Yksinäisyys AMKssa/yliopistossa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootteko muuten huomanneet millä tavalla ihmiset yleensä ryhmäytyvät keskenään? Samannäköiset blondit ovat aina kavereita keskenään ja muutenkin ulkonäkö jakaa ihmiset keskenään nopeasti ryhmiin. Outoa.

Sille on luonnollinen selitys eikä se ole outoa. Ihminen luonnostaan etsii lajitovereitaan, joiden kanssa kokee yhteenkuuluvuutta ja jakaa saman arvomaailman. Ulkonäkö on aluksi ainoa viite, millainen ihminen joku toinen on. Siihen kuuluu eleitä, ilmeitä, pukeutumista.

Juuri tämä. En yhtään ihmettele ,ettei itseään puunaavat merkkivaatteita käyttävät pissikset kiinnostu minun seurastani. Ulkonäkö ja vaatteet ei minua kauheasti kiinnosta. Huolehdin hygieniasta, kampaan hiukseni ja pukeudun rentoihin, ehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin, mutta ne eivät minua kiinnosta.. Pystyn puhumaan kaikenlaisille ihmisille ja toimimaan yhdessä, mutta kuitenkin se oma lähipiiri koostuu samantyyppisisjtä ihmisistä kuin itse olen.

En saanut opiskeluaikoina yhtään ystävää tai kaveria. En tosin hakenutkaan sellaisia. En jaksanut juosta bileissä, vaan opiskelin, lepäilin kämpillä, valmistuin ja häivyin. Viikonlopuiksi matkustin kotikaupunkiin ja siellä oli kavereita. Ei ole estänyt työllistymistä. Kun aikoinani tulin nykyiseen työpaikkaani, se oli täynnä entisiä opiskelututtuja. Kaikki kyllä muistivat, vaikkei opiskeluaikana kaveerattukaan. Eikä ole kaveerattu sen kummemmin töissäkään saati sen ulkopuolella. Ihan normaalia työn tekemistä vain kolleegoiden kesken ja yleistä jutustelua kuten opsikeluaikoina. Ei enempää, enkä kaipaa enempää. Kavereita on omasta takaa ihan muista ympyröistä.

Opiskeluajoista on jo 30 vuotta. En saanut minäkään yhtään ystävää opinnoista. En ole käynyt syntymäpäivillä enkä häissä. Minua asia ei haittaa.

Alakoulun ajoilta sen sijaan kavereita on säilynyt vaikka niistä ajoista on pitkä aika.

Myös työelämästä on tullut ystäviä mutta jostain syystä opiskeluajoilta ei ainuttakaan.

Mulla oli opintojen alussa yksi kaveri, mutta hän vaihtoi yliopistolta AMKiin ekan syyslukukauden jälkeen. Kevään oöin aika yksinäinen ja päätin mennä mukaan ainejärjestötoimintaan vaikka se ei muuten innostanutkaan. Sain sieltä uusia kavereita toisena opiskeluvuonna. Vain yksi opislelukaveri minulle jäi pidemmäksi aikaa ystäväksi, ja sitten on puolituttuja. Oli kuitenkin kiva, että opiskeluaikana oli kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Kyllä, olet virallisesti oikeassa, mutta myös ensimmäinen joka irtisanotaan, jos olet alaisenani.

Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu, että ketään ei työyhteisössä jätetä ulkopuolelle. Omaan ajatusmaailmaan ainakin kuuluu, että työyhteisössä pitää olla hyvä henki ja kaikkien pitää tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Lounastauolle kun mennään, niin kaikki on tervetulleita, se rakentaa yhteenkuuluvuutta jonka kautta tulee myös työyhteisöön kuulumista sekä työviihtyvyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Kyllä, olet virallisesti oikeassa, mutta myös ensimmäinen joka irtisanotaan, jos olet alaisenani.

Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu, että ketään ei työyhteisössä jätetä ulkopuolelle. Omaan ajatusmaailmaan ainakin kuuluu, että työyhteisössä pitää olla hyvä henki ja kaikkien pitää tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Lounastauolle kun mennään, niin kaikki on tervetulleita, se rakentaa yhteenkuuluvuutta jonka kautta tulee myös työyhteisöön kuulumista sekä työviihtyvyyttä.

