Mieheni on hyvä mies, mutta haluan silti erota, koska haluan alkaa elämäni uudelleen

Vierailija kirjoitti:

Mitä vapaudellani tekisin, kysyi muutama.

Tässä muutama asia jotka haluaisin tehdä mutta joita en voi tehdä, koska olen mieheni kanssa:

Haluan muuttaa ekoyhteisökommuuniin ja kokeilla siellä asumista.

Haluan myös muuttaa hetkeksi isoon kaupunkiin ennen sitä. (mies ei halua kumpaakaan)

Haluan uusia kokemuksia seksin saralta, haluan kokea vielä joskus järjen päästä vievää ihastusta, ja kenties polyamorisia suhteita. (pitkässä suhteessa näistä mitään ei ole eikä lupaa kokeillakaan)

Haluan luopua autosta ja ryhtyä kasvissyöjäksi. (mies nauraa näille ja ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa ensinkään)

Haluan kissan tai koiran. (mies allerginen)

Haluan ettei kukaan kyseenalaista, tyrmää tai kiellä minua toteuttamasta haaveitani.

Voi olla, että minulla on keski-iänkriisi kuten joku epäili, lähestynhän jo 50 vuotta. Mutta en haluaisi katua että jätin haaveitani tekemättä tai edes kokeilematta. Vielä kun pystyisin ne kokemaan, olen terve ja elossa.

Ap

Kakkosasunto ratkaisee isossa kaupungissa asumisen eikä ekoasumisyhteisökokeilukaan estä pysymästä parisuhteessa.

Kukaan ei kiellä sinua luopumasta autosta enkä ymmärrä, miksi annat miehen mielipiteen ruoasta vaikuttaa itseesi (olen itse vegaani, puoliso sekasyöjä).

Ne, mitä et voi tehdä, ovat lemmikin ottaminen ja luultavasti uudet rakkaudet/seksisuhteet, mutta ennen eroa voisit ihan hyvin kysyä puolisoltasi, olisiko hän halukas avaamaan suhteenne. Ja uskon, että koirien ja kissojen parissakin löytyisi vapaaehtoishommia kodin ulkopuolella.

Mikä siinä oikein on, että vanhoille akoille tulee nuoruuden hullutus menokusi AINA.

Siis menokausi

Meillä on vielä alakouluikäisiä lapsia, mutta silti olemme puhuneet, että mitä sitten teemme kun lapset lentävät pesästä, sillä olla möllöttäminen ei minulle riitä. Haluan nähdä lisää maailmaa ja asua kuukaisia ulkomailla. Näistä asioista olemme keskustelleet ja tehneet jo miehen kanssa kompromisseja.

Tehkää tekin kompromisseja.

Siis mitä käytännössä et voi tehdä nyt? Siis sellaista mitä haluaisit "vapaana". Oletteko olleet sellainen pari, joka ei koskaa tee mitään ilman toista vai? Etkö voi reissata tai baareilla ollessasi parisuhteessa? Onko sinut sidottu kotiin lasten tms. Varjolla?

Olen itse naimisissa, mutta silti ei ole ikinä ollut sellaista fiilistä ettenkö olisi vapaa tekemään mitä haluan. Ei meillä avointa suhdetta ole, eikä tarvitse ollakkaan. En kuitenkaan keksi miten avioliittomme käytännössä rajoittaa minua. Olen tällä hetkellä kotona 2kk ikäisen kuopuksemme kanssa ja silti minulla on sellainen olo, että voin tehdä mitä haluan. Lapsillani on hyvä isä ja jos nyt sanoisin hänelle, että lähden viikonlopuksi vaeltamaan tunturiin, niin hän luultavasti toteaisi, että: "pumppaa maitoa sitten tarpeeksi vai haenko korviketta kaupasta?". En todellakaan osaisi oikeasti jättää näin pientä vauvaa, mutta on kiva tietää, että voisin jos haluaisin.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä jättäisi hyvää ja rakasta puolisoa jonkin oman typerän elämänkriisini takia. Minusta se olisi petos minulle omistautunutta puolisoa kohtaan ja tiedän että jossain vaiheessa tulisin järkiini ja katuisin katkerasti kun pilasin elämäni ja vanhenisin joko yksin tai todennäköisesti huonomman kumppanin kanssa ilman yhteistä historiaa, kokemuksia ja perhettä.

