Aikuisena surettaa, ettei ole osa mitään yhteisöä. Kuten lapsena oli koulussa tai harrastusporukassa. Mistä löytää oma yhteisö?

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan ainoa mahdollisuus löytää tämmöinen jengi olisi lähteä vaikka 10 vuodeksi johonkin laivastoon tai vastaavaan. Missä ollaan tosi tiiviisti. Sieltä varmasti löytyisi se kaipaamani samanhenkisten ihmisten porukka.. nää on näitä :/

Etkö voisi kutsua sitä nuoruuden ihanaa hengailujengiä kokoon? 

Saattaisi tuntua tuo kokoontuminen hieman erilaiselta, mitä muistat.

Kaikki luultavasti päässeet tuosta hengailuiästä eteenpäin ja nauttivat nyt erilaisista ryhmistä.

Tai, jos kaikista on mukava kokoontua, senkun sovitte tapaavanne 2-3 kertaa vuodessa?

En ole n 40 v jälkeen löytänyt enää uusia ystäviä, vain tuttuja. Viimeisin hyvä ystävä tuli elämään suurin piirtein just tossa iässä. Ja nyt oon siis 52 v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku hengailukerho ois kyllä jees.. siis semmoinen mihin vois vaan mennä kahvittelemaan, löpisee niitä näitä ja päivän polttavia puheenaiheita.. tarviiko aina jumpata, laulaa, soittaa hanuria? Helevetti :D

Asukasyhdistyksen tupa? Näissä yleensä kokoonnutaan päiväsaikaan, joten paikalla on paljon eläkeläisiä ja työttömiä, joilla kenelläkään ei ole kiire minnekään.

Neulepiiri? No joo, miehille ei sovi. Mutta täyttäisi määritelmän, ollaan jouten ja löpistään.

Seurakuntien toiminta? Plussaa ihmisten hyväntahtoisuus, miinusta mahdollinen herätystyö. Valitse jokin, joka ei ole uskontojen uhrien listoilla.

Ei kiitos. Olen 35 vuotias, työssäkäyvä ja perheellinen ihminen. Ystäviä on, mutta kaikki ok hajaantuneet ympäri Suomen, itsekin olen muuttanut usein. Tunnistan tuon kaipuun kuulua johonkin "porukkaan", itselläni sellaista oli nuorena ja se oli parasta.

Semmoinen matalankynnyksen "kerho".

Missä sanottiin, että noihin ei voi mennä perheellisenä? Sinun iässäsi tosin suurimmalla osalla perheellisistä on ns. ruuhavuodet menossa, joten ei ole aikaa ja voimavaroija millekään hengailujen järjestämiselle. Mutta ei pidä liikaa jumittaa iässä. Jos hengailu kiinnostaa, mene sinne missä hengaillaan. Rikastuttaa omaa elämää, kun tapaa muitakin kuin omaan kuplaan kuuluvia. Itse harrastan tästä syystä vapaaehtoistoimintaa eläkeläisten juttutuvalla. Olen 28v. 

No mua ei kiinnosta eläkeläisten juttutupa. Ruuhkavuodet alkaa olee jo takanapäin. Kaipaan kaltaisteni, suht omanikäisten seuraa. Ihmisiä jotka on " elossa". Ehkä täytyy perustaa semmoinen kerho.

Missä sanottiin, että sinun pitää mennä nimenomaan eläkeläisten juttutuvalle? 

Unohda. Älä edes aloita. Hauskaa illanjatkoa :) kunhan täällä mietitään ja pohditaan.. mikään neulominen ja tietty tekeminen ei kiinnosta. Vain se yhteenkuuluvuus, kivat ihmiset, samanhenkiset..

Ongelmana on tietysti ajan puute, asuminen maaseudulla ha se ettei aina voi tiettyyn kellonlyömään kokoontua.

Saa sitä silti kaivata. En nyt välttämättä kaivannut mitään ratkaisua.. kunhan haaveilin.

Miksi teit aloituksen keskustelupalstalle, jos et halua keskustella ja kuulla ehdotuksia? 

