Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1330)
Puhumattomuus on henkistä väkivaltaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No toi on klassinen miesten ongelma tässä miesten kehittämässä toksisessa maailmassa jossa mies "ei saa" itkeä ja näyttää tunteitaan. Miehet ovat muutenkin aivoiltaan enemmän tunnereaktiivisia joten olisi enemmän kuin suotavaa koko maailman kannalta että miehet kasvatettaisiin hahmottamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä lapsesta pitäen. Ei näyttäisi maailmakaan näin surkealta dystopialta.
Mitä mieheesi tulee, laita hänet terapiaan tai eroa. Ihan oikeasti. Jos jatkat tuota suhdetta noin niin se vie vain sinun energiasi ja aikasi joka on paljon arvokkaampaa kuin toinen joka ei voi tehdä omille toksisille käyttäytymismalleilleen mitään.
Onko tosiaan miehen ongelma? Kun näitä kirjoituksia lukee, niin tuntuu olevan naisten ongelma. Miksi muuten aina sanotaan, että pitää miehen mennä terapiaan? Voisiko ongelma olla naisessa? Yritetään aina muuttaa toista. Jospa puhumaton osapuoli olisikin nainen, niin tuskin sitä vatvottaisi täällä .......
Juuri eilen miesystävän kanssa käytiin ihan rakentaa keskustelua asiasta jossa hän sanoi ettei ole oppinut puhumaan edes lapsuudessa ja kokee olevansa jotenkin riittämätön kun ei ole taitoa / kykyä keskustella.
On kuitenkin edistynyt suhteemme aikana asiassa ja kun itse muistan antaa tilaa / aikaa riittävästi niin kyllä me ihan vaikeistakin asioita on lopulta saatu avoimesti keskusteltua yllättävän hyvin.
Itse yritän antaa positiivista 'palautetta' aina kun mahdollista sekä kannustaa keskusteluun ihan mistä aiheesta tahansa kun olen huomannut että ne vaikeat asiat kuoriutuvat alta silloin melkein huomaamatta. On myös tärkeää sanoittaa oma puhe tyyliin miten minä koen asiat ettei tule syyttävä olo toiselle joka jo valmiiksi kipuilee asian kanssa.
Koska toinen loukkaantuu ja lähtee tunneiksi karkuun. Kaikki asiat jää selvittämättä ja se jätetty tulee hylätyksi aina uudestaan, oppii olemaan hiljaa ja yksin.
Keskusteleminen pitää opetella yhdessä. En minäkään sitä lapsuudenkodissa oppinut. Meillä piti olla hiljaa se ainutkin hetki kun yhdessä ilta-ateriaa syötiin.
Vanhempien keskustelu oli keskinäistä vittuilua tai jonkun ulkopuolisen syyttelyä. Se jätti jäljet. He siirsivät lapsuudenkotiensa sodanjälkiset traumat edelleen.
Siihen kaatuivat myös lasten avioliitot tällä vuosituhannella. Sama ongelma lasten entisillä puolisoillakin.
Onneksi seyraava sukupolvi osaa paremmin kun on erikseen yritetty opettaa toimivan vuorovaikutuksen merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee jatkuva puhuminen paljon enemmän kuin hiljaisuus. Parasta yhteistä parisuhdetekemistä on seksi, köllöttely, ruoanlaitto, saunominen, lukeminen tai luonnossa käveleminen.
Niin minustakin, mutta mitään edellä mainittuja ei tapahdu puhumattomassa suhteessa ikävä kyllä. Naisena olet vain, koti/kokkiorjan roolissa, jonka kanssa kiva jakaa elämisen kulut puoliksi. Mies runkkaa por*olle ja nukkuu haisevans eri huoneessa omassa järkyttävässä sotkussaan (ei siivoa, eikä suostu että siivoojat menevät siivoamaan hänen huoneensa). Suomalaiset miehet ovat laiskoja, itsekkäitä, pikkuvauvoja, jotka ei osaa muuta ku kuluttaa po**oa ja runkata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mies ja aikaisemmassa parisuhteessani tulin puhumattomaksi. Silloinen puolisoni otti omasta mielestään vaikeat asiat esille syyttäen ja narisevalla äänellä. Ja kun ne oli läpikotaisin käsitelty, asia ei jäänyt siihen, vaan niitä edelleen vatvottiin ja pyöritettiin loputtomasti. Todella puuduttavaa. Asiatkin olivat usein umpityperiä - esimerkiksi joku sukulaiseni oli sanonut jotain jossain yhteydessä ja sitten hän analysoi loputtomiin mitä sillä oli tarkoitettu, ja usein hänen lopputulemansa oli pahin mahdollinen tulkinta minkä kyseisestä lausunnosta oli mahdollista tehdä, kuten että kyseinen henkilö oli halunnut loukata häntä. Puolisoni sai jotain tyydytystä vanhojen asioiden jauhamisesta, tai sitten hänellä oli siihen joku määrittelemätön sisäinen pakko. Ennen pitkää hän ymmärsi että en halunnut kuunnella mokomaa valitusta ja vetäydyin jollain tekosyyllä tilanteesta kun valitus alkoi. Niinpä hän teki ovelasti niin että aloitti keskustelun jollain arkisella aiheella ja sitten aihe hivuttautui valitukseen.
