Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
25.09.2023 |
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1170)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain olen lukenut, että puhuminen auttaa naista mutta ei miestä.
Tosin tämäkään ei ole niin jyrkkä jako eli myös yksilötasolla ihmiset on tässä suhteessa erilaisia.Omista ongelmista ja tunteista puhuminen voi jopa pahentaa miehen oloa.
Mies ratkaisee kipeitä asioita tekemisen kautta esim. saattaa syventyä johonkin projektiin jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen ongelman kanssa mutta joka hänen mielessään symboloi ongelmaa.Moni nainen olisi "seitsemännessä taivaassa" jos mies sanoisi hänelle: "rakas, mielestäni sinä puhut liian vähän. Haluan että sinä kerrot minulle nyt kaiken mahdollisen unelmistasi, ongelmistasi, toiveistasi ja haaveistasi ja peloistasi... Minulla on viikko lomaa. tehdään tästä sinun viikkosi, haluan kuunnella sinua keskeytyksettä koko viikon".
Kokeile sellaista, että jätä mies täysin rauhaan. Jos sinä olet hoitanut puhumispuolen niin sysää se vastuu nyt miehelle.
En tarkoita murjoitusta tai mykkäkoulua vaan ole miehen seurassa rennosti rakastavana ja omana itsenäsi, mutta jätä hänet rauhaan. Älä tee tikusta asiaa. Jos mies on hiljaa, ole sinäkin hiljaa. Jos mies puhuu jotain, kuuntele ja hymyile lempeästi ja sano jotain tyyliin: "niinpä".
Jos mies pohtii jotain tai kysyy jotain esim. menaitaanko me vielä mennä mökille? Niin ole passiivinen ja ystävällinen (ei passiivisaggressiivinen) ja kysy että mitä sinä olet suunnitellut.Idea on siinä, että annat miehelle tilaa. Näytä, että hänen on turvallista avata suunsa.
Näytä että arvostat kaikkea mitä hän sanoo. Ei sen takia, että hän olisi oikeassa vaan sen takia että ne ovat hänen ajatuksiaan.Kysymys kirjoittajalle: tämä kuulostaa hyvältä normaalitilanteessa, mutta tilanteessa jossa on ongelmia, niin eikö tämä myös anna miehelle mielikuvaa, että kaikki on ihan todella hyvin ja että toinen osapuoli on äärimmäisen tyytyväinen? Tämähän ei sitten anna todellista informaatiota hänelle tilanteesta.
Itse en pystyisi alkaa toimimaan itselleni sopimattomalla tavalla, joten jos alan olemaan hiljaa siuhteessani, niin se on lopun alkua se. En ala olemaan hiljaa siksi että se on toiselle mukavampaa niin. Hän on mennyt yhteen kanssani tietäen että puhun paljon, ja mikäli tilanne muuttuu niin että en saisi enää puhua, niin kyllä se eroaminen on silloin parempi vaihtoehto kuin se että minä pidän suuni kiinni. En tokikaan vaadi ketään puhumaan minulle, tai nostele kissoja pöydälle, mutta että saisin mieheni puhumaan minulle sillä et äolen itse hiljaa? Jokin tuossa ei täsmää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen puolison olevan tosi negatiivinen kaikkea oikeastaan ihan mitätöntäkin asiaa kohtaan. Ikään kuin jokainen elämän pieni vastoinkäyminen olisi jotenkin iso juttu, jollaisia ei kenellekään muulle tule. Jos olen jossain poissa, niin sillä aikaa puoliso oikein patoaa kaikki päivän aiheet, että pääsee ne minulle purkamaan ensimmäisen kahden minuutin aikana, kun saavun kotiin. Jos olen vaikka yksin saunassa puoli tuntia, niin jo heti pois tullessani tulee jotain kommenttia, mikä tällä välin on alkanut vituttaa. Ja ne aiheet voi olla mitä tahansa alkaen ötökästä lattialla, lapsen sairastumisesta, asiakaspalvelijan töykeydestä, minun vajavaisuuksiini puolisona ja ihmisenä.
Joitakin vuosia yritin aina keskustella niistä mitättömistäkin turhautumisista, mallia kun kanapaketin päiväys meni eilen vanhaksi niin mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta koska mitään edistystä ei ole kymmennessä vuodessa tapahtunut, niin valitettavasti ne menee nykyään enemmän toisesta korvasta ulos ja ihan varmasti vaikutan siltä ettei mua kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttelu ja juoruilu parisuhteessa vaatimus tarkoittaa sitä että haluaa oksentaa omat ongelmansa toisen hoidettavaksi ja vaivaksi kun itse ei halua asiaa korjata
Miten talo rakennetaan yhdessä, ilman että siitä keskustellaan? Käydään palaveri piirustuksista, materiaaleista, tontin asettelusta jne? Sitten katsotaan, että homma etenee suunnitelman mukaan.
Sinun mallissasi molemmat rakentavat omat talonsa ja lopulta huomaavatkin asuvansa eri taloissa, vaikka tarkoitus oli yhteinen asumus.
Onko kaikista asioista pakko päättää yhdessä? Entä jos toinen päättää vaikka materiaalit keittiöön ja toinen kylppäriin?
Miten se päätetään kuka sisustaa mitäkin kun keskustelu turhaa, jopa vahingollista? Toki täällä osa tuntuu olevan aidosti sitä mieltä, että hyvässä parisuhteessa sen vain tietää. Ei tosiaan tiedä ja kompromisessajakin on valitettavasti joskus tehtävä hyvässäkin suhteessa tai muuten kumpikin asuu omassa talossaan.
Miksi ryhtyä rakentamaan taloa jos et ole tyytyväinen parisuhteeseen? Miksi jatkaa parisuhdetta jossa toinen ei puhumattomasta puhuvaksi muutu?
Se talo on metafora parisuhteesta eli aletaan rakentaa yhdessä sitä parisuhdetta. Moni vain asettuu parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nelikymppinen nainen, ja olen huomannut, että mitä vähemmän puhun itse, sitä paremmiksi kaikki ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Aivan poikkeuksetta.
Tunsin suurta turhautuneisuutta oikeastaan kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta kohtaan. Sitten sain jonkinlaisen ilmestyksen, että jos itse olen hiljaa, ne tilanteet on ainakin nopeammin ohi. Vähensin siis puhumista noin kielteisestä syystä, että pääsisin nopeammin pois tilanteista.
On ihmeellistä, miten paljon myönteisemmäksi kaikki vuorovaikutustilanteet muuttuivat.
Välillä lipsahdan vanhoihin tapoihini, ja tulee "krapula".
