Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että parisuhteessa on ongelmia ainoastaan ap:n mielestä. Jos mies on suhteeseen täysin tyytyväinen nykyisellään, miksi turhaan keikuttaa venettä lähtemällä mukaan johonkin kyökkipsykologiseen "keskusteluun", jossa on vain hävittävää?
Koska se keskusteleminen voi pelastaa avioliiton.
Tästä tuli muistina omaan liittooni. Minulla oli puhumaton ja mykläkoulua harrastava mies. Yritin ymmärtää ja antaa ole rauhassa, mutta se raastoi minua.
Lopulta otin asian puheeksi. Mies sanoi, ettei muuksi muutu ja ei vaan pysty puhumaan sellaista joista ei halua puhua.
Kysyin, että vaikka olemme pariskunt, rakastamme toisimme ja minä kärsin siitä. Ja voimme menettää parisuhteemme.
Ei kuulemma siitä huolimatta vaikka rakastaakin minua.
No tuloksena oli ero.
Vieläkin kouristaa miten tuo on mahdollista.
Puhumattomuus on tärkeämpää kuin parisuhde ja rakkaus.
En osaa sanoa vieläkään miten olisin voinut itse tehdä toisin.
En ahdistellut, mutten myöskään kestänyt puhumattomuutta.Joku sanoi, että aika ja huumori auttaa puhumattomuuteen.
Aika ei auta eikä se että hiljaa lakaistaan asiat maton alle ja toivotaan, että unohtuu.
Huumorilla ei voi puhua vaikeista tai vakavista asioita. Huumorille on ikansa ja paikkansa, mutta ei kaikkea voi kuitata tai peittää huumorilla.
Se jopa loukkaa väärässä paikassa.Se ei ollut sinun vikasi. Sinä et olisi voinut tehdä mitään muuttaaksesi tilannetta. Toimit ihan oikein pelastaessasi itsesi. Se kouraisee kovaa, tiedän. Moni ei siksi uskalla kohdata totuutta.
Miehesi olisi jatkanut hamaan ikuisuuteen välittämättä tarpeistasi tai vastaamatta niihin.
Suhdetta pitää arvioida sen heikoimpien ja huonoimpien puolien mukaan, ei parhaimpien eikä potentiaalin. Jälkimmäinen on syy, miksi alkoholistien ja narsistien puolisot eivät osaa lähteä, vaikka pitäisi.
Mikä on vialla ihmisessä joka ei osaa yhtään ajatella toisen tunteita? Osaako omiaankaan? Surullista millaisia kommentteja täällä on itsekkäistä ihmisistä.
On myös ihmisiä jotka sitten eivät mitään muuta osaakaan ajatella kuin tunteitaan, koko perheen elämän pitäisi pyöriä heidän tunnetilojensa ympärillä.
Elämä on niin paljon muutakin kuin jotain jatkuvaa tunnepälpätystä, analysointia, helvetillistä vatkaamista vailla mitään mielenkiintoa ratkaisuun.
Pahimmillaan joku naistenlehden artikkeli, niin siitä seuraa kuukausien vatvonta että onkohan nyt meillä - tai jollain tutulla tuollaisia 'ongelmia'. Jos tuohon lähtee yhtään mukaan, niin toinen vaan innostuu eikä meinaa lopettaa millään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että parisuhteessa on ongelmia ainoastaan ap:n mielestä. Jos mies on suhteeseen täysin tyytyväinen nykyisellään, miksi turhaan keikuttaa venettä lähtemällä mukaan johonkin kyökkipsykologiseen "keskusteluun", jossa on vain hävittävää?
Koska se keskusteleminen voi pelastaa avioliiton.
Tästä tuli muistina omaan liittooni. Minulla oli puhumaton ja mykläkoulua harrastava mies. Yritin ymmärtää ja antaa ole rauhassa, mutta se raastoi minua.
Lopulta otin asian puheeksi. Mies sanoi, ettei muuksi muutu ja ei vaan pysty puhumaan sellaista joista ei halua puhua.
Kysyin, että vaikka olemme pariskunt, rakastamme toisimme ja minä kärsin siitä. Ja voimme menettää parisuhteemme.
Ei kuulemma siitä huolimatta vaikka rakastaakin minua.
No tuloksena oli ero.
