Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Puhukaa parisuhteissanne hyvät ihmiset! Riidelkää, puhukaa, kommunikoikaa, mutta älkää olko mykkiä. Kenelläkään ei ole kristallipalloa josta teidän aivojenne sisään näkisi.
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon. Ainoastaan yksi helkutin mykkä, joka ei suutaan auki 15 vuoteen. Jos ikinä enää menen yhteen kenenkään kanssa, katson kyllä että ihminen on vaikka suupaltti savolainen, kunhan osaa ilmaista itsensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Ap haluaa nimenomaan kuulla, mitä mies sanoisi. Otsikko on puhumattomuudesta, ei siitä, ettei häntä kuunneltaisi.
Ovatko likaiset sukat lattialla toisen kunnioittamista?
Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että on itse täysin parisuhdekelvoton, koska pitää kommunikaatiota yhtenä parisuhteen oleellisista perusasioista.
Ei tule tuollaita tunnetta. Tulee vain tunne että osa on puhujia, osa ei, ja sitten että muutamakin trollailee huvikseen. Jokainen saa olla millaisessa suhteessa haluaa, eikä sitä tarvitse vertailla kehenkään saati kysyä neuvoa keltään siihen mihin juuri minun täytyy suhteessa tyytä tai olla tyytymättä. Huomauttaisin myös ettei toiselta oikein voi vaatia mitään, sillä jokainen on vastuussa itsestään, ja jokaisella on itsemääräämisoikeus joka on sillä lailla ylittämätön, että vaatimuksia ei voi esittää, voi vain tehdä itse omat ratkaisunsa.
No näinhän se menee ja näin kauan me ollaan puolison kanssa (30 v.) tätä mallia eletty. Siltikin tässä kun on ikää tullut enemmän, lapset lentäneet pesästä ja ollaan jääty taas kaksin, niin uudenlaisen arjen rakentaminen vaatii nyt enemmän sitä kumppanin huomioimista/huomaamista ja joskus herkeää siihen että nökötetään vain hiljaa ja kun kysyn puolisolta jotain niin vastauksena lähinnä jotain örinää. Ja hei hän on aina ollut tuollainen, ei ole muuttunut, tuntuu että itse tahtoisin nykyään enemmän vastauksia. Ehkä tää on joku tyhjän pesän syndrooma, tiedä sitten.
Ap
Yleensä aina ainakin jollain tasolla käy niin että takaisin löytämiseen tarvitsee käyttää ihan korvamerkitysti resursseja, ja halua siihen pitää löytyä, mikäli meinataan päästä takaisin toisen lähelle sen jälkeen kun jokin, esim. nyt opiskelu, lapset, työ, sairastelu, henkiset kuormitukset ovat vaatineet kaiken huomion.
Yleensä tuohon auttaa yhdessä tekeminen ja kokeminen, jolloin sen toisen kanssa vähän niin kuin joutuu olemaan läsnä, eikä voi uppoutua omiin hommiin ja ajatuksiin.
Aika ajoin itse sanon miehelle että missäs käytäisiin. Ihan autolla ajelu naapurikaupunkiin ja siellä käveleskely ja ihmettely, vaikkapa kirpparille tai museoon poikkeaminen tuo mukavaa vaihtelua ja kahdenkeskistä olemista arkeen.
Välillä tuon esiin että kaipaisin jotain odotettavaa, yhteistä projektia kotona, reissua, tai muuta puuhaa. Nyt suunnittelemme vuosipäivän viettoa mökillä, mitä syödään, mitä tehdään siellä, käydäänkö jossain päiväseltään pistäytymässä, mitä hommia meille siellä on tarjolla jne. Eli ihan yksinkertaista, mutta mikä tärkeintä, YHTEISTÄ tekemistä ja suunnittelua. Molemmat kun tykkäämmme mökistä, tykkäämme veneilystä, hyvästä ruuasta, luonnossa liikkumisesta ja seksistä, niin on helppoa läytää yhteinen sävel näiden parissa.
