Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

kaikki keskustelu on kompromisseja sen jälkeen kun asia on jo johtanut riitatilanteeseen. kompromissi taas ei auta ketää koska on molemmilta pois. pitää vaan valita taistelunsa ja ymmärtää mikä on toiselle tärkeempää ku ittelle

Kertoo paljon jos ajattelee, että parisuhteen ristiriitojen ratkaisu on taistelua ja  oma jousto (kompromissi) tuntuu aina huonolta. On raskasta olla tuollaisen ihmisen kumppani, jos itse koittaa aidosti hakea yhteistä hyvää ja yhteisiä hyviä ratkaisuja ja välittää valtavasti myös toisen mielipiteistä ja tulee hyvä mieli siitäkin, että toinen on iloinen tai onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Naisilla on tapana takertu lillukanvarsiin ja jauhaa saaa bullshittiä vuodesta toiseen. Asiat ei puhumalla parane, jos et sitä hyväksy, niin erotkaa.

Puhumalla tullaan kohdatuksi sekä voidaan keskustella niistä parannusratkaisuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisilla on tapana takertu lillukanvarsiin ja jauhaa saaa bullshittiä vuodesta toiseen. Asiat ei puhumalla parane, jos et sitä hyväksy, niin erotkaa.

Puhumalla tullaan kohdatuksi sekä voidaan keskustella niistä parannusratkaisuista.

Eli haluaisit vaan jauhaa jotain soopaa. Kelpaako sulle sitten parannusehdotukseksi jos sanotaan että pidä se turpa välillä edes kiinni, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Parisuhteeseen liittyviä asioita olen kyllä valmis puimaan, mutta omat huolet ja murheet pidän itselläni. Naisia ei ole luotu siihen, että he olisivat heille kuulumattomissa asioissa jotenkin vastuullisia. Tai niin, jos he eivät itse hyödy siitä, niin ei heiltä löydy kiinnostusta kuunnella. Sen takia on hyvä, että on vauva -palsta, jossa voi avata asioitaan, jos on tarpeen. Mutta ihan periaatteesta en naiselleni puhu, ellei se koske meitä molempia. Eikä sitä tule muuttamaan mikään. Naisen ei tarvitse kuunnella miehen huolia, niin se vain menee

Vierailija kirjoitti:

Minä olin helposti hiljaa ja puhumaton. Ja ilmeisesti sitten ongelma. Syynä tähän oli lähinnä se, että puolisolle ei voinut sanoa mistään ongelmasta tai muutosta vaativasta seikasta, ilman että se kääntyi jotenkin kielteiseksi. En jaksanut draamailla joten olin mieluiten hiljaa.

En pidä kovin rakentavana sitä, että minua vaaditaan puhumaan ja kun sen teen päädytäänkin riitelemään siitä, miten minulla on taas niin väärät, ilkeät ja kaikella tavalla kielteiset mielipiteet. Ja tämä ei koskenut siis vain minua.

Älä kysy jos et halua kuulla vastausta. 

Koititko koskaan sanoa rauhallisesti, vaikka että "Puhun jos lupaat kuunnella aivan hiljaa, ja vielä sen jälkeenkin mietit sanojani 5min kaikessa rauhassa, ja mieluusti et sen jälkeenkään saa raivaria"?

Tai pyysitkö nauhoittamista? Me kokeiltiin tätä joskus, ja helpompihan se on nähdä omatkin virheensä, kun kuuntelee, mitä oikeasti tuli sanottua ja millä äänensävyllä.... 

Riitelyäkin pitää harjoitella. Monilla on kotoa huonot mallit, eri versioita täydestä beserkkiraivosta kahden viikon mykkäkouluun.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ilmeisesti olettavat, että jos parisuhteessa toinen osapuoli on puhumaton, niin siihen täytyy olla syynä se, että toinen on hirveä dominoiva pälättäjä. Ei se kuulkaas niin ole, vaikka sellaisiakin parisuhteita varmasti löytyy. Itse en ole kovin kova puhumaan, mutta kärsin silti kumppanin puhumattomuudesta. Mun mielestä jonkin verran pitää tuntea toisen sielunelämää, jotta yleensä voi kiintyä toiseen riittävästi ja pitää sitä kiintymystä yllä. Eikä se onnistu muutenkin kuin jakamalla ajatuksiaan toisen kanssa. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa.)

Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Eikö olisi parempi vain olla yksin, sen sijaan että joutuu väistelemään toista.

No kun haluaa siltä toiselta erilaisia asioita ja palveluksia, kuten läheisyyttä, seksiä, rakkautta, apua tarvittaessa, haluaa lapsia, ruoanlaittajaa, siivoojaa, tukijaa, ymmärtäjää. Eli toinen (yleensä nainen) on enemmänkin käyttöväline kuin kumppani ja ihminen,josta syvällisemmin oikeasti välittäisi. Ei sillä voi olla juurikaan omia tarpeita ja toiveita, sellaiset rasittaa ja ärsyttää.

Parisuhde on heille kaupankäyntiä, monet haluaa myös siinä kaupanteossa kusettaa, jotta saa itse haluamansa... Jos kertoisivat rehellisesti ajatuksensa, niin eihän toinen sellaiseen jäisi. Tämä onkin yksi mahdollinen syy puhumattomuuten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.

Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.

Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta. 

"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.

Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on hyvä olla tai hän erottaa, että pahoinvointi johtuu esimerkiksi hänen lapsuustraumastaan eikä puolisosta.

On objektiivisesti määritettyjä asioita, miten hyvä parisuhde toimii ja pitää sisällään, mitä kuuluu yksilön hyvään mielenterveyteen jne.

Ihminen ehkä itse ei koe kokevansa väkivaltaa, silti ulkopuolelta voidaan ihan pätevästi sanoa näin kuitenkin olevan.

Joskus se raja kerrotaan ulkoa käsin esim terapeutti, läheinen tai av-palsta, kun ihmisellä itsellään puuttuu kyky nähdä asian todellinen tila.

Hyviä asioita, voin yhtyä. Silti muistutan, että aina kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Helppoa huutaa voimaantuneena, että mulle ei kelpaa kuin, ja sitten pitkä lista täydellisen suhteen tuntomerkkejä. Hieman lapsellista kutistaa niinkin monisäikeinen asia kuin parisuhde erilaisiin listoihin ja määreisiin.

Minustakin ap:n suhteessa on henkistä väkivaltaa, eikä sitäkään sovi vähätellä. Silti en uskaltaisin sanoa, että hänen on ehdottomasti otettava ero oman hyvinvointinsa tähden.

Meissä naisissakin on eri vahvuuksia, resilienssissäkin eroa. Itse pystyn katsomaan omassa suhteessani joitain asioita sormien läpi hyvillä mielin, ja ne samat olisivat toiselle ehdoton ei. Sitten on suhteita, missä sovitaan vaikka, että seksiä ei ole parin kesken mutta saa olla muiden kesken. Minulle olisi ehdoton nounou, mutta en voi sanoa, että kaikkien pitäisi erota tämän vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.

Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.

Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta. 

"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.

Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on hyvä olla tai hän erottaa, että pahoinvointi johtuu esimerkiksi hänen lapsuustraumastaan eikä puolisosta.

On objektiivisesti määritettyjä asioita, miten hyvä parisuhde toimii ja pitää sisällään, mitä kuuluu yksilön hyvään mielenterveyteen jne.

Ihminen ehkä itse ei koe kokevansa väkivaltaa, silti ulkopuolelta voidaan ihan pätevästi sanoa näin kuitenkin olevan.

Joskus se raja kerrotaan ulkoa käsin esim terapeutti, läheinen tai av-palsta, kun ihmisellä itsellään puuttuu kyky nähdä asian todellinen tila.

Idealistisesti ajateltuna noin.

Se että ihmisellä on hyvä tai paha olla, on monen monituisen asian summa. Ihan hirveän analyyttinen pitää olla, eikä sittenkään välttämättä erota, mikä osa olosta johtuu itsestä, omista traumoista, ja mikä vaikka suhteensa dynamiikasta. Parisuhde on niin tiivis vyyhti, että se kietoutuu kaikkeen, ja suhde muuttuu koko ajan ja tunteet muuttuu koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.

Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.

Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta. 

"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.

Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on hyvä olla tai hän erottaa, että pahoinvointi johtuu esimerkiksi hänen lapsuustraumastaan eikä puolisosta.

