Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen haluaa, että mies voi näyttää tunteensa ja itkeä naisen edessä, jotta naisella olisi omassa ansioluettelossaan myös se, että on voinut lohduttaa miestä hänen heikolla hetkellään. Sehän ei tarkoita, että hän vilpittömästi rakastaisi tai hyväksyisi miehensä heikot hetket. Ei, se on oman arvon nostamista. Eihän kukaan voi sanoa, että minua ei muuten sinun tunteesi kiinnosta. Ne väitteet siitä, että nainen jotenkin haluaisi tukea ja auttaa, lohduttaa, pitää hyvänä miestä ilman, että saa itse siitä mitään, on valetta. Auta armias, kun joku kerta kerrot, että minua surettaa, kun teit minulle näin, minua surettaa, kun teet meidän parisuhteessa näin, en ole tyytyväinen sinuun; niin siitähän se soppa syntyy. Täydellinen keskustelun puute silloin, kun olet itse myös vastuullinen, vie kyllä minulta kaikki halut puhua mistään naiselle. Minä pidän sitten kaikki mölyt mahassani. Keskustelen sen, mitä hänen puoleltaan on tarpeellista, mutta muuten en avaudu naiselleni asioistani enää. Eipä pääse nainen lohduttamaan minua, kun minua itkettää. Ja sehän häntä harmittaakin

Kuulostaa joltain asemasodalta enemmän kuin hyvältä suhteelta.

Parisuhde on asema sotaa niin kauan kunnes kokee saavan riittävästi. Naiset on huomattavasti vaativampia ja nirsompia miehiä kohtaa mitä miehet on naisia kohtaan.

Niin ne ilkeät naiset vaativat mm. sitä, että miehet siivoavat omat jälkensä ja ylipäätään olemaan vastuuntuntoinen ja kunnollinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Antaisin tälle kirjoituksen tusinan yläpeukkuja. Se on just niin kuin kirjoitat.

Minä kanssa!

Olen puhumaton ja juuri tuollainen toimisi mulle. Tuollaista miestä en ole vielä löytänyt, mutta ystävän olen. Hänen seurassaan en ole puhumaton, koska saan tilaa puhua ja olla oma itseni sekä positiivista energiaa.

Tasa-arvoisessa parisuhteessa kumpikin joustaa. Kumpikin puhuu, kun toinen haluaa puhua ja kumpikin kuuntelee, kun toinen haluaa avautua.

Totta. Mutta jos toinen ei ole tottunut puhumaan, on se toinen äänessä enemmän vaikka suhde olisi tasa-arvoinen.

Tässä ketjussa taidettiin muutenkin tarkoittaa enemmänkin ongelmista ja tunteista puhumista kuin tavallista juttelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:

- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...

- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...

- neutraali: kuulumiset, keskustelut...

- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...

Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.

Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.

Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.

Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.

Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.

En harrasta mitään vatvomista. Joskus vaan on hetkiä, että joku asia on välttämätöntä nostaa pöydälle. Vatvontaa tai nalkutusta siitä tulee silloin, jos toinen ei lähde keskusteluun mukaan.

Kahdella ihmisellä voi olla hyvinkin eri käsitys siitä, onko jonkin asian "nostaminen pöydälle" välttämätöntä vai turhaa, vaiko kenties aktiivisesti haitallista.

Mielestäni kumppania kohtaan pitäisi olla sellainen kunnioitus ja arvostus molemmin puolin, että jos toisen mielestä on oikeasti hänelle välttämätöntä ja tärkeää puhua jostain asiasta, niin toinen suostuu tähän ja haluaa myös tehdä niin, vaikkei itsellään olisikaan aiheen suhteen sellaista tarvetta, tai vaikka aihe ei olisi edes mieluinen hänelle.

Voi toki olla jokin sellainen aihe, joska puhuminen jostain aihesta on toisesta välttämätöntä ja toisen mielestä jopa haitallista. Otataan esimerkkinä vaikkapa että toinen haluaisi yhteisen lapsen. Toinen ei halua, ja tietää, että keskustelu johtaa lopulta todennäköisesti eroon, vaikka hän haluaisi jatkaa suhdetta... Nyt tullan sitten siihen rehellisyyden arvoon sekä jälleen toisen arvostukseen ja siihen, että suhteen ja päätösten on hyvä perustua tosiasioille, niin että kummankin tunteet ja ajatukset asioista on molemmille selvillä. Mielestäni se, että toisen mielestä jokin parisuhdeasia on välttämätöntä puhua, menee kyllä useimmiten sen yli, ettei toiselle ole niin väliä tai ei haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ei auta kun toinen ei suostu kuuntelemaan ja jatkaa samojen mahdottomien asioiden vaatimista

Niin. Ja kääntäen puhuminen onnistuu, kun toinen kuuntelee ja yritetään yhdessä etsiä ratkaisuja niihin mahdottomilta tuntuviin asioihin.