Mieheni kertoo itse olevansa melko mukavuudenhaluinen, ja osin itsekäskin. Ei siis itsekäs sillä tavoin ettei hoida kuin mieluiset jutut, tai että ottaisi joltain toiselta jotain itselleen, vaan niin että kun hän uppoutuu tv:n ääreen, niin hän silloin tekee sitä, eikä muu herätä mielenkiintoa. Sama netin selailun kanssa. Ei kuule eikä näe mitään, ja jos johonkin koittaa häntä siitä patistaa niin ei tykkää kyllä yhtään. Hän tietää itse että jää sohvan nurkkaan jollei revi itseään siitä tietoisesti pois.
Avainsana on se että hän tietää itse tämän.
Hänelle ei myöskään mahdu päähän kymmeniä pohdittavia asioita kerralla, eli hänen sisäinen puheensa on yksinkertaista ja osittain köyhää. Jos ei ole mitään akuuttia asiaa käsiteltävänä, niin hän menee ns möllötysmoodiin, jolloin omien sanojensa mukaan kaksi hernettä kiertää päässä toisiaan, ja välillä tulee mieleen viimeksi katsottu jalkapallo peli jota hän sitten analysoi ja miettii miten mikäkin tilanne olisi pitänyt ehkä hoitaa. Muuta ei päähän samaan aikaan mahdu.
Omassa päässäni risteilee jatkuvasti kaikenlaista, ja uppoudun kyllä ajatuksiini, mutta käsittelen ja suunnittelen, huolehdin, pelkään, iloitsen ja järjestelen kymmeniä asioita aivoissani limittäin.
Olemme tietoisia toistemme erilaisuuksista, ja yritämme kohdata toisemme rakkaudella ja hyväksynnällä. Molemmilla on myös syvä halu olla yhdessä ja tehdä toisesta onnellinen. Tästä syystä minä menen vastaan häntä, ja hän tulee minua vastaan, jolloin kohtaaminen tapahtuu väistämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähäpuheinen mies kotioloissa. Muuten kyllä sosiaalinen. Johtuu osittain siitä, että työpäivän jälkeen sitä haluaa hiljaisuudessa palautua. Vaimon kanssa elämä ja menot ovat myös osittain eriytyneet ja yhteisiä puheenaiheita ei niin paljoa ole, kuin voisi olla.
Suhdekriisiä meillä ei kuitenkaan ole. Mitään erouhkailuja emme ole koskaan harrastaneet, sehän vasta kelvotonta puhetta olisikin.
Kiva kun jätit kommentin. Meilläkin vähän tuollainen tilanne, tosin sillä erolla että kun mies ahdistuu mun keskustelunavauksista joskus niin erokortti vedetään. Se on kyllä kelvotonta puhetta, kuten sanoit.
Ap
Siis olet 30 vuotta ollut tällaisen miehen kanssa?
Minkä ikäisiä olette?
Minä 48, hän 57.
Ap
Eli olit 18-vuotias, kun aloit olla tämän miehesi kanssa. Toisin sanoen, sulla ei ole pitkiä vuosiakausia kestäneitä kunnon parisuhteita muiden miesten kanssa ennen tätä miestäsi.
Niin, ei kovin pitkiä, mutta kyllä niitä oli. Tämä sitten loksahti kerrasta jollain tapaa, kummallakin. Siinä oli kemiaa, rakkautta ja räiskettä. Mutta joo, paljoa ei asioista puheltu silloinkaan. Meillä vain on ollut jotain kummaa liimaa joka pitää yhdessä. Ja sitä rakkautta. Vaikka mies ei isoista asioista pukahtele, niin yhä käyttää musta samaa hellittelynimeä kuin silloin. Se kertoo jotain.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Puhukaa parisuhteissanne hyvät ihmiset! Riidelkää, puhukaa, kommunikoikaa, mutta älkää olko mykkiä. Kenelläkään ei ole kristallipalloa josta teidän aivojenne sisään näkisi.
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon. Ainoastaan yksi helkutin mykkä, joka ei suutaan auki 15 vuoteen. Jos ikinä enää menen yhteen kenenkään kanssa, katson kyllä että ihminen on vaikka suupaltti savolainen, kunhan osaa ilmaista itsensä.