Puhun nykyään sellaiseen "terapeuttityyliin", eli juuri sen verran, että tilanne ei muutu toiselle liian omituiseksi. Vastaan neutraalisti jos kysytään jotain. Erityisesti pidän huolta, että en koskaan puhu kolmansista osapuolista, jos sen voin välttää, en edes poliitikoista.
Puhumisen vähentäminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Sama. Tuon jälkeen myös ihmissuhteeni vähenivät paljon, sillä automaattisesti tipahteli pois sellaisia ihmisiä elämänpiiristä joille minun edntinen tyylini oli mielekkäämpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nelikymppinen nainen, ja olen huomannut, että mitä vähemmän puhun itse, sitä paremmiksi kaikki ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Aivan poikkeuksetta.
Tunsin suurta turhautuneisuutta oikeastaan kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta kohtaan. Sitten sain jonkinlaisen ilmestyksen, että jos itse olen hiljaa, ne tilanteet on ainakin nopeammin ohi. Vähensin siis puhumista noin kielteisestä syystä, että pääsisin nopeammin pois tilanteista.
On ihmeellistä, miten paljon myönteisemmäksi kaikki vuorovaikutustilanteet muuttuivat.
Välillä lipsahdan vanhoihin tapoihini, ja tulee "krapula".
Puhun nykyään sellaiseen "terapeuttityyliin", eli juuri sen verran, että tilanne ei muutu toiselle liian omituiseksi. Vastaan neutraalisti jos kysytään jotain. Erityisesti pidän huolta, että en koskaan puhu kolmansista osapuolista, jos sen voin välttää, en edes poliitikoista.
Puhumisen vähentäminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Tämä on hyvin kiinnostavaa. Voisitko antaa pari esimerkkiä näistä terapeuttivastauksista tai -kommenteista?
Onko sinulla ystäviä tai rakastajia, ja sovellatko tätä lähestymistaaa myös heidän kanssaan?
Minulla on aviomies, jonka kanssa puhun enimmäkseen kuten ennenkin. Paitsi että olen vähentänyt ongelmistani puhumista hänelle. Se puolestaan alkoi siitä, että miehellä oli todella stressaavaa töissä ja terveysongelmia samalla, ja katsoin että ainoa tapa millä voin auttaa on se, että en märise omista murheistani (minulla on muutamia kroonisia vaivoja, ja niistä tulee helposti puhuttua.)
Yllättäen huomasin, että ongelmani vaivaavat itseänikin vähemmän, kun en puhu niistä koko ajan. Saman huomasin aikanaan, kun lakkasin käymästä vertaistukiryhmissä. Se "helpotus" minkä puhumisesta saa, on lyhytaikainen, ja pitkällä aikavälillä asiat vain pahenee kun rypee ongelmissaan.
Lisäksi minulla on lapsuudenperhe, siis vanhemmat ja sisarukset. Ei mitään kovin läheisiä ystäviä, mutta paljon tuttavia, työkaverit tietysti, sukulaiset jne.
Esimerkkejä terapeuttivastauksista:
Jos joku sanoo jotain, mihin ennen olisin väittänyt vastaan ja lähtenyt väittelemään, vastaan vain "niin". Kävin joskus terapeutissa ja se sanoi kaikkeen niin. Se on todella hyvä vastaus, kertoo että kuulin ja ymmärsin. Toinen sitten jatkaa, miten jatkaa. Se, että olen lopettanut kaikkinaisen väittelyn, miksi lasken myös esim. kiihtyneen politiikasta puhumisen samanmielistenkin kanssa, on vaikuttanut merkittävästi. Joku stressihormonijuttu, otaksun.
Tai jos joku kertoo jostain tyhmästä uutisesta, mistä olisin alkanut tavalla tai toisella keskustella, sanon vaan "joo, olen kuullut tuosta".
Sama toimii myös, jos äitini tahtoo juoruilla, että kun se Markekin on semmoinen ja sanoo näin. Mihin minä, että "ai niin se sanoi?" En siis ota kantaa. Ennen olisin lähtenyt mukaan juoruiluun, vaikka ei olisi kiinnostanutkaan.
Siis ylipäänsä sanon jotain sellaista, että kuulin ja ymmärsin mutta en lietso tilannetta. Että en tuo omaa mielipidettäni lainkaan esiin -ennen olin siihen hyvin kärkäs, koin jopa että on epärehellistä jos ei tuo kantaansa esiin. Nyttemmin olen päättänyt, ettei minulla edes tarvitse olla mielipidettä joka asiaan. Senkin olen joskus sanonut terapeuttivastauksena: "mulla ei ole tähän mitään mielipidettä/en ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi/mun täytyy ajatella tätä".
Outoa on, että kukaan ei ole huomannut mitään, tai ainakaan sanonut! Vaikka ennen aina väittelin pää punaisena. (Meidän suvussa kaikki väittää aina vastaan refleksinomaisesti, vaikka olisivat samaa mieltäkin.) Ihmisille on ilmeisesti kaikkein tärkeintä päästä itse puhumaan, joten sen toisen ihmisen reaktiolla ei ole niin väliksi.
Sitä voisi kuvitella, että tämä vaatisi hirveää itsehillintää ja nostaisi verenpainetta, mutta ei se niin menee. Täytyy vaan olla vähän eri tavalla läsnä, mutta helpompaa tämä on paljon kuin se vanha kinaamislinja.
Se "niin" on muuten erityisen hyödyllistä, jos ihmiset tahtovat päivitellä jotain. Politiikkaa, sukulaisten edesottamuksia tms.
Ja mitä asiakeskusteluihin tulee, annan aika paljon silloinkin muiden puhua. Siis jos puhutaan vaikka kirjallisuudesta tms. Ennen halusin aina kovasti tuoda omaa näkemystäni esiin, mutta on paljon helpompaa kun ei tee niin. Mitä sen lopulta on väliä, tietääkö muut mikä on näkemykseni Karamazovin veljeksistä vai ei?
Olen miettinyt, että pitäisi soveltaa tätä näihinkin keskustelupalstoihinkin, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Tähän vauvikseen olen ihan koukussa.
Hei, kiitos tästä.
Olen harrastanut jonkin verran mindfulness-meditaatiota, ja tuossa ulkoisen puheen vähentämisessä voi olla vähän samaa vaikutusta kuin sisäisen puheen vaimentamisessa. Mielessähän on tämä itserefentiaalinen neuroverkko, joka vastaa itsetietoisuudesta ja reflektoinnista mutta myös märehtimisestä ja vatvomisesta, ja meditoimalla voi sitä nimenomaan kytkeä pois päältä. Tämä sitten johtaa suurempaan mielenrauhaan.