Ja puhuminen ei auta, jos ei edes puhu.

Entä jos vain toinen on sitä mieltä, että tämä pitää ratkaista ja toisen mielestä asia on ratkaistu on sata kertaa?

Mitäpä mieltä itse olet, onko se ratkaistu vai ei? Onko toinen tyytyväinen, jos hän nostaa asian esille uudelleen ja uudelleen?

Tuota kutsutaan tyranniaksi: toinen vaatii sellaista ratkaisua, joka on hänen mielensä mukainen eikä mikään muu kelpaa. Mies ei halua maksaa naisen autoa ja nainen nostaa asian keskusteluun kahdesti päivässä siihen asti, että mies suostuu naisen auton maksamaan ja asia on sillä ratkaistu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

A) Miehenä kantapään kautta oppinut että vaikka kuinka pyydetään näyttämään tunteita niin siinä kohtaa kun kerrot niistä niin ne torjutaan tai "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan" - poliisisarjoja lainatakseni.

B) Kumppanini ei tosiasiassa ole kovinkaan hyvä kuuntelija ja pitkät ajatusketjut jota yritän viestiä joko keskeytetään tai jos puolivälissä on ilmaantunut negatiivinen asia, loppuosa jätetään selvästi kuuntelematta samalla kun mietitään mitä itse sanoo seuraavaksi.

C) On oikeasti asioita jotka rassaa, mutta joista EN halua jutella vaan unohtaa ja tehdä sen sijaan jotain mukavaa kumppanini kanssa. Esim joskus työasiat.

Ihan onnellisessa ja keskustelevassa suhteessa koen silti eläväni. Voimia kaikille kommunikaation kanssa kamppaileville.

Kun olet sanonut kumppanillesi tuon minkä sanoit meillekin, "Oletko rakas huomannut, että kun kerron tunteistani kuten toivot, niin sinä torjut ne, tai siltä minusta ainakin tuntuu?", niin miten vaimosi on asian ottanut? 

Joskus tuosta keskusteltu ja käyty myös pariterapiassa (ei tosiaan olla missään kriisissä oltu, voin suositella paria käyntiä kaikille. Ei ole vaarallista.) läpi. Ihan hyvin otti mutta kun tunteet joskus kuumenee niin sovitut asiat unohtuu. Valitettavasti kaikki puretut asiat silloin ammusvarastossa. Ei varmastikaan mikään täydellinen tilanne, mutta eipä kumpikaan meistä täydellinen ole.

Vierailija kirjoitti:

Nainen haluaa, että mies voi näyttää tunteensa ja itkeä naisen edessä, jotta naisella olisi omassa ansioluettelossaan myös se, että on voinut lohduttaa miestä hänen heikolla hetkellään. Sehän ei tarkoita, että hän vilpittömästi rakastaisi tai hyväksyisi miehensä heikot hetket. Ei, se on oman arvon nostamista. Eihän kukaan voi sanoa, että minua ei muuten sinun tunteesi kiinnosta. Ne väitteet siitä, että nainen jotenkin haluaisi tukea ja auttaa, lohduttaa, pitää hyvänä miestä ilman, että saa itse siitä mitään, on valetta. Auta armias, kun joku kerta kerrot, että minua surettaa, kun teit minulle näin, minua surettaa, kun teet meidän parisuhteessa näin, en ole tyytyväinen sinuun; niin siitähän se soppa syntyy. Täydellinen keskustelun puute silloin, kun olet itse myös vastuullinen, vie kyllä minulta kaikki halut puhua mistään naiselle. Minä pidän sitten kaikki mölyt mahassani. Keskustelen sen, mitä hänen puoleltaan on tarpeellista, mutta muuten en avaudu naiselleni asioistani enää. Eipä pääse nainen lohduttamaan minua, kun minua itkettää. Ja sehän häntä harmittaakin

Kaikilla ihmisillä, riippumatta sukupuolesta, on oikeus ilmaista tunteitaan ja heikkouttaan kumppanilleen. Ihmissuhteiden perusta on ymmärrys, tuki ja empatia, ja kumppanien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi jakaa tunteensa toisilleen.

Ajatus siitä, että nainen haluaisi nähdä miehensä heikkoudet vain oman ansioluettelon täydennyksenä,  vahvistaa haitallisia miesten maskuliinisuuden normeja, jotka voivat olla haitaksi miesten omalle hyvinvoinnille. Jokainen parisuhde on tasapainoilua kahden ihmisen välillä, jotka tukevat ja välittävät toisistaan.