Vieläkin kouristaa miten tuo on mahdollista.
Puhumattomuus on tärkeämpää kuin parisuhde ja rakkaus.
En osaa sanoa vieläkään miten olisin voinut itse tehdä toisin.
En ahdistellut, mutten myöskään kestänyt puhumattomuutta.Joku sanoi, että aika ja huumori auttaa puhumattomuuteen.
Aika ei auta eikä se että hiljaa lakaistaan asiat maton alle ja toivotaan, että unohtuu.
Huumorilla ei voi puhua vaikeista tai vakavista asioita. Huumorille on ikansa ja paikkansa, mutta ei kaikkea voi kuitata tai peittää huumorilla.
Se jopa loukkaa väärässä paikassa.Se ei ollut sinun vikasi. Sinä et olisi voinut tehdä mitään muuttaaksesi tilannetta. Toimit ihan oikein pelastaessasi itsesi. Se kouraisee kovaa, tiedän. Moni ei siksi uskalla kohdata totuutta.
Miehesi olisi jatkanut hamaan ikuisuuteen välittämättä tarpeistasi tai vastaamatta niihin.
Suhdetta pitää arvioida sen heikoimpien ja huonoimpien puolien mukaan, ei parhaimpien eikä potentiaalin. Jälkimmäinen on syy, miksi alkoholistien ja narsistien puolisot eivät osaa lähteä, vaikka pitäisi.
Mikä on vialla ihmisessä joka ei osaa yhtään ajatella toisen tunteita? Osaako omiaankaan? Surullista millaisia kommentteja täällä on itsekkäistä ihmisistä.
Mihin kommentillasi viittaat?
Syntyy sellainen vaikutelma, että pitäisit itsekkäänä ihmistä, joka jättää haitallisen suhteen.
Viittasin sillä siihen että miksi joku ei saa sanotuksi mikä mättää tai vaikka että miksi sitä seksiä ei ole. Toinen siinä sitten vaan ihmettelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että parisuhteessa on ongelmia ainoastaan ap:n mielestä. Jos mies on suhteeseen täysin tyytyväinen nykyisellään, miksi turhaan keikuttaa venettä lähtemällä mukaan johonkin kyökkipsykologiseen "keskusteluun", jossa on vain hävittävää?
Koska se keskusteleminen voi pelastaa avioliiton.
Tästä tuli muistina omaan liittooni. Minulla oli puhumaton ja mykläkoulua harrastava mies. Yritin ymmärtää ja antaa ole rauhassa, mutta se raastoi minua.
Lopulta otin asian puheeksi. Mies sanoi, ettei muuksi muutu ja ei vaan pysty puhumaan sellaista joista ei halua puhua.
Kysyin, että vaikka olemme pariskunt, rakastamme toisimme ja minä kärsin siitä. Ja voimme menettää parisuhteemme.
Ei kuulemma siitä huolimatta vaikka rakastaakin minua.
No tuloksena oli ero.
Vieläkin kouristaa miten tuo on mahdollista.
Puhumattomuus on tärkeämpää kuin parisuhde ja rakkaus.
En osaa sanoa vieläkään miten olisin voinut itse tehdä toisin.
En ahdistellut, mutten myöskään kestänyt puhumattomuutta.Joku sanoi, että aika ja huumori auttaa puhumattomuuteen.
Aika ei auta eikä se että hiljaa lakaistaan asiat maton alle ja toivotaan, että unohtuu.
Huumorilla ei voi puhua vaikeista tai vakavista asioita. Huumorille on ikansa ja paikkansa, mutta ei kaikkea voi kuitata tai peittää huumorilla.
Se jopa loukkaa väärässä paikassa.Se ei ollut sinun vikasi. Sinä et olisi voinut tehdä mitään muuttaaksesi tilannetta. Toimit ihan oikein pelastaessasi itsesi. Se kouraisee kovaa, tiedän. Moni ei siksi uskalla kohdata totuutta.
Miehesi olisi jatkanut hamaan ikuisuuteen välittämättä tarpeistasi tai vastaamatta niihin.
Suhdetta pitää arvioida sen heikoimpien ja huonoimpien puolien mukaan, ei parhaimpien eikä potentiaalin. Jälkimmäinen on syy, miksi alkoholistien ja narsistien puolisot eivät osaa lähteä, vaikka pitäisi.
