Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Olen mies. Joku varmaan kutsuisi minua puhumattomaksi, vaikka en näe tätä joko-tai asiana vaan jatkumona, jolle jokainen ihminen asettuu. Jokainen puhuu asioitaan eri verran. Puhumisen määrä voi myös vaihdella, koska me kaikki muutumme ajan kanssa johonkin suuntaan.

 

Koen, että minun ei olisi vaikea puhua parisuhteessani, jos saisin kokemuksen, että minua kuunnellaan, minua ei tuomita, eikä syytellä. Kun olen koittanut joskus kipeistä asioistani puhua, niin vaimo ei ole ymmärtänyt, miten toista ihmistä kuunnellaan kunnioittavasti.

 

Tulkitsen, että hän haluaa nähdä rinnallaan vahvan ihmisen, jolla menee hyvin. Jos puheeni kertoo joskus toisenlaista tarinaa ja menee syviin vesiin, niin joudun sitten kärsimään puhumisen seurauksista tuomion. En siis voi vapaasti ilmaista sisäistä maailmaani tässä parisuhteessa. En halua myöskään päättää parisuhdetta, koska en tahdo jäädä yksinkään enkä myöskään vaihtaa.

 

Uskon, että moni "puhumattomasta miehestä" kärsivä nainen on sokea omalle henkiselle väkivallalleen. Mies on vaiennettu, eikä hän voi sanoa sitä, koska siitä seuraisi syyttelyä, riitelyä, tuomitsemista ja emotionaalista hylkäämistä.

 

Tiedän, että tämä viesti tulee saamaan mammoilta runsaasti alapeukkuja. Ette te oikeasti halua kuulla, mitä mies ajattelee.

Tunnistan mistä kirjoitat, koska olen sivusta nähnyt sekä epäkypsiä naisia parisuhteessa että epäkypsiä miehiä parisuhteessa. Joillakin ihmisillä toisten ihmisten dominointi menee aivan liian pitkälle.

Tiedän naisen, jonka mielestä aina olisi pitänyt "keskustella" enemmän lähipiirinsä kanssa, mutta hän ei ole koskaan ollut pisaraakaan reilu keskustelija ketään kohtaan oikein missään mielessä. Ei ihme, ettei ihmisiä kiinnosta keskustella sellaisten kanssa, jotka seuraavassa hetkessä pettävät luottamuksen, vääristelevät, juoruilevat, valehtelevat, tai haluavat vain manipuloida, syytellä, haastaa riitaa.

Puhuminen ja ongelmien ratkaiseminen on valinta, oma valinta on myös halu sitoutua suhteeseen ja halu olla läheinen ja selvittää asiat, halu ymmärtää myös toisen näkökulma ja tarpeita.

Puhumattomuus on valinta juuri nyt tässä hetkessä, suhteessa puolisoon, riippumatta selityksistä (lapsuus, äiti, isä, ahdistuneisuus), se tarkoittaa, minä määrän, mistä puhutaan ja mistä ei, minä määrän, mitä kehitetään ja muutetaan ja mitä ei, minä elän oma mielen mukaan piittaamatta muista.

Parisuhteessa puhumattoman kanssa kannattaisi tehdä lista asioista, missä se puhumaton määrä kaiken yksin ja missä sä joustat ja teet hänen puolesta ja sitten katsoa onko jotakin, joka on myös yhteinen päätös vai ei.

Puhumaton halua sitä mitä halua ja piste ja silloin kuin hän halua. Syvä itsekeskeisyys on mennä lähisuhteeseen puhumattomaksi, ihmiseksi joka ei panosta.

Vuorovaikutuksen laatu on myös aikuisen oma valinta, se on joko molempia huomioon ottava dialogi, tai sanelu, miten asiat on ja miten minun mielen mukaan asiat menevät ja piste, tai toisen kritisointi, halventaminen tai kaasuvaloitus.

Sanelun, kaasuvaloituksen ja mykkäkoulun tavoite on sama, kaikki minun mielen mukaan, minulle ja piste.

