Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
siis puhumattomuusko teillä luo parisuhdeongelmia/epäselvyyksiä? vai vain sinä päässäsi? onko mies ollut tällainen alusta asti? minä menin naimisiin puhumattoman ukon kanssa 26 vuotta sitten, eikä ole ollut mitään ongelmaa. ei kukaan jaksa alati höpöttävää miestä. tuo ukon käppänä sanoo, jos on asiaa. juuri viime viikolla innostui kysymään, että onko paita silitetty. oli se, ja ei siitä sen enempää tarvitse keskustelua jatkaa. hyvää syksyä, ja toivottavasti asiat oikenee teilläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Ap haluaa nimenomaan kuulla, mitä mies sanoisi. Otsikko on puhumattomuudesta, ei siitä, ettei häntä kuunneltaisi.
Ovatko likaiset sukat lattialla toisen kunnioittamista?
Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että on itse täysin parisuhdekelvoton, koska pitää kommunikaatiota yhtenä parisuhteen oleellisista perusasioista.
Ei tule tuollaita tunnetta. Tulee vain tunne että osa on puhujia, osa ei, ja sitten että muutamakin trollailee huvikseen. Jokainen saa olla millaisessa suhteessa haluaa, eikä sitä tarvitse vertailla kehenkään saati kysyä neuvoa keltään siihen mihin juuri minun täytyy suhteessa tyytä tai olla tyytymättä. Huomauttaisin myös ettei toiselta oikein voi vaatia mitään, sillä jokainen on vastuussa itsestään, ja jokaisella on itsemääräämisoikeus joka on sillä lailla ylittämätön, että vaatimuksia ei voi esittää, voi vain tehdä itse omat ratkaisunsa.
No näinhän se menee ja näin kauan me ollaan puolison kanssa (30 v.) tätä mallia eletty. Siltikin tässä kun on ikää tullut enemmän, lapset lentäneet pesästä ja ollaan jääty taas kaksin, niin uudenlaisen arjen rakentaminen vaatii nyt enemmän sitä kumppanin huomioimista/huomaamista ja joskus herkeää siihen että nökötetään vain hiljaa ja kun kysyn puolisolta jotain niin vastauksena lähinnä jotain örinää. Ja hei hän on aina ollut tuollainen, ei ole muuttunut, tuntuu että itse tahtoisin nykyään enemmän vastauksia. Ehkä tää on joku tyhjän pesän syndrooma, tiedä sitten.
Ap
Yleensä aina ainakin jollain tasolla käy niin että takaisin löytämiseen tarvitsee käyttää ihan korvamerkitysti resursseja, ja halua siihen pitää löytyä, mikäli meinataan päästä takaisin toisen lähelle sen jälkeen kun jokin, esim. nyt opiskelu, lapset, työ, sairastelu, henkiset kuormitukset ovat vaatineet kaiken huomion.
Yleensä tuohon auttaa yhdessä tekeminen ja kokeminen, jolloin sen toisen kanssa vähän niin kuin joutuu olemaan läsnä, eikä voi uppoutua omiin hommiin ja ajatuksiin.
Aika ajoin itse sanon miehelle että missäs käytäisiin. Ihan autolla ajelu naapurikaupunkiin ja siellä käveleskely ja ihmettely, vaikkapa kirpparille tai museoon poikkeaminen tuo mukavaa vaihtelua ja kahdenkeskistä olemista arkeen.
Välillä tuon esiin että kaipaisin jotain odotettavaa, yhteistä projektia kotona, reissua, tai muuta puuhaa. Nyt suunnittelemme vuosipäivän viettoa mökillä, mitä syödään, mitä tehdään siellä, käydäänkö jossain päiväseltään pistäytymässä, mitä hommia meille siellä on tarjolla jne. Eli ihan yksinkertaista, mutta mikä tärkeintä, YHTEISTÄ tekemistä ja suunnittelua. Molemmat kun tykkäämmme mökistä, tykkäämme veneilystä, hyvästä ruuasta, luonnossa liikkumisesta ja seksistä, niin on helppoa läytää yhteinen sävel näiden parissa.
Mieheni kertoo itse olevansa melko mukavuudenhaluinen, ja osin itsekäskin. Ei siis itsekäs sillä tavoin ettei hoida kuin mieluiset jutut, tai että ottaisi joltain toiselta jotain itselleen, vaan niin että kun hän uppoutuu tv:n ääreen, niin hän silloin tekee sitä, eikä muu herätä mielenkiintoa. Sama netin selailun kanssa. Ei kuule eikä näe mitään, ja jos johonkin koittaa häntä siitä patistaa niin ei tykkää kyllä yhtään. Hän tietää itse että jää sohvan nurkkaan jollei revi itseään siitä tietoisesti pois.
