Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

>jos olisin jo varhaisessa vaiheessa ottanut tiukan linjan ja sanonut että nyt loppuu se valitus<

Ei kaikki puhuminen ja asioiden analysointi ole valittamista. Sen minkä toinen kokee olevan valittamista, voikin toinen kokea olevan yhteenkuuluvuutta ja jakamista.

Minä puhun paljonkin vaimon kanssa. Joskus saan sanan johonkin väliin  sovitettua. Koko aika yritän kuitenkin lisää. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä taas ongelma, että mies ilmiselvästi haluaisi että kerron sille kaiken mitä ajattelen itse mutta ei vastavuoroisesti kerro itse mitään, ei edes kysyttäessä juuri vastaa kunnolla. Käsitin asian tilan tässä muutama vuosi sitten, meni vuosia ennenkuin hahmotin miten me oikein kommunikoidaan: minä kerroin kaiken oman kuulumisen, mies ei mitään.

Tämä ottanut niin paljon päähän, että aloin samanlaiseksi. Joten nyt kumpikaan meistä ei puhu eikä jaa mitään. 

Miestä asia selvästi ärsyttää suunnattomasti mutta ei silti voi aloittaa sitä keskustelua. Omasta mielestään kaikki vika tässä suhteessa johtuu minusta, ei hänestä missään nimessä. Joten odottelen. Tulee joko ero tai parannus tilanteeseen, kumpikin sopii minulle. Takana 14v yhteistä taivalta. 

Mikset voi aloittaa sitä keskustelua? No, tietenkin jos eroaminen on parempi kuin yrittäminen niin mikäs siinä. Ylpeys on ihan tavallinen syy eroon.

Minä ainakin olisin hyvin tyytyväinen jos akka olis edes joskus hiljaa

Sitä on puhumista ja sitten on puhumista. Liian moni ajattelee tätä nyt vissiin vaan äänen suusta päästämisenä ihan mistä vaan aiheesta. Uskoisin kuitenkin, että enemmän on kyse kahden ( tai useamman ) henkilön parisuhteessa asioiden jakamisesta ja yhdessä niistä sopimisesta.

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

Olen pohtinut miesten ja naisten eroja biologian kannalta. Hedelmöityksessä munasolu antaa X kromosomin. Mies antaa siemennesteessä X kromosomin tai Y kromosomin. Syntyvä lapsi on joko XX tai XY. 

Näin ollen nainen on XX ja mies XY. Kummalla mahtaa olla taipumus puhua enemmän. 

Mies on tasapainoisempi, koska miehillä on X ja Y kromosomi. 

Minä olen nainen eli XX. Kommentoija, en Ap. 

Puhumattomuus voi olla itsetuntemuksen puutetta? 

Puhumattomuus on väkivaltaa. Piste. Kyllä parisuhteessa pitää pystyä puhumaan. Jos ongelmista ei voi puhua, parisuhde on jo ohi. Jokaisen pitää työstää itseään, ei riitä että ajattelee että tämmöinen mä vaan oon. Tai jos tyydyt siihen, älä mene parisuhteeseen ja pilaamaan jonkun toisenkin elämää omalla käytökselläsi. Sen sijaan että yrittää loputtomasti ymmärtää ja löytää toisen käytökselle, pitäisi vaatia että toinen työstää omat ongelmansa. Toista ei voi muuttaa tai ”parantaa”, se on jokaisen omalla vastuulla.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus voi olla itsetuntemuksen puutetta? 

Ei, vaan juuri päinvastoin. En jaksa jauhaa yksinkertaisia, päivänselviä asioita. Kyllä se itsetuntemuksen puute on sillä jauhajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Olet selvästikin "tunneihminen", koska asioista puhuminen tuo pahaa oloa. Et vaan hyväksy sitä. Pidätkö tunteita jotenkin hävettävinä? Tähän hieman viittaa se, että olet rakentanut rationaalisuudesta itsellesi suojakuoren, johon on helppo vedota, ja jolla sen toisen osapuolen voi leimata epärationaaliseksi, mikäli hän haluaa asioita tunnetasolla käsitellä.

Tällainen järkähtämätön omaan rationaaliseen ja fatalistiseen ajatteluun jämähtäminen voi tietysti toimia omana suojakuorena ja keinona elää elämänsä läpi kohtaamatta ahdistavia asioita ja koskaan vapautumasta niistä. Ja samalla ylimielisesti pitää asioista (ja tunteista) puhumista heikkoutena ja naisten hömpötyksenä.

