Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parempi pitää mölyt mahassa, ei ne asiat märehtimällä parane. Sen tieädn kokemuksesta, että jos omia heikkouksia alkaa paljastamaan, niin ne tulee tikarina selkään silloin kun toinen haluaa riidellä.
Tämä saa luonnollisesti alapeukkuja täällä, mutta miehen kannattaa olla hyvin varovainen siitä mitä kertoo ääneen esimerkiksi omista peloistaan ja heikkouksistaan naiselle parisuhteessa.
On nimittäin hyvin todennäköistä, että tämän jälkeen seksuaalinen vetovoima katoaa kokonaan ja pian myös koko parisuhde sen myötä. Naiset eivät pääsääntöisesti osaa käsitellä tämänlaisia tunteita, ja alkavat lopulta nähdä miehen heikkona ja vastenmielisenä.Parempi siis todellakin olla vain hiljaa ja puhumatta. Isona haittapuolena tulee tietenkin se, että et voi ikinä tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja joudut patoamaan paljon vaikeitakin asioita sisälle.
Ja vitut.
Minun miehelläni tuli ahdistuneisuutta ja masennusta ja unettomuutta yhden leikkauksen jälkeen. Leikkaus oli ilmeisesti jotenkin niin suuri fyysinen trauma, ja kun se oli tehnyt vähän liikaa töitäkin.
Taivas että olin onnellinen kun täydellisessä miehessäni oli kerrankin jotain inhimillisiä heikkouksia. Ja kerrankin minä sain auttaa, tukea ja kannatella sitä, eikä aina päinvastoin. Kerrankin minäkin olin oikeasti tarpeellinen.
No, mies tokeni parissa kuukaudessa ja on taas oma täydellinen itsensä, ja minä hellin sitä muistoa, että kerran minuakin ihan oikeasti tarvittiin.
Täydellisellä tarkoitan siis hyvällä tavalla täydellistä, mieheni on äärimmäisen tasapainoinen ja miellyttävä luonne, hyvä lähes kaikessa mitä tekee ja jos ei ole, opettelee aina niin kauan että on. Tulee kaikkien kanssa toimeen, on hyvä keskustelemaan, komea ja urheilullinen ja hemmottelee minut pilalle. Siis todellakin täydellinen lottovoitto mieheksi. Mutta on vaan mukava tietää, ettei sekään ole ihan kuolematon.
Eikä kärsinyt seksuaalinen vetovoima. Väittäsin, että vahvojen miesten heikkoudet vaan lisää sitä.
Niin, totta kai vahvojen miesten heikkoudet viehättävät. Mutta heikkojen miesten heikkoudet aiheuttavat naisissa inhoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä vuosien kokemuksella oppii näkemään, mihin keskustelut johtaa ja näin ollen valitsee vaikenemisen kultaisen tien. Toki tätä ei voi viedä äärimmäisyyksiin, ettei tule tämän kaltaisia aloituksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.
En ole aloittaja, mutta kommentoin kirjoittamaasi omasta tilanteestani käsin.
Olen parisuhteessa puhumattoman miehen kanssa (sori miehet, että kerroin sukupuolen, vaikka sehän ei indikoi sitä, että kaikki miehistä olisivat puhumattomia).
Sanot, että asiat eivät ratkea puhumisella. Kerrotko miten joku sellainen asia, joka tulisi ratkaista ratkaistaan. Kirjeitse, morsettamalla vai viittomalla vai ihan ajatustenluvulla? On olemassa asia, jota kutsutaan kommunikoinniksi ja sillä ei viitata minkään tietyn asian ratkaisemiseen. Se tarkoittaa sitä, mitä sinä teet nyt kirjoittaen - sinä kommunikoit. Parisuhteessa on äärimmäisen raskasta istua syvässä hiljaisuudessa toisen ihmisen kanssa kahvikupin ääressä aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen. On vain hiljaisuus.
Sanot myös, että puhuminen ei vie asioita eteenpäin. Aina ei tarvitse viedä mitään eteenpäin, voi vain sanoa ihan: huomenta rakkaani, onpa kaunis päivä tänään. Minkä verran vaatii ponnisteluja siltä hiljaiselta osapuolelta? Minä olen antanut aikaa, rauhaa, tukea ja olemista yli 30 vuotta ihmiselle, joka ei puhu. Milloin olisi hyvä sen toisen osapuolen ottaa huomioon toisen tarpeet? Puhuminen on kuitenkin aika helvetinhelppoa. Kannattaa opetella.