Avainsana on se että hän tietää itse tämän.
Hänelle ei myöskään mahdu päähän kymmeniä pohdittavia asioita kerralla, eli hänen sisäinen puheensa on yksinkertaista ja osittain köyhää. Jos ei ole mitään akuuttia asiaa käsiteltävänä, niin hän menee ns möllötysmoodiin, jolloin omien sanojensa mukaan kaksi hernettä kiertää päässä toisiaan, ja välillä tulee mieleen viimeksi katsottu jalkapallo peli jota hän sitten analysoi ja miettii miten mikäkin tilanne olisi pitänyt ehkä hoitaa. Muuta ei päähän samaan aikaan mahdu.
Omassa päässäni risteilee jatkuvasti kaikenlaista, ja uppoudun kyllä ajatuksiini, mutta käsittelen ja suunnittelen, huolehdin, pelkään, iloitsen ja järjestelen kymmeniä asioita aivoissani limittäin.
Olemme tietoisia toistemme erilaisuuksista, ja yritämme kohdata toisemme rakkaudella ja hyväksynnällä. Molemmilla on myös syvä halu olla yhdessä ja tehdä toisesta onnellinen. Tästä syystä minä menen vastaan häntä, ja hän tulee minua vastaan, jolloin kohtaaminen tapahtuu väistämättä.
Aamen tälle!
Tämähän tällaisessa tapauksessa olisi ihanne. Mutta kun toinen ei tiedosta asiaa itse ja tule puolitiehen vastaan. Silloin toisen on pakko luopua itsestään kokonaan tai erottava.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko olleet teini-ikäisistä asti yhdessä? Onko teillä edes ehtinyt olla mitään pitkiä parisuhteita (=useita vuosia) muiden kanssa?
Voisiko miehellä olla tällainen identiteetti- ja ikäkriisi eli viidenkympin kriisi ja ajattelee, että on viimeinen hetki katsoa muitakin naisia? Tuollainen monesti tulee, jos ollaan nuoresta asti oltu vain sen yhden kanssa.
Miehen puhumattomuus ja erokortin esiin vetäminen ja ärtyneisyys viittaa, että on mielenkiinto ehkäpä jossain toisessa naisessa.
Kyllä voisi olla joku kriisi, mutta lähinnä nyt sitten jo kuudenkympin sellainen. Eiköhän sen jälkeen ole ikäkriisit kriiseilty, luulisin ainakin.
Hmmm, voisiko liki kuusikymppinen vielä jaksaa toisia naisia? Vähän sellainen tunne että ei, mutta niin....kaikkeahan sitä puolison selän takana tosiaan hääräillään. Itsellä ei olisi jaksamista enää tuon yhden miehen lisäksi vielä toiseenkin mieheen, huh. Itse asiassa olenkin kysynyt jossain vaiheessa että onkohan toinen nainen kyseessä, niin jyrkästi kieltää, ei auta kuin luottaa tähän. Järkyttävää elää jatkuvassa epäluulon ilmapiirissä. Joskus aikanaan mies oli minusta todella mustasukkainen ja näki piruja siellä missä niitä ei todellakaan ollut, se oli aivan hirvittävää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Hei! Eipä tuo taida tuosta enää miksikään muuttua. Mä taidan nyt vain jatkaa sillä linjalla että hyväksyn hänet sellaisena jörrikkänä kuin hän on. Luulen että hänellä on vähän sellainen tunne että en ehkä hyväksy kun ahdistan häntä keskustelunavauksillani. Ehkä hän kokee että häneltä vaaditaan jotain sellaista mihin hän ei kykene. Katsellaan, antaa ajan nyt kulua.
No me oltiin kovin nuoria kun tavattiin ja olen kasvanut aikuiseksi mieheni rinnalla, silloin nuorena eri asiat olivat tärkeitä kuin nyt. En kiinnittänyt samanlaisiin asioihin huomiota kuin nyt kiinnittäisin jos etsisin miestä. Oli puhumaton silloinkin. Tunteet ovat aina olleet hänelle hankala paikka.
Todella moni keskittyy kumppaniin tai suhteeseen, kun pitäisi keskittyä itseen. Ja nyt en tarkoita rusetille vääntymistä toisen eteen vaan tervettä itsekkyyttä, omiin tarpeisiin keskittymistä.
