Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Oikealle ihmiselle johon luottaa täysin ja jota rakastaa puhuminen onnistuu. Uskokaa tai älkää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikealle ihmiselle johon luottaa täysin ja jota rakastaa puhuminen onnistuu. Uskokaa tai älkää..
Olen tuon todistanut, kun keski-ikäisenä löysin nykyisen mieheni. Ekoilla treffeillä kaivettiin kaikki luurangot kaapista (miehellä päihdetausta) ja siitä lähtien ei ole ollut mitään, mistä ei olisi voinut puhua. Ollaan yhdessä kohdattu hirveitä (meistä itsestämme riippumattomia) asioita ja aina on selvitty niistä puhumalla ja toisiamme tukien. Uusi kumppani ei välttämättä tuo mukanaan "täydellistä" onnea, mutta kun ollaan samalla aaltopituudella, niin vaikeuksistakin selvitään suht helpolla. Olen onnekas, että löysin hänet. Ja tällä kertaa minä "valitsin". Kaupanpäälle sain vielä miehen sukulaiset, jotka auttavat tarvittaessa, mutta eivät tuppaudu väkisin meidän asioihimme. Lisäksi mieheni ja hänen läheisensä arvostavat minua. Voiko enää enempää pyytää... -entinen puhumaton nainen-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikealle ihmiselle johon luottaa täysin ja jota rakastaa puhuminen onnistuu. Uskokaa tai älkää..
Olen tuon todistanut, kun keski-ikäisenä löysin nykyisen mieheni. Ekoilla treffeillä kaivettiin kaikki luurangot kaapista (miehellä päihdetausta) ja siitä lähtien ei ole ollut mitään, mistä ei olisi voinut puhua. Ollaan yhdessä kohdattu hirveitä (meistä itsestämme riippumattomia) asioita ja aina on selvitty niistä puhumalla ja toisiamme tukien. Uusi kumppani ei välttämättä tuo mukanaan "täydellistä" onnea, mutta kun ollaan samalla aaltopituudella, niin vaikeuksistakin selvitään suht helpolla. Olen onnekas, että löysin hänet. Ja tällä kertaa minä "valitsin". Kaupanpäälle sain vielä miehen sukulaiset, jotka auttavat tarvittaessa, mutta eivät tuppaudu väkisin meidän asioihimme. Lisäksi mieheni ja hänen läheisensä arvostavat minua. Voiko enää enempää pyytää...
Tämäkin on sellainen juttu, että ikä tuo viisautta ja ymmärrystä. Välillä ajattelen että olisikohan epäonnistunut nuoruuden suhde onnistunut nyt jos olisimme tavanneet vasta keski-ikäisenä kun molemmille on kertynyt kykyä ja uskallusta enemmän. Toki kaikki eivät opi keskustelemaan (ja kuuntelemaan toista aidosti) koskaan, mutta useimmiten olen huomannut että nämä kommunikaatio ongelmat ovat nimenomaan pariskunnilla jotka ovat menneet nuorina yhteen.
Minäkin joskus mietin, että mitä jos olisin tavannut ex-kumppanin myöhemmin. Riippuu ajankohdasta ja iästä. 20-25-vuotiaana meistä olisi voinut tulla jotain, koska olin jo avun piirissä/saanut apua traumoihini. Yli kolmekymppisenä en olisi kiinnittänyt häneen mitään huomiota ja jos hän olisi lähestynyt minua, olisin juossut karkuun. Tuon ikäisenä hänen sivuprofiilinsa alkoi muistuttaa aivan liikaa (väkivaltaisen) isäni ulkonäköä. Pelottavaa ja outoa, että nuoruuden rakkaus alkaa aikaa myöten ulkoisesti muistuttaa ihmistä, joka on lapsena repinyt riekaleiksi psyykkeeni. -entinen puhumaton nainen-
Meillä tällainen aivan samanlainen tilanne. Ja kun asuntoon pitäisi tehdä vaikka mitä remonttia niin eihän se onnistu kun toinen ei puhu. Sitten kun avaa itse suunsa niin toinen kokee hyökkäyksenä ja hyökkää takaisin. Ei ole parisuhteessa elävä yhtään helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on puhumaton nainen kotona ja nyt mennään terapiaan katsomaan viimeinen. Oljenkorsi. Kyl parisuhteessa pitää pystyä keskustelemaan
Vierailija kirjoitti:
Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että
SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.
Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.
Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.
Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.
Siitä se lähtee.
---------
Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.
"Minä en arvosta puolisoani edes sen vertaa, että pyrkisin rakkaudesta häneen antamaan hänelle mitä hän haluaa. En kiusallanikaan edes puhu."
Mikset sitten ole yksin, kun kerran on niin hirveitä ne toisen vaatimukset? Miksi vain sinun haluillasi on merkitystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies "puhumaton". Vetäytyvä ollut jo lapsena, liekö kiusaamisen tulos, en tiedä. Ihan fiksu kaveri, mutta hajamielisyyttä ja tarkkaavuuspulmaa ollut aina vaikkei itse huomaa. Perhe-elämää hankaloittaa suuresti nämä piirteet - joudun vastaamaan yksin lasten asioista, enkä saa tukea puolisolta, koska tämä on jotenkin ihan pihalla arjesta, kun vetäytyy vuosi vuodelta enemmän omiin töihinsä ( yksinyrittäjä) ja loppupäivän puhelimella omia juttujaan tutkien puhumattomana. En jaksa tehdä enää aloitteita keskusteluun tai yhteisiin tekemisiin, kun toinen on täysin perässä vedettävä. Seksikin loppui kun lakkasin tekemästä aloitteita. Neuropsykiatriset tutkimukset menossa lähinnä tarkkaavuusongelmien takia.
