Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistattehan että puhumattomuus yhdistettynä tuohon erokortin esille vetämiseen konfliktitilanteissa on yksi henkisen väkivallan muoto. Siinä toinen väistää keskustelun vaikeasta asiasta ja hiljentää toisen uhkaamalla erolla. Tämä sitten toistuu vähän väliä.

Onko se parisuhteessa pakko hyväksyä? Minusta silloin ihan hyvä vaihtoehto toteuttaa se ero jos se on jommalla kummalla tai molemmilla mielessä koko ajan.

No yleensähän se menee niin, että se joka tuolla erolla uhkailee, on varma siitä että toinen ei halua erota, sen takiahan se onkin niin vahva keino. Eikä välttämättä oikeasti halua se erolla uhkailevakaan, haluaa vaan lopettaa sen keskustelun ja tällä tavalla vähätellä toisen tarpeita.

Mulla on tällainen puhumaton kumppani tapailusuhteessa oltu pitkään. Selittää jotakin small talkia jatkuvasti; työstään jotain yksityiskohtaisesti, naapureista ja kavereista jne. Mitään tunnepuhetta ei ole. Oon viime aikoina ollut aika kyllästynyt ja mieli on liuennut poispäin. Todennäköisesti tää kumppani huomaa jotakin mutta ei uskalla kysyä, missä mennään. Mä oon hoitanut osuuteni, enkä enää itse ota puheeksi mitään merkittävää, en myös puhu tunteistani mihinkään liittyen mitään. Minäkin vaan luettelen päivän tekemisiä ja suunnittelen korkeintaan kauppalistaa. Tarjoan toiselle sitä mitä hän antaa mulle.

Mahtavan tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempi pitää mölyt mahassa, ei ne asiat märehtimällä parane. Sen tieädn kokemuksesta, että jos omia heikkouksia alkaa paljastamaan, niin ne tulee tikarina selkään silloin kun toinen haluaa riidellä.

Tämä saa luonnollisesti alapeukkuja täällä, mutta miehen kannattaa olla hyvin varovainen siitä mitä kertoo ääneen esimerkiksi omista peloistaan ja heikkouksistaan naiselle parisuhteessa.

On nimittäin hyvin todennäköistä, että tämän jälkeen seksuaalinen vetovoima katoaa kokonaan ja pian myös koko parisuhde sen myötä. Naiset eivät pääsääntöisesti osaa käsitellä tämänlaisia tunteita, ja alkavat lopulta nähdä miehen heikkona ja vastenmielisenä.

Parempi siis todellakin olla vain hiljaa ja puhumatta. Isona haittapuolena tulee tietenkin se, että et voi ikinä tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja joudut patoamaan paljon vaikeitakin asioita sisälle.

Ja vitut.

Minun miehelläni tuli ahdistuneisuutta ja masennusta ja unettomuutta yhden leikkauksen jälkeen. Leikkaus oli ilmeisesti jotenkin niin suuri fyysinen trauma, ja kun se oli tehnyt vähän liikaa töitäkin.

Taivas että olin onnellinen kun täydellisessä miehessäni oli kerrankin jotain inhimillisiä heikkouksia. Ja kerrankin minä sain auttaa, tukea ja kannatella sitä, eikä aina päinvastoin. Kerrankin minäkin olin oikeasti tarpeellinen.

No, mies tokeni parissa kuukaudessa ja on taas oma täydellinen itsensä, ja minä hellin sitä muistoa, että kerran minuakin ihan oikeasti tarvittiin.

Täydellisellä tarkoitan siis hyvällä tavalla täydellistä, mieheni on äärimmäisen tasapainoinen ja miellyttävä luonne, hyvä lähes kaikessa mitä tekee ja jos ei ole, opettelee aina niin kauan että on. Tulee kaikkien kanssa toimeen, on hyvä keskustelemaan, komea ja urheilullinen ja hemmottelee minut pilalle. Siis todellakin täydellinen lottovoitto mieheksi. Mutta on vaan mukava tietää, ettei sekään ole ihan kuolematon.

Eikä kärsinyt seksuaalinen vetovoima. Väittäsin, että vahvojen miesten heikkoudet vaan lisää sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:

- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...

- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...

- neutraali: kuulumiset, keskustelut...

- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...

Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.

Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.

Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.

Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.

Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.

En harrasta mitään vatvomista. Joskus vaan on hetkiä, että joku asia on välttämätöntä nostaa pöydälle. Vatvontaa tai nalkutusta siitä tulee silloin, jos toinen ei lähde keskusteluun mukaan.

Annapa esimerkki näistä asioista, jotka juuri sinun on pakko nostaa pöydälle.

Tässä keskustelussa on monta kertaa pyydetty esimerkkiä, mistä pitäisi puhua. Toistaiseksi ap on kertonut, että haluaa tietää, miksi mies mököttää, tai mikä sitä vaivaa.

Toisin sanoen, kuvittelee toiselle tunnetilan ja sitten menee kyselemään, mistä tämä kuvitteellinen tunnetila johtuu. Ja sitten loukkaannutaan kun toinen ei tahdo keskustella toisen olettamista tunteista.

Minä koin eksän alkoholinkäytön sellaiseksi, ettei se enää vastannut omia arvojani. 

Koin, etten tunne itseäni rakastetuksi ja halusin tietää, onko se turha kokemus vai aito ja jos kuviteltu, mitä sille voisi tehdä. 

Olen halunnut tuoda esille, mikä miehen toiminnassa satuttaa minua ihan erityisesti, vaikka hän ei tarkoita sitä niin. 

Nämä nyt on ihan välttämättömiä selvittää, jos haluaa, että suhde jatkuu. 

Minusta taas tämän tyyppiset asiat eivät ole ollenkaan välttämättömiä selvittää. Jos toisen elämäntavat eivät sovi yhtään omieni kanssa, ja hän ei ole niitä kiinnostunut muuttamaan, yksinkertaisesti lopetan suhteen. En ala penätä mitään vakuutteluja siitä, että toinen kyllä rakastaa minua, koska tällaisilla puheilla ei ole minulle mitään merkitystä.

Toinen joko pystyy ja haluaa tarjoamaan minulle sen, mitä pyydän, tai ei pysty. Hän joko kunnioittaa asettamiani rajoja, tai ei kunnioita.

Niinpä. Ei se puhumalla parane. Ja luulisi jokaisen tässä juoppojen luvatussa maassa tietävän, että mikään määrä puhumista ei vaikuta sen toisen alkoholinkäyttöön niin pätkääkään. Ainoa mitä liikaa juovalle voi tehdä, on jättää se. Ei ne lopeta ennen kuin ovat pudonneet täysin pohjalle, ja harva silloinkaan.

Siinä kohtaa on aivan samantekevää, rakastaako se sinua vielä vai ei. Viinaa se rakastaa kumminkin enemmän.

Sama pätee muihinkin asioihin. Jos kumppanisi tahtoisi kohdella sinua rakastavasti ja kunnioittavasti, se kohtelisi sinua rakastavasti ja kunnioittavasti. Yksikään mies ei ole vielä käytöstään muuttanut siksi, että vaimo jankuttaa aiheesta.

Täytyy hyväksyä, että tämä ihminen on tämmöinen, ja kohtelee minua näin. Ja sitten valita, että olenko sen kanssa tämmöisenä vai nostanko kytkintä.

Ne on ne vaihtoehdot. Ei se, että kun tarpeeksi keskustellaan, kulkurista tulisi joutsen.

Äärimmäisen harva ihminen onnistuu muuttumaan merkittävästi, ja silloin se muutos lähtee aina itsestä, ei puolisosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelu ja juoruilu parisuhteessa vaatimus tarkoittaa sitä että haluaa oksentaa omat ongelmansa toisen hoidettavaksi ja vaivaksi kun itse ei halua asiaa korjata

Miten talo rakennetaan yhdessä, ilman että siitä keskustellaan? Käydään palaveri piirustuksista, materiaaleista, tontin asettelusta jne? Sitten katsotaan, että homma etenee suunnitelman mukaan. 

Sinun mallissasi molemmat rakentavat omat talonsa ja lopulta huomaavatkin asuvansa eri taloissa, vaikka tarkoitus oli yhteinen asumus. 

Onko kaikista asioista pakko päättää yhdessä? Entä jos toinen päättää vaikka materiaalit keittiöön ja toinen kylppäriin?