Tämähän oli kuin minun kynästäni. Meillä avioliitto kesti 18 vuotta ja mies oli kuin sinun miehesi ja erokin tapahtui samalla tavalla. Sanoipa vielä, ettei mua rakasta. Tosiaan yks kaks, kertalaakista. Sen verran oli suhmuroinut selän takana, että oli hommannut uuden naisen ennenkuin mut jätti. Jäi tästä kiinni oikeastaan heti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähäpuheinen mies kotioloissa. Muuten kyllä sosiaalinen. Johtuu osittain siitä, että työpäivän jälkeen sitä haluaa hiljaisuudessa palautua. Vaimon kanssa elämä ja menot ovat myös osittain eriytyneet ja yhteisiä puheenaiheita ei niin paljoa ole, kuin voisi olla.
Suhdekriisiä meillä ei kuitenkaan ole. Mitään erouhkailuja emme ole koskaan harrastaneet, sehän vasta kelvotonta puhetta olisikin.
Kiva kun jätit kommentin. Meilläkin vähän tuollainen tilanne, tosin sillä erolla että kun mies ahdistuu mun keskustelunavauksista joskus niin erokortti vedetään. Se on kyllä kelvotonta puhetta, kuten sanoit.
Ap
Siis olet 30 vuotta ollut tällaisen miehen kanssa?
Minkä ikäisiä olette?
Minä 48, hän 57.
Ap
Eli olit 18-vuotias, kun aloit olla tämän miehesi kanssa. Toisin sanoen, sulla ei ole pitkiä vuosiakausia kestäneitä kunnon parisuhteita muiden miesten kanssa ennen tätä miestäsi.
Niin, ei kovin pitkiä, mutta kyllä niitä oli. Tämä sitten loksahti kerrasta jollain tapaa, kummallakin. Siinä oli kemiaa, rakkautta ja räiskettä. Mutta joo, paljoa ei asioista puheltu silloinkaan. Meillä vain on ollut jotain kummaa liimaa joka pitää yhdessä. Ja sitä rakkautta. Vaikka mies ei isoista asioista pukahtele, niin yhä käyttää musta samaa hellittelynimeä kuin silloin. Se kertoo jotain.
Ap
No, miksi ap teit sitten aloituksen tänne, jos olet ollut miehesi kanssa jo 30 vuotta ja nyt jo päädyit tulokseen, että hyväksyt jatkossakin miehen puhumattomuuden?
Mitkä asiat sua sitten painaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskalla koska pelkään kritiikkiä ja konfliktia.
Niinpä, se on vähän pelkona mullakin ja mä olen se joka tahtoisi jutella enemmän asioista. Mutta kun se toinen, puhumaton, hermostuu lähes poikkeuksetta, saattaa sanoa pahasti ja vetelee sitä erokorttia, niin useasti sitä ei sitten ota mieltään vaivaavia aiheita edes esille. Tulee kummallekin paha olo, joten parempi usein vaieta.
Ap
Sinullahan on paha olo molemmissa vaihtoehdoissa.
No joo, totta. Siksi tahtoisinkin että mies puhuisi enemmän, olisi helpompi tietää missä milloinkin mennään ja mitä mielessä liikkuu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.
Ap
Meillä samanlainen tilanne. Esim. iltavuoron jälkeen jos käyn huikkaamassa terveiset, niin ei vastaa, käännä katsetta tai mitään. Tällä tavoin ilmaisee ettei nyt aio puhua. Itsestä tuntuu nöyryyttävältä. Jos kysyn onko mahdollista hänen viedä lapsia harrastuksiin ei vastaa mitään tai ettei tiedä. Sitten kun järjestän jonkun muun viemään niin alkaa kiukuttelu miksi aina oletetetaan ettei hän hoida asioita ja ettei silloin vielä osannut sanoa varmasti. Täysin kykenemätön ymmärtämään etten voi odottaa kyseiseen päivään asti vastausta koska silloin ei enää kyytiä muualta saa. Istuu koneella päivittelemässä Ukrainan sotaa, pelaa tai tekee etätöitä. Viettää lähes kaiken aikansa tietokoneella ja ihmettelee kun lapset sanovat etteivät halua hänen seurassaan olla ja itkevät äidin perään. Itse olen oppinut hoitamaan asiani ja arkeni yksin. Epäilen itse jotain diagnosoimatonta kuten autismia tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Hei! Eipä tuo taida tuosta enää miksikään muuttua. Mä taidan nyt vain jatkaa sillä linjalla että hyväksyn hänet sellaisena jörrikkänä kuin hän on. Luulen että hänellä on vähän sellainen tunne että en ehkä hyväksy kun ahdistan häntä keskustelunavauksillani. Ehkä hän kokee että häneltä vaaditaan jotain sellaista mihin hän ei kykene. Katsellaan, antaa ajan nyt kulua.
