaa persoonaani ja sen haluja, vaan suoritin tietynlaista kunnollista elämää. En paras mahdollinen saati täydellinen varmasti, mutta riittävän hyvä. Lapsiin minulla on myös hyvät välit nykyisinkin, vaikka tosiaan elän hyvin erilaista elämää ja koko elämänarvot on varsin erilaiset kuin silloin, kun he olivat lapsia. Sanot että traumat hoidetaan ennen lasten tekoa - niin varmaan ihannetilanteessa, mutta jos niitä ei edes tiedosta tai ainakaan pidä niitä mitenkään vakavana ollenkaan, niin eipä sitä tule hoitoakaan etsittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä jättäisi hyvää ja rakasta puolisoa jonkin oman typerän elämänkriisini takia. Minusta se olisi petos minulle omistautunutta puolisoa kohtaan ja tiedän että jossain vaiheessa tulisin järkiini ja katuisin katkerasti kun pilasin elämäni ja vanhenisin joko yksin tai todennäköisesti huonomman kumppanin kanssa ilman yhteistä historiaa, kokemuksia ja perhettä.
Hyvä puoliso on uskomattoman hieno ja onnekas asia elämässä, sellaista ei monella ole.
Mutta ei se aina ole joku pelkkä typerä elämänkriisi. Itse yritin viimeiseen asti pitää kiinni parisuhteesta, ja kävin jopa terapiassa saadakseni itseni taas sopeutumaan siihen meidän tavalliseen elämään. Uskoin siis terapiaan mennessäni, että ongelma on yhtäkkiä noussut levottomuus ja päämäärätön halu saada jotain muuta kuin on. Niin uskoi terapeuttikin alkuun, ja tilannetta käsiteltiin keski-iän kriisinä.
Mutta vähitellen alkoikin näyttää siltä, että oikeasti se aidompi minä vasta nyt keski-iässä pyrki esiin kaikenlaisten traumojen ja opittujen rajoitteiden ja ankaran äidin sisäisten äänien yms. alta. Ja se aito minä ei halunnut sellaista elämää, kuin mitä nuorempi minä olin halunnut. Alkoi tuntua yhä vahvemmin, ettei minulla ollut hajuakaan mitä halusin oikeasti, joten päätin haluta aikanaan sitä mitä kaikki muutkin näytti tekevän: mies, lapset, työura, omakotitalo, auto.. Päädyin suorittamaan keskiluokkaisuutta oikein huolella, tajuamatta edes mitään vaihtoehtoa sille. Terapian myötä hyvin erilainen minä alkoi nousta esiin, ja kyllä, sen prosessin lopputulos oli, että nykyinen ex-mieheni ja minä emme enää sopineet yhteen. Ei siinä mitään erityisen surullista ole. Molemmat on pärjänneet hyvin eron jälkeen, samoin lapset. Ja mikä olisi ollut vaihtoehto - että minun olisi pitänyt jatkaa siinä traumojen suojakuoreksi muodostetussa valepersoonassa kunnollisen keskiluokkaisen mallikansalaisen esittämistä kuolemaan asti, vain koska "ei saa erota"?
Traumat hoidetaan ennen lasten tekoa. Oletko ylpeä siitä että olet ollut puolisollesi ja lapsillesi valepersoona niinkuin itseäsi kuvaat? Minkälaisen mallin lapset saavat jatkoon? Eli ihmisiin ei voi luottaa koska he voivat olla kuin sinä, valepersoonia.
En luonnollisesti ole siitä ylpeä, mutta en ainakaan enää tunne siitä myöskään syyllisyyttä, koska en tehnyt sitä tahallani, minulla ei ole koskaan ollut tietoista aikomusta huijata ketään tai elää valepersoonana. Joskus elämä vaan on sellaista, että alkaa ehkä vasta keski-iässä tiedostaa, että jokin tässä minun elämässäni nyt haiskahtaa, ja sitten kun sitä alkaa penkoa, löytyykin jonkun simppelin pieneltä näyttävän ongelman alta isompi ongelmavyyhti, joka on alkanut jo lapsuudesta ja edennyt tiedostamattomana koko elämän ajan.
En myöskään usko, että olen ollut erityisen huono äiti, vaikka en tuntenutkaan syvästi omaa persoonaani ja sen haluja, vaan suoritin tietynlaista kunnollista elämää. En paras mahdollinen saati täydellinen varmasti, mutta riittävän hyvä. Lapsiin minulla on myös hyvät välit nykyisinkin, vaikka tosiaan elän hyvin erilaista elämää ja koko elämänarvot on varsin erilaiset kuin silloin, kun he olivat lapsia. Sanot että traumat hoidetaan ennen lasten tekoa - niin varmaan ihannetilanteessa, mutta jos niitä ei edes tiedosta tai ainakaan pidä niitä mitenkään vakavana ollenkaan, niin eipä sitä tule hoitoakaan etsittyä.