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ja ongelmien ratkaiseminen on valinta, oma valinta on myös halu sitoutua suhteeseen ja halu olla läheinen ja selvittää asiat, halu ymmärtää myös toisen näkökulma ja tarpeita.

Puhumattomuus on valinta juuri nyt tässä hetkessä, suhteessa puolisoon, riippumatta selityksistä (lapsuus, äiti, isä, ahdistuneisuus), se tarkoittaa, minä määrän, mistä puhutaan ja mistä ei, minä määrän, mitä kehitetään ja muutetaan ja mitä ei, minä elän oma mielen mukaan piittaamatta muista.

Parisuhteessa puhumattoman kanssa kannattaisi tehdä lista asioista, missä se puhumaton määrä kaiken yksin ja missä sä joustat ja teet hänen puolesta ja sitten katsoa onko jotakin, joka on myös yhteinen päätös vai ei.

Puhumaton halua sitä mitä halua ja piste ja silloin kuin hän halua. Syvä itsekeskeisyys on mennä lähisuhteeseen puhumattomaksi, ihmiseksi joka ei panosta.

 

Vuorovaikutuksen laatu on myös aikuisen oma valinta, se on joko molempia huomioon ottava dialogi, tai sanelu, miten asiat on ja miten minun mielen mukaan asiat menevät ja piste, tai toisen kritisointi, halventaminen tai kaasuvaloitus.

 

Sanelun, kaasuvaloituksen ja mykkäkoulun tavoite on sama, kaikki minun mielen mukaan, minulle ja piste.

100% tämä

Olen nainen, joka ei puhu. Aina kun yritän, minut vaiennetaan. Saan kuulla "mutta kun sinä aina" tai "marttyyi" tai jotain muuta vastaavaa. 

Tai sitten toinen puhuu koko ajan päälle, keskeyttää. En jaksa yrittää loputtomasti. 

Nimim. Eron partaalla kyllästyneenä

Vierailija kirjoitti:

Onko se "puhumattomuus" sitä ettei jaksa kuulla loputonta ryöpytystä omasta vajavaisuudestaan?

Tämä. Ehkäpä kukaan ei jaksa kuunnella vuositolkulla sitä nalkuttamista, huutamista, arvostelua ja muuta väheksyvää käytöstä. Kun ei mikään kelpaa niin parempi olla hiljaa. Nimim. tiedän mistä puhun ja olen todella väsynyt.

Ehkä se mies on erityisen herkkä ja puhuminen tekee liian kipeää eikä osaa sanoittaa ajatuksiaan. Tai sitten on kotoa opittu mykkäkoulumalli.

Inhoan turhaa draamaa ja "asioiden selvittelyä" ja kaikkein eniten vihaan juoruilua. Minä haluan vain elää rauhassa. Onneksi mieheni on samanlainen, vaikka välillä hän puhuu pälättää liikaa. Maailmassa on liikaa puhetta. 

N55

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Joo mutta sitten sanotaan, että aina vaan sinä, sinä. Ja että miksi et koskaan puhu minusta vaan aina puhutaan siitä, miltä SINUSTA tuntuu. 

Terapeutithan sanoo aina, että täytyy puhua minä muodossa, mutta sitten sekin ärsyttää toista. 

Itse en puhu enää sen takia, että minua väheksytään aina ja jyrätään vaikka olisin ollut  oikeassa.  Ja toisaalta olen menettänyt kunnioitukseni puolisoa kohtaan hänen käytöksensä takia ja en enää välitä puhua, enkä yrittää korjata mitään. Ihan sama, minä elän omaa elämääni, eläkööt hän omaansa.  En enää jaksa riidellä joka turhanpäiväisestä asiasta, riidelkööt puoliso keskenään jos haluaa aina ja joka asiasta tapella. Mua ei kiinnosta. Puoliso onnistuu haastamaan riitaa, vaikka oltaisiin asiasta samaa mieltä. Rauha säilyy vain silloin, kun en puhu mitään. Jos olen jostakin erimieltä se on jo ihan kuolemansynti ja samaa mieltäkin oleminen on väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Kai sinä tajuat, että monessa suhteessa hiljaisuus vaan humisee tuossa vaiheessa. Ei puhumaton ihminen ala puhua sillä, että toinen on hiljaa. Ap on osoittanut halua kuunnella.

