Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Sanoessasi, että rakkaus on sitä, että rakastaa silloinkin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee, olet osittain oikeassa, mutta tämä ei tarkoita, että pitäisi sietää mitä tahansa ja luopua omista tarpeistaan. Terveessä suhteessa on tärkeää asettaa rajat ja odottaa kunnioitusta ja kohtuullista kohtelua molemmilta osapuolilta. Lisäksi, kun mainitset, että suhde on kelvollinen, kun toinen ei käytä väkivaltaa tai liikaa alkoholia, niin odotuksesi hyvältä suhteelta ovat kyllä aivan liian alhaiset.

sivusta. Huom  "ei lyö tai ryyppää" ei muuten pidä sisällään kaikkea väkivaltaa. Moninainen henkinen väkivalta, seksuaalinen väkivalta, taloudellinen väkivalta ainakin jää nyt vielä ulkopuolelle.

Niin, henkistä ja seksuaalista kaltoinkohtelua tuossa suhteessa onkin. Taloudellisesta emme tiedä.

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Kun olet sanonut kumppanillesi tuon minkä sanoit meillekin, "Oletko rakas huomannut, että kun kerron tunteistani kuten toivot, niin sinä torjut ne, tai siltä minusta ainakin tuntuu?", niin miten vaimosi on asian ottanut? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyin ap:lta, että mistä asioista miehesi puhuu ja etenkin puhuu mieluiten? 

Ja miten sinä suhtaudut noihin puheenaiheisiin? Onko jotain aiheita, joista et syystä tai toisesta halua puhua? Ihan vaikka vaan jos ei esimerkiksi kiinnostaisi hänen englanninliigan suosikkijoukkueensa viimeaikaiset tappiot tms.

Vastaavasti mistä hänen kiinnostuksenkohteistaan sinä keskustelet mieluiten?

Puhelee arkipäivän asioista, työstä, kyselee lapsista kauttani....kaikkea tavallista, mutta jos pintaa syvemmälle mennään, niin se ei onnistu. Voi puhua fyysisistä vaivoistaan, mutta jos mennään yhtään vaikka niihin seksiin tai tunteisiin liittyviin asioihin niin sulkeutuu kuin simpukka tai tosiaan uhkaa niillä eropapereilla. Tää mua kummastuttaa. Keskustellaan kyllä hänen kiinnostuksen kohteistaan ja harrastuksistaan, sekään ei ole ongelma. Pään sisälle ei päästä yhtään.

Ap

Tuo kyselee lapsista kauttasi tuntuu vähän oudolta.

Jos olisin tilanteessasi keskittyisin vähintään muutaman viikon ajan keskustelemaan mahdollisimman paljon miehesi kanssa, silloin kun hän haluaa ja niistä aiheista mitä hän ottaa puheeksi. Tekisin niihin liittyviä kysymyksiä jne. En yrittäisikään kääntää keskustelua seksiin tai tunteisiin. Toki kyllä kokeilisin miten hän reagoi satunnaiseen hellään tuuppaisuun tai rapsutukseen.

Riippuen miehesi iästä seksiin liittyvät ongelmat voivat johtua testosteronin puutteesta, se voi olla herkkä paikka monelle miehelle, enkä siinä lähtisi painostamaan. Ehkä joku juoni jolla hänet saisi kattavaan terveystarkastukseen.

Itse kavahtaisin voimakkaasti sellaista että puolisoni ilmaisisi haluaan päästä pääni sisään. Voisin pitää sitä jopa lähellä henkistä väkivaltaa. Tarkkailla saa, mutta kaivelemaan ei pidä alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Kun olet sanonut kumppanillesi tuon minkä sanoit meillekin, "Oletko rakas huomannut, että kun kerron tunteistani kuten toivot, niin sinä torjut ne, tai siltä minusta ainakin tuntuu?", niin miten vaimosi on asian ottanut? 