On objektiivisesti määritettyjä asioita, miten hyvä parisuhde toimii ja pitää sisällään, mitä kuuluu yksilön hyvään mielenterveyteen jne.

Ihminen ehkä itse ei koe kokevansa väkivaltaa, silti ulkopuolelta voidaan ihan pätevästi sanoa näin kuitenkin olevan.

Joskus se raja kerrotaan ulkoa käsin esim terapeutti, läheinen tai av-palsta, kun ihmisellä itsellään puuttuu kyky nähdä asian todellinen tila.

Hyviä asioita, voin yhtyä. Silti muistutan, että aina kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Helppoa huutaa voimaantuneena, että mulle ei kelpaa kuin, ja sitten pitkä lista täydellisen suhteen tuntomerkkejä. Hieman lapsellista kutistaa niinkin monisäikeinen asia kuin parisuhde erilaisiin listoihin ja määreisiin.

Minustakin ap:n suhteessa on henkistä väkivaltaa, eikä sitäkään sovi vähätellä. Silti en uskaltaisin sanoa, että hänen on ehdottomasti otettava ero oman hyvinvointinsa tähden.

Meissä naisissakin on eri vahvuuksia, resilienssissäkin eroa. Itse pystyn katsomaan omassa suhteessani joitain asioita sormien läpi hyvillä mielin, ja ne samat olisivat toiselle ehdoton ei. Sitten on suhteita, missä sovitaan vaikka, että seksiä ei ole parin kesken mutta saa olla muiden kesken. Minulle olisi ehdoton nounou, mutta en voi sanoa, että kaikkien pitäisi erota tämän vuoksi. 

 Jokaisella on oikeus määritellä omat tarpeensa ja halunsa, ja se on perusta terveelle ja toimivalle suhteelle. Sen sijaan, että leimataan toisten odotukset "lapsellisiksi", olisi parempi pyrkiä ymmärtämään, mistä nämä odotukset tulevat. Usein ne juontavat juurensa henkilökohtaisista kokemuksista ja arvoista. On tärkeää, että kumppanit voivat kommunikoida avoimesti ja rehellisesti suhteessaan ja pyrkiä löytämään kompromisseja ja yhteisiä näkemyksiä. Vaikka on totta, että täydellinen suhde on harvoin saavutettavissa, ei ole mitään väärää siinä, että asettaa omia odotuksia ja tavoitteita suhteelleen. Tärkeintä on, että molemmat kumppanit ovat tietoisia toistensa tarpeista ja pyrkivät tukemaan toisiaan parhaansa mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.

Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.

Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta. 

"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.

Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on hyvä olla tai hän erottaa, että pahoinvointi johtuu esimerkiksi hänen lapsuustraumastaan eikä puolisosta.

On objektiivisesti määritettyjä asioita, miten hyvä parisuhde toimii ja pitää sisällään, mitä kuuluu yksilön hyvään mielenterveyteen jne.

Ihminen ehkä itse ei koe kokevansa väkivaltaa, silti ulkopuolelta voidaan ihan pätevästi sanoa näin kuitenkin olevan.

Joskus se raja kerrotaan ulkoa käsin esim terapeutti, läheinen tai av-palsta, kun ihmisellä itsellään puuttuu kyky nähdä asian todellinen tila.

Hyviä asioita, voin yhtyä. Silti muistutan, että aina kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Helppoa huutaa voimaantuneena, että mulle ei kelpaa kuin, ja sitten pitkä lista täydellisen suhteen tuntomerkkejä. Hieman lapsellista kutistaa niinkin monisäikeinen asia kuin parisuhde erilaisiin listoihin ja määreisiin.

Minustakin ap:n suhteessa on henkistä väkivaltaa, eikä sitäkään sovi vähätellä. Silti en uskaltaisin sanoa, että hänen on ehdottomasti otettava ero oman hyvinvointinsa tähden.

Meissä naisissakin on eri vahvuuksia, resilienssissäkin eroa. Itse pystyn katsomaan omassa suhteessani joitain asioita sormien läpi hyvillä mielin, ja ne samat olisivat toiselle ehdoton ei. Sitten on suhteita, missä sovitaan vaikka, että seksiä ei ole parin kesken mutta saa olla muiden kesken. Minulle olisi ehdoton nounou, mutta en voi sanoa, että kaikkien pitäisi erota tämän vuoksi. 

