Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1330)
Vierailija kirjoitti:
Olen mies. Joku varmaan kutsuisi minua puhumattomaksi, vaikka en näe tätä joko-tai asiana vaan jatkumona, jolle jokainen ihminen asettuu. Jokainen puhuu asioitaan eri verran. Puhumisen määrä voi myös vaihdella, koska me kaikki muutumme ajan kanssa johonkin suuntaan.
Koen, että minun ei olisi vaikea puhua parisuhteessani, jos saisin kokemuksen, että minua kuunnellaan, minua ei tuomita, eikä syytellä. Kun olen koittanut joskus kipeistä asioistani puhua, niin vaimo ei ole ymmärtänyt, miten toista ihmistä kuunnellaan kunnioittavasti.
Tulkitsen, että hän haluaa nähdä rinnallaan vahvan ihmisen, jolla menee hyvin. Jos puheeni kertoo joskus toisenlaista tarinaa ja menee syviin vesiin, niin joudun sitten kärsimään puhumisen seurauksista tuomion. En siis voi vapaasti ilmaista sisäistä maailmaani tässä parisuhteessa. En halua myöskään päättää parisuhdetta, koska en tahdo jäädä yksinkään enkä myöskään vaihtaa.
Uskon, että moni "puhumattomasta miehestä" kärsivä nainen on sokea omalle henkiselle väkivallalleen. Mies on vaiennettu, eikä hän voi sanoa sitä, koska siitä seuraisi syyttelyä, riitelyä, tuomitsemista ja emotionaalista hylkäämistä.
Tiedän, että tämä viesti tulee saamaan mammoilta runsaasti alapeukkuja. Ette te oikeasti halua kuulla, mitä mies ajattelee.
Meillä sama, mutta toisin päin, eli minä naisena en enää puhu, koska mies harrastaa henkistä väkivaltaa, mitätöi ja haastaa riitaa. parempi kun en enää sano mitään niin sopu säilyy.
Eikä kyllä enää kiinnosta puhuakaan mistään, ja mies pitää puhumisesta huolen ihan itsekseen. Ei meillä hiljaista ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No toi on klassinen miesten ongelma tässä miesten kehittämässä toksisessa maailmassa jossa mies "ei saa" itkeä ja näyttää tunteitaan. Miehet ovat muutenkin aivoiltaan enemmän tunnereaktiivisia joten olisi enemmän kuin suotavaa koko maailman kannalta että miehet kasvatettaisiin hahmottamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä lapsesta pitäen. Ei näyttäisi maailmakaan näin surkealta dystopialta.
Mitä mieheesi tulee, laita hänet terapiaan tai eroa. Ihan oikeasti. Jos jatkat tuota suhdetta noin niin se vie vain sinun energiasi ja aikasi joka on paljon arvokkaampaa kuin toinen joka ei voi tehdä omille toksisille käyttäytymismalleilleen mitään.
siis tosi toksi toksi toksi, auts töks töks!
Vierailija kirjoitti:
Puhuminen ja ongelmien ratkaiseminen on valinta, oma valinta on myös halu sitoutua suhteeseen ja halu olla läheinen ja selvittää asiat, halu ymmärtää myös toisen näkökulma ja tarpeita.
Puhumattomuus on valinta juuri nyt tässä hetkessä, suhteessa puolisoon, riippumatta selityksistä (lapsuus, äiti, isä, ahdistuneisuus), se tarkoittaa, minä määrän, mistä puhutaan ja mistä ei, minä määrän, mitä kehitetään ja muutetaan ja mitä ei, minä elän oma mielen mukaan piittaamatta muista.
Parisuhteessa puhumattoman kanssa kannattaisi tehdä lista asioista, missä se puhumaton määrä kaiken yksin ja missä sä joustat ja teet hänen puolesta ja sitten katsoa onko jotakin, joka on myös yhteinen päätös vai ei.
Puhumaton halua sitä mitä halua ja piste ja silloin kuin hän halua. Syvä itsekeskeisyys on mennä lähisuhteeseen puhumattomaksi, ihmiseksi joka ei panosta.
Vuorovaikutuksen laatu on myös aikuisen oma valinta, se on joko molempia huomioon ottava dialogi, tai sanelu, miten asiat on ja miten minun mielen mukaan asiat menevät ja piste, tai toisen kritisointi, halventaminen tai kaasuvaloitus.