Todella monella on tarve hyvään ja tyydyttävään parisuhteeseen. Ihan järjetöntä esittää, että
ongelmat kotona asuvan ns. rakkaan elämänkumppanin kanssa voisi ignoorata keskittymällä itseen.
Se ei ole edes parisuhde, jos ei oikeasti jaeta kuin asumus, omaisuutta ja ehkä lapsia.
Tai toki voi keskittyä vain itseen. Se voi tarkoittaa sitä, että nauttii keskisteluista ja läheisyydestä muiden kanssa. koska kotona niitä ei saa. Tämä voi toki johtaa haluun mennä pidemmälle, ja jos ei halua pettää, voi erota.
Avioliitto ei ole elinkautinen rikostuomio, siitä saa erota. Vaikka puhumaton puoliso varmasti haluaa omistaa toisen, on ihan luvallista erota oman onnensa vuoksi. Elämää ei kannata hukata ankeaan suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Alussa halutaan tutustua toiseen, ollaan hullaantuneita, ja kiinostuneita, toinen saa aikaan mielihyvätunteita, aivot tuottavat kivoja hormoneita kun kuulee toisen äänen. Läheisyys on maksimaalista, sekstaillaan harva se päivä.
Kukaan ei pysty olemaan loppuelämäänsä tuolla tavoin toisen kanssa, vaan jossain välissä rakastumisen tunne hiipuu, ja otetaan etäisyyttä, ei nyt toiseen kaupunkiin, mutta sen verran että se mikä ihastuksissa jäi taka alalle, tuleekin taas kuvioon mukaan, harrastukset, kaverit, työt, muu sosiaalinen elämä jne.
Saattaa olla että sinä naisena haluaisit enemmän läheisyyttä, ja sitä puhetta, mutta mies ei sitä enää tarvitse.
Niin. Mihin se mies tarvitsee naista ja mitä kokee antavansa vastineeksi?
Liian moni ihminen on parisuhteessa ihan liian yksin.
En tiedä kenekään toisen tarvimisia tai vastikkeen antamisen kokemuksia. En miehen enkä naisen.
Parisuhteessa ollessa on syytä kiinnostaa, koska siinä et ole siinä yksin etkä maailman napa.
Eli mitä tarkoitit nyt siis kysyä? Kysyt että mihin SE MIES tarvitsee naista? Kuka tämä mies on kenen tarvitseminen minun pitäisi tietää? Onko hän sinun miehesi? Mielikuvitteletko että minulla on mies, vaikka mitään sellaista en kirjoittanut, ja nyt minun pitäisi vastata tähän mielikuvituksesi tuotteeseen? Vai mitä?
Luepa lainaukset ihan ajatuksella.
Luehan itse, ja lainaa sellaista viestiä johohn kommentoit, äläkä jotain randomviestiä. Vastaan heti kun kysyt kysymyksen joka ei ole lähtöisin mielikuvituksesta, vaan siitä mitä oikeasti kirjoitin. Muusta en tiedä, enkä ole väittänytkään tietäväni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko olleet teini-ikäisistä asti yhdessä? Onko teillä edes ehtinyt olla mitään pitkiä parisuhteita (=useita vuosia) muiden kanssa?
Voisiko miehellä olla tällainen identiteetti- ja ikäkriisi eli viidenkympin kriisi ja ajattelee, että on viimeinen hetki katsoa muitakin naisia? Tuollainen monesti tulee, jos ollaan nuoresta asti oltu vain sen yhden kanssa.
Miehen puhumattomuus ja erokortin esiin vetäminen ja ärtyneisyys viittaa, että on mielenkiinto ehkäpä jossain toisessa naisessa.
Kyllä voisi olla joku kriisi, mutta lähinnä nyt sitten jo kuudenkympin sellainen. Eiköhän sen jälkeen ole ikäkriisit kriiseilty, luulisin ainakin.
Hmmm, voisiko liki kuusikymppinen vielä jaksaa toisia naisia? Vähän sellainen tunne että ei, mutta niin....kaikkeahan sitä puolison selän takana tosiaan hääräillään. Itsellä ei olisi jaksamista enää tuon yhden miehen lisäksi vielä toiseenkin mieheen, huh. Itse asiassa olenkin kysynyt jossain vaiheessa että onkohan toinen nainen kyseessä, niin jyrkästi kieltää, ei auta kuin luottaa tähän. Järkyttävää elää jatkuvassa epäluulon ilmapiirissä. Joskus aikanaan mies oli minusta todella mustasukkainen ja näki piruja siellä missä niitä ei todellakaan ollut, se oli aivan hirvittävää.
Ap
Olisi kiva tietää millaisia ovat ne asiat, joista hän ei suostu puhumaan. Se kertoo paljon.
