Yksinäisyys AMKssa/yliopistossa

Opiskelin yliopistossa nuorena heti lukion jälkeen. Silloin jäin ulkopuoliseksi, kun bilettäminen ei kiinnostanut ja olin ujompi. Kyllä silloin nopeasti jää porukan ulkopuolelle, jos ei heti kavereita saa ja uudelle paikkakunnalle muuttaneelle nuorelle se ei ole helppoa. Ketään kun ei tunne. Aloitin nyt muutama viikko sitten kolmekymppisenä uudet opinnot ja on haastavaa löytää kavereita, kun suurin osa muista opiskelijoista on 10 vuotta nuorempia. Toki on joitakin alanvaihtajia. Sanoisin, että ensikertalaiskiintiön vaikutus näkyy selvästi, koska 10 vuotta sitten aika harva oli tullut opiskelemaan suoraan lukiosta. Aloittavien keski-ikä oli silloin korkeampi. Ala, jota opiskelin nuorempana ja jota opiskelen nyt, ovat molemmat naisvoittoisia. Jo ensimmäisenä päivänä (niin 10 vuotta sitten, mutta etenkin tänä syksynä) huomasin, kun pääasiassa naiset jakaantuivat pieniin ryhmiin ja kyllä niihin ei oteta "ylimääräisiä" enää mukaan. Meno on kuin jossain yläasteella. Ryhmätöissä tuntuu olevan kamalaa, jos ei pääse samaan ryhmään uusien kavereiden kanssa. Sen sijaan miehet ja hieman vanhemmat alanvaihtajat ovat käyttäytyneet asiallisemmin ja heille ei tunnu olevan niin väliä, missä porukassa ovat. Onneksi nyt vanhempana ei ole niin väliä, saako ystäviä opiskeluista, mutta olisi se mukavaa, jos muutaman saisi. Voisi yhdessä pohtia, jos ja kun tulee opiskeluissa haastavampia kursseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset, miten toivoisitte, että teidät otettaisiin huomioon ja kannustettaisiin mukaan yhteiseen toimintaan?

Oma lapseni on mukana tutor-toiminnassa. On kertonut eräästä yksinäisestä opiskelijasta jota on tuloksetta vuoden verran houkuteltu mukaan kaikenlaiseen toimintaan. 

Onko tuo yksinäisyys sen opiskelijan oma kokemus vai muiden näkemys? Sosiaalisten tilanteiden pelko ja aiemmat kiusaamiskokemukset voivat tehdä toimintaan osallistumisen vaikeaksi, vaikka ihminen kovasti haluaisikin osallistua. Tai sitten se yksinäinen susi voi olla tyytyväisenä itsekseen ihan omasta halustaan, eikä lainkaan edes kaipaa muita.

Tässä kyseisessä tapauksessa (käsittääkseni) muiden näkemys. Mutta miten tietää kuka kokee jäävänsä ryhmän ulkopuolelle ja kuka on yksin omasta halustaan? Miten ja miten kauan huomioida ihminen joka toistuvista yrityksistä huolimatta ei osoita halukkuuttaan osallistua ryhmän toimintaan?

Minä ehdottaisin lähestymistä yhden tai kahden luokkatoverin toimesta. He voisivat pyytää häntä vaikka mukaansa syömään, pari-/ryhmätyöhön tai johonkin ihan muuhun aktiviteettiin kanssaan. Monien on alkuun helpompaa rentoutua kahdestaan tai enintään kolmestaan, ja sitten vasta laajentaa isompaan joukkoon Jos ei sittenkään ole halukas, niin sitten ei ehkä voi mitään, mutta onpa yritetty.

Minä olen aina ollut tuollainen, että jään herkästi ryhmän ulkopuolelle. Muistan ammattikorkeakouluopintojeni alkuvaiheessa, kun jotkut luokkatoverit koettivat jutellakin minulle siinä porukan keskellä, mutta mukana oli muutama äänekkäämpi tapaus. Kerran luokkatoveri kommentoi minulle kenkiäni ja olin juuri vastaamassa hänelle, kun äänekkäämpi tapaus puhui päälle ja alkoi pitkän selityksen siitä, miten pieni kengänkoko hänellä on ja miten se on tuottanut hänelle ongelmia koko hänen elämänsä. Hän tavallaan söi sen tilani. En tiedä, tekikö hän sen silkasta sosiaalisesta taitamattomuudesta vai tarkoituksella. Tällaisia tilanteita oli muitakin, että olin liian hidas ja joku käytti tilaisuuden hyväkseen ottaa oma hetkensä.

Mä olen juuri tuollainen tilansyöjä, eikä se ole tarkoituksellista. Tuun perheestä jossa kaikki keskeyttää kaikkia koko ajan ja olen jotenkin lapsesta asti siis ohjelmoitu sen mukaan. Mun aivot ei edes kykene pitämään mitään ajatusta tallessa yli viittä sekuntia, ellen heti sano sitä, koska siihen ei ole ollut tarvetta. Meidän perheessä vaan sitten huudetaan toistemme päälle omia juttuja ja se jolla on mielenkiintoisin juttu, niin siitä yhdessä jatketaan, muut sanoo sit omat jutut uudestaan myöhemmin, jos enää muistaa.

Erilaisia ollaan kaikki. Esim kun luin ton sun kommentin, niin mun eka ajatus oli, että vau, kylläpä jotkut havainnoi tarkkaan vuorovaikutustilanteita ja muistaa ne hyvin jälkikäteen. Mulle kaikki on yhtä kaaosta.