En tehnyt aloitusta. Kunhan kommentoin ja sinä päätit siitä sitten loukkaantua.. Tunnen itseni ja olen todella valikoiva. En koe löytäväni paljonkaan yhteistä huilunsoittajien kanssa tms.. mutta mene sinä toki! Nuorena pitääkin kokeilla kaikenlaista. Niin minäkin tein.

Tässäpä se jutun juju juuri onkin. Nuorena hengataan monenlaisten ihmisten kanssa, usein niiden, jotka sattuvat olemaan samaa vuosimallia, samalla luokalla, naapurustossa tai muuten sattumalta lähellä.

Sitten joukkiot eriytyvät, jokainen tekee töitä ja harrastaa omanlaistensa ihmisten kanssa. Toisaalta itsetuntemus lisääntyy, toisaalta ajatukset luutuvat. Vanhemmalla iällä helposti ajattelee, että itsellä ei ole välttämättä mitään yhteistä huilistien tai jodlaajien tai vapaapalokuntalaisten kanssa.

Mutta onko realistista ajatella, että löytäisi jotain yhteistä satunnaisen ihmisjoukon kanssa, jolla ei ole muuta yhteistä kuin esimerkiksi ikä? Koska niissä satunnaisissakin ihmisissä on huilisteja, jodlaajia ja vapaapalokuntalaisia.

-ohis.

Kuka täällä tuommoisesta on puhunut? Hengenheimolaisten joukko tuskin löytyy kuitenkaan sieltä jodlaajista. Koko ryhmä ainakaan.

Miksi ihmeessä jodlaajat eivät voisi olla hengenheimolaisia? Edellä puhuttiin kivoista ihmisistä. Eikö kivoilla ihmisillä saa olla muita harrastuksia kuin kivana olo?

Mä en jaksais kuunnella sitä helvetin joikaamista :D Ei vaan, voihan sieltä löytyä hyviä tyyppejä mutta aika epätodennäköistä se on että siellä arviolta kourallisessa ihmisiä kaikki tulis jotenkin just eikä melkeen juttuun ja olis samalla aaltopituudella.

Ennemminkin kaipaan semmoista kurjavampaa sakkia. Ei tarvitse olla mitään muuta yhdistävää tekijää kuin samanhenkisyys. Tiedän, aika paljon vaadittu.

Tässähän on kysymys siitä, ettei heillä saisi olla mitään muuta yhdistävää tekijää, harrastusta tai ominaisuutta kuin tuo samanhenkisyys ja aaltopituus. Se on kyllä kieltämättä paljon vaadittu.

Tiedän. Ja sitä mä tuun etsimään loppuikäni. Kun on kerran sen kokenut, niin kaikkea vertaa siihen. Ei tyydy vähempään.

Minun mielestäni hyvä harrastusporukka on kyllä pikemminkin enemmän kuin tuo kuvaamasi, ei vähempää. On se samanhenkisyys, ja vielä lisäksi yhteinen kiinnostuksen kohde.

Elämä on niin pirstaloitunutta.. siks tämmöisiä luontaisia ryhmiä ei synny. Harvat on samassa työpaikassa nykyään enää vuosikymmeniä ym. Se vaatii kuitenkin sen pitkän yhdessäolon , säännöllisen että kunnolla tullaan tutuiksi ja luontaisesti hakeudutaan samankaltaisten kanssa yhteen. Yhteisöllisyys puuttuu nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ihana kantapubi, josta olen löytänyt mahtavan yhteisön! Ei ole harrastuksen lailla sitova, sopii vuorotyöläisellekin. Ei ole deeku-porukkaa, vaan oikeasti ihania ihmisiä. On teemailtoja ja -päiviä, ja lähes aina on joku tuttu paikalla, oli arki tai pyhä.

Mahtavia keskusteluja kahvin äärellä ja iloisempia iltoja drinksujen kanssa.

Missä tämmöinen pubi on? Kiinnostaa.

Emmerdalessa

Vierailija kirjoitti:

Huomaa, että kaikilla ei ole ikinä ollut sitä heimoa , koska eivät osaa yhtään bonjata mitä tässä haetaan takaa. Kaikista yksinäisin olen ollut edellämainitunlaisissa ryhmissä, Iso porukka ympärillä ei takaa sitä etteikö tuntisi oloaan yksinäiseksi. Kuppikunnat ei kiinnosta. Eikä hyvänpäiväntutut.