Ei ne autistit opi. 34 vuotta takana. Puoliso voi olla kiltti, vaikka ei ymmärräkkään, että muilla ihmisillä voi olla eri tarpeita kuin hänellä itsellään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nelikymppinen nainen, ja olen huomannut, että mitä vähemmän puhun itse, sitä paremmiksi kaikki ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Aivan poikkeuksetta.
Tunsin suurta turhautuneisuutta oikeastaan kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta kohtaan. Sitten sain jonkinlaisen ilmestyksen, että jos itse olen hiljaa, ne tilanteet on ainakin nopeammin ohi. Vähensin siis puhumista noin kielteisestä syystä, että pääsisin nopeammin pois tilanteista.
On ihmeellistä, miten paljon myönteisemmäksi kaikki vuorovaikutustilanteet muuttuivat.
Välillä lipsahdan vanhoihin tapoihini, ja tulee "krapula".
Puhun nykyään sellaiseen "terapeuttityyliin", eli juuri sen verran, että tilanne ei muutu toiselle liian omituiseksi. Vastaan neutraalisti jos kysytään jotain. Erityisesti pidän huolta, että en koskaan puhu kolmansista osapuolista, jos sen voin välttää, en edes poliitikoista.
Puhumisen vähentäminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Tämä on hyvin kiinnostavaa. Voisitko antaa pari esimerkkiä näistä terapeuttivastauksista tai -kommenteista?
Onko sinulla ystäviä tai rakastajia, ja sovellatko tätä lähestymistaaa myös heidän kanssaan?
Minulla on aviomies, jonka kanssa puhun enimmäkseen kuten ennenkin. Paitsi että olen vähentänyt ongelmistani puhumista hänelle. Se puolestaan alkoi siitä, että miehellä oli todella stressaavaa töissä ja terveysongelmia samalla, ja katsoin että ainoa tapa millä voin auttaa on se, että en märise omista murheistani (minulla on muutamia kroonisia vaivoja, ja niistä tulee helposti puhuttua.)
Yllättäen huomasin, että ongelmani vaivaavat itseänikin vähemmän, kun en puhu niistä koko ajan. Saman huomasin aikanaan, kun lakkasin käymästä vertaistukiryhmissä. Se "helpotus" minkä puhumisesta saa, on lyhytaikainen, ja pitkällä aikavälillä asiat vain pahenee kun rypee ongelmissaan.
Lisäksi minulla on lapsuudenperhe, siis vanhemmat ja sisarukset. Ei mitään kovin läheisiä ystäviä, mutta paljon tuttavia, työkaverit tietysti, sukulaiset jne.
Esimerkkejä terapeuttivastauksista:
Jos joku sanoo jotain, mihin ennen olisin väittänyt vastaan ja lähtenyt väittelemään, vastaan vain "niin". Kävin joskus terapeutissa ja se sanoi kaikkeen niin. Se on todella hyvä vastaus, kertoo että kuulin ja ymmärsin. Toinen sitten jatkaa, miten jatkaa. Se, että olen lopettanut kaikkinaisen väittelyn, miksi lasken myös esim. kiihtyneen politiikasta puhumisen samanmielistenkin kanssa, on vaikuttanut merkittävästi. Joku stressihormonijuttu, otaksun.
Tai jos joku kertoo jostain tyhmästä uutisesta, mistä olisin alkanut tavalla tai toisella keskustella, sanon vaan "joo, olen kuullut tuosta".
Sama toimii myös, jos äitini tahtoo juoruilla, että kun se Markekin on semmoinen ja sanoo näin. Mihin minä, että "ai niin se sanoi?" En siis ota kantaa. Ennen olisin lähtenyt mukaan juoruiluun, vaikka ei olisi kiinnostanutkaan.
Siis ylipäänsä sanon jotain sellaista, että kuulin ja ymmärsin mutta en lietso tilannetta. Että en tuo omaa mielipidettäni lainkaan esiin -ennen olin siihen hyvin kärkäs, koin jopa että on epärehellistä jos ei tuo kantaansa esiin. Nyttemmin olen päättänyt, ettei minulla edes tarvitse olla mielipidettä joka asiaan. Senkin olen joskus sanonut terapeuttivastauksena: "mulla ei ole tähän mitään mielipidettä/en ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi/mun täytyy ajatella tätä".