Itsetuntemus on rakennettava kuntoon ennen perheen perustamista. Ihmiset jotka eivät niin tee ovat kelvottomia perheen perustamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synninpäästöäkö sä meiltä haet? Elät elämäsi just niin kuin tuntuu, ei siihen meillä muilla ole mitään kommentoitavaa.
Haen näkökulmia. Miten ihmiset reagoivat. Osaan varautua siten ehkä lähipiirinkin reaktioihin?
Ap
Ehkä on hyvä miettiä, mille elämä tuntuu 12 kuukauden jälkeen? Yksin, ilman hyvää miestä ja huomaat että elämä ei olekaan samanlaista kuin nuorena sinkkuna. Uuden hyvän miehen löytäminen onkin sitten aikamoinen temppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voihan siellä aidan tuolla puolella odottaa vihreä laidun ja vapaus, mutta toisaalta joskus se ruoho ei ole vihreämpää aidan tuolla puolen.
Jos tulet katumapäälle on mies voinut jo jatkaa elämäänsä ja sinä jäät sitten ypöyksin.
Mitä vikaa ypöyksin jäämisessä?
Toki jos lapset hylkää niin on ikävää olla esim.laitoshoidossa.
Vierailija kirjoitti:
Vaimollani saattaa olla myös tuollainen ikäkriisi menossa. Lapset kasvavat vinhaa vauhtia, ja hänellä on halu kokeilla kaikkea uutta; opiskella uusi ammatti, laittaa elämä uusiksi jne.
Iskeekö jokin tällainen halu naisiin aina syksyisin?
Tuohon verrattuna miehen ostama urheiluauto ei vaikutakaan enää niin pahalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus haiskahtaa keksityltä, eli on provo. Yksi niistä monista samalta tehtailijalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voihan siellä aidan tuolla puolella odottaa vihreä laidun ja vapaus, mutta toisaalta joskus se ruoho ei ole vihreämpää aidan tuolla puolen.
Jos tulet katumapäälle on mies voinut jo jatkaa elämäänsä ja sinä jäät sitten ypöyksin.
Mitä vikaa ypöyksin jäämisessä?
Toki jos lapset hylkää niin on ikävää olla esim.laitoshoidossa.
Lapset eivät sinua arkena viihdytä. Kysy yksinäisiltä kuinka kivaa yksin eläminen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitus haiskahtaa keksityltä, eli on provo. Yksi niistä monista samalta tehtailijalta.
On provo. Ammattimainen tehtailija kyseessä. Mutta ketjun kommentit eivät suurelta osin vastanne sitä mitä lähti hakemaan.
Vierailija kirjoitti:
Mä ap sinuna eroaisin jos pärjäisin taloudellisesti yksin. Itselläni on kohta sama edessä muutaman vuoden päästä ja jos saan talousasiat kuntoon niin eroan. Yksin on kuitenkin kaikista kivointa. Saa tehdä mitä tykkää.
Olen miettinyt samaa. Kun saan paketin kuntoon ja firman mahdollisesti myytyä, pistän vaimon vaihtoon vähän uudempaan vuosimalliin. Auton vaihdoin jo :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vapaudellani tekisin, kysyi muutama.
Tässä muutama asia jotka haluaisin tehdä mutta joita en voi tehdä, koska olen mieheni kanssa:
Haluan muuttaa ekoyhteisökommuuniin ja kokeilla siellä asumista.
Haluan myös muuttaa hetkeksi isoon kaupunkiin ennen sitä. (mies ei halua kumpaakaan)Haluan uusia kokemuksia seksin saralta, haluan kokea vielä joskus järjen päästä vievää ihastusta, ja kenties polyamorisia suhteita. (pitkässä suhteessa näistä mitään ei ole eikä lupaa kokeillakaan)
Haluan luopua autosta ja ryhtyä kasvissyöjäksi. (mies nauraa näille ja ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa ensinkään)
Haluan kissan tai koiran. (mies allerginen)
Haluan ettei kukaan kyseenalaista, tyrmää tai kiellä minua toteuttamasta haaveitani.
Voi olla, että minulla on keski-iänkriisi kuten joku epäili, lähestynhän jo 50 vuotta. Mutta en haluaisi katua että jätin haaveitani tekemättä tai edes kokeilematta. Vielä kun pystyisin ne kokemaan, olen terve ja elossa.
Ap
Kakkosasunto ratkaisee isossa kaupungissa asumisen eikä ekoasumisyhteisökokeilukaan estä pysymästä parisuhteessa.
Kukaan ei kiellä sinua luopumasta autosta enkä ymmärrä, miksi annat miehen mielipiteen ruoasta vaikuttaa itseesi (olen itse vegaani, puoliso sekasyöjä).
Ne, mitä et voi tehdä, ovat lemmikin ottaminen ja luultavasti uudet rakkaudet/seksisuhteet, mutta ennen eroa voisit ihan hyvin kysyä puolisoltasi, olisiko hän halukas avaamaan suhteenne. Ja uskon, että koirien ja kissojen parissakin löytyisi vapaaehtoishommia kodin ulkopuolella.