Sain tästä ajattelemisen aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttelu ja juoruilu parisuhteessa vaatimus tarkoittaa sitä että haluaa oksentaa omat ongelmansa toisen hoidettavaksi ja vaivaksi kun itse ei halua asiaa korjata
Miten talo rakennetaan yhdessä, ilman että siitä keskustellaan? Käydään palaveri piirustuksista, materiaaleista, tontin asettelusta jne? Sitten katsotaan, että homma etenee suunnitelman mukaan.
Sinun mallissasi molemmat rakentavat omat talonsa ja lopulta huomaavatkin asuvansa eri taloissa, vaikka tarkoitus oli yhteinen asumus.
Onko kaikista asioista pakko päättää yhdessä? Entä jos toinen päättää vaikka materiaalit keittiöön ja toinen kylppäriin?
Miten se päätetään kuka sisustaa mitäkin kun keskustelu turhaa, jopa vahingollista? Toki täällä osa tuntuu olevan aidosti sitä mieltä, että hyvässä parisuhteessa sen vain tietää. Ei tosiaan tiedä ja kompromisessajakin on valitettavasti joskus tehtävä hyvässäkin suhteessa tai muuten kumpikin asuu omassa talossaan.
Miksi ryhtyä rakentamaan taloa jos et ole tyytyväinen parisuhteeseen? Miksi jatkaa parisuhdetta jossa toinen ei puhumattomasta puhuvaksi muutu?
Se talo on metafora parisuhteesta eli aletaan rakentaa yhdessä sitä parisuhdetta. Moni vain asettuu parisuhteeseen.
Minä en ainakaan jaksaisi rakentamalla rakentaa mitään parisuhdetta. Tarvitsen parisuhteelta kourallisen asioita, ja osaan ihan hyvin pyytää niitä ilman pitkällisiä keskustelujakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:
- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...
- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...
- neutraali: kuulumiset, keskustelut...
- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...
Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.
Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.
Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.
Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.
Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.
En harrasta mitään vatvomista. Joskus vaan on hetkiä, että joku asia on välttämätöntä nostaa pöydälle. Vatvontaa tai nalkutusta siitä tulee silloin, jos toinen ei lähde keskusteluun mukaan.
Annapa esimerkki näistä asioista, jotka juuri sinun on pakko nostaa pöydälle.
Tässä keskustelussa on monta kertaa pyydetty esimerkkiä, mistä pitäisi puhua. Toistaiseksi ap on kertonut, että haluaa tietää, miksi mies mököttää, tai mikä sitä vaivaa.
Toisin sanoen, kuvittelee toiselle tunnetilan ja sitten menee kyselemään, mistä tämä kuvitteellinen tunnetila johtuu. Ja sitten loukkaannutaan kun toinen ei tahdo keskustella toisen olettamista tunteista.
Minä koin eksän alkoholinkäytön sellaiseksi, ettei se enää vastannut omia arvojani.
Koin, etten tunne itseäni rakastetuksi ja halusin tietää, onko se turha kokemus vai aito ja jos kuviteltu, mitä sille voisi tehdä.
Olen halunnut tuoda esille, mikä miehen toiminnassa satuttaa minua ihan erityisesti, vaikka hän ei tarkoita sitä niin.
Nämä nyt on ihan välttämättömiä selvittää, jos haluaa, että suhde jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttelu ja juoruilu parisuhteessa vaatimus tarkoittaa sitä että haluaa oksentaa omat ongelmansa toisen hoidettavaksi ja vaivaksi kun itse ei halua asiaa korjata
Miten talo rakennetaan yhdessä, ilman että siitä keskustellaan? Käydään palaveri piirustuksista, materiaaleista, tontin asettelusta jne? Sitten katsotaan, että homma etenee suunnitelman mukaan.
Sinun mallissasi molemmat rakentavat omat talonsa ja lopulta huomaavatkin asuvansa eri taloissa, vaikka tarkoitus oli yhteinen asumus.
Olen eri, mutta ainakin minulle on ollut hyvin selvää, minkälaista parisuhdetta olen etsimässä. Sitten olen pyytänyt niitä asioita, joita tarvitsen. Pyytäminen on erittäin elegantti tapa saada, mitä haluaa, eikä se vaadi sitä, että toinen joutuu prosessoimaan asioita juuri jollakin minulle mieleisellä tavalla, esimerkiksi toistuvien keskustelujen kautta.
Tämä. Minäkin olen aina vaan sanonut, mitä tahdon ja se siitä.
Samoin se talokin rakennettaisiin. Ei siitä tarvitse diskuteerata loputtomiin jos tietää, mitä tahtoo.
Parasta tietysti olisi jo suhteen alkuvaiheessa tehdä itselleen selväksi, mitä tahtoo, että ei tarvitse katsella 30 vuotta miestä josta ei pidä, kuten ap on tehnyt.
Elämä ylipäänsä toimii niin, että täytyy olla selvä sen suhteen, mitä tahtoo, tai vähintäänkin mitä ei missään nimessä aio sietää. Sitten se yleensä lutviutuu. Jos ei näin menettele, päätyy yksiin väärien ihmisten kanssa, vääriin työpaikkoihin ja lopulta itkemään vauvikselle kuinka muut on niin epäreiluja kun eivät anna sinulle mitä tahdot -vaikka et ole sitä johdonmukaisesti missään vaiheessa ilmaissut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nelikymppinen nainen, ja olen huomannut, että mitä vähemmän puhun itse, sitä paremmiksi kaikki ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Aivan poikkeuksetta.
Tunsin suurta turhautuneisuutta oikeastaan kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta kohtaan. Sitten sain jonkinlaisen ilmestyksen, että jos itse olen hiljaa, ne tilanteet on ainakin nopeammin ohi. Vähensin siis puhumista noin kielteisestä syystä, että pääsisin nopeammin pois tilanteista.
On ihmeellistä, miten paljon myönteisemmäksi kaikki vuorovaikutustilanteet muuttuivat.
Välillä lipsahdan vanhoihin tapoihini, ja tulee "krapula".
Puhun nykyään sellaiseen "terapeuttityyliin", eli juuri sen verran, että tilanne ei muutu toiselle liian omituiseksi. Vastaan neutraalisti jos kysytään jotain. Erityisesti pidän huolta, että en koskaan puhu kolmansista osapuolista, jos sen voin välttää, en edes poliitikoista.
Puhumisen vähentäminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Tämä on hyvin kiinnostavaa. Voisitko antaa pari esimerkkiä näistä terapeuttivastauksista tai -kommenteista?