Veikkaan, että hänen kumppaninsa ei ole kovin keskustelutaitoinen ha siksi tuokin menisi hukkaan. Jos toinen käy tunnekeskustelua väittelynä tai pätemiseen (odottaa omaa vuoroaan päästä sanomaan jotain) ja lisäksi lyö luottamuksellisilla asioilla, ollaan vielä kaukana toimivasta keskustelusta, joka oikenisi pienellä huomauttamisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Sanoessasi, että rakkaus on sitä, että rakastaa silloinkin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee, olet osittain oikeassa, mutta tämä ei tarkoita, että pitäisi sietää mitä tahansa ja luopua omista tarpeistaan. Terveessä suhteessa on tärkeää asettaa rajat ja odottaa kunnioitusta ja kohtuullista kohtelua molemmilta osapuolilta. Lisäksi, kun mainitset, että suhde on kelvollinen, kun toinen ei käytä väkivaltaa tai liikaa alkoholia, niin odotuksesi hyvältä suhteelta ovat kyllä aivan liian alhaiset.

sivusta. Huom  "ei lyö tai ryyppää" ei muuten pidä sisällään kaikkea väkivaltaa. Moninainen henkinen väkivalta, seksuaalinen väkivalta, taloudellinen väkivalta ainakin jää nyt vielä ulkopuolelle.

Tässä vielä lisää asioita, jotka omasta mielestäni ovat todella tärkeitä suhteen onnistumisen kannalta

Luottamus ja rehellisyys

Kommunikaatiotaidot ja konfliktien käsittelytaidot

Yhteiset arvot ja tavoitteet

Kunnioitus ja kohteliasuus

Empatia ja hyväsydämisyys

Samankaltainen huumorintaju.

Avuliaisuus

Seksuaalinen yhteensopivuus:

Yleinen elämänhallinta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Kun olet sanonut kumppanillesi tuon minkä sanoit meillekin, "Oletko rakas huomannut, että kun kerron tunteistani kuten toivot, niin sinä torjut ne, tai siltä minusta ainakin tuntuu?", niin miten vaimosi on asian ottanut? 

Veikkaan, että hänen kumppaninsa ei ole kovin keskustelutaitoinen ha siksi tuokin menisi hukkaan. Jos toinen käy tunnekeskustelua väittelynä tai pätemiseen (odottaa omaa vuoroaan päästä sanomaan jotain) ja lisäksi lyö luottamuksellisilla asioilla, ollaan vielä kaukana toimivasta keskustelusta, joka oikenisi pienellä huomauttamisella.

Kyse voi olla myös itsekkyydestä. Ja jos siitä huomauttaa, se koetaan riidan haastamisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ilmeisesti olettavat, että jos parisuhteessa toinen osapuoli on puhumaton, niin siihen täytyy olla syynä se, että toinen on hirveä dominoiva pälättäjä. Ei se kuulkaas niin ole, vaikka sellaisiakin parisuhteita varmasti löytyy. Itse en ole kovin kova puhumaan, mutta kärsin silti kumppanin puhumattomuudesta. Mun mielestä jonkin verran pitää tuntea toisen sielunelämää, jotta yleensä voi kiintyä toiseen riittävästi ja pitää sitä kiintymystä yllä. Eikä se onnistu muutenkin kuin jakamalla ajatuksiaan toisen kanssa. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa.)

Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Eikö olisi parempi vain olla yksin, sen sijaan että joutuu väistelemään toista.

No kun haluaa siltä toiselta erilaisia asioita ja palveluksia, kuten läheisyyttä, seksiä, rakkautta, apua tarvittaessa, haluaa lapsia, ruoanlaittajaa, siivoojaa, tukijaa, ymmärtäjää. Eli toinen (yleensä nainen) on enemmänkin käyttöväline kuin kumppani ja ihminen,josta syvällisemmin oikeasti välittäisi. Ei sillä voi olla juurikaan omia tarpeita ja toiveita, sellaiset rasittaa ja ärsyttää.

Parisuhde on heille kaupankäyntiä, monet haluaa myös siinä kaupanteossa kusettaa, jotta saa itse haluamansa... Jos kertoisivat rehellisesti ajatuksensa, niin eihän toinen sellaiseen jäisi. Tämä onkin yksi mahdollinen syy puhumattomuuten.