Olipa hyvä kommentti. Niin, asiat eivät ole mustavalkoisia, sävyjä on monenlaisia siinä välillä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saattaapa hyvinkin olla Ap:nkin tapauksessa niin, etää se toinen osapuoli tietää jo hyvin etukäteen mistä toinen hauluaa puhua, ja mihin lopputulokseen hän haluaa keskustelun päättyvän. Siksi hän ei edes halua aloittaa turhaa keskustelua. Ap haluaa toisen korjaavan ongelmaksi kokemansa tilanteen omalla toiminnallaan ja muuttamaan käytöstään ja toimintaansa.

Saattaa olla, että Ap on itse itsekäs ihminen, joka ei osaa huomioida muiden näkökulmaa asioihin, vaan yrittää juntata ja pakottaa toimimaan oman mielensä mukaan. Ei se todellakaan aina mene niin, että keskustelulla asiat ratkeavat. Usein ainoaksi keinoksi elää ongelmatilanteen kanssa on muuttaa itse omaa suhtautumistaan asiaan ja sopeutua tilanteeseen. Ongelman aiheuttaja saatat olla sinä itse, eikä se toinen, joka ei näe tilanteessa mitään ongelmaa.

Luin tämän ja kiitän kommentista, mutta olen kyllä todella monesta kohdasta kanssasi eri mieltä.

Ap

Kirjoitin tuon, ja olen yrittänyt kuten sinäkin saada kumppaniani keskustelemaan. 20-vuotta myöhemmin olen huomannut, että olin loppuenlopuksi itsekeskeinen ja itsekäs, enkä osannut huomioida kumppaniani, vaan yritin vaan saada hänet käyttäytymään haluamallani tavalla. Ongelma on usein, että haluaa jotain. Sinäkin Ap haluat nyt jotain kumppaniltasi.

Totta että kummankin pitää katsoa peiliin. Ei se niin mene, et toinen on 100% pahis ja toinen 100% hyvis. 

Tässä on vaan se ongelma, että se saa ihmiset jäämään haitallisiin suhteisiin, koska "ei voi jättää toista, koska on itsessäkin vikaa". Kukaan ei ole täydellinen, mutta toinen voi olla pahempi toista.

Seurustelin psykopaatin kanssa. Olisiko pitänyt jäädä, koska vikaa on itsessäkin enkä voi odottaa täydellisyyttä ja toisen sairautta ja luonnetta pitää nyt vaan ymmärtää?

Ei olisi pitänyt jäädä. Katsoit peiliin, ja näit, että toinen ei parannu, vaikka jotain tekisitkin eri tavalla.

Se on psykopaatti, joka ajattelee, et toinen on 100% pahis ja toinen 100% hyvis. Terve ihminen kyllä ymmärtää, että molemmissa on niin hyvää kuin vikaakin, ja sitten vaan yritetään yhteensovittaa elämiä  toista kunnioittaen. Jos menee liian hankalaksi molempien yrityksestä huolimatta, niin erotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisilla on tapana takertu lillukanvarsiin ja jauhaa saaa bullshittiä vuodesta toiseen. Asiat ei puhumalla parane, jos et sitä hyväksy, niin erotkaa.

Puhumalla tullaan kohdatuksi sekä voidaan keskustella niistä parannusratkaisuista.

Eli haluaisit vaan jauhaa jotain soopaa. Kelpaako sulle sitten parannusehdotukseksi jos sanotaan että pidä se turpa välillä edes kiinni, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Noinko puhut ihmisille? Noinko haluat puhua _rakastamallesi_ puolisolle? Katkeraa ja onnetonta, kun ei ole kommunikaatiota oppinut... Aina miettii, että miksi joku valitsee olla onneton, kun toisinkin se vois mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sen miehen tulisi puhua? Aika harva nainen oikeasti haluaa kuulla miehen mielipiteen, vaan jatkaa nalkutusta - jota keskusteluksi kutsuu - niin pitkään, että mies lopulta hermostuu.

No vaikka ihan siitä että mikä vaivaa jos vaikka mököttää näin esimerkiksi.

Ap

Mistä tiedät, että mököttää, eikä ole vain ajatuksissaan?