Onko sinulla ystäviä tai rakastajia, ja sovellatko tätä lähestymistaaa myös heidän kanssaan?
Olen eri, mutta kysyn esimerkiksi että miten se nyt noin? Jos kaveri sanoo että joku vaikka teki typerästi hänen mielestään. En lähde enää kertomaan mielipiteitäni, vaan olen neutraali, ja ihmettelen ihmettelyissä mukana, iloitsen ilossa, ja surussa suren rinnalla. Omista asioistani en puhu kuin ihan muutaman lähimmän ihmisen kanssa.
RakastajIa ei ole, mutta elämänkumppani löytyy. Häntäkin olen alkanut kuuntelemaan paljon enemmän kuin puhumaan itse. Toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koen puolison olevan tosi negatiivinen kaikkea oikeastaan ihan mitätöntäkin asiaa kohtaan. Ikään kuin jokainen elämän pieni vastoinkäyminen olisi jotenkin iso juttu, jollaisia ei kenellekään muulle tule. Jos olen jossain poissa, niin sillä aikaa puoliso oikein patoaa kaikki päivän aiheet, että pääsee ne minulle purkamaan ensimmäisen kahden minuutin aikana, kun saavun kotiin. Jos olen vaikka yksin saunassa puoli tuntia, niin jo heti pois tullessani tulee jotain kommenttia, mikä tällä välin on alkanut vituttaa. Ja ne aiheet voi olla mitä tahansa alkaen ötökästä lattialla, lapsen sairastumisesta, asiakaspalvelijan töykeydestä, minun vajavaisuuksiini puolisona ja ihmisenä.
Joitakin vuosia yritin aina keskustella niistä mitättömistäkin turhautumisista, mallia kun kanapaketin päiväys meni eilen vanhaksi niin mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta koska mitään edistystä ei ole kymmennessä vuodessa tapahtunut, niin valitettavasti ne menee nykyään enemmän toisesta korvasta ulos ja ihan varmasti vaikutan siltä ettei mua kiinnosta.
No ei varmasti kiinnostakaan. Mutta miksi sinä itse et ole nostanut puheenaiheeksi tuota puolisosi ongelmaa, joka haittaa sinunkin elämääsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et saa miestä muuttumaan. Eropaperien haku oli tarpeeksi selvä vastaus. Joko hyväksyt mörrikkänä tai eroat. Joudut valitsemaan.
Kyllä, näinhän se on. Tähän saakka olen hyväksynyt hänet mörrikkänä. Viime vuosina enemmän ehkä alannut vaivaamaan että mistään ei oikein voida puhua. Ollaan siis oltu yhdessä jo 30 vuotta. :)
Ap
Jos olette olleet noin kauan yhdessä ja miehen samana pysynyt ominaisuus on alkanut nyt yhtäkkiä enemmän vaivata, vika on mitä suurimmalla todennäköisyydellä sinussa.
Ehdotan että unohdat miehen vähäksi aikaa ja keskityt omaan elämääsi ja hyvinvointiisi. Miehen puhumattomuus ei ole todellinen ongelmasi, jos se olisi, et olisi katsellut sitä 30 vuotta. Jos toisen samana pysynyt ominaisuus alkaa yhtäkkiä vuosien jälkeen ärsyttää, kyse on siitä, että LAIMINLYÖT IHAN ITSE ITSEÄSI, mutta haluat syyttää siitä toista, että se ei anna sinulle sitä, mitä tarvitset.
Eli ala keskittyä itseesi enemmän.
P.S. On muuten vähän helvetin väärin miestä kohtaan ilmoittaa 30 avioliittovuoden jälkeen, että "en ole koskaan tykännyt tästä piirteestäsi ja tahdon että muutut". Älkää pariutuko ihmisen kanssa, josta ette tykkää "nahkoineen karvoineen". Se on väärin ja julmaa sitä toista kohtaan.
Niinpä, siihen johtopäätökseen olenkin kallistunut että muhun se vika on nyt tullut koska aiemmin tuo puhumattomuus ei ole niin paljon hetkauttanut ja olen antanut hänen olla sellainen kuin on. Iän myötä on tullut joku juttu että haluaisin miehenkin sanoittavan olemistaan ja halujaan.
Hirvittävän hyvä neuvo tuo että "unohdat miehen nyt vähäksi aikaa". Yritän, ehkä se auttaa asiaa. :)
Kiitos!
ApIhmiset muttuvat, kasvavat, kehittyvät. Ei sitä kukaan ole sama nyt kuin joskus. Kun on toimiva yhteys ja hyvä suhde, kasvetaan riittävän samaan suuntaan ja jaksetaan ottaa toista huomioon. Joskus taas lähdetään kasvamaan eri suuntiin.
Hyvä ja elämänmittainen suhde ei ikinä synny sattumalta vaan se tietoisesti rakennetaan. Ja siihen tarvitaan myös kommunikaatiota. Kaikki eivät sellaiseen ole valmiita ja halukkaita eivätkä kaikki edes ole motivoituneita tavoittelemaan hyvää elämänmittaista suhdetta.
Lisäisin tähän, että se, joka puhuu enemmän, ei välttämättä silti kommunikoi paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nelikymppinen nainen, ja olen huomannut, että mitä vähemmän puhun itse, sitä paremmiksi kaikki ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Aivan poikkeuksetta.
Tunsin suurta turhautuneisuutta oikeastaan kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta kohtaan. Sitten sain jonkinlaisen ilmestyksen, että jos itse olen hiljaa, ne tilanteet on ainakin nopeammin ohi. Vähensin siis puhumista noin kielteisestä syystä, että pääsisin nopeammin pois tilanteista.
On ihmeellistä, miten paljon myönteisemmäksi kaikki vuorovaikutustilanteet muuttuivat.
Välillä lipsahdan vanhoihin tapoihini, ja tulee "krapula".
Puhun nykyään sellaiseen "terapeuttityyliin", eli juuri sen verran, että tilanne ei muutu toiselle liian omituiseksi. Vastaan neutraalisti jos kysytään jotain. Erityisesti pidän huolta, että en koskaan puhu kolmansista osapuolista, jos sen voin välttää, en edes poliitikoista.
Puhumisen vähentäminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Tämä on hyvin kiinnostavaa. Voisitko antaa pari esimerkkiä näistä terapeuttivastauksista tai -kommenteista?
Onko sinulla ystäviä tai rakastajia, ja sovellatko tätä lähestymistaaa myös heidän kanssaan?