Mutta entäpä se toinen osapuoli? Oletko ajatellut, että hänelle se tunteista puhuminen voisi olla elintärkeää ja ainut keino päästä eteenpäin? Eikö häntä tarvitse ajatella? Eikö hänen elämällään ja onnellisuudellaan ole väliä?

Näin miehenä tunnistan tällaisen ajattelun itsestäni nuorena. Olin itsekäs, en ollut valmis kohtaamaan toista ihmistä, omia tunteitani ja virheitäni enkä niiden käsittelystä aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut tärkeää parisuhteessa meidän molempien onnellisuuden ja parisuhteen tulevaisuuden vuoksi. 

Olisiko aika kasvaa?

Terveisin keskeneräinen mies.

Annapa esimerkkejä mitkä ovat teidän parisuhteessa asioita, joita et voi nostaa esiin ja joista et voi puhua?

Esim. Meillä minua välillä ärsyttää, että miehellä ei ole kavereita ja hän juo sen yhden tai kaksi sohvalla perheen kanssa. Mies ei näe tässä ongelmaa. Hän juo keskimäärin kerran tai pari viikossa tällä tavoin. Jo yhden oluen jälkeen huomaan hänen tavastaan puhua, että olut meni kyllä päähän. Silti emme varsinaisesti puhu asiasta, mutta kun hän menee jääkaapille sanon, että ota vichy.

Toinen ärsyttävä piirre on se, että lääkäriin hän ei mene vaikka tarvetta olisi. On kaikenlaista kremppaa.

Mieheni puhuu ja paljon,  mutta ei minun kanssani. Koko ajan on puhelin korvalla ja on niin hirveästi asiaa ja puhuu kaikesta mahdollisesta. Minun kanssani ei mistään muusta kuin kaataa ikävät asiat päälleni tyyliin kun silloin 30 v sitten ensimmäisessä työpaikassa oli sitä ja tätä. Jos minä puhun tuollaisia niin sanoo heti että mitä niitä iän ikuisia muistelee tai nykyisiäkään.

Ei puhu moneen päivään yhtään mitään eikä kuuntele minua ollenkaan. Kun sanon kuinka pahalta tuntuu puhumattomuus ja kuuntemattomuus on haukkuu minua ja on heti ottamassa eroa. Nykyään ei enää kun olen sanonut sen itse ottavani.

Väittää että ei ole mitään puhuttavaa ja suuttuu kun sanon että puhut vain muiden kanssa ja juuri sitä mitä minäkin haluaisin puhua.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olisin hyvin tyytyväinen jos akka olis edes joskus hiljaa

Mikset vaan ota eroa? Akka voisi ilahtua.

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Kokeilin tuota tekniikkaa eikä se toiminut. Toinen osapuoli sanoi silti, että hänestä se on syyttelyä, kun kerron, miltä minusta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Olet selvästikin "tunneihminen", koska asioista puhuminen tuo pahaa oloa. Et vaan hyväksy sitä. Pidätkö tunteita jotenkin hävettävinä? Tähän hieman viittaa se, että olet rakentanut rationaalisuudesta itsellesi suojakuoren, johon on helppo vedota, ja jolla sen toisen osapuolen voi leimata epärationaaliseksi, mikäli hän haluaa asioita tunnetasolla käsitellä.

 

Tällainen järkähtämätön omaan rationaaliseen ja fatalistiseen ajatteluun jämähtäminen voi tietysti toimia omana suojakuorena ja keinona elää elämänsä läpi kohtaamatta ahdistavia asioita ja koskaan vapautumasta niistä. Ja samalla ylimielisesti pitää asioista (ja tunteista) puhumista heikkoutena ja naisten hömpötyksenä.

 

Mutta entäpä se toinen osapuoli? Oletko ajatellut, että hänelle se tunteista puhuminen voisi olla elintärkeää ja ainut keino päästä eteenpäin? Eikö häntä tarvitse ajatella? Eikö hänen elämällään ja onnellisuudellaan ole väliä?

 

Näin miehenä tunnistan tällaisen ajattelun itsestäni nuorena. Olin itsekäs, en ollut valmis kohtaamaan toista ihmistä, omia tunteitani ja virheitäni enkä niiden käsittelystä aiheutuvaa kipua, vaikka se olisi ollut tärkeää parisuhteessa meidän molempien onnellisuuden ja parisuhteen tulevaisuuden vuoksi. 

 

Olisiko aika kasvaa?