Hyvä puoliso on uskomattoman hieno ja onnekas asia elämässä, sellaista ei monella ole.

Mutta ei se aina ole joku pelkkä typerä elämänkriisi. Itse yritin viimeiseen asti pitää kiinni parisuhteesta, ja kävin jopa terapiassa saadakseni itseni taas sopeutumaan siihen meidän tavalliseen elämään. Uskoin siis terapiaan mennessäni, että ongelma on yhtäkkiä noussut levottomuus ja päämäärätön halu saada jotain muuta kuin on. Niin uskoi terapeuttikin alkuun, ja tilannetta käsiteltiin keski-iän kriisinä.

Mutta vähitellen alkoikin näyttää siltä, että oikeasti se aidompi minä vasta nyt keski-iässä pyrki esiin kaikenlaisten traumojen ja opittujen rajoitteiden ja ankaran äidin sisäisten äänien yms. alta. Ja se aito minä ei halunnut sellaista elämää, kuin mitä nuorempi minä olin halunnut. Alkoi tuntua yhä vahvemmin, ettei minulla ollut hajuakaan mitä halusin oikeasti, joten päätin haluta aikanaan sitä mitä kaikki muutkin näytti tekevän: mies, lapset, työura, omakotitalo, auto.. Päädyin suorittamaan keskiluokkaisuutta oikein huolella, tajuamatta edes mitään vaihtoehtoa sille. Terapian myötä hyvin erilainen minä alkoi nousta esiin, ja kyllä, sen prosessin lopputulos oli, että nykyinen ex-mieheni ja minä emme enää sopineet yhteen. Ei siinä mitään erityisen surullista ole. Molemmat on pärjänneet hyvin eron jälkeen, samoin lapset. Ja mikä olisi ollut vaihtoehto - että minun olisi pitänyt jatkaa siinä traumojen suojakuoreksi muodostetussa valepersoonassa kunnollisen keskiluokkaisen mallikansalaisen esittämistä kuolemaan asti, vain koska "ei saa erota"?

Vierailija kirjoitti:

Varaudu ainakin viettämään juhlapyhiä yksin. Tiedän just sinun kaltaisia eronneita ihmisiä ja sitten ne huulipyöreinä ihmettelevät kun aikuiset lapset eivät tule joulun viettoon jne.

Koira hieman taas rajoittaa, koska hoitopaikan saaminen jouluksi on haastavaa, mutta itse suunnittelen kyllä jouluna lähteväni jälleen reissuun.

t. Eroamassa oleva aikuisen lapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle käy niinkuin Hjallis Harkimolle. Erosi hyvästä vaimostaan ja nyt on loppuelämän yksin. Kysyi Leenaa jopa takaisin, mutta hänellä oli jo uusi.

Mistä tiedät minulle käyvän näin? Mikä on sinun motiivisi maalailla tällainen tulevaisuudennäkymä? Puhdas huoli hyvinvoinnistani? Oma kokemus? Vai omat pelkosi ja syysi jäädä omaan suhteeseesi?

Ap

No mitäpä täältä julkiselta keskustelupalstalta edes mielipiteitä kyselet, kun ne eivät sinua miellytä? Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tee miten lystäät, ei kiinnosta kivetkään. Itse vastaat kaikista valinnoistasi, ja niiden seurauksista, ei kukaan muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa jokseenkin harhaiselta tuo haluan alkaa elämäni uudelleen. 

No ei minusta. Kun katsoo ihmisiä ympärillään, niin monet on jumiutuneet samaan kuvioon jota toistavat vuodesta toiseen. Perhe ja työ. Joka viikko samanlainen, kesälomalla sitten yritetään tehdä vähän jotain muuta. Kyllä siinä joku päivä voi havahtua, varsinkin silloin kun lapset lähtee kotoa, että jotain muutakin voisi tehdä.

Totta kai näin voi käydä, mutta unelmoimisessa ja onnistuneessa toteutumisessa on yksi ero: konkretia.

Sellaiset ihmiset, jotka esimerkiksi tuossa tilanteessa tietävät mistä lähtevät ja mitä menettävät vs. tietävät mitä tavoittelevat ja mitä saavat, ovat todennäköisemmin onnistujia kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät oikeastaan tiedä mitä tulevat menettämään, ja ennen kaikkea eivät oikein edes tiedä, mitä tavoittelevat.