Parisuhteen päättymisessä puhumattomuus oli varmasti yksi suuri syy. Olin tuolloin nuori ja kokematon, ja yritin olla ymmärtäväinen ja pitkämielinen aviomies joka tukee puolisoaan vaikeiden asioiden edessä. Mietin jälkeen päin että olisiko suhde päässyt myrkyttymään tälle tasolle jos olisin jo varhaisessa vaiheessa ottanut tiukan linjan ja sanonut että nyt loppuu se valitus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee jatkuva puhuminen paljon enemmän kuin hiljaisuus. Parasta yhteistä parisuhdetekemistä on seksi, köllöttely, ruoanlaitto, saunominen, lukeminen tai luonnossa käveleminen.
Niin minustakin, mutta mitään edellä mainittuja ei tapahdu puhumattomassa suhteessa ikävä kyllä. Naisena olet vain, koti/kokkiorjan roolissa, jonka kanssa kiva jakaa elämisen kulut puoliksi. Mies runkkaa por*olle ja nukkuu haisevans eri huoneessa omassa järkyttävässä sotkussaan (ei siivoa, eikä suostu että siivoojat menevät siivoamaan hänen huoneensa). Suomalaiset miehet ovat laiskoja, itsekkäitä, pikkuvauvoja, jotka ei osaa muuta ku kuluttaa po**oa ja runkata.
Miksi olet tuossa suhteessa? Huh huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhden parisuhteen lopetin kun puoliso loukkaantui ja suuttui aina kun yritin keskustella. Kaikki oli syytäni olin kuulemma hankala ja vaikea ihminen. Esimerkiksi kun vaadin asioiden keskustelua yhdessä eikä vain että mies päättää yksin mitä esimerkiksi tehdään yhteisellä lomalla tai millainen sohva ostetaan. En ole nalkuttaja, heitä tunnen useita joille mies on lähinnä komenneltava palvelija. Haluan vain tasa-arvoa. Kaikkien kanssa sitä ei tule vaikka löisi 10 vuotta päätään seinään ja yrittäisi.
Vierailija kirjoitti:
.
Eikö sulla ole mitään muuta sanottavaa???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossei mistään asioista jutella ( huom huom. ei tarvitse riidellä, voi jutella ) - niin syntyy oletuksia, luuloja ja epäilyksiä. Kukaan ei voi toisen ajatuksia lukea, siksi ne pitää sanoa ääneen... tai kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Juuri näin. Missään parisuhdeoppaassa tai neuvoissa ei oteta tätä asiaa esille. On vain yksi oikea tapa: puhuminen. Miksi näin? Pitääkö toista osapuolta miellyttääkseen aina puhua? Ja jos mies puhuu jostain häntä vaivaavasta asiasta, niin se kääntyy aina lopulta miestä vastaan. Toiset puhuu, toiset tekee.
Ongelmana on usein se, että molemmat ovat valmiiksi defensiivisiä. Siilipuolustus menossa, ei silloin voi kohdata toista aidosti kuunnellen.
Molemmilla on tarve tulla ymmärretyksi, ja kommunikaatiota pitäisi opetella sellaiseksi, että molemmat voivat kokea olevansa ymmärrettyjä. Parisuhdekurssilla opetellaan ns, peilaamista. Sovitaan kumpi puhuu ja kumpi peilaa. Esimerkki meidän muinoisesta keskustelusta:
Mies: Minusta tuntuu ettet kuuntele ollenkaan.
Minä: Sanot siis että olen huono vaimo!
Mies: Ei, vaan sanoin että Minusta tuntuu ettet kuuntele ollenkaan.
Minä: Ahaa, sanoit siis että Sinusta tuntuu etten kuuntele ollenkaan. Mitä voisin tehdä, että sinusta tuntuisi että kuuntelen?