Jos mököttääkin, miksi kuvittelet, että asia liittyisi sinuun? Onhan sillä voinut vaan olla huono päivä töissä, mutta ei tahdo puhua siitä, vaan antaa asian liueta. Ei kaikkia auta se, että oksentaa omat harmituksensa toisen niskaan, osa on sitäpaitsi niin huomaavaisia ettei siksi aina kerro kaikkea mikä harmittaa.

90% ihmisten mökötyksestä on toisen osapuolen kuvitelmaa.

Mikset voi vaan luottaa siihen, että jos aikuinen mies tahtoo sinun tietävän jotain, se osaa sen kyllä kertoa? Muussa tapauksessa on vaan todella tunkeilevaa udella, että mitäs nyt mökötät. Jos ei sitä ennen mököttänyt, sen jälkeen ainakin.

No miten olisi tuossa mainitsemassani tilanteessa että esim. tällainen keskustelu:

- Onko kaikki hyvin, mikä on?

- No ei tässä isompaa, töissä oli vaan huono päivä.

- Mitä siellä töissä?

- Äh, antaa olla, en jaksa siitä nyt alkaa puhua.

Noin selviää pääasia ja toinen tietää mistä kiikastaa. Ei tarvi tosiaankaan ruotia mitä siellä töissä nyt on ollut, jos ei halua, mutta on todellakin reilua kertoa suurinpiirtein, että mistä on kyse.

Kumppanilta ei todellakaan ole "tunkeilevaa" kysyä, jos näkee, että jokin vaivaa mieltä. Päinvastoin, se on itse asiassa hyvin toivottavaa ja äärimmäisen normaalia sekä toista huomiooivaa käytöstä. Aika hauska paradoksi tuokin, että "Mistä tiedät, että mököttää, eikä ole vain ajatuksissaan?" Niin, no kysymällähän sekin selviää, jos toinen suvaitsee siihen vastata... Jos on vääriä luuloja niin nekin usein oikaistuu kysymällä ja vastaamalla, olttaen, että vastataan rehellisesti.

Ei se kumppani ole mikään statisti yhteissä elämässä, joka vaan odottaa htkeä mitä milloinkin sinä haluat, mikä sinulle sopii, ja jonka otat käyttöön silloin kun haluat ja siihen mukautuu, eikä häntä tarvisi ottaa huomioon yhteiselämässä tai edes kertoa kysyttäessä mikä vaivaa... voihan itsekeskeisyys. Ei kuvailevasi ajatusmalli ole mitään vastavuoroista kumpanuutta eikä kuulu terveeseen parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisilla on tapana takertu lillukanvarsiin ja jauhaa saaa bullshittiä vuodesta toiseen. Asiat ei puhumalla parane, jos et sitä hyväksy, niin erotkaa.

Puhumalla tullaan kohdatuksi sekä voidaan keskustella niistä parannusratkaisuista.

Eli haluaisit vaan jauhaa jotain soopaa. Kelpaako sulle sitten parannusehdotukseksi jos sanotaan että pidä se turpa välillä edes kiinni, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Kelpaa. Mulla on nollatokeranssi sille, että joku käskee pitämään turpani kiinni eli molempien elämä paranee, kun pistetään lusikat jakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ilmeisesti olettavat, että jos parisuhteessa toinen osapuoli on puhumaton, niin siihen täytyy olla syynä se, että toinen on hirveä dominoiva pälättäjä. Ei se kuulkaas niin ole, vaikka sellaisiakin parisuhteita varmasti löytyy. Itse en ole kovin kova puhumaan, mutta kärsin silti kumppanin puhumattomuudesta. Mun mielestä jonkin verran pitää tuntea toisen sielunelämää, jotta yleensä voi kiintyä toiseen riittävästi ja pitää sitä kiintymystä yllä. Eikä se onnistu muutenkin kuin jakamalla ajatuksiaan toisen kanssa. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa.)

Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Eikö olisi parempi vain olla yksin, sen sijaan että joutuu väistelemään toista.

No kun haluaa siltä toiselta erilaisia asioita ja palveluksia, kuten läheisyyttä, seksiä, rakkautta, apua tarvittaessa, haluaa lapsia, ruoanlaittajaa, siivoojaa, tukijaa, ymmärtäjää. Eli toinen (yleensä nainen) on enemmänkin käyttöväline kuin kumppani ja ihminen,josta syvällisemmin oikeasti välittäisi. Ei sillä voi olla juurikaan omia tarpeita ja toiveita, sellaiset rasittaa ja ärsyttää.