Ymmärrän, jos joku lähtee pitkästä perushyvästä parisuhteesta, jos on selkeät suunnitelmat, joita ei voi puolison kanssa toteuttaa. Ja senkin nippa nappa ymmärrän, jos on joku todellinen rakkaus odottamassa, jonka kanssa on täysi varmuus yhteisestä, hyvästä elämästä.

Sen sijaan varma epäonnistumisen merkki on se, jos tietää, että elämä on ns. hyvää, parisuhde on ihan hyvä eikä kumppanissa ole mitään vikaa, mutta haluaa tavoitella jotakin - jota ei oikeastaan pysty edes sanoiksi pukemaan.

"Vapaus" ei ole mikään konkreettinen asia, jota tavoitellaan (paitsi jos on rikosvanki tai suljettu johonkin muuhun laitokseen vastoin tahtoa).

90% tällaisista hyvistä ja vakaista parisuhteista lähtevistä ihmisistä, joilla on vain epämääräinen aavistus jostakin omista haluista, kova FOMO päällä tai jokin elämänkausivillitys, päätyvät tilanteeseen, jossa haikailevat takaisin ex-puolisoa noin vuoden-kahden kuluttua - kun selvisikin, että se kaivattu "vapaus" tai "oma tila" ei oikeastaan tuottanutkaan mitään sellaista lopputulosta, jota aikaisemmin haikaili.

Tämä oli hyvä kirjoitus. Sitäpaitsi, kyllähän nykyaikaisella itsenäisellä omat rahansa tienaavalla naisella on normaalissa parisuhteessa vapaus tehdä, mitä tykkää. Ap sanoo miehensä olevan hyvä, joten oletan että jokaisesta oman tahdon ilmaisusta ei tule pataan, eikä mies myöskään lukitse ap:ta kellariin töihin lähtiessään.

Ap ilmeisesti vain kuvittelee, että miehen pitäisi tehdä kaikkea hänen kanssaan, tai vähintään antaa lupa, tai ehkä jopa tehdä ap:n puolesta, tai muuten on asiat huonosti eikä vapautta önnönnöö.

Seksisuhteita lukuunottamatta kaikki nuo ap:n haaveet oli kuitenkin sellaisia, että niitä voisi aivan hyvin kokeilla esim. lomillaan. Ekokylään voi mennä auttelemaan, tarjoavat yleensä majoitusta. Kuukauden kesäloman aikana näkee kyllä jo, miten kovasti tykkää tukkaansa kampaamattomista hipeistä. Samoin suurkaupunkia voi kokeilla samalla tavalla. Ekokylässä tarvittavia taitoja voi opiskella silloin, kun ei ole loma-aika. Syödä nyt voi muutenkin mitä tykkää ja kulkea miten lystää.

Toisin sanoen, ap voisi tehdä 90 % haavelistaltaan nyt jo, mutta ei vaan viitsi, koska jotenkin mystisesti mies estää aikuista naista tekemästä omia asioitaan.

Minä tulkitsen asian niin, että vaikkei aapeen mies estä hänen autosta luopumistaan tai ruokavalion muutosta, ap haluaisi tehdä kys. asiat ilman että joku naureskelee vieressä. Olla siis vapaa tekemään mitä haluaa ilman toisen mielipiteitä ja hihittelyä. Ymmärrettävää.

Erosin vaimostani koska katsoin hänen haikailevan eksäänsä. En enää ole edes varma mikä oli totta. Hän sanoi vuosien jälkeen rakastaneensa minua,mutta eron jälkeen hänellä ja exällään oli jonkun vuoden mittainen kiihkeä suhde josta ei siitäkään mitään tullut. Itsekin olen hänen peräänsä haikaillut mutta olen käsittänyt että nykyinen tasainen arki nyksäni kanssa on parempi. En osaa sanoa onko nykyiseni kanssa kysymys ns. järkiavioliitosta, mutta toisinaan olen kaivannut sitä edellisen suhteen kiimaa. En tosin usko enää että vaihtamalla paranee kuin hetkeksi. On jo niin monesta naisesta kokemusta että tiedän sen kiihkon laantuvan puolin ja toisin ajan mittaan. Kannattaa ajatella mikä on tärkeää elämässä. Ajan myötä ihan perus seksi ja läheisyys tuntuu paremalla kuin läkähdyttävä alkuajan kiima.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon. 

Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista. 