Todellisuudessa terveessä suhteessa kumppanit pyrkivät tukemaan toisiaan ja jakamaan elämän ilot ja surut. Kommunikointi, avoimuus ja empatia ovat avainasemassa pitkäaikaisen ja onnellisen parisuhteen ylläpitämisessä. 

Onko AP:n oikeasti pakko nalkuttaa koko ajan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen puhumaton nainen. Olen jo lapsesta oppinut että mun mielipiteet ja tunteet on väärin eikä niitä noteerata tai sitten ne vaan mitätöidään. En enää uskalla avautua. Kärvistelen mieluummin sitten yksin. Osaksi tämä johtuu myös kumppaneista koska en ole kokenut voivani luottaa heihin.

Jos mulle tulee ongelma parisuhteessa, mietin heti eroa. Haaveilen miten eroaisin. Eron mietintä ei kuitenkaan tarkoita sitä että missään nimessä haluaisin erota. Mutta se olisi helppo ratkaisu.  Toki pidän tuonkin sisälläni enkä yleensä kerro kumppanille koska en halua loukata häntä.

Turha varmaan mainitakaan ettei mun suhteista ole kovin pitkiä tullut.  Toivoisin voivani käyttäytyä paremmin. Toivoisin voivani saada luotettavan kumppanin ja turvallisen suhteen jossa voisin kasvaa.

Tsemppiä ap:lle!

Minäkin olen puhumaton nainen. Olen perusluonteeltani murehtija ja välttelen konflikteja viimeiseen asti. Riitatilanteessa menen ihan lukkoon, enkä pysty ilmaisemaan itseäni. En osaa ottaa asioita esille riidan ulkopuolella eikä puolisokaan aloita asiallista keskustelua, joten harvoin käymme läpi ns. isoja asioita. Riidat menevät siten, että puoliso riitelee ja minä vain itken. Edelliseen kirjoittajaan erona, että olen pitkässä yli 15 v parisuhteessa. Haluaisin ilmaista itseäni paremmin ja päästä eroon tuosta konflikteihin liittyvästä paniikin tunteesta. En koe olevani millään tavalla tunteeton, mutta pidän tunteeni itselläni.

Vastasit viestiini. Minulla on myös paljon samaa kuin sinulla. Tuota konfliktin pelkäämistä ja itkemistä. Turvaton kiintymyssuhdemallilapsuudesta.

Olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt miehen, joka ilmeisesti tukee ja ymmärtää sinua!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisikin, mistä tuollainen johtuu. Ex ei voinut keskustella mistään vakavammasta. Väänsi kaiken vitsiksi ja sitten lopulta meni puhumattomaksi ja vetäytyi sänkyyn makaamaan suupielet alaspäin. Muuta ei sanonut kuin "ei meidän ole pakko olla yhdessä" ja "voidaan me erota, kun kerran et minun kanssani ole onnellinen". Hän koki keskusteluyritykset juurikin jotenkin syyttelynä itseään kohtaan. Ei auttanut koettaa selittää, että nimenomaan siksi halusin keskustella, koska halusin ratkaista ongelmat ja olla hänen kanssaan.

Näin juuri! Mikä tuon aiheuttaa? Voisiko joku valaista, tähän mä haen vastausta.

Eilen sain miehen puhumaan työjutuistaan, olipa kiva ja saatiin keskusteluakin aikaan. Vaan jos vähänkään henkilökohtaisempiin aiheisiin mennään, niin hän vaikenee/saa hepulin/vetäytyy.

Ap

veikkaan huonoa itsetuntoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen puhumaton nainen. Olen jo lapsesta oppinut että mun mielipiteet ja tunteet on väärin eikä niitä noteerata tai sitten ne vaan mitätöidään. En enää uskalla avautua. Kärvistelen mieluummin sitten yksin. Osaksi tämä johtuu myös kumppaneista koska en ole kokenut voivani luottaa heihin.

Jos mulle tulee ongelma parisuhteessa, mietin heti eroa. Haaveilen miten eroaisin. Eron mietintä ei kuitenkaan tarkoita sitä että missään nimessä haluaisin erota. Mutta se olisi helppo ratkaisu.  Toki pidän tuonkin sisälläni enkä yleensä kerro kumppanille koska en halua loukata häntä.

Turha varmaan mainitakaan ettei mun suhteista ole kovin pitkiä tullut.  Toivoisin voivani käyttäytyä paremmin. Toivoisin voivani saada luotettavan kumppanin ja turvallisen suhteen jossa voisin kasvaa.

Tsemppiä ap:lle!