Olen eri, mutta kysyn esimerkiksi että miten se nyt noin? Jos kaveri sanoo että joku vaikka teki typerästi hänen mielestään. En lähde enää kertomaan mielipiteitäni, vaan olen neutraali, ja ihmettelen ihmettelyissä mukana, iloitsen ilossa, ja surussa suren rinnalla. Omista asioistani en puhu kuin ihan muutaman lähimmän ihmisen kanssa.
RakastajIa ei ole, mutta elämänkumppani löytyy. Häntäkin olen alkanut kuuntelemaan paljon enemmän kuin puhumaan itse. Toimii.
Tuollainen on kyllä aikasta huono terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttelu ja juoruilu parisuhteessa vaatimus tarkoittaa sitä että haluaa oksentaa omat ongelmansa toisen hoidettavaksi ja vaivaksi kun itse ei halua asiaa korjata
Miten talo rakennetaan yhdessä, ilman että siitä keskustellaan? Käydään palaveri piirustuksista, materiaaleista, tontin asettelusta jne? Sitten katsotaan, että homma etenee suunnitelman mukaan.
Sinun mallissasi molemmat rakentavat omat talonsa ja lopulta huomaavatkin asuvansa eri taloissa, vaikka tarkoitus oli yhteinen asumus.
Onko kaikista asioista pakko päättää yhdessä? Entä jos toinen päättää vaikka materiaalit keittiöön ja toinen kylppäriin?
Tämä metafora hajoaa kyllä näköjään hyvin äkkiä. Ainakaan minun parisuhteeni ei muistuta talon rakentamista tai muutakaan yhteistä työprojektia.
En suhtaudu kyllä minäkään parisuhteeseen työnä tai projektina. Silti minun ei tarvitse päättää tai edes osallistua kaikkeen päätöksentekoon parisuhteessa. Se että molemmat tulee hyväksytyksi suhteessa vahvuukdiineen puutteineen päivineen riittää. Jos toisella on enemmän vahvuuksia vaikka päättää niistä piirrustuksista niin miksi asiat olisi pakko päättää yhdessä. Jos sitä hyväksytyksi tulemista ei enää ole silloin minusta on parempi erota kuin yrittää väkisin ratkaista asiat puhumalla tai tekemällä kaikki päätökset yhteisymmärryksessä.
Miten ne vahvuudet tulevat esille, ellei aleta tehdä jotain yhdessä?
Ei ne vahvuudet eikä heikkoudet sen paremmin aina edes tarvitse tulla esille. Eikä se että oppii tuntemaan toisen läheskään aina edellytä yhdessä tekemistä. Jos yhteisymmärrystä synny ratkaiseeko se väkisin puhuminen ongelmat. Usein riittää sekin että oppii tuntemaan itsensä ja tiedostaa että kaipaa parisuhteella jotakin muuta kuin mitä se nykyinen parisuhde ja kumppani tarjoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä sanotaan, ettei toista voi muuttaa, joten turha puhua- pitää hyväksyä toinen tai erota.
Sangen suoraviivaista toimintaa, ja mitenkähän on todellisuuden kanssa? Esim. aiemmin kotitöihin kyennyt puoliso lakkaa tekemästä niitä, suuttuu jos asiasta yrittää puhua. Ero vaan, niinkö? Tai puoliso sanoo että häntä ällöttää miten puhut ruoka suussa, voitko lopettaa? Sinä sitten et lopeta, koska toista ei voi muuttaa jne.
Kyllä ainakin omassa liitossani (20+ vuotta) on mukauduttu enemmän tai vähemmän, muutettu tapoja tai tyylejä tehdä asiat. Kun oma mieheni rupesi muuttumaan itsekkääksi tietyissä asioissa, tasan tarkkaan nostin asian esiin. Ja minä puolestani huomioin hänet mm. suostumalla muutamaan outoon tapaan kotonamme, jotka ovat hänelle tärkeitä, vaikka itselleni toinen tapa olisi käytännöllisempi.
Mitä tulee keskustelun tarpeeseen: sille ei ole koskaan hyvää aikaa. Se osapuoli, joka välttelee puhumista oman mielipahansa pelossa (kuin lapsi..), ei tule mieltään ilahduttamaan jos keskustelut käydäänkin parhaana mahdollisena ajankohtana.
"Voitko lopettaa tuon" on pyyntö, ei keskustelunavaus. Olet ihan oikein huomannut, että konkreettiset pyynnöt ja omien rajojen määritteleminen toimivat useimmissa tilanteissa paljon paremmin kuin toistuvat keskustelut. Jos asia on ratkaistavissa, se ratkeaa usein tällä lailla hyvinkin nopeasti. Mutta jos se ei ole ratkaistavissa, siitä ajaudutaan usein keskustelemaan uudelleen ja uudelleen, kunnes toinen kyllästyy.
Voitko lopettaa tuon on käsky tai kysymys ja kun et itsekään lisännyt kysymysmerkkiä tekstiin niin sen voi tulkita vain käskytyksenä kun ei siinä mitään kysymystä ollut
On ihan okei pyytää parisuhteessa asioita, joita haluaa ja tarvitsee. Toisella on täysi vapaus kieltäytyä. Siitä sitten voi kumpikin tehdä omat johtopäätöksensä. Ei ole mikään pakko opetella syömään ruokaa suu kiinni, ihan niin ei ole pakko jäädä suhteeseen maiskuttajan kanssa. Jos vapaus maiskuttaa on tärkeämpää kuin mitä saa tästä nimenomaisesta suhteesta, se on loppujen lopuksi ihan validi preferenssi.
Assertiivinen ihminen saa usein elämässä enemmän ja parempaa kuin muut. Niin parisuhteessakin.
Sukupuolten ero tulee siinä että miestä vaaditaan jatkuvasti joustamaan ja muuttamaan mielipiteitään että naisen ei tarvise joustaa yhtään omista vaatimuksista. Saman näkee jo pariutumisessa jokainen nainen kenen kanssa olen tästä aiheesta puhunut on sanunut aivan suoraan että jos miehellä on yksikin vaatimus naiselle niin se mies hylätään ja jos mies ei täytä kirjaimellisesti naisen vaatimuksia niin mies hylätään.
Ei naiset tasa-arvoon kykene/suostu mutta ironisesti se on aina nainen joka sitä tasa-arvoa vaatii
Minä olen tavannut käydä tärkeät keskustelut ENNEN suhdetta jo, jolloin molemmat keskustelevat siitä mikä itselle on tärkeää, ja mikä suorastaan välttämätöntä suhteen kannalta.