No me oltiin kovin nuoria kun tavattiin ja olen kasvanut aikuiseksi mieheni rinnalla, silloin nuorena eri asiat olivat tärkeitä kuin nyt. En kiinnittänyt samanlaisiin asioihin huomiota kuin nyt kiinnittäisin jos etsisin miestä. Oli puhumaton silloinkin. Tunteet ovat aina olleet hänelle hankala paikka.
Todella moni keskittyy kumppaniin tai suhteeseen, kun pitäisi keskittyä itseen. Ja nyt en tarkoita rusetille vääntymistä toisen eteen vaan tervettä itsekkyyttä, omiin tarpeisiin keskittymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.
Ap
Meillä samanlainen tilanne. Esim. iltavuoron jälkeen jos käyn huikkaamassa terveiset, niin ei vastaa, käännä katsetta tai mitään. Tällä tavoin ilmaisee ettei nyt aio puhua. Itsestä tuntuu nöyryyttävältä. Jos kysyn onko mahdollista hänen viedä lapsia harrastuksiin ei vastaa mitään tai ettei tiedä. Sitten kun järjestän jonkun muun viemään niin alkaa kiukuttelu miksi aina oletetetaan ettei hän hoida asioita ja ettei silloin vielä osannut sanoa varmasti. Täysin kykenemätön ymmärtämään etten voi odottaa kyseiseen päivään asti vastausta koska silloin ei enää kyytiä muualta saa. Istuu koneella päivittelemässä Ukrainan sotaa, pelaa tai tekee etätöitä. Viettää lähes kaiken aikansa tietokoneella ja ihmettelee kun lapset sanovat etteivät halua hänen seurassaan olla ja itkevät äidin perään. Itse olen oppinut hoitamaan asiani ja arkeni yksin. Epäilen itse jotain diagnosoimatonta kuten autismia tms.
Mun olisi pakko jättää miehesi. Ei oma mielenterveys kestäisi. Lapsille myös ikävä kasvuympäristö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi aivan ihan hyvin istua parvekkeella ja tuijotella eteen tai taivaalle ja olla syvälkä ajatuksissa. Vaikka joka päivä.
Ei tarvitse kertoa päivästään mitään, kysyä mitään. Miksipä niitä kertaamaan ja kuvailemaan.
Vuokra, sähkö, puhelin ja ulosotto tulee maksettua.
Näppärää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Alussa halutaan tutustua toiseen, ollaan hullaantuneita, ja kiinostuneita, toinen saa aikaan mielihyvätunteita, aivot tuottavat kivoja hormoneita kun kuulee toisen äänen. Läheisyys on maksimaalista, sekstaillaan harva se päivä.
Kukaan ei pysty olemaan loppuelämäänsä tuolla tavoin toisen kanssa, vaan jossain välissä rakastumisen tunne hiipuu, ja otetaan etäisyyttä, ei nyt toiseen kaupunkiin, mutta sen verran että se mikä ihastuksissa jäi taka alalle, tuleekin taas kuvioon mukaan, harrastukset, kaverit, työt, muu sosiaalinen elämä jne.
Saattaa olla että sinä naisena haluaisit enemmän läheisyyttä, ja sitä puhetta, mutta mies ei sitä enää tarvitse.
Niin. Mihin se mies tarvitsee naista ja mitä kokee antavansa vastineeksi?
Liian moni ihminen on parisuhteessa ihan liian yksin.
En tiedä kenekään toisen tarvimisia tai vastikkeen antamisen kokemuksia. En miehen enkä naisen.