Öö, mitähän mä just luin? 

Ylilaudan toksiset teoriat hirveistä naisista jyllää... Ihmisvihaa, sitähän tuo on. Ei osata rakastaa edes itseä terveesti, saati sitten toista. Hei, älkää uskoko kaikkea, mitä katkerat elämässään pettyneet ihmiset teille kertoo! He haluavat vain, että tekin olisitte onnettomia.

Öh, tuo kirjoittamani oli kyllä enemmänkin "miesvihan" suuntaan.... Vastasin siis tuolle edeltävälle kirjoittajalle kysymykseen: "Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa?" (Eli miksi nämä puhumattomat, toisten ajatuksista piittaamattomat, haluvat silti parisuhteen.) Yleensähän nämä puhumattomat ovat enemmän miehiä, toki naisiakin joukossa kyllä on.

Eli siis ymmärsit ehkäpä roolit nyt toisinpäin kuin miten tarkoitin, pahoittelut jos oli vähän epäselvästi ilmaistu. Toki olen sitä mieltä että molempien sukupuolien edustajat voivat toimia tuolla tavoin, narsistisesti, yleisempää tuo on mielestäni kuitenkin miehillä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Miksi olla elinikä yhdessä jos toinen ei osoita rakkautta?

Ei suhteen jatkuminen tarkoita sitä että toisen tai molempien täytyy jotenkin muuttua. Jos et kykene hyväksymään toista sellaisena kuin hän on on parempi erota. Mitä nopeammin sen parempi kaikille.

Osoittaa se, mutta ei tarpeeksi, eikä suostu keskustelemaan polyamorista.

AP

Tuon kirjoittaja en ollut minä, kuten varmasti arvaattekin.

Mutta hei onko teillä kaikilla ihan helpot puolisot? Joitain vaikean puolison omaavia täällä on tullut esiin, mutta te muut, onko tosiaan kaikki balanssissa?

Ap (se aito ja oikea)

Minulla on ollut suhde sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei ikinä voinut keskustella tunteista tai ylipäätään mistään tärkeästä. Kaikki minulle tärkeät asiat hän joko käänsi vitsiksi tai sitten hän raivostui kun sanoin eriävän mielipiteen. Tuolloin minulle ei ollut kokemusta paremmasta suhteesta ja en oikein kai tajunnut, että miten sairas tuo suhde oli ja kestin sitä aivan liian kauan kunnes tajusin, että eihän oikean rakkauden kuulu tällaista olla vaan tämä on pikemminkin jonkin sortin läheisriippuvuutta. Seuraavaa kumppania etsiessä osasinkin tunnustaa red flagit paljon helpommin ja priorisoin sen, että kumppanilla on hyvät keskustelutaidot ja tunteiden näyttäminen ja hallinta hallussa. Kun viimeinkin on hyvässä suhteessa niin sitä tajuaa miten helppoa se yhteiselämä voi olla ja kuinka vinksahtanut se edellinen suhde oli.

Tämähän se juuri on, että jos ei ole ikinä ollut toimivassa suhteessa ei kenties ymmärrä miten toimimaton se oma suhde oikeasti on. Ajatellaan, että kaikkien muidenkin suhteet ovat tällaisia. Ei ole. Monilla on suhde, jossa kommunikaatio pelaa, tehdään paljon kivoja asioita yhdessä ja otetaan toinen huomioon. 

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Tuossa on perää, voin samaistua. Kaikkia tuntemuksiaan ei ole tarkoitettu jaettavaksi, eikä niitä pidä jakaa, siitä seuraa vain ongelmia.