Outoa on, että kukaan ei ole huomannut mitään, tai ainakaan sanonut! Vaikka ennen aina väittelin pää punaisena. (Meidän suvussa kaikki väittää aina vastaan refleksinomaisesti, vaikka olisivat samaa mieltäkin.) Ihmisille on ilmeisesti kaikkein tärkeintä päästä itse puhumaan, joten sen toisen ihmisen reaktiolla ei ole niin väliksi.
Sitä voisi kuvitella, että tämä vaatisi hirveää itsehillintää ja nostaisi verenpainetta, mutta ei se niin menee. Täytyy vaan olla vähän eri tavalla läsnä, mutta helpompaa tämä on paljon kuin se vanha kinaamislinja.
Se "niin" on muuten erityisen hyödyllistä, jos ihmiset tahtovat päivitellä jotain. Politiikkaa, sukulaisten edesottamuksia tms.
Ja mitä asiakeskusteluihin tulee, annan aika paljon silloinkin muiden puhua. Siis jos puhutaan vaikka kirjallisuudesta tms. Ennen halusin aina kovasti tuoda omaa näkemystäni esiin, mutta on paljon helpompaa kun ei tee niin. Mitä sen lopulta on väliä, tietääkö muut mikä on näkemykseni Karamazovin veljeksistä vai ei?
Olen miettinyt, että pitäisi soveltaa tätä näihinkin keskustelupalstoihinkin, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Tähän vauvikseen olen ihan koukussa.
Hyvä kommentti!
Nauratti tuo "Meidän suvussa kaikki väittää aina vastaan refleksin omaisesti vaikka olisi samaa mieltäkin" :D
Meillä nimittäin mies on juuri tuollainen. Aina tulee vastalause, vaikka kuinka myönteleisin, että joo olen kanssasi samaa mieltä.
Nykyään en kyllä sano edes sitä, ettei tule riitaa.
Eli minä olen se meidän suhteen puhumaton. Ei jaksa joka asiasta riidellä, vaikka siitä olisikin samaa mieltä:D
Sanon kaikkeen vaan, että "jaa".
Juttelen sitten ystävien ja sukulaisten kanssa. Menee se elämä näinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useinkaan se puhumattomuus ei ole syy huonoon suhteeseen vaan alkaa kun suhde on huono. Ennemmin se siis on oire parisuhteen ongelmista. Oireiden hoito harvoin parantaa mitään. Perussyy siihen miksi parisuhde on huono tai miksi se on huonontunut niin että puhuminen on loppunut pitäisi löytää jos suhde edes voisi korjaantua puhumalla tai jollain muulla tavalla.
Meillä on suhde, jossa me molemmat vaikenemme. Olisi ongelmia, mutta emme pääse niistä yli eikä ympäri koska kumpikaan ei pysty puhumaan mistään, ei hyvistä eikä etenkään huonoista asioista. En tiedä mikä mieheni mielestä meidän suhteessa on vialla. Minua vaivaa luottamuksen puute. Jos tarvitsen tukea, tiedän etten sitä ainakaan mieheltäni saa. Joskus aikoja sitten saimme vähän puhuttua, jolloin hän haukkui minut maan rakoon. Silloin jäin aivan puhumattomaksi. Koen, että mitä tahansa sanon hän saattaa kääntää asian aseeksi minua vastaan. Olen itse siis ainakin hiljaa siksi, että pelkään omista asioistani kertomisen johtavan vain haukkuihin ja halveksuntaan kuten on ennenkin tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en naisena puhunut silloin kun vielä olimme kimpassa. Syynä oli se, että jos olisin puhunut tuntemuksistani, ero olisi tullut jo paljon aikaisemmin. Halusin kumminkin pitää miehen mahdollistamassa sen, että pystyin olemaan lasten kanssa kotona. En mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan valitsin sopivimman mitä löytyi. Mutta ei sekään ollut sopiva. Tunsin hänen vihaavan minua jatkuvasti ja itsekin vihasin ja pelkäsin häntä. Ei siis ollut fyysistä väkivaltaa, mutta koin, että henkistä kyllä. Lähdin silloin, kun en enää jaksanut sitä, etten tule koskaan hyväksytyksi. Totuus on, että olen onnellinen vain ihan yksikseni. Kaveritkin olen jättänyt taakseni.
