Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Muistattehan että puhumattomuus yhdistettynä tuohon erokortin esille vetämiseen konfliktitilanteissa on yksi henkisen väkivallan muoto. Siinä toinen väistää keskustelun vaikeasta asiasta ja hiljentää toisen uhkaamalla erolla. Tämä sitten toistuu vähän väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Minun puolisoni ajattelee juuri näin.

Omasta mielestäni puhumisen idea ei olekaan se, etteä asioista jauhetaan jauhamisen ilosta, vaan nimenomaan sitä arkea helpottavaa kommunikointia.

Esim. rankan työpäivän jälkeen voi sanoa toiselle, että nyt olen väsynyt ja vähän ehkä avata syitä. Pystytkö hoitamaan lapset, jos menen vähän lepäämään? Sen sijaan puhumaton tulee naama norsun v:llä kotiin, käyttäytyy epäasiallisesti perhettä kohtaan eikä kukaan tiedä mistä hel..tistä nyt tuulee.

Ei puhumisen tarkoitus ole hankaloittaa ja monimutkistaa asioita vaan nimenomaan päinvastoin.

Kuten sanottu, tässä ketjussa puhutaan sekaisin hyvin eri asioista. Se, ettei jaksa jälleen kerran avata aihetta, jossa ei tulla saavuttamaan mitään ratkaisua, on aika eri juttu kuin pahantuulinen käyttäytyminen työpäivän jälkeen. Eikö sinustakin?

Se ikuisuusasiakin pitäisi jaksaa kerran käsitellä loppuun. Niin, että yhdessä todetaan, ettei siihen palata enää. Jos sitä välttelee, se pulpahtelee pinnalle. 

Valitettavasti sellainen ihminen, jolle tunne- ja parisuhdepuhe on keino käsitellä omia ahdistuksia ja epävarmuuksia, ei kykene laittamaan pistettä keskustelulle, vaikka tämä asia kuinka selvästi todettaisiin. Se, että selvästi ja jämäkästi ilmaisee, että asiassa ole enää puhuttavaa, ajaa tällaisen ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin. Voimme toki ajatella, että näin on silti kannattavinta tehdä, mutta onhan se tavallaan myös hyvin julmaa.

Ainakin itselleni se on parasta ja oikeinta mitä voi tehdä ja julminta kaikki muu. Miten sitä voi muuten kasvaa ja korjautua, ellei käy sitä kriisiä läpi?

Se on todella tuskallista tuskan pitkittämistä, kun asioita peitellään, ei sanota suoraan, annetaan ymmärtää jne. 

Terveisin Traumalapsuus, tavoite hyvä aikuisuus

Me käytiin pariterapiassa tämän vuoksi. Ei se asia siellä kovin paljon korjaantunut, mutta minä sain synninpäästön sen suhteen, että mun kommunikaatiossa ei ole liikaa vaativuutta tai painostavuutta. Mies sai siellä oivalluksen, että kun minä haluan puhua hänelle, se tarkoittaa kunnioitusta häntä kohtaan. Miestä kotona vain puhuteltiin, silloin häntä haluttiin sättiä, loukata ja häpäistä. Mutta ilmeisesti sille ei ihan helposti saa mitään, että jokainen keskustelun aloitukseni tuntuu miehestä uhalta ja kritiikiltä ja häpeä nousee ihan vaan tyhjästä. Mies kuitenkin päätti mennä yksilöterapiaan pariterapian jatkeeksi. Onhan nuo samat asiat muutenkin elämää haittaavia ja varmasti liittyvät siihen masennukseen, ahdistukseen ja huonoon itseluottamukseen, mistä mies on elämässään kärsinyt. Miehen mykkäkoulut loppui kyllä jo pariterapiassa, vain se toisenlainen puhumattomuus jäi. Toivottavasti yksilöterapia tepsii siihen. Terapeutti löytyi jo kuntoutusterapiahakemus on parhaillaan Kelan käsiteltävänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:

- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...

- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...

- neutraali: kuulumiset, keskustelut...

- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...

Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.

Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.

Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.

Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.

Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.

En harrasta mitään vatvomista. Joskus vaan on hetkiä, että joku asia on välttämätöntä nostaa pöydälle. Vatvontaa tai nalkutusta siitä tulee silloin, jos toinen ei lähde keskusteluun mukaan.