Muistuu elämänohje vuosisadan takaa: Iäkäs sukulaismieheni kertoi eräästä tuttavastaan, tätä sukulaismiestäni paljon vanhemmasta miehestä, joka oli antanut elämänohjeen rakennustelineillä ruokatauon aikana: "Kuules, poika! Muista semmoinen asia, että jos naimisissa ollessasi tulee tilanne että käyt kiksauttamassa jotain muuta naista kuin eukkoasi, niin älä missään nimessä mene tunnustamaan vaikka mikä olisi. Minä tein sen virheen, olin pahasti sairas ja luulin että henki lähtee lähitunteina. Tunnustin eukolleni kuumehoureissani kun tosiaan luulin kuolevani. Tuli katastrofi kun en sitten kuollutkaan! Nyt olen parisenkymmentä vuotta kuunnellut sitä jäkätystä joka jumalan päivä! Jos mitä olen elämässäni katunut, niin sitä etten pitänyt silloin turpaani kiinni".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ilmeisesti olettavat, että jos parisuhteessa toinen osapuoli on puhumaton, niin siihen täytyy olla syynä se, että toinen on hirveä dominoiva pälättäjä. Ei se kuulkaas niin ole, vaikka sellaisiakin parisuhteita varmasti löytyy. Itse en ole kovin kova puhumaan, mutta kärsin silti kumppanin puhumattomuudesta. Mun mielestä jonkin verran pitää tuntea toisen sielunelämää, jotta yleensä voi kiintyä toiseen riittävästi ja pitää sitä kiintymystä yllä. Eikä se onnistu muutenkin kuin jakamalla ajatuksiaan toisen kanssa. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa.)

Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Eikö olisi parempi vain olla yksin, sen sijaan että joutuu väistelemään toista.

No kun haluaa siltä toiselta erilaisia asioita ja palveluksia, kuten läheisyyttä, seksiä, rakkautta, apua tarvittaessa, haluaa lapsia, ruoanlaittajaa, siivoojaa, tukijaa, ymmärtäjää. Eli toinen (yleensä nainen) on enemmänkin käyttöväline kuin kumppani ja ihminen,josta syvällisemmin oikeasti välittäisi. Ei sillä voi olla juurikaan omia tarpeita ja toiveita, sellaiset rasittaa ja ärsyttää.

Parisuhde on heille kaupankäyntiä, monet haluaa myös siinä kaupanteossa kusettaa, jotta saa itse haluamansa... Jos kertoisivat rehellisesti ajatuksensa, niin eihän toinen sellaiseen jäisi. Tämä onkin yksi mahdollinen syy puhumattomuuten.

Öö, mitähän mä just luin? 

Ylilaudan toksiset teoriat hirveistä naisista jyllää... Ihmisvihaa, sitähän tuo on. Ei osata rakastaa edes itseä terveesti, saati sitten toista. Hei, älkää uskoko kaikkea, mitä katkerat elämässään pettyneet ihmiset teille kertoo! He haluavat vain, että tekin olisitte onnettomia.

Öh, tuo kirjoittamani oli kyllä enemmänkin "miesvihan" suuntaan.... Vastasin siis tuolle edeltävälle kirjoittajalle kysymykseen: "Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa?" (Eli miksi nämä puhumattomat, toisten ajatuksista piittaamattomat, haluvat silti parisuhteen.) Yleensähän nämä puhumattomat ovat enemmän miehiä, toki naisiakin joukossa kyllä on.

Eli siis ymmärsit ehkäpä roolit nyt toisinpäin kuin miten tarkoitin, pahoittelut jos oli vähän epäselvästi ilmaistu. Toki olen sitä mieltä että molempien sukupuolien edustajat voivat toimia tuolla tavoin, narsistisesti, yleisempää tuo on mielestäni kuitenkin miehillä...

'

jatkan vielä: Ja eihän kaikki tuollaisia tietenkään ole, vaan pieni osa. Onneksi on normaalisti toisista väittäviä ihmisiä kuitenkin paljon, niin naisia kuin miehiäkin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama kuin Ap.

Elämä näin tosi raskasta.

Elämän ei tarvitse olla raskasta. AINA voi lähteä suhteesta, jossa ei ole onnellinen. Huonossa suhteessa ihminen tuntee itsensä usein jopa yksinäisemmäksi kun oikeasti yksin ollessaan ja jättämällä huonon suhteen taakse antaa itselleen mahdollisuuden löytää toimivan suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Tuossa on perää, voin samaistua. Kaikkia tuntemuksiaan ei ole tarkoitettu jaettavaksi, eikä niitä pidä jakaa, siitä seuraa vain ongelmia.