Mies: Toivoisin että olisit hiljaa niin kauan kunnes saan asiani loppuun.
Minä: Täh, en saisi siis korjata asiavirheitäsi kesken kaiken?
Mies: Ei vaan sanoin, et toivoisin että olisit hiljaa niin kauan kunnes saan asiani loppuun.
Minä: Toivoisit siis että olisin hiljaa niin kauan kunnes saan asiani loppuun. Tulee olemaan vaikeaa mutta voin koittaa yrittää!
Se vaan on niin, että toisen sanat kääntää helposti omassa päässään aivan vääriksi. On hirvittävän vaikeaa karistaa omat ennakkoajatukset ja tulkinnat ja koittaa vain keskittyä siihen, mitä toinen OIKEASTI sanoi. Me ollaan tätä opeteltu monta vuotta, ja nyt jo aika hyvin päästään jyvälle siitä, mitä toinen oikeasti sanoo ja tarkoittaa.
Ei anneta periksi vaan yritetään edes haluta ymmärtää sitä kumppania.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni jotenkin pelkää, että tulee riitaa ja huutoa eikä siksi uskalla ottaa mitään puheeksi tai kertoa omaa mielipidettään vaikka kysyttäisiin. Todella moni asia voidaan kuitenkin yleensä sopia ihan ilman riitelyä ja mekkalaa. Se mistä luulet ja kuvittelet toisen suuttuvan, voikin olla toiselle vaan "ahaa, noh tehdään sitten niin" tyyppinen kevyempi asia.
Paljon enemmän tulee ihmissuhteissa ongelmia, jossei mistään puhuta - koska niinkuin joku jo sanoi, silloin syntyy liikaa epäilyksiä ja luuloja, ei saa tietää mitä toinen oikeasti ajattelee.
Meillä taas ongelma, että mies ilmiselvästi haluaisi että kerron sille kaiken mitä ajattelen itse mutta ei vastavuoroisesti kerro itse mitään, ei edes kysyttäessä juuri vastaa kunnolla. Käsitin asian tilan tässä muutama vuosi sitten, meni vuosia ennenkuin hahmotin miten me oikein kommunikoidaan: minä kerroin kaiken oman kuulumisen, mies ei mitään.
Tämä ottanut niin paljon päähän, että aloin samanlaiseksi. Joten nyt kumpikaan meistä ei puhu eikä jaa mitään.
Miestä asia selvästi ärsyttää suunnattomasti mutta ei silti voi aloittaa sitä keskustelua. Omasta mielestään kaikki vika tässä suhteessa johtuu minusta, ei hänestä missään nimessä. Joten odottelen. Tulee joko ero tai parannus tilanteeseen, kumpikin sopii minulle. Takana 14v yhteistä taivalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen erittäin ekstrovertti ja puhelias nainen, joka on täysin lakannut puhumasta nykyisessä parisuhteessaan. Emme siis puhu käytännössä mitään. On päiviä, ettei yhtään sanaa vaihdeta.
Pääosin syynä on, että en haluaisi olla suhteessa, mutta eroamisesta tulisi hankaluuksia esim. kotieläinten suhteen. En jaksa kuunnella mieheni juttuja, koska ne ovat pitkiä, ikävystyttäviä monologeja. Hänellä on myös kuulovamma, joten joudun toistamaan kaiken useaan kertaan, enkä jaksa sellaista. Toivoisin, että mies ottaisi eron ja hoitaisi myös eläinasiat, ettei minun tarvitsisi. Itsekästä? Todellakin. En pidä itseäni tämän tarinan sankarina.
N50
Jos ette puhu, ette saa myöskään olettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuminen ja ongelmien ratkaiseminen on valinta, oma valinta on myös halu sitoutua suhteeseen ja halu olla läheinen ja selvittää asiat, halu ymmärtää myös toisen näkökulma ja tarpeita.
Puhumattomuus on valinta juuri nyt tässä hetkessä, suhteessa puolisoon, riippumatta selityksistä (lapsuus, äiti, isä, ahdistuneisuus), se tarkoittaa, minä määrän, mistä puhutaan ja mistä ei, minä määrän, mitä kehitetään ja muutetaan ja mitä ei, minä elän oma mielen mukaan piittaamatta muista.
Parisuhteessa puhumattoman kanssa kannattaisi tehdä lista asioista, missä se puhumaton määrä kaiken yksin ja missä sä joustat ja teet hänen puolesta ja sitten katsoa onko jotakin, joka on myös yhteinen päätös vai ei.