Parisuhde on heille kaupankäyntiä, monet haluaa myös siinä kaupanteossa kusettaa, jotta saa itse haluamansa... Jos kertoisivat rehellisesti ajatuksensa, niin eihän toinen sellaiseen jäisi. Tämä onkin yksi mahdollinen syy puhumattomuuten.

Juuri näin. Ne, jotka eivät pidä naiskäyttöesineenä, kyllä puhuvat, kuuntelevat ja keskustelevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ilmeisesti olettavat, että jos parisuhteessa toinen osapuoli on puhumaton, niin siihen täytyy olla syynä se, että toinen on hirveä dominoiva pälättäjä. Ei se kuulkaas niin ole, vaikka sellaisiakin parisuhteita varmasti löytyy. Itse en ole kovin kova puhumaan, mutta kärsin silti kumppanin puhumattomuudesta. Mun mielestä jonkin verran pitää tuntea toisen sielunelämää, jotta yleensä voi kiintyä toiseen riittävästi ja pitää sitä kiintymystä yllä. Eikä se onnistu muutenkin kuin jakamalla ajatuksiaan toisen kanssa. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa.)

Miksi sellaiset ihmiset, joita ei kiinnosta jakaa asioita toisen kanssa, eikä kiinnosta toisen ajatukset, yleensäkään ovat parisuhteissa? Sitä en ole oikein ymmärtänyt. Eikö olisi parempi vain olla yksin, sen sijaan että joutuu väistelemään toista.

No kun haluaa siltä toiselta erilaisia asioita ja palveluksia, kuten läheisyyttä, seksiä, rakkautta, apua tarvittaessa, haluaa lapsia, ruoanlaittajaa, siivoojaa, tukijaa, ymmärtäjää. Eli toinen (yleensä nainen) on enemmänkin käyttöväline kuin kumppani ja ihminen,josta syvällisemmin oikeasti välittäisi. Ei sillä voi olla juurikaan omia tarpeita ja toiveita, sellaiset rasittaa ja ärsyttää.

Parisuhde on heille kaupankäyntiä, monet haluaa myös siinä kaupanteossa kusettaa, jotta saa itse haluamansa... Jos kertoisivat rehellisesti ajatuksensa, niin eihän toinen sellaiseen jäisi. Tämä onkin yksi mahdollinen syy puhumattomuuten.

Öö, mitähän mä just luin? 

Ylilaudan toksiset teoriat hirveistä naisista jyllää... Ihmisvihaa, sitähän tuo on. Ei osata rakastaa edes itseä terveesti, saati sitten toista. Hei, älkää uskoko kaikkea, mitä katkerat elämässään pettyneet ihmiset teille kertoo! He haluavat vain, että tekin olisitte onnettomia.

Kysyin ap:lta, että mistä asioista miehesi puhuu ja etenkin puhuu mieluiten? 

Ja miten sinä suhtaudut noihin puheenaiheisiin? Onko jotain aiheita, joista et syystä tai toisesta halua puhua? Ihan vaikka vaan jos ei esimerkiksi kiinnostaisi hänen englanninliigan suosikkijoukkueensa viimeaikaiset tappiot tms.

Vastaavasti mistä hänen kiinnostuksenkohteistaan sinä keskustelet mieluiten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.

Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.

Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta. 

"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.

Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on hyvä olla tai hän erottaa, että pahoinvointi johtuu esimerkiksi hänen lapsuustraumastaan eikä puolisosta.

On objektiivisesti määritettyjä asioita, miten hyvä parisuhde toimii ja pitää sisällään, mitä kuuluu yksilön hyvään mielenterveyteen jne.

Ihminen ehkä itse ei koe kokevansa väkivaltaa, silti ulkopuolelta voidaan ihan pätevästi sanoa näin kuitenkin olevan.

Joskus se raja kerrotaan ulkoa käsin esim terapeutti, läheinen tai av-palsta, kun ihmisellä itsellään puuttuu kyky nähdä asian todellinen tila.