Jos lounas on palkaton, ei pomo tasan päätä kenen kanssa se vietetään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Kyllä, olet virallisesti oikeassa, mutta myös ensimmäinen joka irtisanotaan, jos olet alaisenani.

Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu, että ketään ei työyhteisössä jätetä ulkopuolelle. Omaan ajatusmaailmaan ainakin kuuluu, että työyhteisössä pitää olla hyvä henki ja kaikkien pitää tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Lounastauolle kun mennään, niin kaikki on tervetulleita, se rakentaa yhteenkuuluvuutta jonka kautta tulee myös työyhteisöön kuulumista sekä työviihtyvyyttä.

Heh, firmasi on konkassa (jos se edes on todellinen) jos perseennuolijat saa jäädä, ja tehokkaat työntekijät irtisanotaan siksi että haluavat syödä rauhassa. Lounas on omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskity vain niihin opintoihin. Se on kuitenkin se pääasia.

Aika outo ajattelutapa. Ihan sama miten muuten menee, kunhan opinnot. 

Pidemmän päälle on kuitenkin tärkeintä, että on jonkinlainen ammatti, jossa pärjää jotenkin. Siitä eteenpäin voi sitten rakentaa sitä muuten menemistä ihan omassa elämässään. On sivumennen sanottuna mielenkiintoista, kun työelämässä olevien keskusteluissa useimmat sanovat, että haluaisivat mieluiten työskennellä yksin ja olla mahdollisimman vähän tekemisissä työtovereiden kanssa.

Kilpailu työpaikoilla on kovaa. Se ei suosi aitoa ystävyyttä, jossa uskalletaan kertoa luottamuksellisia asioita. Selkäänpuukotus toimii edelleen. Ei voi luottaa oikein kehenkään. Muutosneuvottelut seuraa toisiaan ja jokainen yrittää pelastaa itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Opiskelin yliopistossa nuorena heti lukion jälkeen. Silloin jäin ulkopuoliseksi, kun bilettäminen ei kiinnostanut ja olin ujompi. Kyllä silloin nopeasti jää porukan ulkopuolelle, jos ei heti kavereita saa ja uudelle paikkakunnalle muuttaneelle nuorelle se ei ole helppoa. Ketään kun ei tunne. Aloitin nyt muutama viikko sitten kolmekymppisenä uudet opinnot ja on haastavaa löytää kavereita, kun suurin osa muista opiskelijoista on 10 vuotta nuorempia. Toki on joitakin alanvaihtajia. Sanoisin, että ensikertalaiskiintiön vaikutus näkyy selvästi, koska 10 vuotta sitten aika harva oli tullut opiskelemaan suoraan lukiosta. Aloittavien keski-ikä oli silloin korkeampi. Ala, jota opiskelin nuorempana ja jota opiskelen nyt, ovat molemmat naisvoittoisia. Jo ensimmäisenä päivänä (niin 10 vuotta sitten, mutta etenkin tänä syksynä) huomasin, kun pääasiassa naiset jakaantuivat pieniin ryhmiin ja kyllä niihin ei oteta "ylimääräisiä" enää mukaan. Meno on kuin jossain yläasteella. Ryhmätöissä tuntuu olevan kamalaa, jos ei pääse samaan ryhmään uusien kavereiden kanssa. Sen sijaan miehet ja hieman vanhemmat alanvaihtajat ovat käyttäytyneet asiallisemmin ja heille ei tunnu olevan niin väliä, missä porukassa ovat. Onneksi nyt vanhempana ei ole niin väliä, saako ystäviä opiskeluista, mutta olisi se mukavaa, jos muutaman saisi. Voisi yhdessä pohtia, jos ja kun tulee opiskeluissa haastavampia kursseja.

Suomi on liian viinavetoinen maa. Opiskelu- ja työporukoihin pääsyn ehtoja on usein yhteiset ryyppäjäiset. Jopa uuden työpaikan saanti voi sujua suhteilla, kun bilettää oikeassa porukassa. Raittiit jää rannalle. Jossain vaiheessa nuorten keskuudessa oli joku raittiusryhmä ja juominen vähentyi.