Parisuhteessa ollessa on syytä kiinnostaa, koska siinä et ole siinä yksin etkä maailman napa.
Eli mitä tarkoitit nyt siis kysyä? Kysyt että mihin SE MIES tarvitsee naista? Kuka tämä mies on kenen tarvitseminen minun pitäisi tietää? Onko hän sinun miehesi? Mielikuvitteletko että minulla on mies, vaikka mitään sellaista en kirjoittanut, ja nyt minun pitäisi vastata tähän mielikuvituksesi tuotteeseen? Vai mitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon.
Tää on just näiden puhumattomien, näennäisesti kilttien ja hiljaisten miesten vaara. He sitten oikeasti lähtevät siitä pitkästäkin avioliitosta puhumatta, tuosta noin vain.
Edes ilman mitään järkevää syytä. Tai noh, yleensä noi ovat hommanneet toisen naisen salaa, selvisikö sulle ikinä, että mies oli hommannut naisen, ennenkuin sut jätti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskalla koska pelkään kritiikkiä ja konfliktia.
Niinpä, se on vähän pelkona mullakin ja mä olen se joka tahtoisi jutella enemmän asioista. Mutta kun se toinen, puhumaton, hermostuu lähes poikkeuksetta, saattaa sanoa pahasti ja vetelee sitä erokorttia, niin useasti sitä ei sitten ota mieltään vaivaavia aiheita edes esille. Tulee kummallekin paha olo, joten parempi usein vaieta.
Ap
Pelkäät menettäväsi miehen? Mitä, jos menetätkin nyt itsesi tai olet ainakin jo vähän kadoksissa itseltäsi?
Varmaan vähän kumpaakin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskalla koska pelkään kritiikkiä ja konfliktia.
Niinpä, se on vähän pelkona mullakin ja mä olen se joka tahtoisi jutella enemmän asioista. Mutta kun se toinen, puhumaton, hermostuu lähes poikkeuksetta, saattaa sanoa pahasti ja vetelee sitä erokorttia, niin useasti sitä ei sitten ota mieltään vaivaavia aiheita edes esille. Tulee kummallekin paha olo, joten parempi usein vaieta.
Ap
Sinullahan on paha olo molemmissa vaihtoehdoissa.
No joo, totta. Siksi tahtoisinkin että mies puhuisi enemmän, olisi helpompi tietää missä milloinkin mennään ja mitä mielessä liikkuu.
Ap
Sinä olet lähtenyt etsimään hyvää oloa miehestäsi. Ihan vastuullista ja oikein. Miehesi on selkeästi ilmaissut, ettei sitä oke häneltä saatavissa. Mikä on plan b? Elää koko elämä pahassa olossa, tappaa tunteet ja masentua vai etsiä hyvää oloa sieltä, missä sitä on tarjolla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähäpuheinen mies kotioloissa. Muuten kyllä sosiaalinen. Johtuu osittain siitä, että työpäivän jälkeen sitä haluaa hiljaisuudessa palautua. Vaimon kanssa elämä ja menot ovat myös osittain eriytyneet ja yhteisiä puheenaiheita ei niin paljoa ole, kuin voisi olla.
Suhdekriisiä meillä ei kuitenkaan ole. Mitään erouhkailuja emme ole koskaan harrastaneet, sehän vasta kelvotonta puhetta olisikin.
Kiva kun jätit kommentin. Meilläkin vähän tuollainen tilanne, tosin sillä erolla että kun mies ahdistuu mun keskustelunavauksista joskus niin erokortti vedetään. Se on kyllä kelvotonta puhetta, kuten sanoit.
Ap
Siis olet 30 vuotta ollut tällaisen miehen kanssa?
Minkä ikäisiä olette?
Minä 48, hän 57.
Ap
Eli olit 18-vuotias, kun aloit olla tämän miehesi kanssa. Toisin sanoen, sulla ei ole pitkiä vuosiakausia kestäneitä kunnon parisuhteita muiden miesten kanssa ennen tätä miestäsi.