Miten se päätetään kuka sisustaa mitäkin kun keskustelu turhaa, jopa vahingollista? Toki täällä osa tuntuu olevan aidosti sitä mieltä, että hyvässä parisuhteessa sen vain tietää. Ei tosiaan tiedä ja kompromisessajakin on valitettavasti joskus tehtävä hyvässäkin suhteessa tai muuten kumpikin asuu omassa talossaan. 

Miksi ryhtyä rakentamaan taloa jos et ole tyytyväinen parisuhteeseen? Miksi jatkaa parisuhdetta jossa toinen ei puhumattomasta puhuvaksi muutu?

Se talo on metafora parisuhteesta eli aletaan rakentaa yhdessä sitä parisuhdetta. Moni vain asettuu parisuhteeseen. 

Mun kokemuksen mukaan sitä parisuhdetta ei pysty rakentamaan. Se elää ihan omaa elämäänsä niin kuin ne parisuhteeseen kuuluvat ihmisetkin. Jotkut asiat muuttuu ajan myötä mutta väkisin niitä ei muuteta eikä rakenneta johonkin suutaan. Taloja voi korjata parisuhdetta useinkaan ei jos siihen puolisoon ei edes lähtökohtaisesti olla tyytyväisiä.

Minä taas en ymmärrä, että miten se voisi rakentua miksikään itsestään ihan kuin joku kasvava home. 

Meinasin juuri tulla kommentoimaan tuohon edelliseen että amen, parisuhdetta ei todellakaan rakenneta, vaan se kasvaa itsekseen kuin levä tai maksasammal.

Mutta oikeasti jokin itsekseen kasvava elävä juttu on paljon parempi vertaus kuin talo. Talo on kuollut. Parisuhde on kuin kasvi, jota voi hoitaa ja vaalia tai jättää hoitamatta. Erittäin suotuisissa oloissa ne voi rehottaa ja kukoistaa hoitamattakin. Toisinaan näkee sitäkin, että väkisin yritetään pakottaa parisuhde johonkin muotoon. Tämä sitten vaatii hirveästi työtä, koska kasvi kasvaa aina tavalla minkä ympäristö ja geenit sanelevat ja jos tahdot puksipuusi olevan lohikäärmeen muotoinen, saat kiduttaa sitä oksasaksilla kaiken aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Huomaan perspektiivin: "asetta-ma-ni rajat" ?

Mikäs osa, täytevirka sillä toisella onkaan? Sivuosa selvästi. Ei tasavertainen ainakaan.

Mietin, miten joku henkilö osaisi kaikessa käyttäytyä sattumalta vaistonvaraisesti, hyvällä onnella, kyselemättä, silti täydellisesti, kuin salaa arvaten, toisen puoliskon kertomatta niistä toiveista... koskien esim seksiä.

Hyväntahtoisesti se toinen voisi innokkaasti haluta tietää, kuunnella ja oppia ja yllättää positiivisesti.

Puhumisen ei tarvitse olla hymytöntä, totista ja tylsää!

Jos keskustelut jää, läheisyys katoaa.

Miten usein tuollainen jymypommi kävelee vastaan? Voiko löytää?

Et taida ihan ymmärtää, mitä henkilökohtaiset rajat ovat? Ne ovat nimenomaan sitä: henkilökohtaisia. Jokainen ihminen asettaa ne ihan itse. Että tätä minä en siedä enkä salli. Ne eivät ole mitään keskustelukysymyksiä. Ne voidaan antaa tiedoksi toisille, mutta siitä, missä raja menee, ei koskaan keskustella.

Todella huomattava osa mt-ongelmista johtuu siitä, että lapsen rajoja on rikottu koko ajan tavalla tai toisella.

Useimpien täyspäisten ihmisten rajat muuten ovat sellaisia, ettei niistä tarvitse sen enempää keskustella, koska fiksu, hyväkäytöksinen normaalilla järjellä ja empatialla varustettu ihminen ei riko toisen rajoja vaan osaa kunnioittaa niitä vaistomaisesti -sen verran samoissa ne yleensä menevät. 

Meillä mies saattaa olla mykkäkoulussa kaksikin viikkoa kun jostain suuttuu. Ihan pirun rasittavaa kun et sitten tiedä että mistä se taas suuttu ja miksei voi kertoa mikä mättää. Vaikea alkaa korjaamaan mitään jos ei tiedä mistä se suuttui.