Oppilaitokset voisivat olla mukana perustamassa no drink -ryhmiä, jossa nuoret voisi tutustua ja harrastaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Kyllä, olet virallisesti oikeassa, mutta myös ensimmäinen joka irtisanotaan, jos olet alaisenani.

Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu, että ketään ei työyhteisössä jätetä ulkopuolelle. Omaan ajatusmaailmaan ainakin kuuluu, että työyhteisössä pitää olla hyvä henki ja kaikkien pitää tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Lounastauolle kun mennään, niin kaikki on tervetulleita, se rakentaa yhteenkuuluvuutta jonka kautta tulee myös työyhteisöön kuulumista sekä työviihtyvyyttä.

Jos lounas on palkaton, ei pomo tasan päätä kenen kanssa se vietetään. 

Tulipas sieltä kunnon koulu- ja työpaikkakiusaajan perustelu. Sinänsä olet oikeassa, mutta kyllä luulisi kenelle tahansa normaalille ihmiselle olevan selvyys, kaikki otetaan mukaan työporukkaan.

Hei. Kyllä, olen opiskellut yliopistossa (en tiedä, onko kukaan muu vastannut tehnyt sitä eli perustuivat kommentit mihinkään kokemukseen). Muihin opiskelijoihin tutustuminen oli todella erittäin vaikeaa. Käytännössä se tapahtui orientoivien opintojen (ennen opintojen alkua) ja tutor-ryhmien kautta sekä ainejärjestössä. Ainejärjestöaktiivit tutustuivat parhaiten muihin. Jos sinulla on mahdollisuus niin ala sellaiseksi. Ainejärjestön kokouksen jälkeen mentiin kaljalle ja juteltiin. Ainejärjestöbileissä ym. riennoissa tutustuu ihmisiin. Osallistu niihin kaikkiin, jos mahdollista. Ramppasin myös erilaisissa jaostoissa mutta en tutustunut niissä oikeastaan juuri keneenkään, sain vain kolme moikkaustuttua. Vanha perinne oli mennä jaoston jälkeen kaljalle mutta sitä ei enää opiskeluaikanani tehty kuin yhdessä jaostossa. Yritä myös ehdottaa niille ihmisille, joiden kanssa juttelet, että tapaatte yliopistolla lounaalla tai kahvilla ym. Jollen olisi tehnyt näitä, olisin tutustunut koko 8 vuoden opiskeluaikana noin kolmeen ihmiseen. Niin, että olisi nähty muuten kuin luennoilla (siis jos tätäkään koskaan), edes porukassa. Ja tässäkin taidan olla onnekas. Luennoilla törmäsin ani harvoin kehenkään tuntemaani. Ne olivat yhden käden sormilla laskettavia kertoja, jos yhden luentosarjan laskee yhdeksi kerraksi. En tiedä vieläkään, missä kurssikaverini luuhasivat opintojen ajan mutta en ainakaan heitä juurikaan nähnyt kuin sovitusti. Yliopistolla olevat kontaktini keskittyivät kuitenkin opintoihin, muuten näimme ani harvoin. Onneksi kohtasin yliopistolla 2-4 ihmistä, joiden kanssa synkkasi hyvin. Näistä 2 on vieläkin ystävissäni ja yksi edesmennyt. Opiskelin myös vuoden Tampereen teknillisellä korkeakoululla. Siellä oli ihan toinen meininki. Ainejärjestötiloissa hengailijoita, tapahtumia ja ystävällisiä (miespuoleisia) oli ihan eri tavalla. Vapaa-ajanvietto oli tosin aika alkoholipainotteista. En tiedä, miksi yliopisto-opiskelijat ovat niin hemmetin tylsiä ja epäsosiaalisia. Johtuuko se naispainotteisuudesta? Kaikilla on kamala kiire luennon jälkeen kotiin. Sitten kaikki viruvat yksiöissään ja kärsivät yksinäisyydestä. Opintojen alku on rankkaa aikaa, jos muuttaa pois kotoa outoon kaupunkiin, tutussakin kaupungissa se oli rankkaa, kun ystävistä suurin osa muutti pois opiskelemaan muualle. Kukaan ei koskaan mitenkään valmistanut tähän oikeastaan näihin elämän suurimpiin muutoksiin. Ennen kolmekymppisyyttä alkoi myös rankka vaihe, kun ystävät vakiintuivat parisuhteisiinsa ja saivat lapsia. Vuoden aikana 5 ystävääni tai läheistä tuttavaani sai lapsen. Oman lapsen saamisen lisäksi ne ovat olleet elämässäni suurimpia muutoksia. 