Ehkä sitä sillä kaipaakin, kun semmoinen on joskus ollut?

Itselläni se heimo ja yhteisö on tullut siitä, että aluksi on ollut jokin yhteinen nimittäjä oli se sitten joukkuelaji, opintojen pääaine, partio tai joku muu. Siitä se porukka on sitten lähtenyt muodostumaan. Aluksi on kuitenkin ollut joku syy miksi se porukka on kokoontunut yhteen hengaamaan. Lopulta se alkuperäinen syy on kadonnut ja unohtunut.

Perusta lukupiiri, pubivisajoukkue tai joku muu matalan kynnyksen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisiko esim. kansalaisopiston käsityö tai askartelukerho? Kuorolaulu? Kirjakerho?

Kun ei. Ei, ei ja ei.

Haluaisin vaan kokoontua saman porukan kanssa ja ihan vaan istua mukavasti sohvalla , kuunnella ehkä musiikkia.. Ehkä kejsisimme joskus jotain hauskaa? Halloweenina naamiaisia,vappuna munkkia ja simaa .. vähän kuin nuorena nuorisotiloilla. Miksei missään ole aikuisille tämmöistä toimintaa?

Yhteisöllisyys kuitenkin syntyy siitä, että on jokin yhteinen tavoite tai toiminta, joka yhdistää. Pelkästään se, että sattumanvarainen joukko laitetaan samaan tilaan kahvikuppien kanssa ei riitä tuomaan yhteisöllisyyden tunnetta. Siksi joku tuollainen harrastuspiiri olisi tässä tehokkaampi tapa. Käsityöt, keramiikka tai kirjakerho kuulostavat kaikki sellaisilta, joiden lomassa on suhteellisen helppo myös tutustua ihmisiin.

Usein tuollaisiin kerhoihin liittyy myös muuta oheistoimintaa, tai ainakin saattaa tutustua läheisemmin ainakin osaan muista kävijöistä, jolloin on sitten mahdollisuus siihen, että vietetään vaikka vappua yhdessä. Aikuisiässä useimmille se lähin yhteisö, jossa vietetään noita juhlapyhiä ym, on kuitenkin oma perhe tai suku tai jo olemassa olevat ystävät, joten et voi olettaa löytävästi tuollaista porukkaa tyhjästä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ymmärtänyt kuinka etuoikeutettu oon, kun sain kasvaa aikuiseksi hyvin ihmisten laumassa. Kaikilla ei semmoista ole ikinä.

Kiva että tulit kääntämään veistä haavassa.

Mene päiväkotiin töihin. Sinne otetaan tällä hetkellä matalalla kynnyksellä ihmisiä töihin, koska on hurja henkilöstöpula.

Henkilöstöpula johtuu siitä, että koulutetut ja pätevät kasvatusalan ammattilaiset (varhaiskasvatuksen opettajat, sosionomit ja hoitajat) eivät halua tehdä työtä, josta suoriutuminen on tehty mahdottomaksi päällekkäisten työtehtävien ja taloudellisen tehostuksen vuoksi (liian suuret ryhmäkoot, työaika ei riitä sekä lasten hoitamiseen että kaikkeen pakollisen ja lisääntyvän byrokratian hoitamiseen, erityistarpeisten lasten integroiminen normitarpeisten ryhmiin, mutta ilman mitään toimivaa tukea ja osaamista...)

Ammattilaiset kaikkoavat alalta ahdistuneina ja burnoutissa, mutta kasvatusalalle kouluttamattomia tulee koko ajan lisää. Ehkä heitä ei niin haittaa, kun eivät tunnista lasten tarpeita tai tiedä paremmasta, eivät myöskään lue sitä sähköpostitulvaa ja vaatimuslistaa, joka työnantajan suunnittelukoneistosta virtaa postilaatikkoon, ja jopa kotiosoitteeseen, yölläkin. Ovat vain siellä lasten keskuudessa, pitävät taukoja ja rupattelevat muiden päiväkodeissa työllistyvien aikuisten kanssa - paitsi ammattikasvattajien.