Mielestäni päätös olla suostumatta puhumaan haluamistaan aiheista, vaikka tämä ahdistaa kovasti kumppania, on henkistä väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon.
Tää on just näiden puhumattomien, näennäisesti kilttien ja hiljaisten miesten vaara. He sitten oikeasti lähtevät siitä pitkästäkin avioliitosta puhumatta, tuosta noin vain.
Edes ilman mitään järkevää syytä. Tai noh, yleensä noi ovat hommanneet toisen naisen salaa, selvisikö sulle ikinä, että mies oli hommannut naisen, ennenkuin sut jätti?
Mua kiinostaisi että MITEN se mies saa uuden naisen jos ei puhu mitään? Elehtimällä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Ap haluaa nimenomaan kuulla, mitä mies sanoisi. Otsikko on puhumattomuudesta, ei siitä, ettei häntä kuunneltaisi.
Ovatko likaiset sukat lattialla toisen kunnioittamista?
Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että on itse täysin parisuhdekelvoton, koska pitää kommunikaatiota yhtenä parisuhteen oleellisista perusasioista.
Ei tule tuollaita tunnetta. Tulee vain tunne että osa on puhujia, osa ei, ja sitten että muutamakin trollailee huvikseen. Jokainen saa olla millaisessa suhteessa haluaa, eikä sitä tarvitse vertailla kehenkään saati kysyä neuvoa keltään siihen mihin juuri minun täytyy suhteessa tyytä tai olla tyytymättä. Huomauttaisin myös ettei toiselta oikein voi vaatia mitään, sillä jokainen on vastuussa itsestään, ja jokaisella on itsemääräämisoikeus joka on sillä lailla ylittämätön, että vaatimuksia ei voi esittää, voi vain tehdä itse omat ratkaisunsa.
No näinhän se menee ja näin kauan me ollaan puolison kanssa (30 v.) tätä mallia eletty. Siltikin tässä kun on ikää tullut enemmän, lapset lentäneet pesästä ja ollaan jääty taas kaksin, niin uudenlaisen arjen rakentaminen vaatii nyt enemmän sitä kumppanin huomioimista/huomaamista ja joskus herkeää siihen että nökötetään vain hiljaa ja kun kysyn puolisolta jotain niin vastauksena lähinnä jotain örinää. Ja hei hän on aina ollut tuollainen, ei ole muuttunut, tuntuu että itse tahtoisin nykyään enemmän vastauksia. Ehkä tää on joku tyhjän pesän syndrooma, tiedä sitten.
Ap
Yleensä aina ainakin jollain tasolla käy niin että takaisin löytämiseen tarvitsee käyttää ihan korvamerkitysti resursseja, ja halua siihen pitää löytyä, mikäli meinataan päästä takaisin toisen lähelle sen jälkeen kun jokin, esim. nyt opiskelu, lapset, työ, sairastelu, henkiset kuormitukset ovat vaatineet kaiken huomion.
Yleensä tuohon auttaa yhdessä tekeminen ja kokeminen, jolloin sen toisen kanssa vähän niin kuin joutuu olemaan läsnä, eikä voi uppoutua omiin hommiin ja ajatuksiin.
Aika ajoin itse sanon miehelle että missäs käytäisiin. Ihan autolla ajelu naapurikaupunkiin ja siellä käveleskely ja ihmettely, vaikkapa kirpparille tai museoon poikkeaminen tuo mukavaa vaihtelua ja kahdenkeskistä olemista arkeen.
Välillä tuon esiin että kaipaisin jotain odotettavaa, yhteistä projektia kotona, reissua, tai muuta puuhaa. Nyt suunnittelemme vuosipäivän viettoa mökillä, mitä syödään, mitä tehdään siellä, käydäänkö jossain päiväseltään pistäytymässä, mitä hommia meille siellä on tarjolla jne. Eli ihan yksinkertaista, mutta mikä tärkeintä, YHTEISTÄ tekemistä ja suunnittelua. Molemmat kun tykkäämmme mökistä, tykkäämme veneilystä, hyvästä ruuasta, luonnossa liikkumisesta ja seksistä, niin on helppoa läytää yhteinen sävel näiden parissa.
Mieheni kertoo itse olevansa melko mukavuudenhaluinen, ja osin itsekäskin. Ei siis itsekäs sillä tavoin ettei hoida kuin mieluiset jutut, tai että ottaisi joltain toiselta jotain itselleen, vaan niin että kun hän uppoutuu tv:n ääreen, niin hän silloin tekee sitä, eikä muu herätä mielenkiintoa. Sama netin selailun kanssa. Ei kuule eikä näe mitään, ja jos johonkin koittaa häntä siitä patistaa niin ei tykkää kyllä yhtään. Hän tietää itse että jää sohvan nurkkaan jollei revi itseään siitä tietoisesti pois.