Omien kokemusteni ja yliopiston vaatiman äärimmäisen itsenäisyyden vuoksi olen suositellut sukulaisnuorelle menoa AMK:hon. Yliopistoa en voi pitää millään tapaa ihanteellisena opiskelu-ympäristönä. Itse onneksi selvisin siitä ajasta ja valmistuin. Työelämässä on helpompi solmia suhteita, ainakin omassa naisvaltaisessa työpaikassa, jossa oli paljon samaa työtä tekeviä kollegoita, oli. Tosin esim. kesätöissä olisi ollut tosi yksin, jos olisi mennyt outoon kaupunkiin ilman ystäviä ym. ennestään. Kyllä meillä Suomessa on mielestäni erittäin paljon itsenäisyyttä korostava kulttuuri, jossa muista ei huolehdita tai oteta vastuuta tunnetasolla.

Ja muuten, asiapainotteisuus ja kiinnostus jotain muuta kohtaa ei ole kiusaamista vaan tylsyyttä ja epäsosiaalisuutta. Eipäs nyt leimata kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskelin yliopistossa nuorena heti lukion jälkeen. Silloin jäin ulkopuoliseksi, kun bilettäminen ei kiinnostanut ja olin ujompi. Kyllä silloin nopeasti jää porukan ulkopuolelle, jos ei heti kavereita saa ja uudelle paikkakunnalle muuttaneelle nuorelle se ei ole helppoa. Ketään kun ei tunne. Aloitin nyt muutama viikko sitten kolmekymppisenä uudet opinnot ja on haastavaa löytää kavereita, kun suurin osa muista opiskelijoista on 10 vuotta nuorempia. Toki on joitakin alanvaihtajia. Sanoisin, että ensikertalaiskiintiön vaikutus näkyy selvästi, koska 10 vuotta sitten aika harva oli tullut opiskelemaan suoraan lukiosta. Aloittavien keski-ikä oli silloin korkeampi. Ala, jota opiskelin nuorempana ja jota opiskelen nyt, ovat molemmat naisvoittoisia. Jo ensimmäisenä päivänä (niin 10 vuotta sitten, mutta etenkin tänä syksynä) huomasin, kun pääasiassa naiset jakaantuivat pieniin ryhmiin ja kyllä niihin ei oteta "ylimääräisiä" enää mukaan. Meno on kuin jossain yläasteella. Ryhmätöissä tuntuu olevan kamalaa, jos ei pääse samaan ryhmään uusien kavereiden kanssa. Sen sijaan miehet ja hieman vanhemmat alanvaihtajat ovat käyttäytyneet asiallisemmin ja heille ei tunnu olevan niin väliä, missä porukassa ovat. Onneksi nyt vanhempana ei ole niin väliä, saako ystäviä opiskeluista, mutta olisi se mukavaa, jos muutaman saisi. Voisi yhdessä pohtia, jos ja kun tulee opiskeluissa haastavampia kursseja.

Suomi on liian viinavetoinen maa. Opiskelu- ja työporukoihin pääsyn ehtoja on usein yhteiset ryyppäjäiset. Jopa uuden työpaikan saanti voi sujua suhteilla, kun bilettää oikeassa porukassa. Raittiit jää rannalle. Jossain vaiheessa nuorten keskuudessa oli joku raittiusryhmä ja juominen vähentyi.

Oppilaitokset voisivat olla mukana perustamassa no drink -ryhmiä, jossa nuoret voisi tutustua ja harrastaa yhdessä.

Nykyään sentää edes jollain tasolla yritetään, ettei aina olisi kyse juomisesta. Esimerkiksi viime viikonloppuna sai kiertää museoita, kun suoritti haalarimerkkiä. Ja pikkulaskiaisessa mainostettiin, että syökää rasteilla eikä vain juomaa. Herkkuapprot taas ovat pelkkää syömistä. Kokonaan tipattimiakin tapahtumia näkee aina joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Kyllä, olet virallisesti oikeassa, mutta myös ensimmäinen joka irtisanotaan, jos olet alaisenani.

Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu, että ketään ei työyhteisössä jätetä ulkopuolelle. Omaan ajatusmaailmaan ainakin kuuluu, että työyhteisössä pitää olla hyvä henki ja kaikkien pitää tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Lounastauolle kun mennään, niin kaikki on tervetulleita, se rakentaa yhteenkuuluvuutta jonka kautta tulee myös työyhteisöön kuulumista sekä työviihtyvyyttä.

Jos lounas on palkaton, ei pomo tasan päätä kenen kanssa se vietetään. 

Tulipas sieltä kunnon koulu- ja työpaikkakiusaajan perustelu. Sinänsä olet oikeassa, mutta kyllä luulisi kenelle tahansa normaalille ihmiselle olevan selvyys, kaikki otetaan mukaan työporukkaan.

Lue mitä laki sanoo: omalla ajalla saa tehdä mitä haluaa. Jos lounas on palkallinen eli osa työtä, juttu on eri. 

Sunkaltaiset juuri on niitä, joiden takia tuo eväät töihin, että saisi edes pienen paussin ankeuttajan uhriutumisen kuuntelemisesta. Ystävyyttä ei voi pakottaa, luulisi ymmärtävän.

Mimosa kirjoitti:

Hei. Kyllä, olen opiskellut yliopistossa (en tiedä, onko kukaan muu vastannut tehnyt sitä eli perustuivat kommentit mihinkään kokemukseen). Muihin opiskelijoihin tutustuminen oli todella erittäin vaikeaa. Käytännössä se tapahtui orientoivien opintojen (ennen opintojen alkua) ja tutor-ryhmien kautta sekä ainejärjestössä. Ainejärjestöaktiivit tutustuivat parhaiten muihin. Jos sinulla on mahdollisuus niin ala sellaiseksi. Ainejärjestön kokouksen jälkeen mentiin kaljalle ja juteltiin. Ainejärjestöbileissä ym. riennoissa tutustuu ihmisiin. Osallistu niihin kaikkiin, jos mahdollista. Ramppasin myös erilaisissa jaostoissa mutta en tutustunut niissä oikeastaan juuri keneenkään, sain vain kolme moikkaustuttua. Vanha perinne oli mennä jaoston jälkeen kaljalle mutta sitä ei enää opiskeluaikanani tehty kuin yhdessä jaostossa. Yritä myös ehdottaa niille ihmisille, joiden kanssa juttelet, että tapaatte yliopistolla lounaalla tai kahvilla ym. Jollen olisi tehnyt näitä, olisin tutustunut koko 8 vuoden opiskeluaikana noin kolmeen ihmiseen. Niin, että olisi nähty muuten kuin luennoilla (siis jos tätäkään koskaan), edes porukassa. Ja tässäkin taidan olla onnekas. Luennoilla törmäsin ani harvoin kehenkään tuntemaani. Ne olivat yhden käden sormilla laskettavia kertoja, jos yhden luentosarjan laskee yhdeksi kerraksi. En tiedä vieläkään, missä kurssikaverini luuhasivat opintojen ajan mutta en ainakaan heitä juurikaan nähnyt kuin sovitusti. Yliopistolla olevat kontaktini keskittyivät kuitenkin opintoihin, muuten näimme ani harvoin. Onneksi kohtasin yliopistolla 2-4 ihmistä, joiden kanssa synkkasi hyvin. Näistä 2 on vieläkin ystävissäni ja yksi edesmennyt. Opiskelin myös vuoden Tampereen teknillisellä korkeakoululla. Siellä oli ihan toinen meininki. Ainejärjestötiloissa hengailijoita, tapahtumia ja ystävällisiä (miespuoleisia) oli ihan eri tavalla. Vapaa-ajanvietto oli tosin aika alkoholipainotteista. En tiedä, miksi yliopisto-opiskelijat ovat niin hemmetin tylsiä ja epäsosiaalisia. Johtuuko se naispainotteisuudesta? Kaikilla on kamala kiire luennon jälkeen kotiin. Sitten kaikki viruvat yksiöissään ja kärsivät yksinäisyydestä. Opintojen alku on rankkaa aikaa, jos muuttaa pois kotoa outoon kaupunkiin, tutussakin kaupungissa se oli rankkaa, kun ystävistä suurin osa muutti pois opiskelemaan muualle. Kukaan ei koskaan mitenkään valmistanut tähän oikeastaan näihin elämän suurimpiin muutoksiin. Ennen kolmekymppisyyttä alkoi myös rankka vaihe, kun ystävät vakiintuivat parisuhteisiinsa ja saivat lapsia. Vuoden aikana 5 ystävääni tai läheistä tuttavaani sai lapsen. Oman lapsen saamisen lisäksi ne ovat olleet elämässäni suurimpia muutoksia. 