Kenenkään ei tarvitse antaa periksi omissa tärkeissä asioissan, eikä kenenkään tarvitse olla suhteessa sellaisen kanssa jonka tärkeät asiat ovat itselle ns väärät.
Tuo on täysin kummallinen ajatusmaailma että jonkun pitäisi seurustella ihmisen kanssa jonka kanssa ei halua seurustella. Miksi ihmeesä pitäisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:
- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...
- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...
- neutraali: kuulumiset, keskustelut...
- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...
Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.
Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.
Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.
Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.
Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.
En harrasta mitään vatvomista. Joskus vaan on hetkiä, että joku asia on välttämätöntä nostaa pöydälle. Vatvontaa tai nalkutusta siitä tulee silloin, jos toinen ei lähde keskusteluun mukaan.
Annapa esimerkki näistä asioista, jotka juuri sinun on pakko nostaa pöydälle.
Tässä keskustelussa on monta kertaa pyydetty esimerkkiä, mistä pitäisi puhua. Toistaiseksi ap on kertonut, että haluaa tietää, miksi mies mököttää, tai mikä sitä vaivaa.
Toisin sanoen, kuvittelee toiselle tunnetilan ja sitten menee kyselemään, mistä tämä kuvitteellinen tunnetila johtuu. Ja sitten loukkaannutaan kun toinen ei tahdo keskustella toisen olettamista tunteista.
Minä koin eksän alkoholinkäytön sellaiseksi, ettei se enää vastannut omia arvojani.
Koin, etten tunne itseäni rakastetuksi ja halusin tietää, onko se turha kokemus vai aito ja jos kuviteltu, mitä sille voisi tehdä.
Olen halunnut tuoda esille, mikä miehen toiminnassa satuttaa minua ihan erityisesti, vaikka hän ei tarkoita sitä niin.
Nämä nyt on ihan välttämättömiä selvittää, jos haluaa, että suhde jatkuu.
Minusta taas tämän tyyppiset asiat eivät ole ollenkaan välttämättömiä selvittää. Jos toisen elämäntavat eivät sovi yhtään omieni kanssa, ja hän ei ole niitä kiinnostunut muuttamaan, yksinkertaisesti lopetan suhteen. En ala penätä mitään vakuutteluja siitä, että toinen kyllä rakastaa minua, koska tällaisilla puheilla ei ole minulle mitään merkitystä.
Toinen joko pystyy ja haluaa tarjoamaan minulle sen, mitä pyydän, tai ei pysty. Hän joko kunnioittaa asettamiani rajoja, tai ei kunnioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nelikymppinen nainen, ja olen huomannut, että mitä vähemmän puhun itse, sitä paremmiksi kaikki ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Aivan poikkeuksetta.
Tunsin suurta turhautuneisuutta oikeastaan kaikkea inhimillistä vuorovaikutusta kohtaan. Sitten sain jonkinlaisen ilmestyksen, että jos itse olen hiljaa, ne tilanteet on ainakin nopeammin ohi. Vähensin siis puhumista noin kielteisestä syystä, että pääsisin nopeammin pois tilanteista.
On ihmeellistä, miten paljon myönteisemmäksi kaikki vuorovaikutustilanteet muuttuivat.
Välillä lipsahdan vanhoihin tapoihini, ja tulee "krapula".
Puhun nykyään sellaiseen "terapeuttityyliin", eli juuri sen verran, että tilanne ei muutu toiselle liian omituiseksi. Vastaan neutraalisti jos kysytään jotain. Erityisesti pidän huolta, että en koskaan puhu kolmansista osapuolista, jos sen voin välttää, en edes poliitikoista.
Puhumisen vähentäminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä.
Tämä on hyvin kiinnostavaa. Voisitko antaa pari esimerkkiä näistä terapeuttivastauksista tai -kommenteista?
Onko sinulla ystäviä tai rakastajia, ja sovellatko tätä lähestymistaaa myös heidän kanssaan?
Minulla on aviomies, jonka kanssa puhun enimmäkseen kuten ennenkin. Paitsi että olen vähentänyt ongelmistani puhumista hänelle. Se puolestaan alkoi siitä, että miehellä oli todella stressaavaa töissä ja terveysongelmia samalla, ja katsoin että ainoa tapa millä voin auttaa on se, että en märise omista murheistani (minulla on muutamia kroonisia vaivoja, ja niistä tulee helposti puhuttua.)
Yllättäen huomasin, että ongelmani vaivaavat itseänikin vähemmän, kun en puhu niistä koko ajan. Saman huomasin aikanaan, kun lakkasin käymästä vertaistukiryhmissä. Se "helpotus" minkä puhumisesta saa, on lyhytaikainen, ja pitkällä aikavälillä asiat vain pahenee kun rypee ongelmissaan.
Lisäksi minulla on lapsuudenperhe, siis vanhemmat ja sisarukset. Ei mitään kovin läheisiä ystäviä, mutta paljon tuttavia, työkaverit tietysti, sukulaiset jne.
Esimerkkejä terapeuttivastauksista:
Jos joku sanoo jotain, mihin ennen olisin väittänyt vastaan ja lähtenyt väittelemään, vastaan vain "niin". Kävin joskus terapeutissa ja se sanoi kaikkeen niin. Se on todella hyvä vastaus, kertoo että kuulin ja ymmärsin. Toinen sitten jatkaa, miten jatkaa. Se, että olen lopettanut kaikkinaisen väittelyn, miksi lasken myös esim. kiihtyneen politiikasta puhumisen samanmielistenkin kanssa, on vaikuttanut merkittävästi. Joku stressihormonijuttu, otaksun.
Tai jos joku kertoo jostain tyhmästä uutisesta, mistä olisin alkanut tavalla tai toisella keskustella, sanon vaan "joo, olen kuullut tuosta".
Sama toimii myös, jos äitini tahtoo juoruilla, että kun se Markekin on semmoinen ja sanoo näin. Mihin minä, että "ai niin se sanoi?" En siis ota kantaa. Ennen olisin lähtenyt mukaan juoruiluun, vaikka ei olisi kiinnostanutkaan.
Siis ylipäänsä sanon jotain sellaista, että kuulin ja ymmärsin mutta en lietso tilannetta. Että en tuo omaa mielipidettäni lainkaan esiin -ennen olin siihen hyvin kärkäs, koin jopa että on epärehellistä jos ei tuo kantaansa esiin. Nyttemmin olen päättänyt, ettei minulla edes tarvitse olla mielipidettä joka asiaan. Senkin olen joskus sanonut terapeuttivastauksena: "mulla ei ole tähän mitään mielipidettä/en ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi/mun täytyy ajatella tätä".