Annapa esimerkki näistä asioista, jotka juuri sinun on pakko nostaa pöydälle.

Tässä keskustelussa on monta kertaa pyydetty esimerkkiä, mistä pitäisi puhua. Toistaiseksi ap on kertonut, että haluaa tietää, miksi mies mököttää, tai mikä sitä vaivaa.

Toisin sanoen, kuvittelee toiselle tunnetilan ja sitten menee kyselemään, mistä tämä kuvitteellinen tunnetila johtuu. Ja sitten loukkaannutaan kun toinen ei tahdo keskustella toisen olettamista tunteista.

Jos miehen niskaan oksennetaan ongelma jota ei ole edes mahdollista korjata, aiheuttaa se miehen mielessä ongelmia. Elämäni suurin parisuhderiita aiheutui siittä kun nainen valitti somen toimintaa ja itse totesin että poistu sieltä niin se ei pääse aiheuttamaan ongelmia ja jos siihen ei suostu niin aivan turha itkea minua korjaamaan asioita tai puolustamaan ongelmissa mitä on puhtaasti itse aiheutettu eikä sitä suostu lopettamaan

Vierailija kirjoitti:

Muistattehan että puhumattomuus yhdistettynä tuohon erokortin esille vetämiseen konfliktitilanteissa on yksi henkisen väkivallan muoto. Siinä toinen väistää keskustelun vaikeasta asiasta ja hiljentää toisen uhkaamalla erolla. Tämä sitten toistuu vähän väliä.

Onko se parisuhteessa pakko hyväksyä? Minusta silloin ihan hyvä vaihtoehto toteuttaa se ero jos se on jommalla kummalla tai molemmilla mielessä koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Minun puolisoni ajattelee juuri näin.

Omasta mielestäni puhumisen idea ei olekaan se, etteä asioista jauhetaan jauhamisen ilosta, vaan nimenomaan sitä arkea helpottavaa kommunikointia.

Esim. rankan työpäivän jälkeen voi sanoa toiselle, että nyt olen väsynyt ja vähän ehkä avata syitä. Pystytkö hoitamaan lapset, jos menen vähän lepäämään? Sen sijaan puhumaton tulee naama norsun v:llä kotiin, käyttäytyy epäasiallisesti perhettä kohtaan eikä kukaan tiedä mistä hel..tistä nyt tuulee.

Ei puhumisen tarkoitus ole hankaloittaa ja monimutkistaa asioita vaan nimenomaan päinvastoin.

Kuten sanottu, tässä ketjussa puhutaan sekaisin hyvin eri asioista. Se, ettei jaksa jälleen kerran avata aihetta, jossa ei tulla saavuttamaan mitään ratkaisua, on aika eri juttu kuin pahantuulinen käyttäytyminen työpäivän jälkeen. Eikö sinustakin?

Se ikuisuusasiakin pitäisi jaksaa kerran käsitellä loppuun. Niin, että yhdessä todetaan, ettei siihen palata enää. Jos sitä välttelee, se pulpahtelee pinnalle. 

Valitettavasti sellainen ihminen, jolle tunne- ja parisuhdepuhe on keino käsitellä omia ahdistuksia ja epävarmuuksia, ei kykene laittamaan pistettä keskustelulle, vaikka tämä asia kuinka selvästi todettaisiin. Se, että selvästi ja jämäkästi ilmaisee, että asiassa ole enää puhuttavaa, ajaa tällaisen ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin. Voimme toki ajatella, että näin on silti kannattavinta tehdä, mutta onhan se tavallaan myös hyvin julmaa.

Ainakin itselleni se on parasta ja oikeinta mitä voi tehdä ja julminta kaikki muu. Miten sitä voi muuten kasvaa ja korjautua, ellei käy sitä kriisiä läpi?

Se on todella tuskallista tuskan pitkittämistä, kun asioita peitellään, ei sanota suoraan, annetaan ymmärtää jne. 