Puhumaton halua sitä mitä halua ja piste ja silloin kuin hän halua. Syvä itsekeskeisyys on mennä lähisuhteeseen puhumattomaksi, ihmiseksi joka ei panosta.
Vuorovaikutuksen laatu on myös aikuisen oma valinta, se on joko molempia huomioon ottava dialogi, tai sanelu, miten asiat on ja miten minun mielen mukaan asiat menevät ja piste, tai toisen kritisointi, halventaminen tai kaasuvaloitus.
Sanelun, kaasuvaloituksen ja mykkäkoulun tavoite on sama, kaikki minun mielen mukaan, minulle ja piste.
Se, ettei suhteessa puhuta, harvoin varmaan tarkoittaa mitään mykkäkoulua. Voi olla, että se joka ei juuri puhu on jo niin alistettu ja jyrätty, ettei enää ole sanoja. Mutta kyllä silloinkin vielä voi pahemmat riidat välttääkseen olla välillä ihan sanallisesti "samaa" mieltä ja myönnellä. Eikä se toinen osapuoli välttämättä edes halua, että kumppani tuo omia ajatuksiaan esiin, koska niillä ei ole mitään arvoa. Hyvä vaan kun ymmärtää pitää suunsa kiinni ja vain kuunnella.
Joo voi olla noin joissain suhteissa, mutta et voi sanoa että "harvoin tarkoittaa mykkäkoulua". Tai että tuo sun teoria olisi se yleisin skenaario.
On myös sellaista puhumattomuutta jossa toinen ei puhu koska oikeesti mököttää tai haluaa kostaa jotain ja nauttii kun toinen hermostuu siihen puhumattomuuteen.
Ex-siippa oletti, että kyllähän mä nyt ihan itsestään ymmärrän tehdä asioita joita hän toivoo ja olla sellainen kuin hän haluaa, vaikken niistä toiveista mitään tiennyt, eikä ne tullut itsestään mieleeni. Jos asioista olisi keskusteltu, olisin toiveista saanut tietää ja olisin voinut monia niistä toteuttaa, mutta kun ei niistä puhuttu, niin eihän ne itsestään tapahtuneet. Sitten siippa vielä mielessään minuun pettyi, kun en älynnyt tehdä jotain mistä en tiennyt.
Ei tosiaan kannata olettaa ja luulla, vaan jutella yhdessä asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Niinhän se on. Se puhumaton on kykenemätön puhumaan. Minä taas olen kykenemätön olemaan yhdessä puhumattoman kanssa.
Sinä et voi muuttaa miestäsi. Miehesi voi haluta itse muuttua ja työstää itseään. Miehet kuitenkin harvemmin tekevät niin, koska ottavat kärsimyksen jotenkin välttämättömänä osana elämää.
Sinä voit vaikuttaa itseesi ja siihen, miten annat itseäsi kohdella ja mihin vedät rajat. Missä kohtaa tulee se kohta, kun sinusta tuntuu liian pahalta ja että asiat revitään sinun selkänahastasi ja kestämisestäsi.
Näen asian niin, että Ap:n on parasta etsiä ongelmia omasta käyttäytymisestään, eikä miehen. Koska ainoastaan itseään voi muuttaa.
Miten Ap esittää asiat?, miten Ap reagoi asioihin?, kokeeko Ap olevansa aina oikeassa?, kokeeko Ap itse omasta mielestään olevansa itse hyvä keskustelija?
Voiko ja kannattaako miehen yrittää keskustella Ap:n kanssa? Keskustellaanko aina siitä mistä Ap haluaa keskustella? Tyrmääkö Ap miehen ajatukset, tunteet ja ideat? Tehdäänkö aina niinkuin Ap haluaa?
Lisäksi on huomattava, että mikään sanoma ei kulje vain sanojen kautta.
Entinen mieheni syytti minua puhumattomuudesta. Mutta kun kerroin tunteistani, toiveistani ja ajatuksistani, hän väheksyi, lyttäsi, syyllisti, raivostui. Jos haluaa toisen puhuvan, pitää itse osata kuunnella ja ottaa vastaan niitä asioita.
Juuri näin. Missään parisuhdeoppaassa tai neuvoissa ei oteta tätä asiaa esille. On vain yksi oikea tapa: puhuminen. Miksi näin? Pitääkö toista osapuolta miellyttääkseen aina puhua? Ja jos mies puhuu jostain häntä vaivaavasta asiasta, niin se kääntyy aina lopulta miestä vastaan. Toiset puhuu, toiset tekee.