Outoa on, että kukaan ei ole huomannut mitään, tai ainakaan sanonut! Vaikka ennen aina väittelin pää punaisena. (Meidän suvussa kaikki väittää aina vastaan refleksinomaisesti, vaikka olisivat samaa mieltäkin.) Ihmisille on ilmeisesti kaikkein tärkeintä päästä itse puhumaan, joten sen toisen ihmisen reaktiolla ei ole niin väliksi.
Sitä voisi kuvitella, että tämä vaatisi hirveää itsehillintää ja nostaisi verenpainetta, mutta ei se niin menee. Täytyy vaan olla vähän eri tavalla läsnä, mutta helpompaa tämä on paljon kuin se vanha kinaamislinja.
Se "niin" on muuten erityisen hyödyllistä, jos ihmiset tahtovat päivitellä jotain. Politiikkaa, sukulaisten edesottamuksia tms.
Ja mitä asiakeskusteluihin tulee, annan aika paljon silloinkin muiden puhua. Siis jos puhutaan vaikka kirjallisuudesta tms. Ennen halusin aina kovasti tuoda omaa näkemystäni esiin, mutta on paljon helpompaa kun ei tee niin. Mitä sen lopulta on väliä, tietääkö muut mikä on näkemykseni Karamazovin veljeksistä vai ei?
Olen miettinyt, että pitäisi soveltaa tätä näihinkin keskustelupalstoihinkin, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Tähän vauvikseen olen ihan koukussa.
Hei, kiitos tästä.
Olen harrastanut jonkin verran mindfulness-meditaatiota, ja tuossa ulkoisen puheen vähentämisessä voi olla vähän samaa vaikutusta kuin sisäisen puheen vaimentamisessa. Mielessähän on tämä itserefentiaalinen neuroverkko, joka vastaa itsetietoisuudesta ja reflektoinnista mutta myös märehtimisestä ja vatvomisesta, ja meditoimalla voi sitä nimenomaan kytkeä pois päältä. Tämä sitten johtaa suurempaan mielenrauhaan.
Sain tästä ajattelemisen aihetta.
Niin, siihen on syynsä miksi kaikki hengelliset perinteet arvostavat hiljaisuutta! Siis ihan kaikki. Ei ole hengellistä perinnettä, missä ei jollain tasolla vetäydyttäisi hiljaisuuteen pitkiksikin ajoiksi, tai hengellistä perinnettä, jossa ei olisi jotain "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa" -henkistä sananlaskua.
Kaikki suuret ajattelijat Einsteinista alkaen puhuvat hiljaisuuden ja yksinolon tärkeydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen puolison olevan tosi negatiivinen kaikkea oikeastaan ihan mitätöntäkin asiaa kohtaan. Ikään kuin jokainen elämän pieni vastoinkäyminen olisi jotenkin iso juttu, jollaisia ei kenellekään muulle tule. Jos olen jossain poissa, niin sillä aikaa puoliso oikein patoaa kaikki päivän aiheet, että pääsee ne minulle purkamaan ensimmäisen kahden minuutin aikana, kun saavun kotiin. Jos olen vaikka yksin saunassa puoli tuntia, niin jo heti pois tullessani tulee jotain kommenttia, mikä tällä välin on alkanut vituttaa. Ja ne aiheet voi olla mitä tahansa alkaen ötökästä lattialla, lapsen sairastumisesta, asiakaspalvelijan töykeydestä, minun vajavaisuuksiini puolisona ja ihmisenä.
Joitakin vuosia yritin aina keskustella niistä mitättömistäkin turhautumisista, mallia kun kanapaketin päiväys meni eilen vanhaksi niin mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta koska mitään edistystä ei ole kymmennessä vuodessa tapahtunut, niin valitettavasti ne menee nykyään enemmän toisesta korvasta ulos ja ihan varmasti vaikutan siltä ettei mua kiinnosta.
No ei varmasti kiinnostakaan. Mutta miksi sinä itse et ole nostanut puheenaiheeksi tuota puolisosi ongelmaa, joka haittaa sinunkin elämääsi?
Veikkaan sivusta syyksi sitä, että useimmat tällaiset ihmiset eivät pidä tätä ongelmana eivätkä pystyisi käyttäytymistään muuttamaan vaikka pitäisivätkin sitä ongelmallisena. Kyseessä on ominaisuus, jota toisessa joko sietää tai sitten ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juttelu ja juoruilu parisuhteessa vaatimus tarkoittaa sitä että haluaa oksentaa omat ongelmansa toisen hoidettavaksi ja vaivaksi kun itse ei halua asiaa korjata
Miten talo rakennetaan yhdessä, ilman että siitä keskustellaan? Käydään palaveri piirustuksista, materiaaleista, tontin asettelusta jne? Sitten katsotaan, että homma etenee suunnitelman mukaan.
Sinun mallissasi molemmat rakentavat omat talonsa ja lopulta huomaavatkin asuvansa eri taloissa, vaikka tarkoitus oli yhteinen asumus.
Onko kaikista asioista pakko päättää yhdessä? Entä jos toinen päättää vaikka materiaalit keittiöön ja toinen kylppäriin?
Miten se päätetään kuka sisustaa mitäkin kun keskustelu turhaa, jopa vahingollista? Toki täällä osa tuntuu olevan aidosti sitä mieltä, että hyvässä parisuhteessa sen vain tietää. Ei tosiaan tiedä ja kompromisessajakin on valitettavasti joskus tehtävä hyvässäkin suhteessa tai muuten kumpikin asuu omassa talossaan.
Miksi ryhtyä rakentamaan taloa jos et ole tyytyväinen parisuhteeseen? Miksi jatkaa parisuhdetta jossa toinen ei puhumattomasta puhuvaksi muutu?
Se talo on metafora parisuhteesta eli aletaan rakentaa yhdessä sitä parisuhdetta. Moni vain asettuu parisuhteeseen.
Mun kokemuksen mukaan sitä parisuhdetta ei pysty rakentamaan. Se elää ihan omaa elämäänsä niin kuin ne parisuhteeseen kuuluvat ihmisetkin. Jotkut asiat muuttuu ajan myötä mutta väkisin niitä ei muuteta eikä rakenneta johonkin suutaan. Taloja voi korjata parisuhdetta useinkaan ei jos siihen puolisoon ei edes lähtökohtaisesti olla tyytyväisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:
- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...
- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...
- neutraali: kuulumiset, keskustelut...
- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...
Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.
Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.
Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.
Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.
Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.