Terveisin Traumalapsuus, tavoite hyvä aikuisuus

Jos parisuhde aiheuttaisi minulle tuskaa, lopettaisin sen. Ja tämä ihan riippumatta siitä, miten kumppanini suhtautuisi asioiden käsittelyyn puhumalla. En vain näe mitään mieltä sellaisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, täällä yksi puhumaton/vähäpuheinen. Olen muuten nainen, ja mieheni on keskustelija, eli näinkin päin se voi olla.

Ihmisillä on uskomattoman erilaisia tapoja ajatella ja puhua. Joskus on vaikea ymmärtää, että toisen aivot toimivat ihan eri tavalla. On ihmisiä, jotka puhuvat samaan tahtiin kun ajattelevat. Heille puhuminen on ajattelua ja ajattelu puhetta. Heille keskustelussa on kyse lähinnä siitä, mitä valitsee sanoa. Mieheni on tällainen.

Sitten on tällaisia kuin minä. Ajatukseni ja tunteeni eivät muodostu sanoista. Kun keskustelen, minun pitää "kääntää" ajatukseni ensin puheeksi. Pitää ihan miettiä ja sommitella, miten tämän nyt ilmaisisi. Varsinkin kun on tunneasioista kyse. Siinä voi kestää hiukan. Puheliaampi keskustelukumppani ei aina jaksa odottaa, ja alkaakin itse taas puhua. Epäluuloinen keskustelukumppani taas on tässä kohtaa varma, että koetan keksiä selittelyjä ja valeita! Jos puhuisin totta, sanoisin kyllä suoraan heti! (Nyt en sitten tarkoita miestäni :) Mutta koettakaa nopeammat ymmärtää meitä hitaampia. Emme mahda sille mitään.

Meidän tuppisuiden taas pitäisi opetella ilmaisemaan, että haluamme kyllä olla mukana keskustelussa ja vastata, kunhan osaamme. Joskus vain jökötämme hiljaa, kun mietimme kyllä kovasti, mutta eihän se ulospäin näy. Toinen voi luulla, ettemme aio vastata ollenkaan ja tuskin edes kuuntelimme. Olisi hyvä opetella sanomaan "Ootas hetki, mietin".

Tämän viestin kirjoitukseen meni kauan, kun minun piti hakea sanoja ja ilmaisuja, että saan tekstin näyttämään siltä, mikä ajatukseni oli.

Kiitos että kirjoitit. :)

Ap

Nyt sitten haluan lainata omaa terapeuttiani tähän kohtaan. Se, että ymmärrät, miksi mies tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä, ei tee siitä yhtään vähemmän haitallista sinua kohtaan. Sinun elämäsi tärkein ihminen on sinä. Mies tai parisuhde ei mene sen ohi ja edelle. Sinun ensisijainen tehtäväsi on suojella itseäsi ja psyykettäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Minun puolisoni ajattelee juuri näin.

Omasta mielestäni puhumisen idea ei olekaan se, etteä asioista jauhetaan jauhamisen ilosta, vaan nimenomaan sitä arkea helpottavaa kommunikointia.

Esim. rankan työpäivän jälkeen voi sanoa toiselle, että nyt olen väsynyt ja vähän ehkä avata syitä. Pystytkö hoitamaan lapset, jos menen vähän lepäämään? Sen sijaan puhumaton tulee naama norsun v:llä kotiin, käyttäytyy epäasiallisesti perhettä kohtaan eikä kukaan tiedä mistä hel..tistä nyt tuulee.

Ei puhumisen tarkoitus ole hankaloittaa ja monimutkistaa asioita vaan nimenomaan päinvastoin.

Kuten sanottu, tässä ketjussa puhutaan sekaisin hyvin eri asioista. Se, ettei jaksa jälleen kerran avata aihetta, jossa ei tulla saavuttamaan mitään ratkaisua, on aika eri juttu kuin pahantuulinen käyttäytyminen työpäivän jälkeen. Eikö sinustakin?

Se ikuisuusasiakin pitäisi jaksaa kerran käsitellä loppuun. Niin, että yhdessä todetaan, ettei siihen palata enää. Jos sitä välttelee, se pulpahtelee pinnalle. 