Niin, ei kovin pitkiä, mutta kyllä niitä oli. Tämä sitten loksahti kerrasta jollain tapaa, kummallakin. Siinä oli kemiaa, rakkautta ja räiskettä. Mutta joo, paljoa ei asioista puheltu silloinkaan. Meillä vain on ollut jotain kummaa liimaa joka pitää yhdessä. Ja sitä rakkautta. Vaikka mies ei isoista asioista pukahtele, niin yhä käyttää musta samaa hellittelynimeä kuin silloin. Se kertoo jotain.
Ap
No, miksi ap teit sitten aloituksen tänne, jos olet ollut miehesi kanssa jo 30 vuotta ja nyt jo päädyit tulokseen, että hyväksyt jatkossakin miehen puhumattomuuden?
Mitkä asiat sua sitten painaa?
Kyllä se puhumattomuus painaa ja ettei tiedä mitä toisen mielessä liikkuu. Väkisin en hänestä mitään saa irti, joten kaksi vaihtoehtoa: ota tai jätä. Vielä valitsen tuon ensimmäisen vaihtoehdon. Halusin vain lukea toisten kommentteja ja ajatuksia aiheesta, kiitos että olette niitä jättäneet näin hurjasti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Alussa halutaan tutustua toiseen, ollaan hullaantuneita, ja kiinostuneita, toinen saa aikaan mielihyvätunteita, aivot tuottavat kivoja hormoneita kun kuulee toisen äänen. Läheisyys on maksimaalista, sekstaillaan harva se päivä.
Kukaan ei pysty olemaan loppuelämäänsä tuolla tavoin toisen kanssa, vaan jossain välissä rakastumisen tunne hiipuu, ja otetaan etäisyyttä, ei nyt toiseen kaupunkiin, mutta sen verran että se mikä ihastuksissa jäi taka alalle, tuleekin taas kuvioon mukaan, harrastukset, kaverit, työt, muu sosiaalinen elämä jne.
Saattaa olla että sinä naisena haluaisit enemmän läheisyyttä, ja sitä puhetta, mutta mies ei sitä enää tarvitse.
Niin. Mihin se mies tarvitsee naista ja mitä kokee antavansa vastineeksi?
Liian moni ihminen on parisuhteessa ihan liian yksin.
En tiedä kenekään toisen tarvimisia tai vastikkeen antamisen kokemuksia. En miehen enkä naisen.
Parisuhteessa ollessa on syytä kiinnostaa, koska siinä et ole siinä yksin etkä maailman napa.
Eli mitä tarkoitit nyt siis kysyä? Kysyt että mihin SE MIES tarvitsee naista? Kuka tämä mies on kenen tarvitseminen minun pitäisi tietää? Onko hän sinun miehesi? Mielikuvitteletko että minulla on mies, vaikka mitään sellaista en kirjoittanut, ja nyt minun pitäisi vastata tähän mielikuvituksesi tuotteeseen? Vai mitä?
Luepa lainaukset ihan ajatuksella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Alussa halutaan tutustua toiseen, ollaan hullaantuneita, ja kiinostuneita, toinen saa aikaan mielihyvätunteita, aivot tuottavat kivoja hormoneita kun kuulee toisen äänen. Läheisyys on maksimaalista, sekstaillaan harva se päivä.
Kukaan ei pysty olemaan loppuelämäänsä tuolla tavoin toisen kanssa, vaan jossain välissä rakastumisen tunne hiipuu, ja otetaan etäisyyttä, ei nyt toiseen kaupunkiin, mutta sen verran että se mikä ihastuksissa jäi taka alalle, tuleekin taas kuvioon mukaan, harrastukset, kaverit, työt, muu sosiaalinen elämä jne.
Saattaa olla että sinä naisena haluaisit enemmän läheisyyttä, ja sitä puhetta, mutta mies ei sitä enää tarvitse.
Niin. Mihin se mies tarvitsee naista ja mitä kokee antavansa vastineeksi?
Liian moni ihminen on parisuhteessa ihan liian yksin.
En tiedä kenekään toisen tarvimisia tai vastikkeen antamisen kokemuksia. En miehen enkä naisen.
Parisuhteessa ollessa on syytä kiinnostaa, koska siinä et ole siinä yksin etkä maailman napa.
Totta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.