Kaikilla kriisialueilla syntyy usein vahvoja yhteisöjä, kun ihmiset pyrkivät selviämään hengissä ja pitämään lapset elossa. Tähän nähtävästi perustuu käytäntö hoito-, sosiaali- ja opetusalan naisten pitämisestä jatkuvassa taloudellisessa, emotionaalosessa ja sosiaalisessa kriisitilanteessa.

Tähän saakka on ollut mahdollisuus poistua alalta ja sieltä elinkautisesta kriisistä johonkin toimivaan, uuteen työhön. Tavalliseen elämään. Nykyhallitus pyrkii tukkimaan nämä pakoreitit kaikin mahdollisin keinoin. Et voi enää aikuiskouluttautua ja eläminen ilman rahaa ei Suomessa onnistu keneltäkään, vaikket edes söisi mitään tai peseytyisi koskaan. Kriisileiriläiset pakotetaan pysymään (ja palaamaan) sinne tehotuotannon kriisileirille hamaan tappiinsa saakka.

Siellä löytyy yhteisö.

Ryhdy lintuharrastajaksi. Muutonseurantapaikoilta löydät yhteisön, jossa voit porukalla tarkkailla lintuja.

Muista kuitenkin, että harva on sinusta niin kiinnostunut, että lähtisi kanssasi vielä baariin tai syömään. Teinit tekevät niin, aikuisilla on omakin elämä.

Mielestäni aikuisuudessa parasta on juuri se, ettei ole painetta kuulua mihinkään yhteisöön. Nuorena oli ikään kuin pakko kuulua, koska muuten pidettiin jonkinlaisena outona friikkinä. Sitten tuli hengailtua porukassa ihmisten kanssa, jotka eivät olleet ollenkaan samanhenkisiä ja joiden seurasta ei edes nauttinut. Minulle kaikista yhteisöistä on jäänyt päällimmäisenä mieleen kokemus ulkopuolisuudesta, vaikka näennäisesti olisinkin ollut osa porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Voisin ehkä mennä johonkin teatteri/ näytelmä/ latinotanssijengiin.. tuon hippeilyn ja alakulttuurigenren lisäksi.. Joku taide/ graffitipaja vois myös olla jees.

Ei mummoja. Ei virkkausta. Ei lukupiiriä. Anteeks mummot! Näen heitä töissä tarpeeksi.

Tuun teidän kanssa sitten kun oon itsekin mummo.

Myös noissa alakulttuuripiireissä järjestetään aika paljon esim. käsityö-/taide-/askartelupiirejä yms. Siis jos käsityöpiiri ei nappaa enemmän sen takia, että siellä on mummoja, kuin sen vuoksi, että tehdään käsitöitä. Fakta kuitenkin on, että mihin tahansa "jengiin" voi olla aika vaikea mennä mukaan ilman mitään toimintaa, joka yhdistää. Tottakai voit koittaa mennä vaan juttelemaan puistossa kiinnostavan näköisille tyypeille, mutta lopputulos on hyvin epävarma. Siksi johonkin tuollaiseen toimintaan mukaan meneminen voi olla helpompi tapa tutustua ihmisiin ja löytää sitä yhteisöllisyyttä. Isommissa kaupungeissa on usein joku alakulttuurijengin vapaaehtoistoimintaan perustuva tila tai tiloja, ja tällaisiinhan kaivataan aina lisää vapaaehtoisia. Siitä olisi helppo lähteä rakentamaan yhteisöllisyyttä, ja vapaaehtoisilla on usein kaikenlaista oheistoimintaa. Alakulttuuripiireissä vapaaehtoisryhmät ovat usein enemmän tai vähemmän kaveriporukoita, joita yhteinen tekeminen ja arvot yhdistää.

Lapsena ja vielä parikymppisenä oli se kaveriporukka kenen kanssa viettää aikaa, oli myös harrastusporukoita missä kuului yhteisöön.

Nyt kolmekymppisenä on vain työyhteisö, muuten tulee oltua yksin niin kotona kuin vapaa ajallakin.