No ei se puhumaton ala puhua silloinkaan, kun toinen on äänessä.

Jos on tilaa puhua, puhuminen on sentään mahdollista.

Itse en juurikaan kerro asioitani, koska en koe toisen olevan niistä kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies. Joku varmaan kutsuisi minua puhumattomaksi, vaikka en näe tätä joko-tai asiana vaan jatkumona, jolle jokainen ihminen asettuu. Jokainen puhuu asioitaan eri verran. Puhumisen määrä voi myös vaihdella, koska me kaikki muutumme ajan kanssa johonkin suuntaan.

 

Koen, että minun ei olisi vaikea puhua parisuhteessani, jos saisin kokemuksen, että minua kuunnellaan, minua ei tuomita, eikä syytellä. Kun olen koittanut joskus kipeistä asioistani puhua, niin vaimo ei ole ymmärtänyt, miten toista ihmistä kuunnellaan kunnioittavasti.

 

Tulkitsen, että hän haluaa nähdä rinnallaan vahvan ihmisen, jolla menee hyvin. Jos puheeni kertoo joskus toisenlaista tarinaa ja menee syviin vesiin, niin joudun sitten kärsimään puhumisen seurauksista tuomion. En siis voi vapaasti ilmaista sisäistä maailmaani tässä parisuhteessa. En halua myöskään päättää parisuhdetta, koska en tahdo jäädä yksinkään enkä myöskään vaihtaa.

 

Uskon, että moni "puhumattomasta miehestä" kärsivä nainen on sokea omalle henkiselle väkivallalleen. Mies on vaiennettu, eikä hän voi sanoa sitä, koska siitä seuraisi syyttelyä, riitelyä, tuomitsemista ja emotionaalista hylkäämistä.

 

Tiedän, että tämä viesti tulee saamaan mammoilta runsaasti alapeukkuja. Ette te oikeasti halua kuulla, mitä mies ajattelee.

Ne alapeukut saisit siitä, että yleistit naiset tuollaisiksi. Oikeasti tämä ei ole sukupuolikysymys.

Puhuminen ja keskustelu ovat kaksi eri asiaa ja tämä tuntuu monessa parisuhteessa unohtuvan, etenkin siltä puheliaammalta sukupuolelta. Harvoin tapaa puheliasta ihmistä, joka olisi edes välttävä keskustelija.

Nainen yrittää oman aikansa puhua ja mies tulkitsee saen nalkuttamiseksi. 

Kun nainen on yrittänyt pitkään ottaa epäkohtia puheeksi tuloksetta, vaikeneminen tarkoittaa sitä, ettei hän enää jaksa tai halua yrittää korjata suhdetta. Vaikeneminen on merkki siitä, että henkinen irtaantuminen kumppanista on jo alkanut. 

Tähän voi mennä pitkä aika ja varsinkin tuohon irtaantumiseen, jonka mies tulkitsee hyväksi parisuhteessa. Ei travitse enää keskustella mistään ja arki sujuu omiin hommiinsa keskittyen. Nainen kokee, että hänen sanoillaan ei ole mitään merkitystä kumppanille. Jos pyynnöt, toiveet tai paha olo on sivuutettu toistuvasti, puhuminen tuntuu täysin turhalta energianhukalta.

Nainen tekee tätä eroa yksin pitkäänkin parisuhteessa ja kun se on tehty ilmoittaa miehelle erosta, joka tulee miehelle aivan liian usein yllätyksenä. Siinä vaiheessa on jo aivan liian myöhäistä yrittää alkaa puhumaan. Päätös on jo tehty ja pitkä puhumattomuus on sinetöinyt sen.