Minäkin olen puhumaton nainen. Olen perusluonteeltani murehtija ja välttelen konflikteja viimeiseen asti. Riitatilanteessa menen ihan lukkoon, enkä pysty ilmaisemaan itseäni. En osaa ottaa asioita esille riidan ulkopuolella eikä puolisokaan aloita asiallista keskustelua, joten harvoin käymme läpi ns. isoja asioita. Riidat menevät siten, että puoliso riitelee ja minä vain itken. Edelliseen kirjoittajaan erona, että olen pitkässä yli 15 v parisuhteessa. Haluaisin ilmaista itseäni paremmin ja päästä eroon tuosta konflikteihin liittyvästä paniikin tunteesta. En koe olevani millään tavalla tunteeton, mutta pidän tunteeni itselläni.

Vastasit viestiini. Minulla on myös paljon samaa kuin sinulla. Tuota konfliktin pelkäämistä ja itkemistä. Turvaton kiintymyssuhdemallilapsuudesta.

Olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt miehen, joka ilmeisesti tukee ja ymmärtää sinua!

Haluatko todella olla suhteessa sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa ei pysty olemaan eri mieltä eikä itkemään hänen nähdensä? Eikö olisi paljon parempi olla oma itsensä ja näyttää ne surullisetkin tunteet ja antaa kumppanille mahdollisuus reagoida positiivisesti. Toisaalta jos kumppani reagoi negatiivisesti tunteiden näyttöön niin eikö sekin vain ole loppujen lopuksi hyvä asia, että näet kumppanin todellisen luonteen, koska silloin tiedät että hänestä ei ole sinun tueksesi vaikeiden asioiden kanssa mikä taas auttaa näkemään että tuon kyseisen henkilön kanssa ei ylipäätään kannata jatkaa yhteistä taivalta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ei auta kun toinen ei suostu kuuntelemaan ja jatkaa samojen mahdottomien asioiden vaatimista

Niin. Ja kääntäen puhuminen onnistuu, kun toinen kuuntelee ja yritetään yhdessä etsiä ratkaisuja niihin mahdottomilta tuntuviin asioihin.

Ja puhuminen ei auta, jos ei edes puhu.

Entä jos vain toinen on sitä mieltä, että tämä pitää ratkaista ja toisen mielestä asia on ratkaistu on sata kertaa?

Mitäpä mieltä itse olet, onko se ratkaistu vai ei? Onko toinen tyytyväinen, jos hän nostaa asian esille uudelleen ja uudelleen?

Tuota kutsutaan tyranniaksi: toinen vaatii sellaista ratkaisua, joka on hänen mielensä mukainen eikä mikään muu kelpaa. Mies ei halua maksaa naisen autoa ja nainen nostaa asian keskusteluun kahdesti päivässä siihen asti, että mies suostuu naisen auton maksamaan ja asia on sillä ratkaistu?

No voi haloo. Pihalle nainen, joka vonkuu itselleen autoa. Jos ei halua laittaa kävelemään niin vaihtoehdot on kuunnella tai ostaa se auto, mutta en suosittele.

Se, että joku jatkaa haitallista käytöstä, ei tarkoita mitään, kun puhutaan asioiden ratkaisemisesta. Ratkaisut esitin yllä. Ongelma ei ole keskustelu, joka on "ratkaistu" vaan naisen käytös. Aikuinen ei ruinaa, oli se mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

A) Jos olet pimittänyt pitkään tunteita ja todellisia ajatuksiasi joistain asioista, niin ne voivat sitten yllättää, negatiivisellakin tavalla, kun kerrot lopulta rehellisesti. Ajatuksesi ja tunteesi ei automaattisesti ole toisen mielestä mukavia, eikä tarvikaan olla. Ehkä se alunperin on ollut myös syy, ettei ajatuksesi ole olleet näissä joissain asioissa olleetkaan niin mieltäylentäviä, mikset niitä ole halunnut aiemmin kertoakaan? Epärehellisyys (mitä joskus asioiden kertomattomuus myös on jossain määrin) on vähän ikävä kontorollin väline.

B) Oletko itse hyvä kuuntelija? Se, että sinä puhut, ei tarkoita että se olisi tärkämpää kuin sen toisen mielipide ja myös sinun tulee yhtälailla kuunnella. Ei ole mielestäni ihan vastavuoroista keskustelua itse pitää pitkää monologia, eikä kuunnella välillä mitä toisella olisi siihen sanottavaa. Toisen ajatus unohtuu, mitä olennaista ehkä halusi johonkin sanoa, jos toinen puhuu putkeen valtavan pitkästi. Eikö sinua kiinnosta kuulla sitä toisen noussutta ajatusta asiaan? Toki voi tehdä niinkin, ja on sellainen "harjoitus" että sopii etukäteen, että ensin toinen saa puhua keskeytyksettä vaikka sen 5 min. ja sitten on toisen vuoro sen saman 5 min, jos tässä keskusteludynamiikassa on ongelmia eikä tunnu että saa sanoa rauhassaloppuun asti, tai ollaan liian hanakasti keskeyttämässä. Vastavuoroisuus kuitenkin on tärkeää tässäkin.