- 106 (tuo lainattu)

Oikeasti on tosi säälittävää, jos puhtaat aistinautinnot on irtoseksiä ja vapaus baareissa juoksemista.

Mikset mennyt vaikka laskuvarjohyppykurssille, tai vapaasukellus? Noissa saa sekä vapautta, että puhtaita aistinautintoja -siis todella puhtaita, kun siihen ei liity sitä tunkkaisuutta, mitä irtoseksiin väistämättä liittyy- ja bonuksena saa kokeilla rajojaan.

Minä suosittelen extreme-lajien kokeilua kaikille elämäänsä kyllästyneille keski-ikäisille tädeille. Voitte aloittaa avantouinnista, kun se ei vaadi fyysisesti mitään ja on helppo ja halpa toteuttaa.

Sitäkin voi kokeilla, että lähtee yksinään vaikka viikoksi Karhunkierrokselle (jos ei ole kartanlukukokemusta, parasta aloittaa merkitystä reitistä). Oppii, kuka on yksinään -sehän tässä tuntuu suurin ongelma olevan, että ette tiedä, keitä olette.

Oma itse löytyy rajojaan kokeilemalla, ei persettä jakamalla.

Ja on oikeasti ihan hirveän latteaa, väsynyttä ja mielikuvituksetonta kipuilla keski-iän kriisiään baareissa juoksemalla.

-eri-

Vierailija kirjoitti:

Jos ei itse ole onnellinen, pitääkö silti jäädä ihan ok suhteeseen oman onnen kustannuksella ja miellyttääkseen toista?

Ei, mutta onhan se hyvä itsensäkin kannalta kunnolla miettiä ja ymmärtää, miksi ei ole onnellinen. Ettei kohta huomaa , ettei se ero auttanutkaan.

Minun ystäväni tuli jätetyksi juuri noin, kun lapset lähtivät kotoa, mies suunnitteli uuden elämän aloittamista. Koki , että ystäväni on esteenä sille.

Vuosien varrella tämä mies on jo kahdesti ehdottanut yhteen palaamista, kun sitä jännittävää uutta elämää ei olekaan tullut, on vaan sama vanha.

Ystäväni ei ole halunnut enää palata yhteen, kun on saanut oman elämänsä mallilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon. 

Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista. 

- 106 (tuo lainattu)

Oikeasti on tosi säälittävää, jos puhtaat aistinautinnot on irtoseksiä ja vapaus baareissa juoksemista.

Mikset mennyt vaikka laskuvarjohyppykurssille, tai vapaasukellus? Noissa saa sekä vapautta, että puhtaita aistinautintoja -siis todella puhtaita, kun siihen ei liity sitä tunkkaisuutta, mitä irtoseksiin väistämättä liittyy- ja bonuksena saa kokeilla rajojaan.

Minä suosittelen extreme-lajien kokeilua kaikille elämäänsä kyllästyneille keski-ikäisille tädeille. Voitte aloittaa avantouinnista, kun se ei vaadi fyysisesti mitään ja on helppo ja halpa toteuttaa.

Sitäkin voi kokeilla, että lähtee yksinään vaikka viikoksi Karhunkierrokselle (jos ei ole kartanlukukokemusta, parasta aloittaa merkitystä reitistä). Oppii, kuka on yksinään -sehän tässä tuntuu suurin ongelma olevan, että ette tiedä, keitä olette.

Oma itse löytyy rajojaan kokeilemalla, ei persettä jakamalla.

Ja on oikeasti ihan hirveän latteaa, väsynyttä ja mielikuvituksetonta kipuilla keski-iän kriisiään baareissa juoksemalla.

-eri-

Huh mitä tekstiä, kuulostat kamalalta ihmiseltä. Miksei niitä puhtaita aistinautintoja saa hakea sieltä mistä lystää, miksi pitää laskuvarjohypätä tai avantouida jos sellainen ei kiinnosta? Se ettet sinä tykkää baareista tai irtosuhteista ei tee niistä tykkäävää ihmistä sinua huonommaksi. Ja mistäköhän tuo traumasi kumpuaa että irtoseksi on tunkkaista? Mitä se edes tarkoittaa?