 

Terveisin keskeneräinen mies.

Hint ti sinä olet.

Miten voi kokea henkistä yhteyttä tai mitään yhteyttä toisen kanssa jos ei tiedä tai kiinnosta mitä sen kumppanin päässä liikkuu? Omituinen toistuva ajatus myös  tässä keskustelussa on, että puhuminen ja sen toivominen liittyy riitelyyn tai johtaa siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

Olen pohtinut miesten ja naisten eroja biologian kannalta. Hedelmöityksessä munasolu antaa X kromosomin. Mies antaa siemennesteessä X kromosomin tai Y kromosomin. Syntyvä lapsi on joko XX tai XY. 

Näin ollen nainen on XX ja mies XY. Kummalla mahtaa olla taipumus puhua enemmän. 

Mies on tasapainoisempi, koska miehillä on X ja Y kromosomi. 

Minä olen nainen eli XX. Kommentoija, en Ap. 

Molemmat prosessoi asioita omalla tavallaan.  Jos parisuhde on tärkeä sovittelet,  jos ei,  niin eroat. Yksinkertaista. Kun useimmiten käy kumminkin niin, että maailman hienoimmasta miehestä tulee pian maailman ällöin äijä,  ja maailman ihanimmasta naisesta maailman viheliäisin narttu. 😂😂

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on väkivaltaa. Piste. Kyllä parisuhteessa pitää pystyä puhumaan. Jos ongelmista ei voi puhua, parisuhde on jo ohi. Jokaisen pitää työstää itseään, ei riitä että ajattelee että tämmöinen mä vaan oon. Tai jos tyydyt siihen, älä mene parisuhteeseen ja pilaamaan jonkun toisenkin elämää omalla käytökselläsi. Sen sijaan että yrittää loputtomasti ymmärtää ja löytää toisen käytökselle, pitäisi vaatia että toinen työstää omat ongelmansa. Toista ei voi muuttaa tai ”parantaa”, se on jokaisen omalla vastuulla.

Yhtälailla puhumaan vaatiminen on väkivaltaa. 

Työstä ensin itsesi ennenkuin alat työstää toista, jos ymmärrät mitä sillä tarkoitetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on väkivaltaa. Piste. Kyllä parisuhteessa pitää pystyä puhumaan. Jos ongelmista ei voi puhua, parisuhde on jo ohi. Jokaisen pitää työstää itseään, ei riitä että ajattelee että tämmöinen mä vaan oon. Tai jos tyydyt siihen, älä mene parisuhteeseen ja pilaamaan jonkun toisenkin elämää omalla käytökselläsi. Sen sijaan että yrittää loputtomasti ymmärtää ja löytää toisen käytökselle, pitäisi vaatia että toinen työstää omat ongelmansa. Toista ei voi muuttaa tai ”parantaa”, se on jokaisen omalla vastuulla.

Yhtälailla puhumaan vaatiminen on väkivaltaa. 

Työstä ensin itsesi ennenkuin alat työstää toista, jos ymmärrät mitä sillä tarkoitetaan.

Puhumaton ei sovi suhteeseen ihmisen kanssa, joka toivoo suhteelta henkistä läheisyyttä ja toimivaa kumppanuutta. Silloin on parempi erota. Suhde puhumattoman kanssa on lähinnä seksisuhde, ei muuta, useimmiten näin. Eli bare minimum suhde nykytermein. 

Siis apua miten ankeita suhteita joillakin on... Oikeesti otan osaa jos ette millään saa yhdessä lähdettyä purkamaan tätä puhuminen-puhumattomuus akselin jumia. 

Mun lapsuudenperhe oli äidin luona tätä "sun pitäs osata lukea mun ajatuksia tai ennakoida miten tulen reagoimaan ja jos et sitä tee tai epäonnistut niin mökötän ja vastaan kaikkeen ettei oo mitään". Ja isän luona sitten kaikki räiskyi vailla suodattimia päin näköä perheenjäsenten kesken. Kummassakaan ei osattu puhua.

Luojan kiitos mulla on mies, jonka kanssa on vuosien aikana opittu puhumaan. Meillä minä olin se hiljaisuuteen vetäytyjä ja kipeitä asioita välttelevä, mies semmonen jyrä. Kumpikin on tullut paljon vastaan toista, ja joutunut nimenomaan omia toimintamalleja tarkastelemaan tosi kriittisesti. Nyt meillä on kyky puhua mistä vaan, ja silti säilyy molemmilla turvallinen ja huomioitu olo.