En uskalla koska pelkään kritiikkiä ja konfliktia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa aina jauhaa samoja asioita vuodesta toiseen.
Se on
1. Puhe. 2. Ratkaisu.
Ei
1. Puhe. 2. Puhe.N. Puhe.
Jos ratkaisuja ei koskaan tule, puhuminen on ajanhukkaa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on suhde, jossa me molemmat vaikenemme. Olisi ongelmia, mutta emme pääse niistä yli eikä ympäri koska kumpikaan ei pysty puhumaan mistään, ei hyvistä eikä etenkään huonoista asioista. En tiedä mikä mieheni mielestä meidän suhteessa on vialla. Minua vaivaa luottamuksen puute. Jos tarvitsen tukea, tiedän etten sitä ainakaan mieheltäni saa. Joskus aikoja sitten saimme vähän puhuttua, jolloin hän haukkui minut maan rakoon. Silloin jäin aivan puhumattomaksi. Koen, että mitä tahansa sanon hän saattaa kääntää asian aseeksi minua vastaan. Olen itse siis ainakin hiljaa siksi, että pelkään omista asioistani kertomisen johtavan vain haukkuihin ja halveksuntaan kuten on ennenkin tapahtunut.
Oletko sinä miettinyt sitä, miksi haluat olla tuollaisessa suhteessa? Olet kotoa saanut mallin tyytyä olemattomaan? Joskus kuitenkin on ihan hyvä pöllyttää mielensä uskomuksia.
Normaalissa tasapainossa ja hyvinvoinnissa oleva ihminen ei halua olla suhteessa, jossa ei ole luottamusta eikä turvallista puhetta.
Moni tässä ketjussa rinnastaa puhumisen negatiiviseen ja turvattomuutta luovaan puheeseen. Kukapa sellaista kaipaisikaan. Moni kuitenkin kaipaa yhteyttä luovaa hyvää puhetta ja sekin jää vaikenijoilta kokematta. Aloitin uuden suhteen. Aina, kun yritin puhua jotain (hyvää), millä oltaisiin bondauduttu enemmän ja puhua hyvää toisistamme, hän vaikeni. Häneltä jäi paljon hyvää kuulematta enkä sitten pystynyt jatkamaan suhteessa, koska en tullut kohdatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen puhumattoman perhehelvetin kasvatti. Puhumattomuus edustaa minulle vaarallisinta ja kehittymättömintä muotoa olla suhteessa. Olen mielummin avoimesti mitä tahansa tunnetta ilmaisevan tai viestiä kertovan kanssa, heistä sentään näkee ja kuulee, missä mennään.
Puhuminen ei ole sama asia kuin loputon vatvominen! Jos omat keskustelut meinaavat mennä tuloksettomaksi vatvomiseksi, pitää opetella keskustelutaitoja.
Ap ei tainnut edes perätä keskusteluja vaan ihan vaan asiansa ilmaisemista.
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Ap haluaa nimenomaan kuulla, mitä mies sanoisi. Otsikko on puhumattomuudesta, ei siitä, ettei häntä kuunneltaisi.
Ovatko likaiset sukat lattialla toisen kunnioittamista?
Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että on itse täysin parisuhdekelvoton, koska pitää kommunikaatiota yhtenä parisuhteen oleellisista perusasioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.
Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.
Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.
Ap
Ihminen voi korjata tapaansa ahdistua ja kokea huonommuutta. Seuraava askel on kysyä mieheltä, haluaako hän elää näin loppuelämänsä vai haluaako oppia elämään normaalien tunteiden kanssa. Tunteet ovat olemassa, koska ne auttavat elämään oikeaa elämää. Niihin tutustuminen kannattaa aina. JOS miehesi ei halua ottaa riskiä, että elämä tuntuu joltain, sinun on tehtävä omat päätelmäsi.
Eikö olekin jännä, miten me naiset päädymme tällaisten miesten puolisoiksi? Ovatko miehet aluksi tunteellisia, mutta sitten käytös muuttuu nopeasti?
Vierailija kirjoitti:
En jaksa aina jauhaa samoja asioita vuodesta toiseen.