Mikä on vialla ihmisessä joka ei osaa yhtään ajatella toisen tunteita? Osaako omiaankaan? Surullista millaisia kommentteja täällä on itsekkäistä ihmisistä.
On myös ihmisiä jotka sitten eivät mitään muuta osaakaan ajatella kuin tunteitaan, koko perheen elämän pitäisi pyöriä heidän tunnetilojensa ympärillä.
Elämä on niin paljon muutakin kuin jotain jatkuvaa tunnepälpätystä, analysointia, helvetillistä vatkaamista vailla mitään mielenkiintoa ratkaisuun.
Pahimmillaan joku naistenlehden artikkeli, niin siitä seuraa kuukausien vatvonta että onkohan nyt meillä - tai jollain tutulla tuollaisia 'ongelmia'. Jos tuohon lähtee yhtään mukaan, niin toinen vaan innostuu eikä meinaa lopettaa millään.
Onko tällaisia oikeasti olemassa, vai onko tämä vain keksimäsi olkiukko?
Vierailija kirjoitti:
Minä olin helposti hiljaa ja puhumaton. Ja ilmeisesti sitten ongelma. Syynä tähän oli lähinnä se, että puolisolle ei voinut sanoa mistään ongelmasta tai muutosta vaativasta seikasta, ilman että se kääntyi jotenkin kielteiseksi. En jaksanut draamailla joten olin mieluiten hiljaa.
En pidä kovin rakentavana sitä, että minua vaaditaan puhumaan ja kun sen teen päädytäänkin riitelemään siitä, miten minulla on taas niin väärät, ilkeät ja kaikella tavalla kielteiset mielipiteet. Ja tämä ei koskenut siis vain minua.
Älä kysy jos et halua kuulla vastausta.
Sinun ongelmasi ovat syvemmällä. Itsetuntosi ja omanarvontuntosi tai suhderakenteiden hahmottaminen ovat aivan pielessä. Jos sinulla olisi normaali itsetunto ja käsitys terveestä suhdedynamiikasta, toteaisit vain, että eksäsi kanssa ei pystynyt terveeseen ja rakentavaan suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?
Moniin parisuhteessa hiertäviin asioihin ei ole mitään ratkaisua. Tätä on monen jostakin syystä vaikea hyväksyä. Olemme kaikki erilaisia, ja nämä erilaisuudet joko voi hyväksyä toisessa, tai sitten ei. Ihmiset eivät pääsääntöisesti pysty muuttamaan arvojaan, tarpeitaan, rajojaan tai persoonallisuuttaan vaikka haluaisivatkin, ja useimmat meistä eivät halua.
Moniin parisuhtessa hiertäviin asioihin myös on ratkaisuja, jos vain on halua niitä hakea. Se on usein ihan valinta ja priorisointikysymys. Se on myös niin, että jos et itse jousta parisuhteessa, on yleensä vääjäämätöntä, että silloin se toinen joustaa enemmän, et vain huomaa sitä. On hyvin itsekeskeinen ajatusmalli, ettei itse voisi tai haluaisi mitään muuttaa kun kaksi elämää laitetaan yhteen. Toki persoonallisuuttaan, tärkeitä arvoja tai olleellisia rajoja ei voi lähteä muuttamaan tai niissä joustamaan, mutta tapoja kyllä voi muuttaa ja monessa ei niin perustavanlaatuisessa asiassa kyllä voi joustaa. Ei siinä itseään menetä, jos ottaa järkevällä tavalla toisenkin huomioon. Toki toiseen äärilaitaan ei kannata myöskään lähteä, että joustaa liikaa ja juuri noissa perustavanlaatuisissa asioissa. Harmillisesti vain liian usein käy niin, että sen joustamattoman kanssa seurustellessa se toinen huomaa joustaneensa liikaa... Keskitie tässäkin....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.
Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.
Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta.
"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että parisuhteessa on ongelmia ainoastaan ap:n mielestä. Jos mies on suhteeseen täysin tyytyväinen nykyisellään, miksi turhaan keikuttaa venettä lähtemällä mukaan johonkin kyökkipsykologiseen "keskusteluun", jossa on vain hävittävää?