C) Olen samaa mieltä kanssasi ettei omista työasioista tarvi puhua kotona, jos ei itse halua. Ellei nyt ole kyse jostain työmatkasta tai ylitöistä tms. jotka vaikuttaa yhteiseen arkeen.

A) Voi hyvinkin olla, tämä ei poista sitä tosiasiaa että olen aikaisemmin saanut aiheesta näpeilleni.

B) Haluaisin ajatella niin. Olen kohtuu kärsivällinen ja voin vakuuttaa että kumppanini saa sanottua sanottavansa. Tuota vuorottelusysteemiä kokeiltu ja joskus toiminut.

Harjotteluahan tähän liittyy paljon puolin ja toisin. Yksi riemuvoitto oli se kun aloin kysymään suoraan kumppaniltani "Haluatko lohtua vai ratkaisuja?" Voi kuulostaa vähän tylyltä mutta joissakin tapauksessa törmäyksiä tuli kun hän kertoi ongelmasta jota aloin välittömästi selvittämään ratkaisulähtöisesti vaikka hän tarvitsi vain tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ei auta kun toinen ei suostu kuuntelemaan ja jatkaa samojen mahdottomien asioiden vaatimista

Niin. Ja kääntäen puhuminen onnistuu, kun toinen kuuntelee ja yritetään yhdessä etsiä ratkaisuja niihin mahdottomilta tuntuviin asioihin.

Ja puhuminen ei auta, jos ei edes puhu.

Entä jos vain toinen on sitä mieltä, että tämä pitää ratkaista ja toisen mielestä asia on ratkaistu on sata kertaa?

Mitäpä mieltä itse olet, onko se ratkaistu vai ei? Onko toinen tyytyväinen, jos hän nostaa asian esille uudelleen ja uudelleen?

Tuota kutsutaan tyranniaksi: toinen vaatii sellaista ratkaisua, joka on hänen mielensä mukainen eikä mikään muu kelpaa. Mies ei halua maksaa naisen autoa ja nainen nostaa asian keskusteluun kahdesti päivässä siihen asti, että mies suostuu naisen auton maksamaan ja asia on sillä ratkaistu?

Mikä tuossa tilanteessa olisi kompromissi? Mielestäni esim. uusi auto on sellainen, että se maksetaan perheen yhteisistä rahoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen haluaa, että mies voi näyttää tunteensa ja itkeä naisen edessä, jotta naisella olisi omassa ansioluettelossaan myös se, että on voinut lohduttaa miestä hänen heikolla hetkellään. Sehän ei tarkoita, että hän vilpittömästi rakastaisi tai hyväksyisi miehensä heikot hetket. Ei, se on oman arvon nostamista. Eihän kukaan voi sanoa, että minua ei muuten sinun tunteesi kiinnosta. Ne väitteet siitä, että nainen jotenkin haluaisi tukea ja auttaa, lohduttaa, pitää hyvänä miestä ilman, että saa itse siitä mitään, on valetta. Auta armias, kun joku kerta kerrot, että minua surettaa, kun teit minulle näin, minua surettaa, kun teet meidän parisuhteessa näin, en ole tyytyväinen sinuun; niin siitähän se soppa syntyy. Täydellinen keskustelun puute silloin, kun olet itse myös vastuullinen, vie kyllä minulta kaikki halut puhua mistään naiselle. Minä pidän sitten kaikki mölyt mahassani. Keskustelen sen, mitä hänen puoleltaan on tarpeellista, mutta muuten en avaudu naiselleni asioistani enää. Eipä pääse nainen lohduttamaan minua, kun minua itkettää. Ja sehän häntä harmittaakin

Kaikilla ihmisillä, riippumatta sukupuolesta, on oikeus ilmaista tunteitaan ja heikkouttaan kumppanilleen. Ihmissuhteiden perusta on ymmärrys, tuki ja empatia, ja kumppanien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi jakaa tunteensa toisilleen.

Ajatus siitä, että nainen haluaisi nähdä miehensä heikkoudet vain oman ansioluettelon täydennyksenä,  vahvistaa haitallisia miesten maskuliinisuuden normeja, jotka voivat olla haitaksi miesten omalle hyvinvoinnille. Jokainen parisuhde on tasapainoilua kahden ihmisen välillä, jotka tukevat ja välittävät toisistaan.