Muistuu elämänohje vuosisadan takaa: Iäkäs sukulaismieheni kertoi eräästä tuttavastaan, tätä sukulaismiestäni paljon vanhemmasta miehestä, joka oli antanut elämänohjeen rakennustelineillä ruokatauon aikana: "Kuules, poika! Muista semmoinen asia, että jos naimisissa ollessasi tulee tilanne että käyt kiksauttamassa jotain muuta naista kuin eukkoasi, niin älä missään nimessä mene tunnustamaan vaikka mikä olisi. Minä tein sen virheen, olin pahasti sairas ja luulin että henki lähtee lähitunteina. Tunnustin eukolleni kuumehoureissani kun tosiaan luulin kuolevani. Tuli katastrofi kun en sitten kuollutkaan! Nyt olen parisenkymmentä vuotta kuunnellut sitä jäkätystä joka jumalan päivä! Jos mitä olen elämässäni katunut, niin sitä etten pitänyt silloin turpaani kiinni".

Eli miesraukka joutui kohtaamaan petoksensa seuraukset. Voi mies raukkaa. Voi voi. Voi voi.

Naisraukasta, jonka mies nöyryytti häntä ja särki hänen sydämensä, ei tässä tarinassa tietenkään puhuta, koska ukko ei alun perinkään väittänyt hänen tunteistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama kuin Ap.

Elämä näin tosi raskasta.

Elämän ei tarvitse olla raskasta. AINA voi lähteä suhteesta, jossa ei ole onnellinen. Huonossa suhteessa ihminen tuntee itsensä usein jopa yksinäisemmäksi kun oikeasti yksin ollessaan ja jättämällä huonon suhteen taakse antaa itselleen mahdollisuuden löytää toimivan suhteen.

Näissä on kaksi vaihtoehtoa: joko elää siinä onnettomana ja katkeroituvana elämänsä loppuun saakka, tai erota ja tulla onnelliseksi, ja vähitellen ymmärtää kuinka hemmetin pitkän aikaa omasta elämästä haastaisi pas aan suhteeseen, kuinka turhaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Tuossa on perää, voin samaistua. Kaikkia tuntemuksiaan ei ole tarkoitettu jaettavaksi, eikä niitä pidä jakaa, siitä seuraa vain ongelmia.

Muistuu elämänohje vuosisadan takaa: Iäkäs sukulaismieheni kertoi eräästä tuttavastaan, tätä sukulaismiestäni paljon vanhemmasta miehestä, joka oli antanut elämänohjeen rakennustelineillä ruokatauon aikana: "Kuules, poika! Muista semmoinen asia, että jos naimisissa ollessasi tulee tilanne että käyt kiksauttamassa jotain muuta naista kuin eukkoasi, niin älä missään nimessä mene tunnustamaan vaikka mikä olisi. Minä tein sen virheen, olin pahasti sairas ja luulin että henki lähtee lähitunteina. Tunnustin eukolleni kuumehoureissani kun tosiaan luulin kuolevani. Tuli katastrofi kun en sitten kuollutkaan! Nyt olen parisenkymmentä vuotta kuunnellut sitä jäkätystä joka jumalan päivä! Jos mitä olen elämässäni katunut, niin sitä etten pitänyt silloin turpaani kiinni".

Miksi kuunnella sitä jäkätystä mieluummin kun lähteä huonosta suhteesta?

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

A) Jos olet pimittänyt pitkään tunteita ja todellisia ajatuksiasi joistain asioista, niin ne voivat sitten yllättää, negatiivisellakin tavalla, kun kerrot lopulta rehellisesti. Ajatuksesi ja tunteesi ei automaattisesti ole toisen mielestä mukavia, eikä tarvikaan olla. Ehkä se alunperin on ollut myös syy, ettei ajatuksesi ole olleet näissä joissain asioissa olleetkaan niin mieltäylentäviä, mikset niitä ole halunnut aiemmin kertoakaan? Epärehellisyys (mitä joskus asioiden kertomattomuus myös on jossain määrin) on vähän ikävä kontorollin väline.