Omien kokemusteni ja yliopiston vaatiman äärimmäisen itsenäisyyden vuoksi olen suositellut sukulaisnuorelle menoa AMK:hon. Yliopistoa en voi pitää millään tapaa ihanteellisena opiskelu-ympäristönä. Itse onneksi selvisin siitä ajasta ja valmistuin. Työelämässä on helpompi solmia suhteita, ainakin omassa naisvaltaisessa työpaikassa, jossa oli paljon samaa työtä tekeviä kollegoita, oli. Tosin esim. kesätöissä olisi ollut tosi yksin, jos olisi mennyt outoon kaupunkiin ilman ystäviä ym. ennestään. Kyllä meillä Suomessa on mielestäni erittäin paljon itsenäisyyttä korostava kulttuuri, jossa muista ei huolehdita tai oteta vastuuta tunnetasolla.

Ja muuten, asiapainotteisuus ja kiinnostus jotain muuta kohtaa ei ole kiusaamista vaan tylsyyttä ja epäsosiaalisuutta. Eipäs nyt leimata kuitenkaan.

Ihan sairasta, suositella nyt yliopiston vaihtamista amikseen siksi että EHKÄ ei löydä kavereita. Haloo, ammattia ollaan hakemassa, eikä mitään kaveripiiriä. 

Eikä yliopisto ole vaikea paikka tutustua, vaan ihan normaali. Normaalit ihmiset tulevat toimeen ja tutustuvat riittävästi muihin koulusta riippumatta. 

Vierailija kirjoitti:

Mimosa kirjoitti:

Hei. Kyllä, olen opiskellut yliopistossa (en tiedä, onko kukaan muu vastannut tehnyt sitä eli perustuivat kommentit mihinkään kokemukseen). Muihin opiskelijoihin tutustuminen oli todella erittäin vaikeaa. Käytännössä se tapahtui orientoivien opintojen (ennen opintojen alkua) ja tutor-ryhmien kautta sekä ainejärjestössä. Ainejärjestöaktiivit tutustuivat parhaiten muihin. Jos sinulla on mahdollisuus niin ala sellaiseksi. Ainejärjestön kokouksen jälkeen mentiin kaljalle ja juteltiin. Ainejärjestöbileissä ym. riennoissa tutustuu ihmisiin. Osallistu niihin kaikkiin, jos mahdollista. Ramppasin myös erilaisissa jaostoissa mutta en tutustunut niissä oikeastaan juuri keneenkään, sain vain kolme moikkaustuttua. Vanha perinne oli mennä jaoston jälkeen kaljalle mutta sitä ei enää opiskeluaikanani tehty kuin yhdessä jaostossa. Yritä myös ehdottaa niille ihmisille, joiden kanssa juttelet, että tapaatte yliopistolla lounaalla tai kahvilla ym. Jollen olisi tehnyt näitä, olisin tutustunut koko 8 vuoden opiskeluaikana noin kolmeen ihmiseen. Niin, että olisi nähty muuten kuin luennoilla (siis jos tätäkään koskaan), edes porukassa. Ja tässäkin taidan olla onnekas. Luennoilla törmäsin ani harvoin kehenkään tuntemaani. Ne olivat yhden käden sormilla laskettavia kertoja, jos yhden luentosarjan laskee yhdeksi kerraksi. En tiedä vieläkään, missä kurssikaverini luuhasivat opintojen ajan mutta en ainakaan heitä juurikaan nähnyt kuin sovitusti. Yliopistolla olevat kontaktini keskittyivät kuitenkin opintoihin, muuten näimme ani harvoin. Onneksi kohtasin yliopistolla 2-4 ihmistä, joiden kanssa synkkasi hyvin. Näistä 2 on vieläkin ystävissäni ja yksi edesmennyt. Opiskelin myös vuoden Tampereen teknillisellä korkeakoululla. Siellä oli ihan toinen meininki. Ainejärjestötiloissa hengailijoita, tapahtumia ja ystävällisiä (miespuoleisia) oli ihan eri tavalla. Vapaa-ajanvietto oli tosin aika alkoholipainotteista. En tiedä, miksi yliopisto-opiskelijat ovat niin hemmetin tylsiä ja epäsosiaalisia. Johtuuko se naispainotteisuudesta? Kaikilla on kamala kiire luennon jälkeen kotiin. Sitten kaikki viruvat yksiöissään ja kärsivät yksinäisyydestä. Opintojen alku on rankkaa aikaa, jos muuttaa pois kotoa outoon kaupunkiin, tutussakin kaupungissa se oli rankkaa, kun ystävistä suurin osa muutti pois opiskelemaan muualle. Kukaan ei koskaan mitenkään valmistanut tähän oikeastaan näihin elämän suurimpiin muutoksiin. Ennen kolmekymppisyyttä alkoi myös rankka vaihe, kun ystävät vakiintuivat parisuhteisiinsa ja saivat lapsia. Vuoden aikana 5 ystävääni tai läheistä tuttavaani sai lapsen. Oman lapsen saamisen lisäksi ne ovat olleet elämässäni suurimpia muutoksia. 