Avoin suhde äärimmäisen harvoin toimii jos asioita piiloteltu toiselta pitkään. Avoin suhde vaatii raatorehellisyyttä. Jo fyysisen turvallisuuden vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vaimollani saattaa olla myös tuollainen ikäkriisi menossa. Lapset kasvavat vinhaa vauhtia, ja hänellä on halu kokeilla kaikkea uutta; opiskella uusi ammatti, laittaa elämä uusiksi jne.
Iskeekö jokin tällainen halu naisiin aina syksyisin?
Miksi ei saisi opiskella uutta ammattia?
Onneksi olen sinkku (vapaasta tahdosta), saan elää siten kuin haluan. Ketään "jarrumiestä" en tähän enää ota. Miksi pitäisi vetää koko elämä samalla kaavalla ja rutiinilla? En tajua. Maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia.
AP:lle rohkeutta muutoksiin! Elämäsi on omasi.
Täällä pelotellaan, ettei löydä enää hyvää miestä. Elämä voi olla hyvää yksinkin. Eihän AP:n päämäärä edes ollut löytää uutta kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimollani saattaa olla myös tuollainen ikäkriisi menossa. Lapset kasvavat vinhaa vauhtia, ja hänellä on halu kokeilla kaikkea uutta; opiskella uusi ammatti, laittaa elämä uusiksi jne.
Iskeekö jokin tällainen halu naisiin aina syksyisin?
Miksi ei saisi opiskella uutta ammattia?
Onneksi olen sinkku (vapaasta tahdosta), saan elää siten kuin haluan. Ketään "jarrumiestä" en tähän enää ota. Miksi pitäisi vetää koko elämä samalla kaavalla ja rutiinilla? En tajua. Maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia.AP:lle rohkeutta muutoksiin! Elämäsi on omasi.
Täällä pelotellaan, ettei löydä enää hyvää miestä. Elämä voi olla hyvää yksinkin. Eihän AP:n päämäärä edes ollut löytää uutta kumppania.
Kannattaa valita sellainen ammatti missä viihtyy ja kehittyy ajan kanssa. Ei sellainen tunne samalla kaavalla tai rutiinilla vetämiseltä. Vaan on antoisaa, ihan joka työpäivä.
Vähän sama, mutta kuviota vaikeuttaa miehen krooninen masennus, hän on syönyt masennuslääkkeitä opiskeluajoista asti. Pääosin ne lääkkeet toimii hyvin, hän on työelämässä ja pärjää kaikin puolin, mutta on hyvin herkkä reagoimaan kaikenlaisiin muutoksiin. Olen hänelle myös ainoa ystävä tai oikeastaan työkaveruutta syvempi ihmissuhde.
Minä haluaisin vapautta, ja koska minä en halua toista miestä tai yksinoloa erityisesti, niin periaatteessa asiat joita haluan voisivat sopia yhteen yhdessä jatkamisen kanssakin. Haluaisin vaan vähän käydä harrastuksissa, elokuvissa joskus, ravintolassa syömässä, matkoilla. Mies ei sellaisiin hömpötyksiin halua, eikä ymmärrä miksi minä haluaisin. Ensimmäinen epäilys haluun on toinen mies. Kun yritän sanoa, että ei ole siitä kyse, mieluiten menisin sinun kanssa, niin sitten vaan mököttää. Ei kiellä menemästä, mutta jos menen, mököttää ja on surullinen ja masennusoireet alkaa vahvistua niin että hänen täytyy ottaa normaalin masennuslääkkeen lisäksi vahvempaa lääkettä (ketipinor), jota hänellä on pahoja tilanteita varten. Näistä asioista ei voi keskustella, koska se menee heti siihen että häntä ahdistaa ja masentaa ja elämä alkaa tuntua tarkoituksettomalta ja oikeastaan hän haluaisi kuolla jo pois.
Niinpä minä siis, 48-vuotiaana, elän kuin kasikymppiset vanhempani, istun kotona telkkarin ääressä vaan sen ajan mitä en ole töissä. Miehestä ei ole paljoa seuraa, koska hän on sellainen autistipiirteinen introvertti, ei kauheasti puhu ylimääräistä. Mutta hän kaipaa seuraa silti, läheisyyttä ja läsnäoloa. En ole näillä näkymin eroamassa, koska pelkään oikeasti että hän tekisi itselleen jotain, mutta onhan se surullista nähdä elämän lipuvan ohitseen. Joskus jopa haaveilen siitä, että jospa hän vanhana sitten kuolisi ennen minua, niin että minä voisin vähän vielä vaikka matkustella eläkeläisenä sitten.
Alue: Aihe vapaa
Elämyshakuisuus on erittäin pysyvä temperamenttipiirre. Luulisi korkeakoulutetun sen tietävän. Ihminen voi muuttua siinä mielessä, että haluaa erilaisia elämyksiä, mutta elämyshakuisuus on ja pysyy.