Koska se keskusteleminen voi pelastaa avioliiton.
Tästä tuli muistina omaan liittooni. Minulla oli puhumaton ja mykläkoulua harrastava mies. Yritin ymmärtää ja antaa ole rauhassa, mutta se raastoi minua.
Lopulta otin asian puheeksi. Mies sanoi, ettei muuksi muutu ja ei vaan pysty puhumaan sellaista joista ei halua puhua.
Kysyin, että vaikka olemme pariskunt, rakastamme toisimme ja minä kärsin siitä. Ja voimme menettää parisuhteemme.
Ei kuulemma siitä huolimatta vaikka rakastaakin minua.
No tuloksena oli ero.
Vieläkin kouristaa miten tuo on mahdollista.
Puhumattomuus on tärkeämpää kuin parisuhde ja rakkaus.
En osaa sanoa vieläkään miten olisin voinut itse tehdä toisin.
En ahdistellut, mutten myöskään kestänyt puhumattomuutta.Joku sanoi, että aika ja huumori auttaa puhumattomuuteen.
Aika ei auta eikä se että hiljaa lakaistaan asiat maton alle ja toivotaan, että unohtuu.
Huumorilla ei voi puhua vaikeista tai vakavista asioita. Huumorille on ikansa ja paikkansa, mutta ei kaikkea voi kuitata tai peittää huumorilla.
Se jopa loukkaa väärässä paikassa.Se ei ollut sinun vikasi. Sinä et olisi voinut tehdä mitään muuttaaksesi tilannetta. Toimit ihan oikein pelastaessasi itsesi. Se kouraisee kovaa, tiedän. Moni ei siksi uskalla kohdata totuutta.
Miehesi olisi jatkanut hamaan ikuisuuteen välittämättä tarpeistasi tai vastaamatta niihin.
Suhdetta pitää arvioida sen heikoimpien ja huonoimpien puolien mukaan, ei parhaimpien eikä potentiaalin. Jälkimmäinen on syy, miksi alkoholistien ja narsistien puolisot eivät osaa lähteä, vaikka pitäisi.
Mikä on vialla ihmisessä joka ei osaa yhtään ajatella toisen tunteita? Osaako omiaankaan? Surullista millaisia kommentteja täällä on itsekkäistä ihmisistä.
On myös ihmisiä jotka sitten eivät mitään muuta osaakaan ajatella kuin tunteitaan, koko perheen elämän pitäisi pyöriä heidän tunnetilojensa ympärillä.
Elämä on niin paljon muutakin kuin jotain jatkuvaa tunnepälpätystä, analysointia, helvetillistä vatkaamista vailla mitään mielenkiintoa ratkaisuun.
Pahimmillaan joku naistenlehden artikkeli, niin siitä seuraa kuukausien vatvonta että onkohan nyt meillä - tai jollain tutulla tuollaisia 'ongelmia'. Jos tuohon lähtee yhtään mukaan, niin toinen vaan innostuu eikä meinaa lopettaa millään.
Onko tällaisia oikeasti olemassa, vai onko tämä vain keksimäsi olkiukko?
Äitini oli tuollainen.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on mielettömän hienoja ja fiksuja kommentteja, kaikki olen lukenut. Mahtavaa keskustelua aiheesta. Paljon ajattelevia ihmisiä "linjoilla". Kiitos taas teille.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saattaapa hyvinkin olla Ap:nkin tapauksessa niin, etää se toinen osapuoli tietää jo hyvin etukäteen mistä toinen hauluaa puhua, ja mihin lopputulokseen hän haluaa keskustelun päättyvän. Siksi hän ei edes halua aloittaa turhaa keskustelua. Ap haluaa toisen korjaavan ongelmaksi kokemansa tilanteen omalla toiminnallaan ja muuttamaan käytöstään ja toimintaansa.
Saattaa olla, että Ap on itse itsekäs ihminen, joka ei osaa huomioida muiden näkökulmaa asioihin, vaan yrittää juntata ja pakottaa toimimaan oman mielensä mukaan. Ei se todellakaan aina mene niin, että keskustelulla asiat ratkeavat. Usein ainoaksi keinoksi elää ongelmatilanteen kanssa on muuttaa itse omaa suhtautumistaan asiaan ja sopeutua tilanteeseen. Ongelman aiheuttaja saatat olla sinä itse, eikä se toinen, joka ei näe tilanteessa mitään ongelmaa.