Kuus vuotta tai jotain sinnepäin oltu yhdessä, yksi lapsi ja toinen tulossa, nyt vasta oppinut että jos joku hiertää siitä kannattaa puhua heti eikä kuukauden päästä koska mä en sitten enää jälkikäteen vatvo asioita. Aika monet raivarit vedin ennen kun ymmärsi että en voi tietää mikä taas mättää jos ei kerro mistä suuttui. Neuvolassa on myös asiasta puhuttu ja neuvolan täti osasi onneksi paremmin sanoittaa asian miehelle niin että ymmärsi miltä minusta tuntuu se puhumattomuus. Olen itse sen verran räiskyvä että se on nollasta sataan sekunnissa eikä sekään ole auttanut asiaa yhtään.

Puhumaton mies ei päätyisi parisuhteeseen kanssani. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies saattaa olla mykkäkoulussa kaksikin viikkoa kun jostain suuttuu. Ihan pirun rasittavaa kun et sitten tiedä että mistä se taas suuttu ja miksei voi kertoa mikä mättää. Vaikea alkaa korjaamaan mitään jos ei tiedä mistä se suuttui.

Kuus vuotta tai jotain sinnepäin oltu yhdessä, yksi lapsi ja toinen tulossa, nyt vasta oppinut että jos joku hiertää siitä kannattaa puhua heti eikä kuukauden päästä koska mä en sitten enää jälkikäteen vatvo asioita. Aika monet raivarit vedin ennen kun ymmärsi että en voi tietää mikä taas mättää jos ei kerro mistä suuttui. Neuvolassa on myös asiasta puhuttu ja neuvolan täti osasi onneksi paremmin sanoittaa asian miehelle niin että ymmärsi miltä minusta tuntuu se puhumattomuus. Olen itse sen verran räiskyvä että se on nollasta sataan sekunnissa eikä sekään ole auttanut asiaa yhtään.

Sitä ihmettelen, että miksi kuitenkin menettä naimisiin ja hankitte lapsia, jos kumppanissa on jokin itseä näin paljon hiertävä ominaisuus?

Vierailija kirjoitti:

En puhu koska saatan sanoa jotain jota kadun, ja jota en sanomattomaksi saa. Se että väitetään kunnon  riidan puhdistavan ilmaa, ei pidä paikkaansa. Päin vastoin; se saattaa pahimmassa tapauksessa lopettaa suhteen.

Olen päättänyt että mietin ensin mitä sanon, kuin että sanon jotain peruuttamatonta.

Olet oikeilla jäljillä siinä, että kannattaa miettiä ennenkö puhuu, mutta jos sanot kamalia asioita riidan yhteydessä, niin silloin et osaa riidellä ja todennäköisesti sulla on ongelmia tunteidensääntelyssä ja käsittelyssä. Ongelma ei poistu puhumattomuudella.

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies saattaa olla mykkäkoulussa kaksikin viikkoa kun jostain suuttuu. Ihan pirun rasittavaa kun et sitten tiedä että mistä se taas suuttu ja miksei voi kertoa mikä mättää. Vaikea alkaa korjaamaan mitään jos ei tiedä mistä se suuttui.

Kuus vuotta tai jotain sinnepäin oltu yhdessä, yksi lapsi ja toinen tulossa, nyt vasta oppinut että jos joku hiertää siitä kannattaa puhua heti eikä kuukauden päästä koska mä en sitten enää jälkikäteen vatvo asioita. Aika monet raivarit vedin ennen kun ymmärsi että en voi tietää mikä taas mättää jos ei kerro mistä suuttui. Neuvolassa on myös asiasta puhuttu ja neuvolan täti osasi onneksi paremmin sanoittaa asian miehelle niin että ymmärsi miltä minusta tuntuu se puhumattomuus. Olen itse sen verran räiskyvä että se on nollasta sataan sekunnissa eikä sekään ole auttanut asiaa yhtään.