Tuleepa mieleen tuttavani jolla on myös harrastusten/kaveriryhmän puute. Mikään ei hänelle kelpaa, uhoaa kyllä että syksyllä aloitan sen ja tämän harrastuksen mutta aina on joku tekosyy ettei aloita - ei voi mennä yksin, on jalka kipeä, ei tunne ketään jne.. hänelle pitäisi tarjota valmiina kaikki, hakea ja viedä, yksin ei voi mennä vaan aina pitäisi olla kaveri ja aina löytyy valittamista, on siis perusnegatiivinen ja siksipä onkin vain kaveri eikä ystävä. Mietippä ap omaa asennettasi, ehkäpä siinäkin on syytä tilanteeseen? Paljon on tullut vastauksia ja yleensä ei käy.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaksikin tiivistä yhteisöä syntynyt lasten kautta. Käydään telttailemassa, keikoilla, urheilemassa yhdessä.. helppo tavata, kun lapsetkin kavereita keskenään. Toki siis noihin "omiin" juttuihin, kuten keikoilla käynti, lapset ei tuu vaan ovat isänsä kanssa silloin. Mutta arjessa treffailua lasten kanssa. Toimii.

Vähän epäreilua, tuollaiseen toimintaan itsekin kaipaisin porukkaa. Lasten kanssa en koskaan päässyt piireihin. Pieni paikkakunta. Kaikki jotain entisiä koulukavereita, lapsuuden naapureita, nykyisiä naapureita, äidin työkaverin tyttäriä, isän työkaverin pojan vaimoja, jotain kautta sukua... Minä muualta tullut. Tiukat, sisäänpäin lämpenevät piirit. Olivat kyllä kohteliaita ja aina jutulle pääsi kerhoissa, mutta siihen porukkaan en päässyt.

Lapset ovat nyt jo isoja, minulla jo toinen työpaikka. Teoriassa kaksi eri työkavereista koostuvaa porukkaa, se edellisen työpaikan ja nykyisen. Töissä tulen kaikkien kanssa toimeen, wa-ryhmissä osallistun keskusteluun, mutta se vapaa-ajan toiminnan ydin on aina ryyppääminen molemmissa porukoissa. Olen ehdottanut monet kerrat muuta yhteistä tekemistä, mutta se ei etene koskaan mihinkään, mutta paikalliseen tai jonkun kotiin saunomaan ja juomaan on aina lähtijöitä. Koska en viihdy, yrittänyt olen, olen jättäytynyt kokonaan pois.

Ratsastustallit. Meillä ainakin "senioreille" paljon muutakin yhteistoimintaa. Lisäksi eläinten kanssa puuhailu poistaa yksinäisyyden kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Joku hengailukerho ois kyllä jees.. siis semmoinen mihin vois vaan mennä kahvittelemaan, löpisee niitä näitä ja päivän polttavia puheenaiheita.. tarviiko aina jumpata, laulaa, soittaa hanuria? Helevetti :D

Helsingissä kirjastot järjestävät tällaista toimintaa, sekä esimerkiksi kumppanuustalot.

Myöskin esimerkiksi seurakunnat järjestävät tapaamisia ja kahvittelua. Täällä ja ainakin myös Tampereella on vaikkapa Tuomasmessuja, joihin tarvitaan aina vapaaehtoisia mukaan. Ei tarvitse kuulua kirkkoon, mennäkseen mukaan toimintaan. Siellä voisi tutustua ihmisiin.

Teatteriharrastus on todella yhteisöllistä. Siinä tutustuu väkistenkin.

Lisäksi on monenmoisia yhdistyksiä varmaan kaikista aihepiireistä. Kannattaa katsoa joku itseä kiinnostava juttu ja mennä vaan mukaan toimintaan. Yhdistykset ovat myös halpa harrastus, muutaman kympin yleensä maksaa ja siinä voi saada erilaisia etuja, alennuksia, vaikka halpoja harrastus matkoja, siellä viimeistään tutustuu.

Yksinäisiä on paljon. Mukaan vaan rohkeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastusryhmät?

Mikä tällainen ryhmä voisi olla? Olen jo liian vanha aloittamaan mitään harrastusta.

Vapaaehtoistyöt!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harrastusryhmät?

Mikä tällainen ryhmä voisi olla? Olen jo liian vanha aloittamaan mitään harrastusta.

Koskaan ei ole liian vanha.

Liity johonkin "alkeisryhmään" jossa kaikki muutkin ovat aloittelijoita. Olen eläkeläinen ja olen vain mennyt mukaan, mutta on minulla elinikäinen harrastuskin isossa ihanassa ryhmässä.