Avainsana on se että hän tietää itse tämän.
Hänelle ei myöskään mahdu päähän kymmeniä pohdittavia asioita kerralla, eli hänen sisäinen puheensa on yksinkertaista ja osittain köyhää. Jos ei ole mitään akuuttia asiaa käsiteltävänä, niin hän menee ns möllötysmoodiin, jolloin omien sanojensa mukaan kaksi hernettä kiertää päässä toisiaan, ja välillä tulee mieleen viimeksi katsottu jalkapallo peli jota hän sitten analysoi ja miettii miten mikäkin tilanne olisi pitänyt ehkä hoitaa. Muuta ei päähän samaan aikaan mahdu.
Omassa päässäni risteilee jatkuvasti kaikenlaista, ja uppoudun kyllä ajatuksiini, mutta käsittelen ja suunnittelen, huolehdin, pelkään, iloitsen ja järjestelen kymmeniä asioita aivoissani limittäin.
Olemme tietoisia toistemme erilaisuuksista, ja yritämme kohdata toisemme rakkaudella ja hyväksynnällä. Molemmilla on myös syvä halu olla yhdessä ja tehdä toisesta onnellinen. Tästä syystä minä menen vastaan häntä, ja hän tulee minua vastaan, jolloin kohtaaminen tapahtuu väistämättä.
Aamen tälle!
Tämähän tällaisessa tapauksessa olisi ihanne. Mutta kun toinen ei tiedosta asiaa itse ja tule puolitiehen vastaan. Silloin toisen on pakko luopua itsestään kokonaan tai erottava.
Et voi pyytää vaatia puolitiehen vastaan, voit mennä vain itse ja katsoa mitä tapahtuu. Kaikki lähtee aina itsestä ja palautuu itseen. Jokainen päätös on oma ,eikä niistä voi vastuuttaa muita. Päättää sitten lähteä tai jäädä, päättää puhua, yrittää terapiaa tai olla yrittämättä ja puhumatta.
Se että "mutta kun toinenkaan ei tee" on asia josta pitäisi päästä ihmisenä kasvamisessa eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Puhukaa parisuhteissanne hyvät ihmiset! Riidelkää, puhukaa, kommunikoikaa, mutta älkää olko mykkiä. Kenelläkään ei ole kristallipalloa josta teidän aivojenne sisään näkisi.
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon. Ainoastaan yksi helkutin mykkä, joka ei suutaan auki 15 vuoteen. Jos ikinä enää menen yhteen kenenkään kanssa, katson kyllä että ihminen on vaikka suupaltti savolainen, kunhan osaa ilmaista itsensä.
Voi ei. Joo, noinhan siinä voi käydä tosiaan kun asioita ei puhuta auki ja samaa vähän pelkään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon.
Tää on just näiden puhumattomien, näennäisesti kilttien ja hiljaisten miesten vaara. He sitten oikeasti lähtevät siitä pitkästäkin avioliitosta puhumatta, tuosta noin vain.
Edes ilman mitään järkevää syytä. Tai noh, yleensä noi ovat hommanneet toisen naisen salaa, selvisikö sulle ikinä, että mies oli hommannut naisen, ennenkuin sut jätti?
Mua kiinostaisi että MITEN se mies saa uuden naisen jos ei puhu mitään? Elehtimällä?
Heh heh.
Meille joillekin riittää hieman eritasoinen puhuminen kuim toisille. Toiset kaipaavat älyllistä keskustelua ja ongelmien läpikäyntiä, toiisille riittää suun liikuttelu ja on ilmoja pidellyt.
Sellaista se on, kun päässä ei oikein liiku sen suurempia ajatuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Ap haluaa nimenomaan kuulla, mitä mies sanoisi. Otsikko on puhumattomuudesta, ei siitä, ettei häntä kuunneltaisi.
Ovatko likaiset sukat lattialla toisen kunnioittamista?
Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että on itse täysin parisuhdekelvoton, koska pitää kommunikaatiota yhtenä parisuhteen oleellisista perusasioista.