Monissa asioissa oman tekemisensä puntarointiin on hyvä käyttää mittarina ajatusta, hyväksyisinkö sen, että omalle pojalleni tai tyttärelleni tehtäisiin näin. Eli ko tapauksessa ap:n lapsen puoliso jättää hänet samanlaisen elämän uudelleen aloittamisen kaipuussa, vaikka heillä olisi hyvä suhde ja rakkautta. Miniäsi tai vävysi aloittaisi seksihurjastelunsa kommuunissa, mitäpä ajattelisit hänestä sen tempun jälkeen? Vieläkö olisi tervetullut sukuunne uudelleen jos katumus iskee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kommentoi pääasiassa ihmiset, jotka kuluttaa suurimman osan ajastaan nettipalstoilla eikä ikinä tee mitään kummempaa. Sitten kun joku muu suunnittelee tekevänsä jotain, he ampuvat idean alas kun se saa heidät tuntemaan itsensä vähän paremmiksi omassa laiskuudessaan.

Tai sitten ihmisiä jotka ihan vilpittömästi kehottavat miettimään mitä tekee. Koska ovat itse jossain elämänsä kriisissä hätäpäissään pistäneet elämänsä risaiseksi ja nyt katuvat.

Tai ihmisiä, jotka ovat nähneet sen hyvän parisuhteen arvon ja nyt puolison tuella (molemmat puolisot!) toteuttavat vapautta tehdä asioita, joista on aina haaveillut, mutta joihin ei ollut aikaa lapsiperhevaiheessa.

- Siis tämä on mahtavaa aikaa! On opeteltu soittamaan uusia instrumentteja, opiskeltu uusia kieliä ym. Harrastetaan liikuntaa yhdessä ja erikseen tai lähdetään reissuun ex tempore (ei tarvi olla kallista - vaikka hurautetaan muutaman kymmenen kilometrin päähän tutustumaan kaupunkiin, johon ei ole ennen keritty).

Pysytään nuoruudessa kiinni, kun kestitään lapsenlapsia viikonloppuina.

Sitä elämää voi "pistää risaiseksi" rikkomatta mitään. :D

Voin kuvitella näin viisikymppisenä että meillä tuo ei toimisi. Meillä mies haluaa olla vaan kotona eikä halua että minäkään menen minnekään yksin. Siksipä suunnittelen yksinäistä vanhuutta.

Ei kai sinun mieheltä lupaa tarvi kysyä , jos haluat mennä jonnekin yksin Sen kun menet

Kerrot nätisti mutta selkeästi , että nyt aiot mennä sinne ja tänne. Jos seuraa mökötystä , niin entä sitten, Anna mököttää. Normaali ihminen kyllä sopeutuu uusiin tuuliin ajan kanssa ja saattaapa lähteä lopulta mukaankin. Jos sinä muutut , miehesikin saattaa muuttua, on ehkä pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen keski-iän kriisi, haetaan takaisin menetettyä nuoruutta. Eikä sitä saa takaisin sillä, että tekee asioita joita nuoret tekevät. Moni mies lähtee nuoremman perään, hulluimmat tekee uuden lapsenkin, ja sitten koko paketti hajoaa parissa vuodessa. Tässä on vähän sama, haetaan nuoruutta joka meni jo.

En minä ainakaan mitään nuoruutta hakenut. Vaan vahvoja elämyksiä taas, harmaan ja hiljaisen sijaan. Ne sellaiset ei ole vain nuorten asioita, kaikenikäisillä on niihin oikeus. 

- 106

Miksi et sanonut miehellesi ennen lasten hankkimista että haluat elämältäsi elämyksiä ja eroat jos niitä et saa? Rehellisyys ennen perheen perustamista on hyvän ihmisen ominaisuus. Epärehellisyys taas on sitten muuta.

Ja miksei yliopistokoulutetun ihmisen älli riitä hankkimaan niitä elämyksiä ihan parisuhteessa ja lapsiperhearjessa?

Ainakin minun tuttavapiirini elämyshakuiset ovat ihan hyvin kyenneet tekemään elämyshakuisia juttuja vaikka niillä on pienet lapset. Okei, yksi äiti-ihminen lopetti laskuvarjohypyn loukkaannuttuaan, koska katsoi että pienten lasten äidillä ei ole oikeutta leikkiä hengellään, ja toisen perheen isä lopetti rallin samasta syystä.