Todellisuudessa terveessä suhteessa kumppanit pyrkivät tukemaan toisiaan ja jakamaan elämän ilot ja surut. Kommunikointi, avoimuus ja empatia ovat avainasemassa pitkäaikaisen ja onnellisen parisuhteen ylläpitämisessä. 

Miesten hyvinvointihan ei parisuhteessa ole mitenkään merkittävä asia. Ja kun sitä arkea saa elää, että ollaan tukena vain silloin, jos on itse sillä päällä, niin ei sitä hirveästi tee mieli enää puhua omista asioista. Ei niitä silloinkaan ollut kovin usein niitä tilanteita, jolloin jostain omista asioista avaudin, eli ei pitäisi mitään empatiauupumusta olla. Mutta mutta, miehet ovat onneksi aika mukautumiskykyisiä uusiinkiin tilanteisiin. Täytyy vain osata kovettaa tunteensa, siis omilta osin. Ei tarvitse tietenkään pelätä, että antaisin joku päivä kaiken patoutuman purkautua naistani kohden, siitä ei tarvitse olla huolissaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ei auta kun toinen ei suostu kuuntelemaan ja jatkaa samojen mahdottomien asioiden vaatimista

Niin. Ja kääntäen puhuminen onnistuu, kun toinen kuuntelee ja yritetään yhdessä etsiä ratkaisuja niihin mahdottomilta tuntuviin asioihin.

Ja puhuminen ei auta, jos ei edes puhu.

Entä jos vain toinen on sitä mieltä, että tämä pitää ratkaista ja toisen mielestä asia on ratkaistu on sata kertaa?

Mitäpä mieltä itse olet, onko se ratkaistu vai ei? Onko toinen tyytyväinen, jos hän nostaa asian esille uudelleen ja uudelleen?

Tuota kutsutaan tyranniaksi: toinen vaatii sellaista ratkaisua, joka on hänen mielensä mukainen eikä mikään muu kelpaa. Mies ei halua maksaa naisen autoa ja nainen nostaa asian keskusteluun kahdesti päivässä siihen asti, että mies suostuu naisen auton maksamaan ja asia on sillä ratkaistu?

Mikä tuossa tilanteessa olisi kompromissi? Mielestäni esim. uusi auto on sellainen, että se maksetaan perheen yhteisistä rahoista. 

Olen eri. Minusta on asetelmallisesti väärin käsitellä tuota mankumista ratkaisemattomana keskusteluna. Heidän ratkaisematon keskustelu on se, ettei mies ole nostanut framille naisen käytöstä ja sitä, että sen on loputtava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen haluaa, että mies voi näyttää tunteensa ja itkeä naisen edessä, jotta naisella olisi omassa ansioluettelossaan myös se, että on voinut lohduttaa miestä hänen heikolla hetkellään. Sehän ei tarkoita, että hän vilpittömästi rakastaisi tai hyväksyisi miehensä heikot hetket. Ei, se on oman arvon nostamista. Eihän kukaan voi sanoa, että minua ei muuten sinun tunteesi kiinnosta. Ne väitteet siitä, että nainen jotenkin haluaisi tukea ja auttaa, lohduttaa, pitää hyvänä miestä ilman, että saa itse siitä mitään, on valetta. Auta armias, kun joku kerta kerrot, että minua surettaa, kun teit minulle näin, minua surettaa, kun teet meidän parisuhteessa näin, en ole tyytyväinen sinuun; niin siitähän se soppa syntyy. Täydellinen keskustelun puute silloin, kun olet itse myös vastuullinen, vie kyllä minulta kaikki halut puhua mistään naiselle. Minä pidän sitten kaikki mölyt mahassani. Keskustelen sen, mitä hänen puoleltaan on tarpeellista, mutta muuten en avaudu naiselleni asioistani enää. Eipä pääse nainen lohduttamaan minua, kun minua itkettää. Ja sehän häntä harmittaakin

Kaikilla ihmisillä, riippumatta sukupuolesta, on oikeus ilmaista tunteitaan ja heikkouttaan kumppanilleen. Ihmissuhteiden perusta on ymmärrys, tuki ja empatia, ja kumppanien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi jakaa tunteensa toisilleen.

Ajatus siitä, että nainen haluaisi nähdä miehensä heikkoudet vain oman ansioluettelon täydennyksenä,  vahvistaa haitallisia miesten maskuliinisuuden normeja, jotka voivat olla haitaksi miesten omalle hyvinvoinnille. Jokainen parisuhde on tasapainoilua kahden ihmisen välillä, jotka tukevat ja välittävät toisistaan.