Valitettavasti sellainen ihminen, jolle tunne- ja parisuhdepuhe on keino käsitellä omia ahdistuksia ja epävarmuuksia, ei kykene laittamaan pistettä keskustelulle, vaikka tämä asia kuinka selvästi todettaisiin. Se, että selvästi ja jämäkästi ilmaisee, että asiassa ole enää puhuttavaa, ajaa tällaisen ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin. Voimme toki ajatella, että näin on silti kannattavinta tehdä, mutta onhan se tavallaan myös hyvin julmaa.

Ainakin itselleni se on parasta ja oikeinta mitä voi tehdä ja julminta kaikki muu. Miten sitä voi muuten kasvaa ja korjautua, ellei käy sitä kriisiä läpi?

Se on todella tuskallista tuskan pitkittämistä, kun asioita peitellään, ei sanota suoraan, annetaan ymmärtää jne. 

Terveisin Traumalapsuus, tavoite hyvä aikuisuus

Jos parisuhde aiheuttaisi minulle tuskaa, lopettaisin sen. Ja tämä ihan riippumatta siitä, miten kumppanini suhtautuisi asioiden käsittelyyn puhumalla. En vain näe mitään mieltä sellaisessa.

Näinpä. Ja nyt näin itsellänikin. Kynnysmattoihmisillä, miltä ap vaikuttaa, on kuitenkin loputon velvollisuudentunne yksin kannatella ja korjata suhdetta, sietää mitä tahansa, on tottunut pahempaankin, ei ole mallia oikeasta jne jne. 

Traumalapsuus, jo paljon parempi aikuisuus

Puhuisin jos ei tarvitsisi puhua toisen puheen päälle.

Enhän minä saa koskaan suunvuoroa.

M

Vierailija kirjoitti:

Me käytiin pariterapiassa tämän vuoksi. Ei se asia siellä kovin paljon korjaantunut, mutta minä sain synninpäästön sen suhteen, että mun kommunikaatiossa ei ole liikaa vaativuutta tai painostavuutta. Mies sai siellä oivalluksen, että kun minä haluan puhua hänelle, se tarkoittaa kunnioitusta häntä kohtaan. Miestä kotona vain puhuteltiin, silloin häntä haluttiin sättiä, loukata ja häpäistä. Mutta ilmeisesti sille ei ihan helposti saa mitään, että jokainen keskustelun aloitukseni tuntuu miehestä uhalta ja kritiikiltä ja häpeä nousee ihan vaan tyhjästä. Mies kuitenkin päätti mennä yksilöterapiaan pariterapian jatkeeksi. Onhan nuo samat asiat muutenkin elämää haittaavia ja varmasti liittyvät siihen masennukseen, ahdistukseen ja huonoon itseluottamukseen, mistä mies on elämässään kärsinyt. Miehen mykkäkoulut loppui kyllä jo pariterapiassa, vain se toisenlainen puhumattomuus jäi. Toivottavasti yksilöterapia tepsii siihen. Terapeutti löytyi jo kuntoutusterapiahakemus on parhaillaan Kelan käsiteltävänä.

Ihan normaalia suomalaisen miehen elämää että miehelle puhutaan ja miehen elossa oleminen muistetaan vain silloin kun halutaan sättiä, loukata, häpäistä, satuttaa tai kun mieheltä joku vaatii jotain oman edun takia

Mikään ei ole niin loukkaavaa toista keskustelijaa kohtaan kuin se että ei kuunnella ja alkaa puhumaan päälle. Ja joka nainen syyllistyy molempiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me käytiin pariterapiassa tämän vuoksi. Ei se asia siellä kovin paljon korjaantunut, mutta minä sain synninpäästön sen suhteen, että mun kommunikaatiossa ei ole liikaa vaativuutta tai painostavuutta. Mies sai siellä oivalluksen, että kun minä haluan puhua hänelle, se tarkoittaa kunnioitusta häntä kohtaan. Miestä kotona vain puhuteltiin, silloin häntä haluttiin sättiä, loukata ja häpäistä. Mutta ilmeisesti sille ei ihan helposti saa mitään, että jokainen keskustelun aloitukseni tuntuu miehestä uhalta ja kritiikiltä ja häpeä nousee ihan vaan tyhjästä. Mies kuitenkin päätti mennä yksilöterapiaan pariterapian jatkeeksi. Onhan nuo samat asiat muutenkin elämää haittaavia ja varmasti liittyvät siihen masennukseen, ahdistukseen ja huonoon itseluottamukseen, mistä mies on elämässään kärsinyt. Miehen mykkäkoulut loppui kyllä jo pariterapiassa, vain se toisenlainen puhumattomuus jäi. Toivottavasti yksilöterapia tepsii siihen. Terapeutti löytyi jo kuntoutusterapiahakemus on parhaillaan Kelan käsiteltävänä.