Mutta noin muuten, kyllä se elämän harmaus ja tylsyys ihan missä hyvänsä elämänvaiheessa on tasan yhden ihmisen syytä: Sen, joka peilistä katsoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä jättäisi hyvää ja rakasta puolisoa jonkin oman typerän elämänkriisini takia. Minusta se olisi petos minulle omistautunutta puolisoa kohtaan ja tiedän että jossain vaiheessa tulisin järkiini ja katuisin katkerasti kun pilasin elämäni ja vanhenisin joko yksin tai todennäköisesti huonomman kumppanin kanssa ilman yhteistä historiaa, kokemuksia ja perhettä.

Hyvä puoliso on uskomattoman hieno ja onnekas asia elämässä, sellaista ei monella ole.

Mutta ei se aina ole joku pelkkä typerä elämänkriisi. Itse yritin viimeiseen asti pitää kiinni parisuhteesta, ja kävin jopa terapiassa saadakseni itseni taas sopeutumaan siihen meidän tavalliseen elämään. Uskoin siis terapiaan mennessäni, että ongelma on yhtäkkiä noussut levottomuus ja päämäärätön halu saada jotain muuta kuin on. Niin uskoi terapeuttikin alkuun, ja tilannetta käsiteltiin keski-iän kriisinä.

Mutta vähitellen alkoikin näyttää siltä, että oikeasti se aidompi minä vasta nyt keski-iässä pyrki esiin kaikenlaisten traumojen ja opittujen rajoitteiden ja ankaran äidin sisäisten äänien yms. alta. Ja se aito minä ei halunnut sellaista elämää, kuin mitä nuorempi minä olin halunnut. Alkoi tuntua yhä vahvemmin, ettei minulla ollut hajuakaan mitä halusin oikeasti, joten päätin haluta aikanaan sitä mitä kaikki muutkin näytti tekevän: mies, lapset, työura, omakotitalo, auto.. Päädyin suorittamaan keskiluokkaisuutta oikein huolella, tajuamatta edes mitään vaihtoehtoa sille. Terapian myötä hyvin erilainen minä alkoi nousta esiin, ja kyllä, sen prosessin lopputulos oli, että nykyinen ex-mieheni ja minä emme enää sopineet yhteen. Ei siinä mitään erityisen surullista ole. Molemmat on pärjänneet hyvin eron jälkeen, samoin lapset. Ja mikä olisi ollut vaihtoehto - että minun olisi pitänyt jatkaa siinä traumojen suojakuoreksi muodostetussa valepersoonassa kunnollisen keskiluokkaisen mallikansalaisen esittämistä kuolemaan asti, vain koska "ei saa erota"?

Traumat hoidetaan ennen lasten tekoa. Oletko ylpeä siitä että olet ollut puolisollesi ja lapsillesi valepersoona niinkuin itseäsi kuvaat? Minkälaisen mallin lapset saavat jatkoon? Eli ihmisiin ei voi luottaa koska he voivat olla kuin sinä, valepersoonia.

Vierailija kirjoitti:

Jos ap olisi mies niin täällä ehdotettaisi ratkaisuksi Tinderiä, avointa suhdetta (ainakin miehelle), poikien reissuja ja baareja.

Kun ap on nainen niin käsketään olla haihattelemasta joutavia ja keskittymään arkeen ja etsimään keinoja parantaa liittoa.

Enimmäkseen täällä on kyllä käsketty ap:ta ottamaan pää pois perseestään ja näkemään, että se voi tehdä haluamiaan juttuja ihan hyvin jo nyt. Poislukien se polyamoria. Se oli ainoa, mihin tarvitaan miehen suostumus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Itse olen myös miettinyt eroa ja kaivannut vapautta, mutta jo ennenkin eikä nyt vasta keski-ikäisenä. En nyt siis jatkuvasti, välillä ollut jopa vuosia että olen ollut tyytyväinen parisuhde-elämääni, mutta sitten on aina iskenyt pitkä kipuilujakso (kuukausien ellei jopa vuoden pituinen) että olen vaan kaivannut vapautta ja haaveillut erosta, uskaltamatta toteuttaa koska "mies on ihan hyvä mies".

Siksi haluaisin kysyä sinulta, oliko sinulla ennen tätä 5-kympin kriisiä tällaisia erohaluja aiemmin?