Todellisuudessa terveessä suhteessa kumppanit pyrkivät tukemaan toisiaan ja jakamaan elämän ilot ja surut. Kommunikointi, avoimuus ja empatia ovat avainasemassa pitkäaikaisen ja onnellisen parisuhteen ylläpitämisessä. 

Miesten hyvinvointihan ei parisuhteessa ole mitenkään merkittävä asia. Ja kun sitä arkea saa elää, että ollaan tukena vain silloin, jos on itse sillä päällä, niin ei sitä hirveästi tee mieli enää puhua omista asioista. Ei niitä silloinkaan ollut kovin usein niitä tilanteita, jolloin jostain omista asioista avaudin, eli ei pitäisi mitään empatiauupumusta olla. Mutta mutta, miehet ovat onneksi aika mukautumiskykyisiä uusiinkiin tilanteisiin. Täytyy vain osata kovettaa tunteensa, siis omilta osin. Ei tarvitse tietenkään pelätä, että antaisin joku päivä kaiken patoutuman purkautua naistani kohden, siitä ei tarvitse olla huolissaan. 

Ehkä kannattaa tulla samaan lopputulokseen kuin minäkin itsestäni : valitaan vääriä kumppaneita.

Minä olen empaattinen ja miestä tukeva nainen, joka olen ollut pitkään sinkkuna, koska kumppani osoittautuu aina väkivaltaiseksi. Silti en väitä, että miehet AINA ja kategorisesti olisivat väkivaltaisia ja kaikki parisuhteet maailmassa sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen ei auta kun toinen ei suostu kuuntelemaan ja jatkaa samojen mahdottomien asioiden vaatimista

Niin. Ja kääntäen puhuminen onnistuu, kun toinen kuuntelee ja yritetään yhdessä etsiä ratkaisuja niihin mahdottomilta tuntuviin asioihin.

Ja puhuminen ei auta, jos ei edes puhu.

Entä jos vain toinen on sitä mieltä, että tämä pitää ratkaista ja toisen mielestä asia on ratkaistu on sata kertaa?

Mitäpä mieltä itse olet, onko se ratkaistu vai ei? Onko toinen tyytyväinen, jos hän nostaa asian esille uudelleen ja uudelleen?

Tuota kutsutaan tyranniaksi: toinen vaatii sellaista ratkaisua, joka on hänen mielensä mukainen eikä mikään muu kelpaa. Mies ei halua maksaa naisen autoa ja nainen nostaa asian keskusteluun kahdesti päivässä siihen asti, että mies suostuu naisen auton maksamaan ja asia on sillä ratkaistu?

Mikä tuossa tilanteessa olisi kompromissi? Mielestäni esim. uusi auto on sellainen, että se maksetaan perheen yhteisistä rahoista. 

Olen eri. Minusta on asetelmallisesti väärin käsitellä tuota mankumista ratkaisemattomana keskusteluna. Heidän ratkaisematon keskustelu on se, ettei mies ole nostanut framille naisen käytöstä ja sitä, että sen on loputtava.

Toinen eri. Tuossa varmaan käytettiin esimerkkinä autorahojen mankumista, kun ei kehdannut käyttää kotitöihin osallistumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen puhumaton nainen. Olen jo lapsesta oppinut että mun mielipiteet ja tunteet on väärin eikä niitä noteerata tai sitten ne vaan mitätöidään. En enää uskalla avautua. Kärvistelen mieluummin sitten yksin. Osaksi tämä johtuu myös kumppaneista koska en ole kokenut voivani luottaa heihin.

Jos mulle tulee ongelma parisuhteessa, mietin heti eroa. Haaveilen miten eroaisin. Eron mietintä ei kuitenkaan tarkoita sitä että missään nimessä haluaisin erota. Mutta se olisi helppo ratkaisu.  Toki pidän tuonkin sisälläni enkä yleensä kerro kumppanille koska en halua loukata häntä.

Turha varmaan mainitakaan ettei mun suhteista ole kovin pitkiä tullut.  Toivoisin voivani käyttäytyä paremmin. Toivoisin voivani saada luotettavan kumppanin ja turvallisen suhteen jossa voisin kasvaa.

Tsemppiä ap:lle!

Minäkin olen puhumaton nainen. Olen perusluonteeltani murehtija ja välttelen konflikteja viimeiseen asti. Riitatilanteessa menen ihan lukkoon, enkä pysty ilmaisemaan itseäni. En osaa ottaa asioita esille riidan ulkopuolella eikä puolisokaan aloita asiallista keskustelua, joten harvoin käymme läpi ns. isoja asioita. Riidat menevät siten, että puoliso riitelee ja minä vain itken. Edelliseen kirjoittajaan erona, että olen pitkässä yli 15 v parisuhteessa. Haluaisin ilmaista itseäni paremmin ja päästä eroon tuosta konflikteihin liittyvästä paniikin tunteesta. En koe olevani millään tavalla tunteeton, mutta pidän tunteeni itselläni.