Ihan normaalia suomalaisen miehen elämää että miehelle puhutaan ja miehen elossa oleminen muistetaan vain silloin kun halutaan sättiä, loukata, häpäistä, satuttaa tai kun mieheltä joku vaatii jotain oman edun takia

Toivottavasti tiedät, että tällaiseen ei ole mikään pakko suostua. Jos sinun suhteesi on tällainen, ota yhteyttä tahoihin, jotka tarjoavat apua väkivaltaisissa suhteissa eläville ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Mulla toisinpäin,eli tunnistan oikein hyvin tunteeni, ja osaan ne ilmaista erinomaisesti puhumalla .

Muut ihmiset vain eivät tunnu millään ymmärtävän tätä.

Minun pitäisi aina olla kaikin tavoin läsnä toisille, ja kun kerron että tarvitsen nyt rauhaa, niin sitä ei uskota.

Jos sanon että en jaksa, niin se sivuutetaan, eli tiedetään paremmin puolestani jaksamisenikin. Parhaassa tapauksessa vielä ihmetellään asiaa jonka olen useaan kertaan jo kertonut selvin sanoin ja silmiin katsoen, ja johon toinen on vastannut ymmärtävänsä.

Lopputulos on puhumattomuus. Miksi kertoisin mitään kun se on kuin seinille puhuisi. Saatan myös laittaa puhelimen kiinni ja hävitä koko päiväksi kaikkien tavoittamattomiin. Jos kertoisin että laitan nyt puhelimen kiinni, ja häviän päiväksi jonnekin, koska haluan olla rauhassa, niin jo pitäisi olla kertomassa minne menen ja moneltako tulen takaisin. Eli rauhassa yksin oleminenkin pitäisi tehdä toisten ehdoilla.

Ei kiitos.

T n 43v

Tiedät siis tasan tarkkaan miltä miehistä tuntuu kun nainen vaatii puhumista vaikka mies on tuonut esille että ei halua puhua

En tiedä miltä toisista ihmisistä tuntuu, tiedän vain miltä itsestäni tuntuu. Ei minulta kukaan vaadi puhumista, enkä minä keneltäkään. En oikeastaan edes halua tietää miltä toisista mikäkin tuntuu, koska ei muitakaan kiinnosta minun tunteeni. Jokainen on vapaa olemaan suhteessa, tai olemaan olematta, ei ole minun asiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me käytiin pariterapiassa tämän vuoksi. Ei se asia siellä kovin paljon korjaantunut, mutta minä sain synninpäästön sen suhteen, että mun kommunikaatiossa ei ole liikaa vaativuutta tai painostavuutta. Mies sai siellä oivalluksen, että kun minä haluan puhua hänelle, se tarkoittaa kunnioitusta häntä kohtaan. Miestä kotona vain puhuteltiin, silloin häntä haluttiin sättiä, loukata ja häpäistä. Mutta ilmeisesti sille ei ihan helposti saa mitään, että jokainen keskustelun aloitukseni tuntuu miehestä uhalta ja kritiikiltä ja häpeä nousee ihan vaan tyhjästä. Mies kuitenkin päätti mennä yksilöterapiaan pariterapian jatkeeksi. Onhan nuo samat asiat muutenkin elämää haittaavia ja varmasti liittyvät siihen masennukseen, ahdistukseen ja huonoon itseluottamukseen, mistä mies on elämässään kärsinyt. Miehen mykkäkoulut loppui kyllä jo pariterapiassa, vain se toisenlainen puhumattomuus jäi. Toivottavasti yksilöterapia tepsii siihen. Terapeutti löytyi jo kuntoutusterapiahakemus on parhaillaan Kelan käsiteltävänä.