B) Oletko itse hyvä kuuntelija? Se, että sinä puhut, ei tarkoita että se olisi tärkämpää kuin sen toisen mielipide ja myös sinun tulee yhtälailla kuunnella. Ei ole mielestäni ihan vastavuoroista keskustelua itse pitää pitkää monologia, eikä kuunnella välillä mitä toisella olisi siihen sanottavaa. Toisen ajatus unohtuu, mitä olennaista ehkä halusi johonkin sanoa, jos toinen puhuu putkeen valtavan pitkästi. Eikö sinua kiinnosta kuulla sitä toisen noussutta ajatusta asiaan? Toki voi tehdä niinkin, ja on sellainen "harjoitus" että sopii etukäteen, että ensin toinen saa puhua keskeytyksettä vaikka sen 5 min. ja sitten on toisen vuoro sen saman 5 min, jos tässä keskusteludynamiikassa on ongelmia eikä tunnu että saa sanoa rauhassaloppuun asti, tai ollaan liian hanakasti keskeyttämässä. Vastavuoroisuus kuitenkin on tärkeää tässäkin.

C) Olen samaa mieltä kanssasi ettei omista työasioista tarvi puhua kotona, jos ei itse halua. Ellei nyt ole kyse jostain työmatkasta tai ylitöistä tms. jotka vaikuttaa yhteiseen arkeen.

Vierailija kirjoitti:

Täsmälleen sama tilanne kuin ap:lla ja olen ollut aivan rikki pitkään. Niin rikki, että hain pari vkoa sitten ahdistukseen mielialalääkityksen. Nyt ei miehen puhumattomuus enää ahdista. Tänäkin aamuna mies jotain yksinään kiukutteli ja mökötti, ei aavistustakaan mitä. Mutta ensimmäistä kertaa pariin vuoteen en tuntenut ahdistusta asiasta, pystyin sivuttamaan asian täysin ja jatkoin omia aamutoimiani. Vielä pari vkoa sitten olisin ahdistunut miehen käytöksestä mille ei mitään syytä saa ja vatvonut asiaa ja miettinyt eroamista koko pvän.

Toista ei voi muuttaa. Voi vain huolehtia itsestään.

Jos parsiuhteen takia joutuu alkaa syömään jotain mielialalääkkeitä, niin olisko tuohon itsestään huolenpitoon jokin kestävämpi ja parempikin ratkaisu, kuten ero, jos suhdetta ei saa sille mallille, että siinä olisi hyvä olla? Puuttuisi oikeaan syyhyn, eikä vain peittäisi pillereillä ongelmaa. En usko että tuo lääkkeiden syönti on pitkän päälle se paras vaihtoehto. Toki ensiapuna ehkä hyvä, mutta kyllä tarvisi korjata tuo ahdistuksen lähde...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Kiitos sulle tästä. Luin ajatuksella. :)

Ap

Ap, sun asenteessa on nyt kyllä jotain vähän vinksallaan, kun kiittelet ihmistä ja hymyilet,  joka kirjoittaa sinulle rumasti että "alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa" yms...

Puhuminen ei auta kun toinen ei suostu kuuntelemaan ja jatkaa samojen mahdottomien asioiden vaatimista

Nainen haluaa että mies avautuu että pääsee miehen päänsisään kaivelemaan aseita mitä myöhemmin köytetään miestä vastaan ja tämä naamioidaan keskusteluksi.

Toinen vaihtoehto on se että kun nainen vaatii miestä keskustelemaan niin se tarkoittaa että miehen pitää kuunnella todella tarkkaan kaikki mitä miehen pitää tehdä naisen hyväksi mutta nainen ei suostu miestä kuuntelemaan eikä varsinkaan tee mitään niiden ongelmien eteen kun niitä ongelmia ei edes suostu kuuntelemaan.