Molemmat ääripäät on kunnon henkistä väkivaltaa toista kohtaan. Ihme, että tällaiset parit edes päätyy yhteen. Onko kaikilla oikeasti parisuhteen sijasta joku traumabond?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu koska saatan sanoa jotain jota kadun, ja jota en sanomattomaksi saa. Se että väitetään kunnon  riidan puhdistavan ilmaa, ei pidä paikkaansa. Päin vastoin; se saattaa pahimmassa tapauksessa lopettaa suhteen.

Olen päättänyt että mietin ensin mitä sanon, kuin että sanon jotain peruuttamatonta.

Olet oikeilla jäljillä siinä, että kannattaa miettiä ennenkö puhuu, mutta jos sanot kamalia asioita riidan yhteydessä, niin silloin et osaa riidellä ja todennäköisesti sulla on ongelmia tunteidensääntelyssä ja käsittelyssä. Ongelma ei poistu puhumattomuudella.

Höpö höpö. Jos jollakulla on vaikeassa tilanteessa sellainen olo, että haluaa erota, ei sitä kannata ääneen sanoa vaan odottaa muutama päivä. Kyllä ne tunteet siitä tasoittuvat.

Miehet on niin yksinkertaisia ettei minkäänlainen keskustelu ole mahdollista.

Yritin puhua, puoliso ei kestänyt. Puhuminen oli turhaa. Yritin kymmenen vuotta ja lopetin. Jos yritin kertoa miltä minusta tuntui, se oli riidan haastamista. Aloin patomaan tunteitani sisälleni. En enää jaksanut yrittää puhumista, vaikka ajattelin, että keskustelemalla monta väärinkäsitystä ja erimielisyyttä olisi voitu korjata. Lopulta piilotetut tunteet kasvoivat niin paljon, että en enää kestänyt ja jätin avioerohakemuksen sekä muutin omaan asuntoon. Nyt muutaman vuosikymmenen kasvettuaan henkisesti, puoliso kysyi, olisiko voitu keskustella asioista ennen kuin mennään eroon asti.

Jos on lapsena saanut ilmaista vapaasti tunteitaan ja siihen on kannustettu, niin pystyy kyllä puhumaan aikuisenakin.

Katse miehen vanhempiin, millainen tunnelma siellä on ja puhuvatko appivanhemmat?

Usein tuo periytyy

Vierailija kirjoitti:

Jos on lapsena saanut ilmaista vapaasti tunteitaan ja siihen on kannustettu, niin pystyy kyllä puhumaan aikuisenakin.

Katse miehen vanhempiin, millainen tunnelma siellä on ja puhuvatko appivanhemmat?

Usein tuo periytyy

Pystyy kyllä. Mutta monet myös ymmärtävät, että aika usein se on tarpeetonta, jopa haitallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistattehan että puhumattomuus yhdistettynä tuohon erokortin esille vetämiseen konfliktitilanteissa on yksi henkisen väkivallan muoto. Siinä toinen väistää keskustelun vaikeasta asiasta ja hiljentää toisen uhkaamalla erolla. Tämä sitten toistuu vähän väliä.

Onko se parisuhteessa pakko hyväksyä? Minusta silloin ihan hyvä vaihtoehto toteuttaa se ero jos se on jommalla kummalla tai molemmilla mielessä koko ajan.

No yleensähän se menee niin, että se joka tuolla erolla uhkailee, on varma siitä että toinen ei halua erota, sen takiahan se onkin niin vahva keino. Eikä välttämättä oikeasti halua se erolla uhkailevakaan, haluaa vaan lopettaa sen keskustelun ja tällä tavalla vähätellä toisen tarpeita.

Parisuhteessa ja elämässä ylipäätään joutuu välillä tekemään asioita joita varsinaisesti ei halua. Harva ihminen haluaa elää epätyydyttävässä parisuhteessa, harva myöskään haluaa lähtökohtaisesti parisuhteesta erotakaan. Joskus on valittava jompikumpi kumpi vaikka valintakin voi olla asia jonka mieluummin jättää tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tällainen puhumaton kumppani tapailusuhteessa oltu pitkään. Selittää jotakin small talkia jatkuvasti; työstään jotain yksityiskohtaisesti, naapureista ja kavereista jne. Mitään tunnepuhetta ei ole. Oon viime aikoina ollut aika kyllästynyt ja mieli on liuennut poispäin. Todennäköisesti tää kumppani huomaa jotakin mutta ei uskalla kysyä, missä mennään. Mä oon hoitanut osuuteni, enkä enää itse ota puheeksi mitään merkittävää, en myös puhu tunteistani mihinkään liittyen mitään. Minäkin vaan luettelen päivän tekemisiä ja suunnittelen korkeintaan kauppalistaa. Tarjoan toiselle sitä mitä hän antaa mulle.