Kun en tiedä onko itsellänikin kyse vain keski-iänkriisistä, vai onko tämä merkki syvemmästä pitkäaikaisesta kaipuusta elää toisenlaista elämää...

t. Keski-ikäinen ohis joka myös miettii eroa

Ei mulla kauheasti ollut. Keskityin niin elämäni suorittamiseen niin työelämässä kuin perhe-elämässäkin, että en ikinä pysähtynyt edes miettimään haluaisinko parisuhteen osalta jotain muuta. Se toimi hyvin niin kauan, kuin oli koko ajan jotain projektia ja menoa päällä, sain siitä työelämästä ja ruuhkavuosielämästä sitä kaipaamaani "voimakkaamman elämisen tuntua".

Pysähdys tuli vasta, kun tosiaan jäätiin siihen ihan kaksistaan ja enää ei ollut mitään isompia juttuja mitä tavoitellakaan. Silloin vasta tajuttiin, kuinka erilaisia luonteita ollaan, jos nyt ihan pysähdytään kohtaamaan toisemme kunnolla eikä vaan pyöritetä ruuhkavuosirumbaa aamusta iltaan. Kaikki haaveemme oli myös ihan toisilleen vastakkaisia. Mies olisi halunnut yksinkertaisempaan elämään maalle, kun kerran etätyötäkin voidaan tehdä, minun haaveissani oli taas ulkomaille muutto ja uudet uramahdollisuudet. Sitten nämä kun moni täällä sanoo, että mitä se puoliso estää menemästä ja tekemästä yksin. No ei se mun kiltti ex ainakaan olisi estänyt. Hän vaan tuli suunnattoman surulliseksi siitä, että en halunnutkaan istua kotona hänen kanssa kaiket illat hyggeilemässä. Jos olisin sanonut, että mulla nyt on kumminkin oikeus mennä yksin matkoille ja ulkomaankomennukselle ja ties minne, niin hän olisi kärsinyt siitä valtavasti. Parempi oli molemmille, että todettiin että on kasvettu erilleen ja on parempi erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein noin 44-vuotiaana keski-iän kriisissä. Lähdin, koska halusin olla vapaa ja yksin. Miehessä ei mitään vikaa, mutta hän halusi sitä tavallista elämää kuin siihenkin asti, kun taas minulla alkoi lasten lähdettyä uusi nuoruus, halusin juhlia, halusin käydä joka paikassa, matkustella, olla vapaa ja villi. 

Nyt ikää 49 ja miltä tilanne näyttää nyt? No, olihan siinä pari ihan pirun hauskaa vuotta, sitä ei voi kieltää. Hauskoja baari-iltoja, upeita seksikokemuksia, upeita matkoja jotka oli jotain ihan muuta kuin ne perhelomat Kanarialla (mm. reppureissasin Perussa yms). Mutta pahus kun se "viidenkympin villitys" olikin ohimenevä. Parin-kolmen vuoden päästä tajusin ettei minua kiinnostakaan enää se vapaus ja meneminen, että se on itse asiassa aika uuvuttavaa. Nykyisin elän yksin sellaista samanlaista kotielämää, josta lähdin eron kautta karkuun. Kaduttaako? Joskus, hetkittäin, kyllä. Mutta tehty mikä tehty, tämä nyt meni näin, ja miehellä on jo uusi, se ovi ei ole enää avoinna. Ihan tyytyväinen olen näin yksinkin elellessä, mutta kieltämättä, olisinpa ymmärtänyt silloin, että kyseessä ei ole mikään aito syvempi halu erilaiseen elämään vaan keski-iän kriisin tai "viidenkympin villityksen" oireilu, joka menee ohi.

Mun on todella, todella vaikea ymmärtää keski-ikäisiä ihmisiä, jotka janoaa kännäämistä baareissa ja seksikokemuksia pintapuolisten tuttujen kanssa. Etenkin tämä baarien ihannointi kummastuttaa. Ällöttävä ajatuskin joku räkäinen baari tässä iässä - ihan tarpeeksi joutuu sietämään kännisiä julkisissa.

Samoin ihmetyttää kauhea hinku tutustua uusiin ihmisiin - ihan kuin tuolla jossain olisi joku upea noutopöytä täynnä paljon fantastisempia ihmisiä kuin on aiemmin tuntenut.

Joo, ymmärrän, että elämätöntä elämää voi olla, mutta nuo asiat on niin pintaa ja ällöttävää, että tulee kyllä jotenkin vaikutelma, ettei asiat ole hyvin, jos niitä tavoittelee. Tai on jotenkin vähän tyhjäpää tai lapsellinen, kun haluaa elää yhtä pinnallista kiiltoa etsien kuin 25-vuotiaana.