Omien kokemusteni ja yliopiston vaatiman äärimmäisen itsenäisyyden vuoksi olen suositellut sukulaisnuorelle menoa AMK:hon. Yliopistoa en voi pitää millään tapaa ihanteellisena opiskelu-ympäristönä. Itse onneksi selvisin siitä ajasta ja valmistuin. Työelämässä on helpompi solmia suhteita, ainakin omassa naisvaltaisessa työpaikassa, jossa oli paljon samaa työtä tekeviä kollegoita, oli. Tosin esim. kesätöissä olisi ollut tosi yksin, jos olisi mennyt outoon kaupunkiin ilman ystäviä ym. ennestään. Kyllä meillä Suomessa on mielestäni erittäin paljon itsenäisyyttä korostava kulttuuri, jossa muista ei huolehdita tai oteta vastuuta tunnetasolla.

Ja muuten, asiapainotteisuus ja kiinnostus jotain muuta kohtaa ei ole kiusaamista vaan tylsyyttä ja epäsosiaalisuutta. Eipäs nyt leimata kuitenkaan.

Ihan sairasta, suositella nyt yliopiston vaihtamista amikseen siksi että EHKÄ ei löydä kavereita. Haloo, ammattia ollaan hakemassa, eikä mitään kaveripiiriä. 

Eikä yliopisto ole vaikea paikka tutustua, vaan ihan normaali. Normaalit ihmiset tulevat toimeen ja tutustuvat riittävästi muihin koulusta riippumatta. 

Että vaihtaisi vaikka lääkäriopinnot lähihoitajaksi, kun jo ennalta pelkää, että pitäisi pärjätä ihan itsenäisesti, kenenkään pitämättä kädestä? Miten ihmisistä tuli näin avuttomia? 

Ei yliopistossa kiusata, siis jotakin opiskelijaa. Töissä saatetaan kaikissa ympäristöissä, mutta edelleen siellä ollaan ansaitsemassa rahaa, eikä olemassa sosiaalinen. 