Ap
Meillä samanlainen tilanne. Esim. iltavuoron jälkeen jos käyn huikkaamassa terveiset, niin ei vastaa, käännä katsetta tai mitään. Tällä tavoin ilmaisee ettei nyt aio puhua. Itsestä tuntuu nöyryyttävältä. Jos kysyn onko mahdollista hänen viedä lapsia harrastuksiin ei vastaa mitään tai ettei tiedä. Sitten kun järjestän jonkun muun viemään niin alkaa kiukuttelu miksi aina oletetetaan ettei hän hoida asioita ja ettei silloin vielä osannut sanoa varmasti. Täysin kykenemätön ymmärtämään etten voi odottaa kyseiseen päivään asti vastausta koska silloin ei enää kyytiä muualta saa. Istuu koneella päivittelemässä Ukrainan sotaa, pelaa tai tekee etätöitä. Viettää lähes kaiken aikansa tietokoneella ja ihmettelee kun lapset sanovat etteivät halua hänen seurassaan olla ja itkevät äidin perään. Itse olen oppinut hoitamaan asiani ja arkeni yksin. Epäilen itse jotain diagnosoimatonta kuten autismia tms.
Mun olisi pakko jättää miehesi. Ei oma mielenterveys kestäisi. Lapsille myös ikävä kasvuympäristö.
Käytännössä tämä on kuin eläisi yksin lasten kanssa. En tiedä olisiko yhtään erilainen kasvuympäristö vaikka asuisimme erillään, lopputulos samanlainen. Itse olen aina kotina ollessani lasten kanssa ja paljon puuhailemme keskenämme. En olisi ikinä uskonut että suurin kaipaamani asia olisi se että edes kerran istuttaisiin yhdessä kaikki syömään popparia ja katsomaan vaikka lastenelokuva. Mutta hän se tässä menettää, tuskin omaa osuuttaan kuitenkaan tulee koskaan ymmärtämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En uskalla koska pelkään kritiikkiä ja konfliktia.
Niinpä, se on vähän pelkona mullakin ja mä olen se joka tahtoisi jutella enemmän asioista. Mutta kun se toinen, puhumaton, hermostuu lähes poikkeuksetta, saattaa sanoa pahasti ja vetelee sitä erokorttia, niin useasti sitä ei sitten ota mieltään vaivaavia aiheita edes esille. Tulee kummallekin paha olo, joten parempi usein vaieta.
Ap
Sinullahan on paha olo molemmissa vaihtoehdoissa.
No joo, totta. Siksi tahtoisinkin että mies puhuisi enemmän, olisi helpompi tietää missä milloinkin mennään ja mitä mielessä liikkuu.
Ap
Sinä olet lähtenyt etsimään hyvää oloa miehestäsi. Ihan vastuullista ja oikein. Miehesi on selkeästi ilmaissut, ettei sitä oke häneltä saatavissa. Mikä on plan b? Elää koko elämä pahassa olossa, tappaa tunteet ja masentua vai etsiä hyvää oloa sieltä, missä sitä on tarjolla?
Niin tai antaa sen toisen olla sellainen kuin on ja etsiä enemmän sitä hyvää oloa ympäriltään. Onneksi on hyviä ystäviä ja muuta perhettä joiden kanssa keskustella ja tehdä kaikkia kivoja asioita.
Ap
Hei! Eipä tuo taida tuosta enää miksikään muuttua. Mä taidan nyt vain jatkaa sillä linjalla että hyväksyn hänet sellaisena jörrikkänä kuin hän on. Luulen että hänellä on vähän sellainen tunne että en ehkä hyväksy kun ahdistan häntä keskustelunavauksillani. Ehkä hän kokee että häneltä vaaditaan jotain sellaista mihin hän ei kykene. Katsellaan, antaa ajan nyt kulua.
No me oltiin kovin nuoria kun tavattiin ja olen kasvanut aikuiseksi mieheni rinnalla, silloin nuorena eri asiat olivat tärkeitä kuin nyt. En kiinnittänyt samanlaisiin asioihin huomiota kuin nyt kiinnittäisin jos etsisin miestä. Oli puhumaton silloinkin. Tunteet ovat aina olleet hänelle hankala paikka.