Ei tule tuollaita tunnetta. Tulee vain tunne että osa on puhujia, osa ei, ja sitten että muutamakin trollailee huvikseen. Jokainen saa olla millaisessa suhteessa haluaa, eikä sitä tarvitse vertailla kehenkään saati kysyä neuvoa keltään siihen mihin juuri minun täytyy suhteessa tyytä tai olla tyytymättä. Huomauttaisin myös ettei toiselta oikein voi vaatia mitään, sillä jokainen on vastuussa itsestään, ja jokaisella on itsemääräämisoikeus joka on sillä lailla ylittämätön, että vaatimuksia ei voi esittää, voi vain tehdä itse omat ratkaisunsa.
No näinhän se menee ja näin kauan me ollaan puolison kanssa (30 v.) tätä mallia eletty. Siltikin tässä kun on ikää tullut enemmän, lapset lentäneet pesästä ja ollaan jääty taas kaksin, niin uudenlaisen arjen rakentaminen vaatii nyt enemmän sitä kumppanin huomioimista/huomaamista ja joskus herkeää siihen että nökötetään vain hiljaa ja kun kysyn puolisolta jotain niin vastauksena lähinnä jotain örinää. Ja hei hän on aina ollut tuollainen, ei ole muuttunut, tuntuu että itse tahtoisin nykyään enemmän vastauksia. Ehkä tää on joku tyhjän pesän syndrooma, tiedä sitten.
Ap
Yleensä aina ainakin jollain tasolla käy niin että takaisin löytämiseen tarvitsee käyttää ihan korvamerkitysti resursseja, ja halua siihen pitää löytyä, mikäli meinataan päästä takaisin toisen lähelle sen jälkeen kun jokin, esim. nyt opiskelu, lapset, työ, sairastelu, henkiset kuormitukset ovat vaatineet kaiken huomion.
Yleensä tuohon auttaa yhdessä tekeminen ja kokeminen, jolloin sen toisen kanssa vähän niin kuin joutuu olemaan läsnä, eikä voi uppoutua omiin hommiin ja ajatuksiin.
Aika ajoin itse sanon miehelle että missäs käytäisiin. Ihan autolla ajelu naapurikaupunkiin ja siellä käveleskely ja ihmettely, vaikkapa kirpparille tai museoon poikkeaminen tuo mukavaa vaihtelua ja kahdenkeskistä olemista arkeen.
Välillä tuon esiin että kaipaisin jotain odotettavaa, yhteistä projektia kotona, reissua, tai muuta puuhaa. Nyt suunnittelemme vuosipäivän viettoa mökillä, mitä syödään, mitä tehdään siellä, käydäänkö jossain päiväseltään pistäytymässä, mitä hommia meille siellä on tarjolla jne. Eli ihan yksinkertaista, mutta mikä tärkeintä, YHTEISTÄ tekemistä ja suunnittelua. Molemmat kun tykkäämmme mökistä, tykkäämme veneilystä, hyvästä ruuasta, luonnossa liikkumisesta ja seksistä, niin on helppoa läytää yhteinen sävel näiden parissa.
Mieheni kertoo itse olevansa melko mukavuudenhaluinen, ja osin itsekäskin. Ei siis itsekäs sillä tavoin ettei hoida kuin mieluiset jutut, tai että ottaisi joltain toiselta jotain itselleen, vaan niin että kun hän uppoutuu tv:n ääreen, niin hän silloin tekee sitä, eikä muu herätä mielenkiintoa. Sama netin selailun kanssa. Ei kuule eikä näe mitään, ja jos johonkin koittaa häntä siitä patistaa niin ei tykkää kyllä yhtään. Hän tietää itse että jää sohvan nurkkaan jollei revi itseään siitä tietoisesti pois.
Avainsana on se että hän tietää itse tämän.
Hänelle ei myöskään mahdu päähän kymmeniä pohdittavia asioita kerralla, eli hänen sisäinen puheensa on yksinkertaista ja osittain köyhää. Jos ei ole mitään akuuttia asiaa käsiteltävänä, niin hän menee ns möllötysmoodiin, jolloin omien sanojensa mukaan kaksi hernettä kiertää päässä toisiaan, ja välillä tulee mieleen viimeksi katsottu jalkapallo peli jota hän sitten analysoi ja miettii miten mikäkin tilanne olisi pitänyt ehkä hoitaa. Muuta ei päähän samaan aikaan mahdu.
Omassa päässäni risteilee jatkuvasti kaikenlaista, ja uppoudun kyllä ajatuksiini, mutta käsittelen ja suunnittelen, huolehdin, pelkään, iloitsen ja järjestelen kymmeniä asioita aivoissani limittäin.