Luin tämän ja kiitän kommentista, mutta olen kyllä todella monesta kohdasta kanssasi eri mieltä.
Ap
Kirjoitin tuon, ja olen yrittänyt kuten sinäkin saada kumppaniani keskustelemaan. 20-vuotta myöhemmin olen huomannut, että olin loppuenlopuksi itsekeskeinen ja itsekäs, enkä osannut huomioida kumppaniani, vaan yritin vaan saada hänet käyttäytymään haluamallani tavalla. Ongelma on usein, että haluaa jotain. Sinäkin Ap haluat nyt jotain kumppaniltasi.
Totta että kummankin pitää katsoa peiliin. Ei se niin mene, et toinen on 100% pahis ja toinen 100% hyvis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.
Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.
Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta.
"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.
Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on hyvä olla tai hän erottaa, että pahoinvointi johtuu esimerkiksi hänen lapsuustraumastaan eikä puolisosta.
On objektiivisesti määritettyjä asioita, miten hyvä parisuhde toimii ja pitää sisällään, mitä kuuluu yksilön hyvään mielenterveyteen jne.
Ihminen ehkä itse ei koe kokevansa väkivaltaa, silti ulkopuolelta voidaan ihan pätevästi sanoa näin kuitenkin olevan.
Joskus se raja kerrotaan ulkoa käsin esim terapeutti, läheinen tai av-palsta, kun ihmisellä itsellään puuttuu kyky nähdä asian todellinen tila.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Ei ole tervettä tuo.
Onneksi tajusin lähteä kihlausvaiheessa. Molemmilla oli traumat lapsuudesta. Vuosien kuluessa kävi ilmeiseksi, että mies ei aio hoitaa omia traumojaan kuin kitumalla kurjistaen samalla ympärillään olevien elämän. Itse olen aktiivisesti tehnyt töitä omista traumoistani irtaantumiseksi. Onneksi en jäänyt kärsimään elinkautista rikoksesta, jota en tehnyt! Eikä siihen olisi voinut hankkia lapsia.
Rakkaudessa on molemminpuolinen vastuu. Muutenhan sitä voi rakastaa vaikka puupalikkaa ja hoivata sitä ja kuvitella sille vuorosanat. Puupalikka toki on siitä harmiton, ettei se tee mitään paskatemppuja.
Jos toinen on sairas, niin eihän se olekaan tervettä.
Nyt puhuttiin pitkästä avioliitosta, jossa asiat on vuosien myötä eskaloituneet pahemmiksi. Jos huomaat isoja huonoja asioita seurustellessa, niin tietenkään et jatka suhdetta pidemmälle.
Tietenkin omaa jaksamista pitää kuunnella, ja jos ei jaksa, niin sitten tehdään johtopäätöksiä, jopa erotaan. Aina kyse ei kuitenkaan ole siitä, että se terveempi (täysin terveitä ei olla kukaan) kärsisi valtavasti, ja silloin voit päättää valita sen hankalamman ihmisen rakastamisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Tärkeintä on rakastaa myös itseään. Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta, silloin kyseessä on yksipuolinen suhde. Jos asetat suhteen hyvyyden kriteeriksi pelkän fyysisen väkivallan ja päihteiden välttämisen, niin asetettu kynnys on liian matala. Nämä asiat tulisi olla itsestäänselvyyksiä jokaisessa terveessä suhteessa, eivätkä ne yksinään määrittele toimivaa suhdetta.
Totta kai tärkeää on rakastaa myös itseään terveesti. Nämä asiat ei usein ole oppikirjamaisen mustavalkoisia, eli harva terve meneekään naimisiin, jos ei koe ollenkaan saavansa tukea tai rakkautta. 30v avioliittovuoden jälkeen asia ei ole niin suoraviivainen kuin vaikkapa naimisiinmenoa pohdittaessa.
Ei kukaan terve aseta suhteen hyvyyden kriteereiksi pelkästään väkivallan tai ryyppäämisen puuttumista, mutta jos ne puuttuu, voi suhteen jatkamista edes miettiä. Jos nuo on mukana, niin sittenhän se ero on selkeämpi valinta.