Se on
1. Puhe. 2. Ratkaisu.
Ei
1. Puhe. 2. Puhe.N. Puhe.
Jos ratkaisuja ei koskaan tule, puhuminen on ajanhukkaa.
Kun puhun vanhempani kanssa siitä miten hauskaa oli 10v sitten kesäreissulla naantalissa, niin se ei ole onglema joka tarvisi ratkaisua.
Kun suunnittelemme kumppanini kanssa missä kaikkialla käydään retkillä reissussa ollessamme, se ei ole ongelma johon tarvitaan ratkaisua.
Kun lapsi kertoo minulle mitä koulussa tänään tapahtui, ja mikä tapahtuma häntä erityisesti nauratti, niin sekään ei ole ongelma joka pitäisi jotenkin ratkaista.
Aika omituinen on kyllä kotikasvatus ollut, ja minimaalinen oppi muistakaan sosiaalisista tilanteista, jos näkee että puheen tuottamista tulee käyttää vain silloin kun on olemassa jokin ongelma johon tarvitaan ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhumista tärkeämpää on kuunteleminen ja kuuleminen. Ihan turha puhua parisuhteen ongelmista, jos puhuja ei koskaan suostu kuuntelemaan, mitä toinen oikeasti sanoo. Kun on nalkuttanut jostain sukista lattialla kolmatta viikkoa, niin se nalkutuksen kohde on jo turtunut koko asiaan ja ne sukat pysyvät lattialla jo siksikin, että nalkuttaja ei ole kertaakaan koko aikana vaivautunut kuuntelemaan toista. Siinäpä valitat vaikka loppuikäsi, sukat ei muualle siirry!
Keskustelutaitoja on sekin, että hyväksyy hiljaisuuden. Jonkun asian loputon vatvominen hoidetaan terapeutilla, he saavat siitä palkan. Aviopuolison kanssa kunnioitetaan toista eikä jatkuvasti palata siihen oletukseen, että sun äiti oli varmasti ihan kamala, kun susta tuli tuollainen.
Ap haluaa nimenomaan kuulla, mitä mies sanoisi. Otsikko on puhumattomuudesta, ei siitä, ettei häntä kuunneltaisi.
Ovatko likaiset sukat lattialla toisen kunnioittamista?
Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että on itse täysin parisuhdekelvoton, koska pitää kommunikaatiota yhtenä parisuhteen oleellisista perusasioista.
Ei tule tuollaita tunnetta. Tulee vain tunne että osa on puhujia, osa ei, ja sitten että muutamakin trollailee huvikseen. Jokainen saa olla millaisessa suhteessa haluaa, eikä sitä tarvitse vertailla kehenkään saati kysyä neuvoa keltään siihen mihin juuri minun täytyy suhteessa tyytä tai olla tyytymättä. Huomauttaisin myös ettei toiselta oikein voi vaatia mitään, sillä jokainen on vastuussa itsestään, ja jokaisella on itsemääräämisoikeus joka on sillä lailla ylittämätön, että vaatimuksia ei voi esittää, voi vain tehdä itse omat ratkaisunsa.
Vierailija kirjoitti:
Olen puhumattoman perhehelvetin kasvatti. Puhumattomuus edustaa minulle vaarallisinta ja kehittymättömintä muotoa olla suhteessa. Olen mielummin avoimesti mitä tahansa tunnetta ilmaisevan tai viestiä kertovan kanssa, heistä sentään näkee ja kuulee, missä mennään.
Puhuminen ei ole sama asia kuin loputon vatvominen! Jos omat keskustelut meinaavat mennä tuloksettomaksi vatvomiseksi, pitää opetella keskustelutaitoja.
Ap ei tainnut edes perätä keskusteluja vaan ihan vaan asiansa ilmaisemista.
Kyllä tietyistä asioista aikuisten oikeasti täytyisi ihan keskustella. Tässä taannoin sanoin hänelle että kun ei ikinä puhuta, niin sitten vaan oletetaan ja ne olettamukset ovat yleensä vääriä.
Hienoa että tämä aihe on herättänyt monenlaisia kommentteja. Kaikki olen lukenut, mutta en ehdi kaikkiin kommentoimaan, peukuttanut kyllä olen.
Ap
Pitemmän päälle puhumattomuus johtaa eroon. Näin kävi myös meillä.