Olemme tietoisia toistemme erilaisuuksista, ja yritämme kohdata toisemme rakkaudella ja hyväksynnällä. Molemmilla on myös syvä halu olla yhdessä ja tehdä toisesta onnellinen. Tästä syystä minä menen vastaan häntä, ja hän tulee minua vastaan, jolloin kohtaaminen tapahtuu väistämättä.[/quote]
Tämä se olisikin avainsana monessa suhteessa, kohtaaminen. Tullaan vastaan toista, vaikka ei aina niin kiinnostaisikaan. Itse olen tätä yrittänyt toteuttaa ja osin toinenkin, aiemmin enemmän.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Jos lähes kuuskymppinen ei koe mitään tarvetta opetella puhumaan tai käsittelemään asioita puhumalla tuskin hän sitä haluaa jatkossakaan ainakaan parisuhteessa jossa tavat on jo vakiintuneet kauan sitten. Puhuahan puoliso voi hyvinkin muiden kanssa myös niistä tunteista.
En puhu, koska toinen osapuoli aloittaa raivoamisen tai sitten ei noteeraa mitään. Kaikki on puolison mielestä henkilökohtainen loukkaus häntä vastaan. Ihan sama, kuinka varovasti yrittää tuoda esiin omia ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.
Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.
Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.
Ap
Meillä samanlainen tilanne. Esim. iltavuoron jälkeen jos käyn huikkaamassa terveiset, niin ei vastaa, käännä katsetta tai mitään. Tällä tavoin ilmaisee ettei nyt aio puhua. Itsestä tuntuu nöyryyttävältä. Jos kysyn onko mahdollista hänen viedä lapsia harrastuksiin ei vastaa mitään tai ettei tiedä. Sitten kun järjestän jonkun muun viemään niin alkaa kiukuttelu miksi aina oletetetaan ettei hän hoida asioita ja ettei silloin vielä osannut sanoa varmasti. Täysin kykenemätön ymmärtämään etten voi odottaa kyseiseen päivään asti vastausta koska silloin ei enää kyytiä muualta saa. Istuu koneella päivittelemässä Ukrainan sotaa, pelaa tai tekee etätöitä. Viettää lähes kaiken aikansa tietokoneella ja ihmettelee kun lapset sanovat etteivät halua hänen seurassaan olla ja itkevät äidin perään. Itse olen oppinut hoitamaan asiani ja arkeni yksin. Epäilen itse jotain diagnosoimatonta kuten autismia tms.
Monelta osin tuttua tekstiä minulle!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko harkinneet terapiaa, joko yksilö- tai pari? Puhumattomuus ja defensiivisyys johtuu usein huonosta itsetunnosta ja kyvyttömyydestä tunnistaa omia tunteita ja haluja.
Joo, olen kyllä miettinyt, mutta eipä sitä jörrikkää sinne saisi ikinä. Eli vaihtoehtona olisi sitten yksilöterapia, pureskelen sitä vaihtoehtoa vielä.
Jonkun itsetunto-ongelman olen taustalla ajatellut olevan.
Ap
Yritä saada se vaan sinne pariterapiaan. Meillä myös puhumaton mies ja ongelmia kasaantunut vuosien varrella sen vuoksi ihan liikaa. Hän puhuu kyllä paljon noin niin kuin muuten, mutta ei mistään oikeasta asiasta. Enkä minäkään ole mikään vatvoja, mutta paljon on tullut ristiriitoja, mitkä on nyt vuosien päästä kasaantuneet ja aiheuttavat riitoja. Kyse tällaisissa tapauksissa on aina traumaperäisestä lapsuudesta, kuten myös miehelläni ja hänellä on pahoja itsetunto-, riittämättömyys- ja kyvyttömyysongelmia, mitkä ovat johtaneet myös pettämiseen. Itse olemme tehneet sen virheen, ettemme menneet jo vuosia sitten pariterapiaan, mutta nyt kun se oli meidän viimeinen oljenkorsi, on siitä oikeasti ollut apua ja mies on uskaltanut siellä kertoa ja pystynyt pukemaan muutenkin sanoiksi tuntemuksiaan. Vieraalle on jotenkin ehkä turvallisempaa puhua.
Parisuhde on syvältä.
Kertakäyttöiset hyviä ja innostavia. Niin se minulla oli nuorempana. Palaan taas ko. toimintatapaan.
Vanha ja innostunut.