Sanelun, kaasuvaloituksen ja mykkäkoulun tavoite on sama, kaikki minun mielen mukaan, minulle ja piste.
Se, ettei suhteessa puhuta, harvoin varmaan tarkoittaa mitään mykkäkoulua. Voi olla, että se joka ei juuri puhu on jo niin alistettu ja jyrätty, ettei enää ole sanoja. Mutta kyllä silloinkin vielä voi pahemmat riidat välttääkseen olla välillä ihan sanallisesti "samaa" mieltä ja myönnellä. Eikä se toinen osapuoli välttämättä edes halua, että kumppani tuo omia ajatuksiaan esiin, koska niillä ei ole mitään arvoa. Hyvä vaan kun ymmärtää pitää suunsa kiinni ja vain kuunnella.
Parisuhde, jossa ei käsitellä mitään erimielisyyksiä, kuolee pois. Mahdottomuus. Ei tarvitse vatvoa asioita vaan ihan rauhallinen, vastavuoroinen keskustelu riittää. Elämä ei ole aina pelkkää iloa ja juhlaa, vaikeat asiat pitää pystyä puhumaan yhdessä läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko se "puhumattomuus" sitä ettei jaksa kuulla loputonta ryöpytystä omasta vajavaisuudestaan?
Tämä. Ehkäpä kukaan ei jaksa kuunnella vuositolkulla sitä nalkuttamista, huutamista, arvostelua ja muuta väheksyvää käytöstä. Kun ei mikään kelpaa niin parempi olla hiljaa. Nimim. tiedän mistä puhun ja olen todella väsynyt.
Ja tätä harrastaa miehet ihan yhtä paljon, ellei enemmänkin, vaikka tämäkin vain naisten viaksi lasketaan.
No eihän mies nalkuta vaan puhuu asiaa. No kyllä todellakin nalkuttaa ja huutaa ja osaa arvostellakin ja mollata ja väheksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parisuhde, jossa ei käsitellä mitään erimielisyyksiä, kuolee pois. Mahdottomuus. Ei tarvitse vatvoa asioita vaan ihan rauhallinen, vastavuoroinen keskustelu riittää. Elämä ei ole aina pelkkää iloa ja juhlaa, vaikeat asiat pitää pystyä puhumaan yhdessä läpi.
Entä jos se toinen ei kykene rauhalliseen jutteluun? Aina alkaa karjuminen ja huutaminen tai käveleminen pois tilanteesta? Juttele siinä sitten rauhallisesti itseksesi. Kyllä siinä vuosien saatossa oppii olemaan hiljaa ja elämään omaa elämäänsä. Antamatta sen toisen enää enempää pilata omaa elämää.
N 65
Vierailija kirjoitti:
Puhuminen ja keskustelu ovat kaksi eri asiaa ja tämä tuntuu monessa parisuhteessa unohtuvan, etenkin siltä puheliaammalta sukupuolelta. Harvoin tapaa puheliasta ihmistä, joka olisi edes välttävä keskustelija.
Taaskin yleistys, että nainen on se "puheliaampi sukupuoli", eikä osaa keskustella. Olisi oikeampaa sanoa, että tuo asia unohtuu siltä puheliaammalta OSApuolelta.
Minä tunnen paljonkin miehiä, jotka on varsinaisia suupaltteja. Aina äänessä, mutta mitään järkevää ei suusta tule ulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mies, joka ei nykyään jaksa kauheasti puhua. Ärsyttää se vatvominen, kun ei se johda mihinkään tai mikään muutu kuitenkaan. Ja sitä paitsi, jos kertoisin mitä oikeasti ajattelen ja tunnen, siitähän vasta riita tulisi. Lisäksi jos kerron mitä mieltä olen ja mikä on pielessä, vaimolla on pakottava tarve perustella juurta jaksaen miksi olen väärässä ja hän on oikeassa. En halua tuhlata niihin keskusteluihin aikaa, on paljon muutakin tekemistä. Parempi hommailla omia juttuja ja vaimon omiaan niin arki rullaa, pysyy sopu yllä ja perhe kasassa. Tällä on menty jo yli 20 vuotta ja ei valittamista.