Mulla on päinvastainen ongelma. Aloitin AMK-opinnot, ekat viikot täynnä tutustumisohjelmaa, ryhmäytymistä, hauskoja leikkejä joita en olisi kaivannut ollenkaan. Opettajat korostavat yhteisöllisyyttä ja sitä miten ketään ei jätetä yksin, eikä kenelläkään tunnu riittävän ymmärrystä siihen että oikeastaan osa meistä haluaisi olla yksin! Tulin tänne opiskelemaan, en seuranhakuun. Tuntuu aivan pelleilyltä koko touhu, todennäköisesti olisin saanut enemmän rauhaa yliopistolla. :/

AP, et ole yksin. Itse opiskelin alalla jossa oli paljon sosiaalisia ihmisiä ja olen myös itse sosiaalinen. Kävin tapahtumissa paljon opiskeluaikoina ja juttelinkin monien eri ihmisten kanssa mutta tunsin itseni silti usein yksinäiseksi. Vapaa-aikaan vietin usein myös yksin. Pointtina on sanoa, että vaikka näyttäisi että ne kaikki muut on hyvää pataa ja läheisiä keskenään, niin ei se välttämättä oikeasti sitä ole.

Itsekin olisin kaivannut syvällisempiä suhteita. Sain aika tiiviin porukan teatteriharrastuksen kautta lopulta ja viihdyin siinä porukassa hyvin pari vuotta. Nyt on valmistumisesta 5v aikaa ja ikävää kyllä mutta nekin porukat jäi ja ei olla oltu juurikaan yhteydessä. Luulen että syynä on se että itsellä arvomaailma muuttui aika paljon erilaisten elämäntapahtumien seurauksena. Mutta uskon että harrastusten kautta voisi löytyä enemmän itselle sopivia ihmisiä. Opinnoissa keskustelut jäi yleensä ainakin itsellä ihmisten kanssa tosi pinnallisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päinvastainen ongelma. Aloitin AMK-opinnot, ekat viikot täynnä tutustumisohjelmaa, ryhmäytymistä, hauskoja leikkejä joita en olisi kaivannut ollenkaan. Opettajat korostavat yhteisöllisyyttä ja sitä miten ketään ei jätetä yksin, eikä kenelläkään tunnu riittävän ymmärrystä siihen että oikeastaan osa meistä haluaisi olla yksin! Tulin tänne opiskelemaan, en seuranhakuun. Tuntuu aivan pelleilyltä koko touhu, todennäköisesti olisin saanut enemmän rauhaa yliopistolla. :/

Ikäänkuin jossakin lastentarhassa, lapsellista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päinvastainen ongelma. Aloitin AMK-opinnot, ekat viikot täynnä tutustumisohjelmaa, ryhmäytymistä, hauskoja leikkejä joita en olisi kaivannut ollenkaan. Opettajat korostavat yhteisöllisyyttä ja sitä miten ketään ei jätetä yksin, eikä kenelläkään tunnu riittävän ymmärrystä siihen että oikeastaan osa meistä haluaisi olla yksin! Tulin tänne opiskelemaan, en seuranhakuun. Tuntuu aivan pelleilyltä koko touhu, todennäköisesti olisin saanut enemmän rauhaa yliopistolla. :/

Aika painajainen. Kun osa haluaa vaan valmistua, eikä olla sosiaalinen loputtomiin. Minä kävin yliopiston, ja ihan parasta oli se että ei ollut kuin yksi ryhmätyö koko aikana, sekin syventävissä opinnoissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Kyllä, olet virallisesti oikeassa, mutta myös ensimmäinen joka irtisanotaan, jos olet alaisenani.

Mielestäni hyviin tapoihin kuuluu, että ketään ei työyhteisössä jätetä ulkopuolelle. Omaan ajatusmaailmaan ainakin kuuluu, että työyhteisössä pitää olla hyvä henki ja kaikkien pitää tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Lounastauolle kun mennään, niin kaikki on tervetulleita, se rakentaa yhteenkuuluvuutta jonka kautta tulee myös työyhteisöön kuulumista sekä työviihtyvyyttä.

Töissä olemisessa pitäisi riittää että ollaan kohteliaita ja hoidetaan työasiat asiallisesti kaikkien kanssa.

Lounastauko on työpäivässä omaa aikaa ja sen käyttää mielellään ihmisten kanssa joiden kanssa tulee juttuun ja joiden läsnäolo ei vie energiaa.

Tälläiset pomot jotka edellyttävät pakkososialisointia myös tauoilla, saavat ihmiset kilpailuttamaan työpaikkaa ja hakeutumaan mielellään etätöihin.