Mitä siinä muka tarvii niin hirveesti puhua ja puheilla vatkata ja vatvoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuus, jota pidin vaan puolison luonteenpiirteenä ja rauhallisuutena/hiljaisuutena tappoi koko suhteen. 15 vuoden avioliiton jälkeen puoliso ilmoitti vaan yhtäkkiä, että ' en ole onnellinen enää tässä suhteessa, että paha olo on ollut jo pitkään. Haluan eron'. Tuosta noin vaan. Ykskaks. Kerta laakista. Asioita ei suostunut käsittelemään eikä halunnut korjata. Sen verran myönsi, että 'kaikenlaista pahaa mieltä on vuosien mittaan kertynyt ja että nyt tuli tunnit täyteen'.
Mitään riitoja ei ollut, ei toisia osapuolia, ei taloudellisia ongelmia, ei mitään järjellä selittävää syytä eroon.
Tää on just näiden puhumattomien, näennäisesti kilttien ja hiljaisten miesten vaara. He sitten oikeasti lähtevät siitä pitkästäkin avioliitosta puhumatta, tuosta noin vain.
Edes ilman mitään järkevää syytä. Tai noh, yleensä noi ovat hommanneet toisen naisen salaa, selvisikö sulle ikinä, että mies oli hommannut naisen, ennenkuin sut jätti?
Mua kiinostaisi että MITEN se mies saa uuden naisen jos ei puhu mitään? Elehtimällä?
Heh heh.
Meille joillekin riittää hieman eritasoinen puhuminen kuim toisille. Toiset kaipaavat älyllistä keskustelua ja ongelmien läpikäyntiä, toiisille riittää suun liikuttelu ja on ilmoja pidellyt.
Sellaista se on, kun päässä ei oikein liiku sen suurempia ajatuksia.
Pointti olikin siinä että tuntemani eronneet tuppisuumiehet ovat kyllä oikein mainiosti osanneet puhua sitten siinä seuraavassa suhteessa. JA sillä puhumisella ovat uuden puolisonkin löytäneet rinnalleen, ja jokainen näistä tuntemistani miehistä on edelleen siinä suhteessa joka löytyi puhumattooman suhteen jälkeen.
Onko teillä mitään yhteisiä harrastuksia? Koska on ilmeistä tai ainakin todennäköistä, että suhde ei tule ikinä olemaan toivomasi, mieti, miten haluat ainoan elämäsi viettää. On muitakin vaihtoehtoja kuin tuo 30-vuotinen liitto, jossa sinut ohitetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko olleet teini-ikäisistä asti yhdessä? Onko teillä edes ehtinyt olla mitään pitkiä parisuhteita (=useita vuosia) muiden kanssa?
Voisiko miehellä olla tällainen identiteetti- ja ikäkriisi eli viidenkympin kriisi ja ajattelee, että on viimeinen hetki katsoa muitakin naisia? Tuollainen monesti tulee, jos ollaan nuoresta asti oltu vain sen yhden kanssa.
Miehen puhumattomuus ja erokortin esiin vetäminen ja ärtyneisyys viittaa, että on mielenkiinto ehkäpä jossain toisessa naisessa.
Kyllä voisi olla joku kriisi, mutta lähinnä nyt sitten jo kuudenkympin sellainen. Eiköhän sen jälkeen ole ikäkriisit kriiseilty, luulisin ainakin.
Hmmm, voisiko liki kuusikymppinen vielä jaksaa toisia naisia? Vähän sellainen tunne että ei, mutta niin....kaikkeahan sitä puolison selän takana tosiaan hääräillään. Itsellä ei olisi jaksamista enää tuon yhden miehen lisäksi vielä toiseenkin mieheen, huh. Itse asiassa olenkin kysynyt jossain vaiheessa että onkohan toinen nainen kyseessä, niin jyrkästi kieltää, ei auta kuin luottaa tähän. Järkyttävää elää jatkuvassa epäluulon ilmapiirissä. Joskus aikanaan mies oli minusta todella mustasukkainen ja näki piruja siellä missä niitä ei todellakaan ollut, se oli aivan hirvittävää.
Ap
Olisi kiva tietää millaisia ovat ne asiat, joista hän ei suostu puhumaan. Se kertoo paljon.
Mielestäni päätös olla suostumatta puhumaan haluamistaan aiheista, vaikka tämä ahdistaa kovasti kumppania, on henkistä väkivaltaa.
Jos parisuhteessa on perustavaa laatua oleva ongelma, mihin puoliso haluaa ratkaisun ja tai ainakin keskustelua, mitä asialle aletaan tehdä, on varsinaista henkistä väkivaltaa siltä toiselta lakaista koko ongelma maton alle ja "ahdistua" jos asiasta puhutaan. Siksi sanonkin että menkää pariterapeutille ennen kuin on oikeasti myöhäistä, siellä kykenee moni sulkeutunutkin avaamaan suunsa.
Aamen tälle!