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ja keskustelu ovat kaksi eri asiaa ja tämä tuntuu monessa parisuhteessa unohtuvan, etenkin siltä puheliaammalta sukupuolelta. Harvoin tapaa puheliasta ihmistä, joka olisi edes välttävä keskustelija.

Totta. Mun mies on puhuja. Puhua pälpättää omia asioitaan mulle. Kun yritän kertoa omia asioitani, hän on hetken hiljaa, ei juurikaan kommentoi, ja alkaa pälpättää taas omiaan. En koe, että minulla olisi tilaa puhua tai että minua kuultaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se "puhumattomuus" sitä ettei jaksa kuulla loputonta ryöpytystä omasta vajavaisuudestaan?

Tämä. Ehkäpä kukaan ei jaksa kuunnella vuositolkulla sitä nalkuttamista, huutamista, arvostelua ja muuta väheksyvää käytöstä. Kun ei mikään kelpaa niin parempi olla hiljaa. Nimim. tiedän mistä puhun ja olen todella väsynyt.

Lopullinen lähtö ei ollut "puhumattomuutta" siinä mielessä, että se olisi aiheuttanut eron. 

Vaikeneminen oli seurausta kymmenen vuoden emotionaalisesta hylkäämisestä.

Kun ihminen jätetään yksin sairauden, arjen ja henkisen uupumuksen kanssa, jossain vaiheessa aivot ja keho tajuavat, että energian käyttäminen kuolleelle suhteelle on vaarallista omalle terveydelle. Lähtö ja puhumattomuus olivat suojamekanismeja, joilla hän pelasti itsensä ja luultavasti myös lapset.

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ja keskustelu ovat kaksi eri asiaa ja tämä tuntuu monessa parisuhteessa unohtuvan, etenkin siltä puheliaammalta sukupuolelta. Harvoin tapaa puheliasta ihmistä, joka olisi edes välttävä keskustelija.

Ja puheliaampi sukupuoli on siis mies.  Miehet ovat kovempia puhumaan, kovaäänisempiä ja myös kovempia juoruamaan, vaikka nämä piirteet alkeellisissa yhdyskunnissa on tyypillisesti projisoitu naisiin.  

Harmillista lukea edelleen näkemyksiä, joita on varmaan ihmiskunnassa pitkät pätkät koettu. Kommenteissa vilisee teemat: Älä puhu, opettele olemaan kyselemättä, puhumaton on idiootti, puhuva on idiootti jne jne jne. 

Kiteytettynä; ihmisen yksi kommunikointi keino on puhuminen, sen lisäksi ihmisellä on luontainen tarve tulla ymmärretyksi, nähdyksi ja kuulluksi. Puhumattomuus ei ole kommunikointia.

Näissä asioissa näyttelee yleensä kaksi asiaa yhtä aikaa; ihminen joka ei puhu, joka kokee riittämättömyyttä ja hänen kumppaninsa, joka yrittää puhua, mutta kokee ahdistusta toisen puhumattomuudesta. 

Puhumaton omaa opittuja selviytymismalleja: kunhan olen hiljaa ja mahdollisimman näkymätön, pysyn suojassa. Parisuhde on oiva "alusta" aktivoimaan tämän mallin. Puhuva kumppani haluaa puhua, vaikka jostain toisen  tavasta, joka voi olla loukkaavakin ja vaikka miten asiaa pehmentäisi, niin puhumaton osapuoli kokee riittämättömyyttä ja jopa häpeää. Hänellä voi olla jopa sietämätön olo itsensä kanssa sillä hetkellä. Hänellä ei vain ole mallia toimia sillä osa-alueella ja hän lamaantuu.

Puhuva osapuoli: Yrittää tuoda tarpeitaan ja tunteitaan esille puhumattomalle ja pettyy kerta toisensa jälkeen, koska hän ei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi. Puhuva voi myös tuntea häpeää — "Miksi yritin edes, koska nyt hetki on pilalla. Olenko liian vaativa? Pärjäisinkö sittenkin, jos en vain toisi esille tarpeitani?" 