Minä en puhu parisuhdeasioista ja mies tästä aina valittaa. Oma puhumattomuus johtuu siitä, että mies aloittaa "keskustelut" aina hyökkäävästi. Saattaa suuttua siis aivan mitättömästä asiasta, puhutaan normaaleista asioista, mies tarraa sieltä yhteen sanaan tai lauseeseen, jota alkaa vääntelemään mielensä mukaan ja alkaa samantien raivoamaan. Korostaa omaa paremmuuttaan, syyllistää toista asioista, joita ei välttämättä ole edes tapahtunut, mutta omassa mielessään näin ajattelee. Kaivelee ikävanhat asiat esiin, analysoi niitä omien muistikuviensa mukaan ja sen jälkeen sanoo, että tämä ja tämä on sinun syy ja siksi minä teen tai olen tehnyt/ en ole tehnyt näin.
Hänen omat mielipiteensä, ajatuksensa ja muistonsa ovat aina niitä oikeita, toisen omat vääristyneitä tai muuten huonoja. Arvostelee kovin sanoin, mutta jos hänelle sanoo jotain arvostelevaa, loukkaantuu ja uhriutuu. Ei kestä minkäänlaista kritiikkiä, mutta toisen tulisi kestää ne mukisematta. Kaikki omat epäonnistumisensa on jonkun muun, yleensä minun syy.
Joten jos suinkin voin välttää, en puhu mistään "tärkeästä" asiasta.
Entisenä puhumattomana naisena mulle kävi näin: Oli rankka perhetausta (henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa). Opin lapsena "mykäksi", kun oli vaarallista, jos sanoi jotain väärin tai väärällä tavalla. Teininä aloin seurustella (en alun perin omasta halustani, mutta se on liian pitkä juttu...) ja olin päässyt pois lapsuudenkotini helvetistä. Kumppani oli paljon puheliaampi kuin minä ja minun hiljaisuuteni aiheutti ongelmia ja PALJON väärinymmärryksiä. Upposin helposti omiin ajatuksiini ja syvälle "mustaan aukkoon". Kun kumppani sitten kysyi jotain ja havahduin karmeista muistoistani, niin minulla oli valmiiksi itku kurkussa. Jos vastasin itkuisella äänellä, kumppani luuli tehneensä jotain väärin. Jos en uskaltanut vastata ja olin hiljaa, kumppani piti sitä mykkäkouluna ja merkkinä, että olin suuttunut.
Vajaan vuoden seurustelun jälkeen minulle kävi niin, että tuli "flashback" ja muistin yhtäkkiä asioita ja tajusin, etteivät ne olleet pelkkiä painajaisia vaan oikeasti tapahtuneita asioita. En pystynyt puhumaan niistä kenellekään, mutta rohkaisin sitten mieleni ja yritin kertoa kumppanilleni. "En halua kuulla" sanoi kumppani, kun aloitin... ja sitten vaikenin. Kumppani tiesi jotain perheestäni ja vaikeasta lapsuudestani, mutta ilmeisesti arvasi, että nyt oli tulossa jotain todella rankkaaa eikä ollut valmis kuulemaan sellaista. Olin loukattu ja nöyryytetty. Päätin, etten kerro tuolle ihmiselle enää mitään "tärkeää".
Arvaatte varmaankin, ettei tästä seurannut mitään hyvää. Kumppani edelleen pahoitti mielensä hiljaisuudestani ja minä oli katkera, kun minua ei oltu haluttu kuunnella niin tärkeästä asiasta. Aikanaan sain sitten apua ja minäkin aloin puhua, mutta en edelleenkään siitä vaikeasta asiasta. Vuosien varrella tuli lakaistua yhtä sun toista maton alle. Lopulta olimme tilanteessa, että läheisyys, koskettaminen ja seksi loppui kokonaan, koska mies ei halunnut (en saanut edes sohvalla istua hänen viereensä). Olin ihan hajalla tästä tilanteesta ja mietin, onko elämässäni enää mitään mieltä (olin lapsena ollut itsetuhoinen ja vanhat ajatukset alkoivat nousta mieleen). En saanut puhuttua kumppanilleni, joten kirjoitin kirjeen. Hän suuttui. Lopulta saimme jotain puhuttua: Kumppanin mielestä mitään ongelmaa ei ollut, ainakaan hänellä. Sitten odotin enää sopivaa hetkeä jättää hänet. Tein senkin kirjeellä, koska halusin varmistua, että tulen kuulluksi. Että hän tietää tärkeimmät seikat, miksi jätin hänet.
Meillä oli siis kaksi puhumatonta. Minä traumojeni takia ja kumppani halusi puhua vain "kivoista" asioista. Molemmissa oli siis vikaa. Minussa varmasti enemmän, mutta en voi lapsuudelleni mitään. Olen antanut itselleni jo anteeksi oman sairaan käytökseni, mutta olen edelleen katkera, että kumppani ei halunnut kuulla "tärkeää asiaani". Se olisi selittänyt niin monta omituisuutta minussa, eikä kumppanin olisi tarvinnut jatkuvasti pahoittaa mieltään, kun tulkitsi minua väärin.