"Jos toinen henkilö ei pysty tarjoamaan sinulle henkisesti tarvitsemaasi tukea ja rakkautta", miten ikinä pystyy määrittelemään, mitä se käytännössä tarkoittaa? Milloin tuki on riittävää, milloin toisen rakkaus riittää? Ymmärrän pointtisi lauseen takana, mutta eihän tuo tarkoita ollenkaan samoja asioita eri ihmisille, eli vaikea varsinkaan kenenkään ulkopuolisen sanoa, missä menee raja.
Eihän se olekaan kenenkään ulkopuolisen tehtävä määritellä niitä rajoja vaan jokaisen tulee itse vetää ne rajat ja päättää mitä itse tarvitsee siltä suhteelta ollakseen onnellinen ja tyytyväinen suhteeseen. Itselle avoin kommunikointi, syvät keskustelut ja tunteiden näyttäminen ovat yksi tärkeimmistä mittareista onnistuneelle suhteelle. Ehkä joku toinen kokee olevansa onnellinen suhteessa, jossa ei ikinä puhuta tunteista ja ainoat keskustelut mitä käydään ovat tyyliin, että tarvitseeko tuoda maitoa kaupasta niin kuin joku tässä ketjussa aiemmin mainitsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saattaapa hyvinkin olla Ap:nkin tapauksessa niin, etää se toinen osapuoli tietää jo hyvin etukäteen mistä toinen hauluaa puhua, ja mihin lopputulokseen hän haluaa keskustelun päättyvän. Siksi hän ei edes halua aloittaa turhaa keskustelua. Ap haluaa toisen korjaavan ongelmaksi kokemansa tilanteen omalla toiminnallaan ja muuttamaan käytöstään ja toimintaansa.
Saattaa olla, että Ap on itse itsekäs ihminen, joka ei osaa huomioida muiden näkökulmaa asioihin, vaan yrittää juntata ja pakottaa toimimaan oman mielensä mukaan. Ei se todellakaan aina mene niin, että keskustelulla asiat ratkeavat. Usein ainoaksi keinoksi elää ongelmatilanteen kanssa on muuttaa itse omaa suhtautumistaan asiaan ja sopeutua tilanteeseen. Ongelman aiheuttaja saatat olla sinä itse, eikä se toinen, joka ei näe tilanteessa mitään ongelmaa.
Luin tämän ja kiitän kommentista, mutta olen kyllä todella monesta kohdasta kanssasi eri mieltä.
Ap
Kirjoitin tuon, ja olen yrittänyt kuten sinäkin saada kumppaniani keskustelemaan. 20-vuotta myöhemmin olen huomannut, että olin loppuenlopuksi itsekeskeinen ja itsekäs, enkä osannut huomioida kumppaniani, vaan yritin vaan saada hänet käyttäytymään haluamallani tavalla. Ongelma on usein, että haluaa jotain. Sinäkin Ap haluat nyt jotain kumppaniltasi.
Totta että kummankin pitää katsoa peiliin. Ei se niin mene, et toinen on 100% pahis ja toinen 100% hyvis.
Tässä on vaan se ongelma, että se saa ihmiset jäämään haitallisiin suhteisiin, koska "ei voi jättää toista, koska on itsessäkin vikaa". Kukaan ei ole täydellinen, mutta toinen voi olla pahempi toista.
Seurustelin psykopaatin kanssa. Olisiko pitänyt jäädä, koska vikaa on itsessäkin enkä voi odottaa täydellisyyttä ja toisen sairautta ja luonnetta pitää nyt vaan ymmärtää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.
Ap
Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)
Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?
Kyllä ne hyvin tuppisuisetkin todella päätyy parisuhteisiin. Moni pystyy myös suhteen alussa puhumaan vähän parmmin asioista, kun ei ole vielä mitään keskinäisiä ristiriitoja tullut vastaan.
Ja puhumallahan nuokin asiat selvitettään, siis se, että mitkä on niitä asioita, joiden ratkaiseminen on mahdotonta ja ovatko ne sellaisia asiaoita sitten, joiden kanssa voi elää vai ei.... Kun ei sitä todella voi toisen ajatuksia lukea. Pitäisikö nuo asiat ja toisen mielipiteet ja ajatukset mielestäsi vain "vaistota"? outoa. Eihän sitä tiedä kuin omasta puolestaan ja pitäisi kuulla nyt ihan minimissään ensin se toinenkin puoli...