En harrasta mitään vatvomista. Joskus vaan on hetkiä, että joku asia on välttämätöntä nostaa pöydälle. Vatvontaa tai nalkutusta siitä tulee silloin, jos toinen ei lähde keskusteluun mukaan.
Annapa esimerkki näistä asioista, jotka juuri sinun on pakko nostaa pöydälle.
Tässä keskustelussa on monta kertaa pyydetty esimerkkiä, mistä pitäisi puhua. Toistaiseksi ap on kertonut, että haluaa tietää, miksi mies mököttää, tai mikä sitä vaivaa.
Toisin sanoen, kuvittelee toiselle tunnetilan ja sitten menee kyselemään, mistä tämä kuvitteellinen tunnetila johtuu. Ja sitten loukkaannutaan kun toinen ei tahdo keskustella toisen olettamista tunteista.
Minä koin eksän alkoholinkäytön sellaiseksi, ettei se enää vastannut omia arvojani.
Koin, etten tunne itseäni rakastetuksi ja halusin tietää, onko se turha kokemus vai aito ja jos kuviteltu, mitä sille voisi tehdä.
Olen halunnut tuoda esille, mikä miehen toiminnassa satuttaa minua ihan erityisesti, vaikka hän ei tarkoita sitä niin.
Nämä nyt on ihan välttämättömiä selvittää, jos haluaa, että suhde jatkuu.
Minusta taas tämän tyyppiset asiat eivät ole ollenkaan välttämättömiä selvittää. Jos toisen elämäntavat eivät sovi yhtään omieni kanssa, ja hän ei ole niitä kiinnostunut muuttamaan, yksinkertaisesti lopetan suhteen. En ala penätä mitään vakuutteluja siitä, että toinen kyllä rakastaa minua, koska tällaisilla puheilla ei ole minulle mitään merkitystä.
Toinen joko pystyy ja haluaa tarjoamaan minulle sen, mitä pyydän, tai ei pysty. Hän joko kunnioittaa asettamiani rajoja, tai ei kunnioita.
No, itselläni se on auttanut.
1. Alkoholi oli tärkeämpi -> tajusin lähteä
2. Keskusteltiin siitä, miten mies tuntee ja ilmaisee asioita ja opin ymmärtämään hänen sisäistä maailmaansa ja tulkitsemaan sitä oikein ilman, että kärsin itse
3. Olen tehnyt tiettäväksi omasta itsestäni jotain erityisen kipeää ja toinen sitten ottaa sen huomioon tai ei.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on aviomies, jonka kanssa puhun enimmäkseen kuten ennenkin. Paitsi että olen vähentänyt ongelmistani puhumista hänelle. Se puolestaan alkoi siitä, että miehellä oli todella stressaavaa töissä ja terveysongelmia samalla, ja katsoin että ainoa tapa millä voin auttaa on se, että en märise omista murheistani (minulla on muutamia kroonisia vaivoja, ja niistä tulee helposti puhuttua.)
Yllättäen huomasin, että ongelmani vaivaavat itseänikin vähemmän, kun en puhu niistä koko ajan. Saman huomasin aikanaan, kun lakkasin käymästä vertaistukiryhmissä. Se "helpotus" minkä puhumisesta saa, on lyhytaikainen, ja pitkällä aikavälillä asiat vain pahenee kun rypee ongelmissaan.
Lisäksi minulla on lapsuudenperhe, siis vanhemmat ja sisarukset. Ei mitään kovin läheisiä ystäviä, mutta paljon tuttavia, työkaverit tietysti, sukulaiset jne.
Esimerkkejä terapeuttivastauksista:
Jos joku sanoo jotain, mihin ennen olisin väittänyt vastaan ja lähtenyt väittelemään, vastaan vain "niin". Kävin joskus terapeutissa ja se sanoi kaikkeen niin. Se on todella hyvä vastaus, kertoo että kuulin ja ymmärsin. Toinen sitten jatkaa, miten jatkaa. Se, että olen lopettanut kaikkinaisen väittelyn, miksi lasken myös esim. kiihtyneen politiikasta puhumisen samanmielistenkin kanssa, on vaikuttanut merkittävästi. Joku stressihormonijuttu, otaksun.
Tai jos joku kertoo jostain tyhmästä uutisesta, mistä olisin alkanut tavalla tai toisella keskustella, sanon vaan "joo, olen kuullut tuosta".
Sama toimii myös, jos äitini tahtoo juoruilla, että kun se Markekin on semmoinen ja sanoo näin. Mihin minä, että "ai niin se sanoi?" En siis ota kantaa. Ennen olisin lähtenyt mukaan juoruiluun, vaikka ei olisi kiinnostanutkaan.
Siis ylipäänsä sanon jotain sellaista, että kuulin ja ymmärsin mutta en lietso tilannetta. Että en tuo omaa mielipidettäni lainkaan esiin -ennen olin siihen hyvin kärkäs, koin jopa että on epärehellistä jos ei tuo kantaansa esiin. Nyttemmin olen päättänyt, ettei minulla edes tarvitse olla mielipidettä joka asiaan. Senkin olen joskus sanonut terapeuttivastauksena: "mulla ei ole tähän mitään mielipidettä/en ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi/mun täytyy ajatella tätä".
Outoa on, että kukaan ei ole huomannut mitään, tai ainakaan sanonut! Vaikka ennen aina väittelin pää punaisena. (Meidän suvussa kaikki väittää aina vastaan refleksinomaisesti, vaikka olisivat samaa mieltäkin.) Ihmisille on ilmeisesti kaikkein tärkeintä päästä itse puhumaan, joten sen toisen ihmisen reaktiolla ei ole niin väliksi.
Sitä voisi kuvitella, että tämä vaatisi hirveää itsehillintää ja nostaisi verenpainetta, mutta ei se niin menee. Täytyy vaan olla vähän eri tavalla läsnä, mutta helpompaa tämä on paljon kuin se vanha kinaamislinja.
Se "niin" on muuten erityisen hyödyllistä, jos ihmiset tahtovat päivitellä jotain. Politiikkaa, sukulaisten edesottamuksia tms.
Ja mitä asiakeskusteluihin tulee, annan aika paljon silloinkin muiden puhua. Siis jos puhutaan vaikka kirjallisuudesta tms. Ennen halusin aina kovasti tuoda omaa näkemystäni esiin, mutta on paljon helpompaa kun ei tee niin. Mitä sen lopulta on väliä, tietääkö muut mikä on näkemykseni Karamazovin veljeksistä vai ei?
Olen miettinyt, että pitäisi soveltaa tätä näihinkin keskustelupalstoihinkin, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Tähän vauvikseen olen ihan koukussa.