Keskeistä on, että kumpikaan ei voi ratkaista toista, mutta kun kaksi ihmistä on päättäneet valita toisensa, niin se parisuhde ei ole mikään elämän kaatopaikka, johon kipataan taidottomuus olla aidosti suhteessa —  vaan se on paikka kehittää itseä ja olla velvollinen tekemään itse parhaansa. Jos se ei silti riitä, täytyy miettiä muita keinoja. 

Tärkeitä taitoja: Tuoda tarve esille minä lähtöisesti, tarpeena. Esimerkkejä: Minusta tuntuu, että tarvitsen avoimuutta tässä asiassa enemmän. Minulle on tärkeää, että kertoisit mitä tunnet nyt. Minulle olisi tärkeää jos huomioisit minut tässä tilanteessa. 

Sekä tuoda omat rajansa esille: Minä voin kuunnella mitä koet nyt, mutta en pidä siitä hiljaisuudesta, jonka nämä minun esille tuomani tarpeet aiheuttaa. Voit omin sanoin kertoa minulle mitä koet tällä hetkellä. Minä en pidä, että uhkailet minua avioerolla. Kysymys on minun tunteestani ja toivon, että se tulee kuulluksi, me voimme tämän asian jälkeen puhua siitä mitä sinä koet. 

Puhuva voi myös harjoitella miten tuoda itselle turvaa niissä hetkissä kun toinen taas hiljenee, suuttuu, sähähtelee, uhkailee — varsinkin jos se tuo ahdistusta.

Me ei voida ratkaista toista, mutta me voidaan olla tukena. Mutta! Jos siihen toisen käytökseen kuuluu haitalliset mallit, sitä ei tarvitse oppia ymmärtämään. Hänelle voi sanoa siinä tapauksessa vaikkapa, että "Voin tukea sinua silloin kun sulla on vaikeaa, mutta en silloin jos toimit minua kohtaan epäreilusti." 

Jos ihminen syöksyy jatkuvasti riittämättömyyden tunteeseensa hyvistä esille tuontitavoista huolimatta, se on ikävä kyllä hänen murheensa. On aina hyvä kuitenkin muistuttaa, että kysymys on ollut sinun tarpeesta ja tunteesta.

Hiljaisuus on kontrollia, vaikka toinen ei sitä tahalleen tekisi ja vaikka hän ei sitä koskaan itse näkisi.

Muistutuksena silti: Muistakaa silti kehua kumppaneitanne kun siihen tulee tilaisuus. Se on hyvää vastalääkettä riittämättömyyden kokemuksiin. Kehukaa ulkonäköä ja taitoja, mutta älkää silti unohtako itseänne. Teillä on myös oikeus kuulla itsestänne hyvää.

Minulla on turvaton kiintymyssuhde, ihan ammattilaisen kartoittamana. Kuten tuosta voi päätellä, olen yrittänyt hakea lapsuudentraumoihin ja ongelmiini apua. Suht tuloksetta, ehkä. 

Tuntuu että konfliktitilanteessa oikeasti mielummin vaikka hyppäsin jäiseen mereen tai juhannuskokkoon kuin jatkaisin sitä keskustelua. Joko dissosioin täysin tai jos en saa siitä vetäytyä, alan tiuskimaan tai huutamaan, pahimmillaan lyön itseäni tai paiskon jotain tavaroita, mitä käden ulottuvilla nyt on. Ihan pahimpia oli siis tilanteet joissa minua jahdataan ympäri kämppää eikä päästetä ovesta ulos kun sanon etten pysty tähän.

En vieläkään tajua joidenkin exien kanssa että miksi kun totesin ihan rauhallisesti että en pysty tähän ja haluan erota, siitä seurasi huutaminen, sekoilu, painostus ja pakotus niin että eroprosessi venyi vuodenkin pituiseksi? Ehkä koska vedin puoleeni omalla tavallaan rikkinäisiä, "hysteerisiä" miehiä joilla omat kipupisteensä. 