Mahtavan tylsää.

Kerrotko vielä, että mitä järkeä tässä on? Mitä ihmettä saat tuosta suhteesta? Kuulostaa ajan ja energian haaskaukselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

NO, EIKÖ SITÄ EROKESKUSTELUA VOI REILUSTI KÄYDÄ!?!? Mikä siinä on niin mahdotonta?

Eksä kierteli ja kaarteli ja kierteli ja kaarteli. Päätin, että asiaan saadaan selvyys, aiemmin en anna periksi. Hän sitten ghostasi minut. 

Minä en ole eksäsi. Tätä sinun täytyy kysyä häneltä.

Itse ajattelen, ettei eron mahdollisuudesta tarvitse mitenkään erityisesti keskustella. Jos haluan lopettaa suhteen, osaan kyllä tehdä harkinnan itsekin, ja tarvittaessa ilmoittaa suhteen päättymisestä. En haluaisi myöskään jäädä suhteeseen, jossa toinen kertoo harkinneensa eroa tai ilmaisee, ettei ole varma, haluaako jatkaa. Mutta jokaisella on tässä omat preferenssinsä.

Oman kokemukseni perusteella ihmiset kyllä näyttävät, minkälaisia he ovat, ja antavat käytöksellään kaiken tarvittavan informaation.

Olen tästä samaa mieltä. En tiedä, miten vihjeetön täytyy olla sellaisen ihmisen, jolle kaikki täytyy "sanoittaa", että se ymmärtää? Kuten Stalin aikanaan sanoi, älä kuuntele mitä vihollisesi suu puhuu, katso, mitä sen kädet tekevät. Ajankäyttö kertoo arvot ja sitä rataa. Ihmisestä oppii paljon enemmän sillä, että pitää oman suunsa kiinni ja havainnoi sen toimintaa, kuin keskustelemalla.

Ja olen samaa mieltä myös tuosta erosta. Edellistä edellisessä kommentissa oli, että "pitäähän se erokeskustelu käydä", ja ajattelin heti, että mitä varten? Jos tahtoisin erota, ilmottaisin, että tahdon erota, heippa. Jos toinen taas puolestaan alkaisi pohdiskella, että EHKÄ tahtoisi erota, länkytetäänkö asiasta loputtomiin, tekisin asian sille helpoksi ja lähtisin nostelemaan.

Minä tiedän aina mitä haluan ja mitä olen tekemässä. Asioista jauhaminen on pitkästyttävää, eikä selvissä asioissa ole mitään keskustelemista.

Keskustelen kyllä mielelläni muuten asioista, filosofiasta, kirjallisuudesta, mistä hyvänsä tieteenalasta, eläimistä, oopperasta, ihan mistä vaan. Mutta en näe, miksi minun pitäisi keskustella elämästäni: ilmoitan, jos jonkun tarvitsee tietää jotain, mutta minun elämäni se on ja minä päätän. Samoin kerron miltä minusta tuntuu, jos katson sen tarpeelliseksi informaatioksi toiselle.

Se, että ei kerro jokaista tunneailahdustaan toiselle, ei muuten tarkoita, etteikö tunnistaisi tunteitaan. Me kaikki vaan emme halua koko ajan jakaa ihan kaikkea.

Nyt keskustellaan puolisoista, jotka eivät puhu mitään.

Olen vähäpuheinen mies kotioloissa. Muuten kyllä sosiaalinen. Johtuu osittain siitä, että työpäivän jälkeen sitä haluaa hiljaisuudessa palautua. Vaimon kanssa elämä ja menot ovat myös osittain eriytyneet ja yhteisiä puheenaiheita ei niin paljoa ole, kuin voisi olla.

Suhdekriisiä meillä ei kuitenkaan ole. Mitään erouhkailuja emme ole koskaan harrastaneet, sehän vasta kelvotonta puhetta olisikin.