Vastasit viestiini. Minulla on myös paljon samaa kuin sinulla. Tuota konfliktin pelkäämistä ja itkemistä. Turvaton kiintymyssuhdemallilapsuudesta.

Olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt miehen, joka ilmeisesti tukee ja ymmärtää sinua!

Eikö teillä tule vielä turvattomampi olo, kun suhteen pysyvyys perustuu ikään kuin tsägään ja varomiseen? Itsellä tulisi puhumattomassa suhteessa niin turvaton olo ja etenkin YKSINÄINEN, että en jäisi suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen haluaa, että mies voi näyttää tunteensa ja itkeä naisen edessä, jotta naisella olisi omassa ansioluettelossaan myös se, että on voinut lohduttaa miestä hänen heikolla hetkellään. Sehän ei tarkoita, että hän vilpittömästi rakastaisi tai hyväksyisi miehensä heikot hetket. Ei, se on oman arvon nostamista. Eihän kukaan voi sanoa, että minua ei muuten sinun tunteesi kiinnosta. Ne väitteet siitä, että nainen jotenkin haluaisi tukea ja auttaa, lohduttaa, pitää hyvänä miestä ilman, että saa itse siitä mitään, on valetta. Auta armias, kun joku kerta kerrot, että minua surettaa, kun teit minulle näin, minua surettaa, kun teet meidän parisuhteessa näin, en ole tyytyväinen sinuun; niin siitähän se soppa syntyy. Täydellinen keskustelun puute silloin, kun olet itse myös vastuullinen, vie kyllä minulta kaikki halut puhua mistään naiselle. Minä pidän sitten kaikki mölyt mahassani. Keskustelen sen, mitä hänen puoleltaan on tarpeellista, mutta muuten en avaudu naiselleni asioistani enää. Eipä pääse nainen lohduttamaan minua, kun minua itkettää. Ja sehän häntä harmittaakin

Kaikilla ihmisillä, riippumatta sukupuolesta, on oikeus ilmaista tunteitaan ja heikkouttaan kumppanilleen. Ihmissuhteiden perusta on ymmärrys, tuki ja empatia, ja kumppanien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi jakaa tunteensa toisilleen.

Ajatus siitä, että nainen haluaisi nähdä miehensä heikkoudet vain oman ansioluettelon täydennyksenä,  vahvistaa haitallisia miesten maskuliinisuuden normeja, jotka voivat olla haitaksi miesten omalle hyvinvoinnille. Jokainen parisuhde on tasapainoilua kahden ihmisen välillä, jotka tukevat ja välittävät toisistaan.

Todellisuudessa terveessä suhteessa kumppanit pyrkivät tukemaan toisiaan ja jakamaan elämän ilot ja surut. Kommunikointi, avoimuus ja empatia ovat avainasemassa pitkäaikaisen ja onnellisen parisuhteen ylläpitämisessä. 

Miesten hyvinvointihan ei parisuhteessa ole mitenkään merkittävä asia. Ja kun sitä arkea saa elää, että ollaan tukena vain silloin, jos on itse sillä päällä, niin ei sitä hirveästi tee mieli enää puhua omista asioista. Ei niitä silloinkaan ollut kovin usein niitä tilanteita, jolloin jostain omista asioista avaudin, eli ei pitäisi mitään empatiauupumusta olla. Mutta mutta, miehet ovat onneksi aika mukautumiskykyisiä uusiinkiin tilanteisiin. Täytyy vain osata kovettaa tunteensa, siis omilta osin. Ei tarvitse tietenkään pelätä, että antaisin joku päivä kaiken patoutuman purkautua naistani kohden, siitä ei tarvitse olla huolissaan. 

Ehkä kannattaa tulla samaan lopputulokseen kuin minäkin itsestäni : valitaan vääriä kumppaneita.

Minä olen empaattinen ja miestä tukeva nainen, joka olen ollut pitkään sinkkuna, koska kumppani osoittautuu aina väkivaltaiseksi. Silti en väitä, että miehet AINA ja kategorisesti olisivat väkivaltaisia ja kaikki parisuhteet maailmassa sellaisia.

Miksi sinä erityisesti haluat tukea miehiä? Sen pitäisi mennä nimenomaan toisinpäin

😁😅🤣😂🙂🙃🤗🤫🐤 Uidduko sillä välii?

Naurattaa..... vatsa kipeenä naurattaa....

Uudet kuviot