Olin pitkään sinkku ja nykyään minulla on vakaa, itsevarma mies. Voin puhua melkein kaikesta, koska toinen ei takerru, huuda, itke eikä jahtaa minua. Jos tarvitsen aikaa, saan olla omassa huoneessani oikeasti rauhassa (kyllä, minulla on oma huone) eikä siitä "rankaista". En joudu koskaan kuulemaan "sinä et rakasta minua!" tai vaatimuksia konfliktitilanteessa todistaa rakkaus kun olen jo valmiiksi ihan lukossa. 

Lapsena äiti jahtasi minua ympäri taloa ja kirkui ja syytteli. Jos yritin paeta tai en voinut enää puhua, sain tukkapöllyä tai äiti läimäytti. Ja jäähyn aikana ja jälkeen kohtelu oli kylmää ja sain kuulla miten olen pilannut äidin elämän ja kukaan ei rakasta häntä. Ja jos en saanut vakuutettua rakkauttani äidille noissa tilanteissa hän saattoi sanoa että olisi parempi jos hän olisi kuollut.

Eli omalla kohdallani puhuminen onnistuu, mutta esimerkiksi tekstitse, avonaisen oven läpi eri huoneista, vaihtoehtoisesti hyvin lähekkäin ja niin että minulle kerrotaan selkeästi että olen rakas ja kanssani halutaan jatkaa ja juuri SIKSI halutaan keskustella asiasta X 

Mikään kasvotusten keskustelu etenkin jos toinen itkee tai korottaa ääntään ei onnistu yhtään. 

Ja kyllä, olen kertonut avoimesti ongelmistani ennen suhdetta, ei ole auttanut enkä ole ennen nykyistä suhdetta saanut mitään ymmärrystä asialle vaan minut on välittömästi leimattu narsistiseksi ja itsekkääksi. Mitä taas ammattilaisten mielestä en ole. 

N, 34

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, joka ei puhu. Aina kun yritän, minut vaiennetaan. Saan kuulla "mutta kun sinä aina" tai "marttyyi" tai jotain muuta vastaavaa. 

 

Tai sitten toinen puhuu koko ajan päälle, keskeyttää. En jaksa yrittää loputtomasti. 

 

Nimim. Eron partaalla kyllästyneenä

Olen myös nainen, joka ei puhu!Minua ei kuunnella, ehkä kuullaan???Mikään ei muutu,mies muuttuu pikkupentumaiseksi marttyyriksi...Ei viitsi enää yrittää!Valitettavasti ikä-ja avioliittovuosia jo sen verran, ettei jaksa eroa laittaa vireille.Kadun etten eronnut ajoissa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Joo mutta sitten sanotaan, että aina vaan sinä, sinä. Ja että miksi et koskaan puhu minusta vaan aina puhutaan siitä, miltä SINUSTA tuntuu. 

Terapeutithan sanoo aina, että täytyy puhua minä muodossa, mutta sitten sekin ärsyttää toista. 

Itse en puhu enää sen takia, että minua väheksytään aina ja jyrätään vaikka olisin ollut  oikeassa.  Ja toisaalta olen menettänyt kunnioitukseni puolisoa kohtaan hänen käytöksensä takia ja en enää välitä puhua, enkä yrittää korjata mitään. Ihan sama, minä elän omaa elämääni, eläkööt hän omaansa.  En enää jaksa riidellä joka turhanpäiväisestä asiasta, riidelkööt puoliso keskenään jos haluaa aina ja joka asiasta tapella. Mua ei kiinnosta. Puoliso onnistuu haastamaan riitaa, vaikka oltaisiin asiasta samaa mieltä. Rauha säilyy vain silloin, kun en puhu mitään. Jos olen jostakin erimieltä se on jo ihan kuolemansynti ja samaa mieltäkin oleminen on väärin. 

Taidat olla menettänyt myös itsekunnioituksen?