Joillain myös on ilmeisesti jotain niin vaikeita asioita taustallaan, joiden takia ei pysty puhumaan ja jos ne nousee pintaa, niin se aihettaa ahdistusta. Pitäisiköhän ne onglmat selvittää itsensä kanssa ja ymmärtää omiksi ongelmiksi, eikä syyttää toista ahdistuksen aiheuttamisesta normaalin keskustelun takia, vaikka ahdistus johtuisi omista lukoista ja käsittelemättömistä asioista siellä taustalla. Ei ole reilua, ettei toinen saa normaalisit puhua ja ottaa keskusteluun asioita, jos sellainen on toisen mielestä on vaan ahdistuksen aihauttamista.
Ei ole terveellistä lakaista asioita maton alle sen takia, ettei toinen kykene normaaliin kommunikointiin. Lähtökohta on kuitenkin se, että puhuminen asioista on terveellistä ja normaalia, kykenemättömyys puhumiseen on ongelmallista. Toki liiallinen vatvominen tai ikävällä tavalla asioiden esittäminen on sitten se toinen ääripää, mikä ei myöskään ole terveellistä ja ymmärrettävästi aiheuttaakin sitä ahdistusta toisessa.
Näin on. Se ahdistus pitää vaan kohdata. Ja treenata, treenata, treenata puhumista (ja kuuntelemista) kuin jotain lihasta. Helpompaa on toki vältellä itselleen epämiellyttävää "avautumista", mutta pidemmän päälle se aiheuttaa ongelmia. Tiedän kokemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on mielettömän hienoja ja fiksuja kommentteja, kaikki olen lukenut. Mahtavaa keskustelua aiheesta. Paljon ajattelevia ihmisiä "linjoilla". Kiitos taas teille.
Ap
Nämä on hyviä ja avartavia keskusteluja. Kiitos itsellesi!
Naisilla on tapana takertu lillukanvarsiin ja jauhaa saaa bullshittiä vuodesta toiseen. Asiat ei puhumalla parane, jos et sitä hyväksy, niin erotkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on vähäpuheinen. Hänen on myös vaikea osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Ei pysty esimerkiksi sanomaan ääneen/kirjoittamaan lausetta, että rakastan sinua. Jos tuon omat toiveet/näkemykset esille, niin mies kokee sen hyökkäyksenä ja arvosteluna, vaikka asia ei niin ole. Olen saanut kuulla olevani liikaa kaikkea. Nykyään en puhu enää tunteistani, pääsee niin paljon helpommalla.
Miten olet onnistunut olemaan masentumatta ja miten teidän suhde alkoi ja eteni, jos mies ei pysty kertomaan rakkaudestaan tai ehkä edes tuntemaan sitä?
Harvemmin kyse on siitä että ihmisellä ei olisi tunteita vaikka hän ei niitä varsinaisesti ilmaise.
Oma mieheni ei juuri koskaan kerro tunteistaan. En itsekään useinkaan näytä omia tunteitani varsinkaan perheen ulkopuolella. Miehelle voin sanoa rakastavani häntä johon hän vastaa ehkä niin minäkin sinua tai vastaa sitä kysyttäessä tyyliin joo. Joskus hän on sanonut ilmoittavansa jos tilanne muuttuu. Jos olisimme tuon asian suhteen ääripäät niin tuskin olisimme olleet yhdessä yli kolmeakymmentä vuotta.
Tunteet toki tulee useinkin esille tekoina. Ja kyllä ne teot kertoo siitä että sitä rakkautta on. Välillä ne kertoo siitä että toinen on väsynyt, onnellinen, surullinen, kireä, äkäinen tai jotakin muuta. Tunteita oikeastaan kumpikaan ei käsittele puhumalla vaan enemmänkin itsekseen jonkun tekemisen kautta. Jos toinen on kireä tai väsynyt ja selvästi vetäytyy sosiaalisista tilanteista hänellä on siihen lupa. Samoin lupa olla sosiaalinen tilanteissa joissa siihen kokee tarvetta. Jos toinen on sillä tuulella että vetäytyy ja toinen haluaa rupatella, juttuseuraa löytyy kavereista.