Minut puhumaton mies ajoi hulluuden partaalle. Erosin. Välillä kadun, olisiko hänestä sittenkin ollut ihanaksi kumppaniksi. Hän oli hyvä mies. Mutta ei olisi ollut minulle kumppaniksi, harmi vaan, toivottavasti uudelle kumppanille opettelee puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, joka ei nykyään jaksa kauheasti puhua. Ärsyttää se vatvominen, kun ei se johda mihinkään tai mikään muutu kuitenkaan. Ja sitä paitsi, jos kertoisin mitä oikeasti ajattelen ja tunnen, siitähän vasta riita tulisi. Lisäksi jos kerron mitä mieltä olen ja mikä on pielessä, vaimolla on pakottava tarve perustella juurta jaksaen miksi olen väärässä ja hän on oikeassa. En halua tuhlata niihin keskusteluihin aikaa, on paljon muutakin tekemistä. Parempi hommailla omia juttuja ja vaimon omiaan niin arki rullaa, pysyy sopu yllä ja perhe kasassa. Tällä on menty jo yli 20 vuotta ja ei valittamista.
Täysin sama fiilis tuosta etten jaksa puhua, paitsi että olen nainen eikä yhteisiä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Parempi pitää mölyt mahassa, ei ne asiat märehtimällä parane. Sen tieädn kokemuksesta, että jos omia heikkouksia alkaa paljastamaan, niin ne tulee tikarina selkään silloin kun toinen haluaa riidellä.
Onpa lapsellinen asenne. Ei avioliitto ole mikään sota, että kumpi voittaa, mies vai nainen. Yhdessä ja samassa veneessä ollaan tiiminä, ja jos sitä ei ymmärrä, niin ihan todella huono juttu.
Puoliso ei ole vihollinen vaan henkilö, joka nimenomaan tukee kun toinen on heikoimmillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko se "puhumattomuus" sitä ettei jaksa kuulla loputonta ryöpytystä omasta vajavaisuudestaan?
Tämä. Ehkäpä kukaan ei jaksa kuunnella vuositolkulla sitä nalkuttamista, huutamista, arvostelua ja muuta väheksyvää käytöstä. Kun ei mikään kelpaa niin parempi olla hiljaa. Nimim. tiedän mistä puhun ja olen todella väsynyt.
Vaihtoehtona on myös erota, Eropäätöksen voi itsekin tehdä eikä odottaa toisen aloitetta. Jospa molemmat ovat toisiinsa kyllästyneet tai pettyneet, mutta odotetaan toisen aloitteen tekoa eropäätöksestä.
Joskus jos olen ollut puhumaton missä tahansa ihmissuhteessa: luottamuspula. En luota siihen että kertomani käsitellään kunnioittavasti, tai hellävaraisesti jos on jotain arkaluonteista. Joskus en luota edes siihen että se ei leviä eteenpäin. Tai en luota että toinen kuuntelee tai muistaa mitä puhun.
Jos parisuhteessa ollut tästä kyse niin eroonhan se tietysti johtanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuminen ja ongelmien ratkaiseminen on valinta, oma valinta on myös halu sitoutua suhteeseen ja halu olla läheinen ja selvittää asiat, halu ymmärtää myös toisen näkökulma ja tarpeita.
Puhumattomuus on valinta juuri nyt tässä hetkessä, suhteessa puolisoon, riippumatta selityksistä (lapsuus, äiti, isä, ahdistuneisuus), se tarkoittaa, minä määrän, mistä puhutaan ja mistä ei, minä määrän, mitä kehitetään ja muutetaan ja mitä ei, minä elän oma mielen mukaan piittaamatta muista.
Parisuhteessa puhumattoman kanssa kannattaisi tehdä lista asioista, missä se puhumaton määrä kaiken yksin ja missä sä joustat ja teet hänen puolesta ja sitten katsoa onko jotakin, joka on myös yhteinen päätös vai ei.
Puhumaton halua sitä mitä halua ja piste ja silloin kuin hän halua. Syvä itsekeskeisyys on mennä lähisuhteeseen puhumattomaksi, ihmiseksi joka ei panosta.
Vuorovaikutuksen laatu on myös aikuisen oma valinta, se on joko molempia huomioon ottava dialogi, tai sanelu, miten asiat on ja miten minun mielen mukaan asiat menevät ja piste, tai toisen kritisointi, halventaminen tai kaasuvaloitus.
Sanelun, kaasuvaloituksen ja mykkäkoulun tavoite on sama, kaikki minun mielen mukaan, minulle ja piste.