Melko ylimielinen asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tykkäävät eri asioista kuin sinä. Minä muuten itse ajattelin myös noin ikävuodet 27-40, että kyllä on minun baareilut ja sellaiset jäänyt opiskeluaikaan, eikä kiinnosta yhtään enää. Mutta niin se vaan alkoikin kiinnostaa uudestaan. Eikä siinä minusta edelleenkään, vaikka nyt ei enää kiinnosta, ole mitään vikaa tai pinnallista. Se on ihan laillista toimintaa, mistä jotkut jossain elämänvaiheissa tykkää, ja se heille sallittakoon. 

Pinnallista kiiltoa? Ei, aistinautinnot ei ole sitä, eikä vapaudentunne. Niitä joskus ihminen voi kaivata, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa, eikä ihminen ole sen takia jotenkin tyhjäpää tai lapsellinen. Itse asiassa joskus noiden liioiteltu kaipaaminen voi olla vastalause aiemmalle liian vähän lapsellisuudelle. Itse esim. olin sellainen henkinen etsijä, todella vakavamielinen, perhe-elämässäni kaikin puolin "kunnollinen" ja säntillinen kaikessa mitä tein. Kukaan ei varmasti olisi sanonut että olen tyhjäpää tai lapsellinen. Enkä sellaiseksi muuttunut silloinkaan, kun halusin kokea vielä kerran enemmän puhtaita aistillisia nautintoja ja vapautta vastuista. 

- 106 (tuo lainattu)

No edelleenkin pään sekoittaminen alkoholilla ja oksentelu jossain ratikkapysäkillä 45-v:nä, kun ei muuten voi pitää hauskaa, ei ole mitään kypsän ihmisen kivaa aistinautintoa, vaan todella ällöä pakenemista. Ihan eri asia kuin hyvä ruoka, fyysiset ilot jne. Aistinautinto vetää pää ja vatsa vähän sekaisin haisevassa baarissa, mennä lakanoihin jonkun randomin kanssa, joka voi olla ties mitä, ja sitten potea krapulaa? Pinnallista ja tyhjäpäistä se on tässä iässä. Mikä ihme siinä on hienoa ja arvokasta?

Luonnollista nuorena olla holtiton ja paeta sekoittamalla päätä, mutta ei enää. Ellei ole jäänyt tyhjäpääksi ja itsekunnioitus kehittymättä.

Sama niissä pinnallisissa deittailukuvioissa - pintaa se vaan on, niin mikä siinä vielä jaksaa niin kauheasti innostaa vanhempana, kun ihminen on jo enemmän arvokkuutta kaipaava? Miksi joku ehdoin tahdoin tekee elämästään pinnallista ja itsetuhoista vanhempana, kun nuoruus jo sitä oli ihan riittämiin?

Kyllä nämä baarikävijät ja sarjadeittailijat vaan näyttäytyy niin hirveän lapsellisina. Juuri todistin viikonloppuna noin 60-v. ihan normaalin näköistä naista, joka yrjösi runsaasti kaupungin pääkadulla. Persvako näkyi 10 cm. Kaveri, samanlainen 60-v. nainen, istui jalkakäytävällä odottamassa. Siinä sitä aisti-iloa. En ole koskaan nähnyt mitään säälittävämpää itsetuhoa.

T. Vapaa nainen

Baarissa käyminen = yrjöämistä ja persvaon näyttelemistä?? Olen  lähdössä viikonloppuna yksin kaupunkilomalle ja aion todellakin käydä myös baareissa. Niin kävin kesälomallakin, useita kertoja. Koskaan en juonut kerralla enempää kuin yhden juoman. Saatoin käydä päivällä yhdellä ennen lounasta, sen jälkeen söin lounasta joko ravintolassa tai huoneistossani, sitten iltakävelyllä join Aperol Spritzin tai skumppaa tai viiniä, jonka jälkeen päivälliselle. Sen jälkeen en enää jäänyt kaupungille.

Nykyisin ei tule käytyä baareissa siksi, ettei niitä ole täällä, missä asun. Lähimpään on reilut 3 km ja se on juuri sen tyyppinen baari, mihin ei todellakaan huvita mennä. Jos asuisin Helsingissä niin voisin hyvin kuvitella käyväni keskustan baareissa esimerkiksi töistä palatessani.

eri