Keskusteluja meillä käydään enemmän ihan arkisista asioista. Kumpi laittaa ruokaa, mitä ruokaa laitetaan, kumpi käy kaupassa, milloin pidetään yhteistä lomaa jne.Ei niitä kyllä aina ole ja se on käynyt ilmi, kun asioista on keskusteltu. Itseltäni puuttuu osa tunteista, yritän löytää ne ajan kanssa. Kaksi ihmistä elämässäni on sanonut, etteivät he tunne varsinaista rakkautta - yhtään ketään kohtaan. Toinen oli pahoillaan puolestaan, toinen ei.
Ap:lta puuttuu tunnepaletista vihan ja aggression tunteita, joita kuuluisi olla hänen suojanaan. Veikkaan lapsuuskodissa olleen alkoholistin, narsistin tai muu vastaava haitallinen ympäristö, jossaap jäi vaille ja kutisti itsensä. Me muut olemme paljon vihaisempia ap:n puolesta kuin hän itse.
Tunnen kyllä vihaa ja aggressiota, mutta eivät ne vallitsevia minussa ole. Lapsuudenkotini oli ihana, turvallinen, lämmin, olen aina pystynyt puhumaan vanhempieni kanssa kaikesta, myös tästä parisuhteestani ja olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen kaikesta. Puoliso on kasvanut alkoholistiperheessä jossa hänet jätettiin jo lapsena yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät omille teilleen, hän jäi vaille turvaa ja rakkautta.
Ap
Ja nyt sinä kärsit siitä rangaistuksen. Miksi?
Ymmärrätkö mitä rakkaus ja elinikäinen avioliitto tarkoittaa? Jos toinen ei pysty antamaan täydellistä rakkautta minulle, tarkoittaako se, että minäkään en enää yrittäisi rakastaa? Lapsellista ja hedonistista, kostaa ja jättää toinen toisen sisäisten vammojen takia.
Rakkaus on sitä, että rakastat silloinkin, ja nimenomaan silloin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee.
Ja kyllä, tässä tullaan siihen kohtaan, että kun toinen ei lyö tai ryyppää, niin asiat on jo aika hyvin.
Sanoessasi, että rakkaus on sitä, että rakastaa silloinkin, kun toinen sitä vähiten ansaitsee, olet osittain oikeassa, mutta tämä ei tarkoita, että pitäisi sietää mitä tahansa ja luopua omista tarpeistaan. Terveessä suhteessa on tärkeää asettaa rajat ja odottaa kunnioitusta ja kohtuullista kohtelua molemmilta osapuolilta. Lisäksi, kun mainitset, että suhde on kelvollinen, kun toinen ei käytä väkivaltaa tai liikaa alkoholia, niin odotuksesi hyvältä suhteelta ovat kyllä aivan liian alhaiset.
Näinhän se on.
Mutta en sanonut, että suhde on hyvä jos siinä ei käytetä väkivaltaa tai liikaa alkoholia, vaan että "asiat on jo aika hyvin". Siihen sitten muut hyvät asiat päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on mielettömän hienoja ja fiksuja kommentteja, kaikki olen lukenut. Mahtavaa keskustelua aiheesta. Paljon ajattelevia ihmisiä "linjoilla". Kiitos taas teille.
Ap
Nämä on hyviä ja avartavia keskusteluja. Kiitos itsellesi!
Tänne voi hyvinkin joku vuosien päästä eksyä tätä keskustelua lukemaan kun googlailee: puhumattomuus parisuhteessa tmv. Ja hyviä työkaluja varmasti saakin!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että parisuhteessa on ongelmia ainoastaan ap:n mielestä. Jos mies on suhteeseen täysin tyytyväinen nykyisellään, miksi turhaan keikuttaa venettä lähtemällä mukaan johonkin kyökkipsykologiseen "keskusteluun", jossa on vain hävittävää?
Jos mies ei halua seksiä, uhkailee erolla ja vain murahtaa kun hänelle juttelee, niin vaikea nähdä että suhteessa ei muka olisi ongelmia.
Mihin kommentillasi viittaat?
Syntyy sellainen vaikutelma, että pitäisit itsekkäänä ihmistä, joka jättää haitallisen suhteen.