Se, ettei suhteessa puhuta, harvoin varmaan tarkoittaa mitään mykkäkoulua. Voi olla, että se joka ei juuri puhu on jo niin alistettu ja jyrätty, ettei enää ole sanoja. Mutta kyllä silloinkin vielä voi pahemmat riidat välttääkseen olla välillä ihan sanallisesti "samaa" mieltä ja myönnellä. Eikä se toinen osapuoli välttämättä edes halua, että kumppani tuo omia ajatuksiaan esiin, koska niillä ei ole mitään arvoa. Hyvä vaan kun ymmärtää pitää suunsa kiinni ja vain kuunnella.
Voi että kun surullista :(
Usein nämä juontaa lapsuudesta ja kodin huonoista esimerkeistä ja toksisesta kommunikaatiosta. Jos tahtoa on, asiat voi korjaantua, mutta asioiden eteen täytyy tehdä töitä.
Toivoisin että miehetkin uskaltautuisivat kertomaan, että kokevat itsensä alistetuksi ja jyrätyksi. Nainen ei välttämättä tajua jos tätä ei sanoita. Pikemminkin naisen riitely johtuu siitä, et yrittää saada miehestään edes jotain reaktiota. Toisen hiljaisuus koetaan vihana, mitä se voi joskus ollakin.
Olen iloinen että oma mieheni uskalsi olla mies ja sanoa, että koki etten oikeasti kuuntele häntä. Tietenkin hirveää aluksi ja kiistin, koska luulin olevani hyvä kuuntelija ja luuline, että mies haluaa vain erota heti, mutta sitten nöyrryin kuuntelemaan ja nyt liittomme on paras ikinä <3
Jotta ihminen kehittyy, se vaatii sekä tahtoa että kärsimystä kun tulee kipeitä asioita itsestä esiin. Ei tilanne ole vain naisen vika, ei ole vain miehen vika, vaan molempien pitää haluta kasvaa ja muuttaa toimintamallejaan. Avoimuutta enemmän, luuloja omassa päässä vähemmän.
Jos kokee olevansa jyrätty mutta jää suhteeseen on epäreilu niin itseään kuin toistakin kohtaan. Hyvä aviokumppani tuo epäkohtia kunnioittavasti esiin, minä-viestillä.
Tsemppiä ja rakkautta kaikille!
Melko varmasti tuo puhumaton ihminen on vain henkilö joka halluaa miettiä asiaa hieman ennenkuin vastaa eikä möläyttää mitä sylki sattuu suuhun tuomaan. Jos malttaisit odottaa hänen vastaustaan niin vastaus saattaisi olla ihan fiksu.
Joskus puhumattomuus on keskustelutaidon puutetta, joskus vallankäyttöä, joskus seurausta huonoista kokemuksista. Kannattaisi lempeästi koittaa selvittää, mistä puhumattomuudessa on kyse.
Puhumattomuus on oire siitä, että toinen ei kuuntele.
Miksi puhua, jos sillä ei ole mitään merkitystä?
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuus on oire siitä, että toinen ei kuuntele.
Miksi puhua, jos sillä ei ole mitään merkitystä?
Voisiko yrittää saada sitä toista kuuntelemaan? Onko muita ideoita kuin käyttää sanoja?
Itse otin mieheni toisesta Euroopan maasta, ihan mahdotonta oli tutustuminenkin suomalaisiin kun keskustelua ei osata pitää yllä enkä sitä jaksa yksinkään kannatella. Ei ole meillä miehen kanssa puhumattomuuden ongelmaa, eikä vaikeuksia ilmaista tunteita.
Minä sanoin miehelle että koska ei minulle puhu ongelmista jotka oli pakko selvittää (tai muuten lähden kävelemään kun en niistä yli pääse), niin ainoa vaihtoehto on pariterapia. Terapian tulos oli se, että mies osaa puhua vähän enemmän nykyään. Ja minun puoleltani taas että jos ikinä vastaava tilanne tulee niin lähden kävelemään, koska sellaista käytöstä en toista kertaa hyväksy, edes minkään puhumisen avulla, enkä aivan varmasti toista kertaa kerjää keskustelua ongelmista. Esimerkkinä miten terapia auttoi pikkuasioihin voisin kertoa että joskus jos kysyn jotain ja hän ei yksinkertaisesti vastaa niin sanon että haloo kuulitko ja hän on vastannut että miettii vielä vastausta. Ennen suutuin koska luulin että se ei vaan viitsi edes vastata ja saatoin lähteä huoneesta vaikka.