Ihan normaalia suomalaisen miehen elämää että miehelle puhutaan ja miehen elossa oleminen muistetaan vain silloin kun halutaan sättiä, loukata, häpäistä, satuttaa tai kun mieheltä joku vaatii jotain oman edun takia

Kannattaisiko sen "normaalin" suomalaisen miehen kyseenalaistaa tuo malli ja pyristellä siitä irti? Ainakin itse olen katkonut omia kahleitani perinteisiin malleihin ja ympäristöihin, joissa olen elänyt. Olen oppinut itse toimimaan toisin ja valitsemaan elämääni erilaisia ihmisiä ja sidosryhmiä. Näiden seuraan pääseminen toki vaatii sen, että omaa itseäkin on kehitettävä. Vähän kuin salille menisi, mutta tavoite on henkinen ja sosiaalinen fyysisen sijaan. 

Normaalin suomalaisen miehen elämä kuulostaa aika ikävältä.

Onneksi voin olla vapaasti epänormaali suomalainen mies. :)

Ei ongelmaa. Menetin kuuloni työtapaturmassa 1993. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me käytiin pariterapiassa tämän vuoksi. Ei se asia siellä kovin paljon korjaantunut, mutta minä sain synninpäästön sen suhteen, että mun kommunikaatiossa ei ole liikaa vaativuutta tai painostavuutta. Mies sai siellä oivalluksen, että kun minä haluan puhua hänelle, se tarkoittaa kunnioitusta häntä kohtaan. Miestä kotona vain puhuteltiin, silloin häntä haluttiin sättiä, loukata ja häpäistä. Mutta ilmeisesti sille ei ihan helposti saa mitään, että jokainen keskustelun aloitukseni tuntuu miehestä uhalta ja kritiikiltä ja häpeä nousee ihan vaan tyhjästä. Mies kuitenkin päätti mennä yksilöterapiaan pariterapian jatkeeksi. Onhan nuo samat asiat muutenkin elämää haittaavia ja varmasti liittyvät siihen masennukseen, ahdistukseen ja huonoon itseluottamukseen, mistä mies on elämässään kärsinyt. Miehen mykkäkoulut loppui kyllä jo pariterapiassa, vain se toisenlainen puhumattomuus jäi. Toivottavasti yksilöterapia tepsii siihen. Terapeutti löytyi jo kuntoutusterapiahakemus on parhaillaan Kelan käsiteltävänä.

Vaikka tämä on normaalia ollut miehen kotona lapsuudessa, se ei ole normaalia meidän kodissamme. Saman henkisen väkivallan uhreiksi ovat joutuneet myös miehen kaikki sisarukset sukupuolesta riippumatta. 

Ihan normaalia suomalaisen miehen elämää että miehelle puhutaan ja miehen elossa oleminen muistetaan vain silloin kun halutaan sättiä, loukata, häpäistä, satuttaa tai kun mieheltä joku vaatii jotain oman edun takia

Vierailija kirjoitti:

Parempi pitää mölyt mahassa, ei ne asiat märehtimällä parane. Sen tieädn kokemuksesta, että jos omia heikkouksia alkaa paljastamaan, niin ne tulee tikarina selkään silloin kun toinen haluaa riidellä.

Tämä saa luonnollisesti alapeukkuja täällä, mutta miehen kannattaa olla hyvin varovainen siitä mitä kertoo ääneen esimerkiksi omista peloistaan ja heikkouksistaan naiselle parisuhteessa.

On nimittäin hyvin todennäköistä, että tämän jälkeen seksuaalinen vetovoima katoaa kokonaan ja pian myös koko parisuhde sen myötä. Naiset eivät pääsääntöisesti osaa käsitellä tämänlaisia tunteita, ja alkavat lopulta nähdä miehen heikkona ja vastenmielisenä.

Parempi siis todellakin olla vain hiljaa ja puhumatta. Isona haittapuolena tulee tietenkin se, että et voi ikinä tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja joudut patoamaan paljon vaikeitakin asioita sisälle.

Vierailija kirjoitti:

Isona haittapuolena tulee tietenkin se, että et voi ikinä tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja joudut patoamaan paljon vaikeitakin asioita sisälle.

No, kunhan seksiä riittää.