Hyviä asioita, voin yhtyä. Silti muistutan, että aina kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Helppoa huutaa voimaantuneena, että mulle ei kelpaa kuin, ja sitten pitkä lista täydellisen suhteen tuntomerkkejä. Hieman lapsellista kutistaa niinkin monisäikeinen asia kuin parisuhde erilaisiin listoihin ja määreisiin.

Minustakin ap:n suhteessa on henkistä väkivaltaa, eikä sitäkään sovi vähätellä. Silti en uskaltaisin sanoa, että hänen on ehdottomasti otettava ero oman hyvinvointinsa tähden.

Meissä naisissakin on eri vahvuuksia, resilienssissäkin eroa. Itse pystyn katsomaan omassa suhteessani joitain asioita sormien läpi hyvillä mielin, ja ne samat olisivat toiselle ehdoton ei. Sitten on suhteita, missä sovitaan vaikka, että seksiä ei ole parin kesken mutta saa olla muiden kesken. Minulle olisi ehdoton nounou, mutta en voi sanoa, että kaikkien pitäisi erota tämän vuoksi. 

 Jokaisella on oikeus määritellä omat tarpeensa ja halunsa, ja se on perusta terveelle ja toimivalle suhteelle. Sen sijaan, että leimataan toisten odotukset "lapsellisiksi", olisi parempi pyrkiä ymmärtämään, mistä nämä odotukset tulevat. Usein ne juontavat juurensa henkilökohtaisista kokemuksista ja arvoista. On tärkeää, että kumppanit voivat kommunikoida avoimesti ja rehellisesti suhteessaan ja pyrkiä löytämään kompromisseja ja yhteisiä näkemyksiä. Vaikka on totta, että täydellinen suhde on harvoin saavutettavissa, ei ole mitään väärää siinä, että asettaa omia odotuksia ja tavoitteita suhteelleen. Tärkeintä on, että molemmat kumppanit ovat tietoisia toistensa tarpeista ja pyrkivät tukemaan toisiaan parhaansa mukaan. 

Anteeksi kun leimasin lapselliseksi, saatoin tulkita väärin! Koin, että sinä määrittelit ap:n tarpeet ja halut omiesi kanssa samaan linjaan, ehket tarkoittanutkaan sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Kysyin ap:lta, että mistä asioista miehesi puhuu ja etenkin puhuu mieluiten? 

Ja miten sinä suhtaudut noihin puheenaiheisiin? Onko jotain aiheita, joista et syystä tai toisesta halua puhua? Ihan vaikka vaan jos ei esimerkiksi kiinnostaisi hänen englanninliigan suosikkijoukkueensa viimeaikaiset tappiot tms.

Vastaavasti mistä hänen kiinnostuksenkohteistaan sinä keskustelet mieluiten?

Puhelee arkipäivän asioista, työstä, kyselee lapsista kauttani....kaikkea tavallista, mutta jos pintaa syvemmälle mennään, niin se ei onnistu. Voi puhua fyysisistä vaivoistaan, mutta jos mennään yhtään vaikka niihin seksiin tai tunteisiin liittyviin asioihin niin sulkeutuu kuin simpukka tai tosiaan uhkaa niillä eropapereilla. Tää mua kummastuttaa. Keskustellaan kyllä hänen kiinnostuksen kohteistaan ja harrastuksistaan, sekään ei ole ongelma. Pään sisälle ei päästä yhtään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.

Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?

Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.

Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.

Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.

Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.

Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.

Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.

Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.

Ap

Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?

Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja  jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.

Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.

Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin. 

Sanoessasi, että rakkaus on sitä, että rakastaa silloinkin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee, olet osittain oikeassa, mutta tämä ei tarkoita, että pitäisi sietää mitä tahansa ja luopua omista tarpeistaan. Terveessä suhteessa on tärkeää asettaa rajat ja odottaa kunnioitusta ja kohtuullista kohtelua molemmilta osapuolilta. Lisäksi, kun mainitset, että suhde on kelvollinen, kun toinen ei käytä väkivaltaa tai liikaa alkoholia, niin odotuksesi hyvältä suhteelta ovat kyllä aivan liian alhaiset.

sivusta. Huom  "ei lyö tai ryyppää" ei muuten pidä sisällään kaikkea väkivaltaa. Moninainen henkinen väkivalta, seksuaalinen väkivalta, taloudellinen väkivalta ainakin jää nyt vielä ulkopuolelle.