Pitää vaan yrittää ymmärtää toisiamme ja pyrkiä kehittymään niin että kaikki pystyisi luontevasti osallistumaan.

Keskustelu on minusta vaikeaa sellaisten kanssa joiden tahti on hitaampi tai jos se etenee jotenkin vuorotellen. Minun mielestä luonteva keskustelu on sellaista vähän poukkoilevaa ja kiivasta, eikä niin että rauhassa odotetaan jokaisen vastaus loppuun ja käsitellään aina aihe loppuun ennen siirtymistä seuraavaan. Ehkä siksikin ihmiset ryhmäytyy kaltaistensa kanssa?

Se on kyllä harmi, jos joku jää kokonaan yksin. Ihailen sellaisia tyyppejä jotka ottaa sivuun jääneet huomioon ja mukaan. Itsekin yritän esimerkiksi ryhmätöissä ja kokouksissa skarpata, mutta pakko myöntää että useimmiten en ole tuollainen huomioiva tyyppi. On jäänyt ehkä "trauma" ala asteelta, kun yritin auttaa yhtä nuorempaa tyttöä jota kiusattiin ja hän sitten takertui minuun pitkäksi aikaa, ja kun olin jotain 11 vasta itsekin niin en sitten kauaa jaksanut sitä "vastuuta" ja etäännytin hänet itsestäni ja siitä jäi syyllinen olo. Eli en tavallaan halua enää herättää kenenkään toiveita jos en pysty jatkamaan ystävyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset, miten toivoisitte, että teidät otettaisiin huomioon ja kannustettaisiin mukaan yhteiseen toimintaan?

Oma lapseni on mukana tutor-toiminnassa. On kertonut eräästä yksinäisestä opiskelijasta jota on tuloksetta vuoden verran houkuteltu mukaan kaikenlaiseen toimintaan. 

Onko tuo yksinäisyys sen opiskelijan oma kokemus vai muiden näkemys? Sosiaalisten tilanteiden pelko ja aiemmat kiusaamiskokemukset voivat tehdä toimintaan osallistumisen vaikeaksi, vaikka ihminen kovasti haluaisikin osallistua. Tai sitten se yksinäinen susi voi olla tyytyväisenä itsekseen ihan omasta halustaan, eikä lainkaan edes kaipaa muita.

Tässä kyseisessä tapauksessa (käsittääkseni) muiden näkemys. Mutta miten tietää kuka kokee jäävänsä ryhmän ulkopuolelle ja kuka on yksin omasta halustaan? Miten ja miten kauan huomioida ihminen joka toistuvista yrityksistä huolimatta ei osoita halukkuuttaan osallistua ryhmän toimintaan?

Minä ehdottaisin lähestymistä yhden tai kahden luokkatoverin toimesta. He voisivat pyytää häntä vaikka mukaansa syömään, pari-/ryhmätyöhön tai johonkin ihan muuhun aktiviteettiin kanssaan. Monien on alkuun helpompaa rentoutua kahdestaan tai enintään kolmestaan, ja sitten vasta laajentaa isompaan joukkoon Jos ei sittenkään ole halukas, niin sitten ei ehkä voi mitään, mutta onpa yritetty.

Minä olen aina ollut tuollainen, että jään herkästi ryhmän ulkopuolelle. Muistan ammattikorkeakouluopintojeni alkuvaiheessa, kun jotkut luokkatoverit koettivat jutellakin minulle siinä porukan keskellä, mutta mukana oli muutama äänekkäämpi tapaus. Kerran luokkatoveri kommentoi minulle kenkiäni ja olin juuri vastaamassa hänelle, kun äänekkäämpi tapaus puhui päälle ja alkoi pitkän selityksen siitä, miten pieni kengänkoko hänellä on ja miten se on tuottanut hänelle ongelmia koko hänen elämänsä. Hän tavallaan söi sen tilani. En tiedä, tekikö hän sen silkasta sosiaalisesta taitamattomuudesta vai tarkoituksella. Tällaisia tilanteita oli muitakin, että olin liian hidas ja joku käytti tilaisuuden hyväkseen ottaa oma hetkensä.

Mä olen juuri tuollainen tilansyöjä, eikä se ole tarkoituksellista. Tuun perheestä jossa kaikki keskeyttää kaikkia koko ajan ja olen jotenkin lapsesta asti siis ohjelmoitu sen mukaan. Mun aivot ei edes kykene pitämään mitään ajatusta tallessa yli viittä sekuntia, ellen heti sano sitä, koska siihen ei ole ollut tarvetta. Meidän perheessä vaan sitten huudetaan toistemme päälle omia juttuja ja se jolla on mielenkiintoisin juttu, niin siitä yhdessä jatketaan, muut sanoo sit omat jutut uudestaan myöhemmin, jos enää muistaa.

Erilaisia ollaan kaikki. Esim kun luin ton sun kommentin, niin mun eka ajatus oli, että vau, kylläpä jotkut havainnoi tarkkaan vuorovaikutustilanteita ja muistaa ne hyvin jälkikäteen. Mulle kaikki on yhtä kaaosta.

Pitää vaan yrittää ymmärtää toisiamme ja pyrkiä kehittymään niin että kaikki pystyisi luontevasti osallistumaan.

Mukavaa kuulla näkemys myös toiselta puolen! Myöhemmässäkin elämässäni olen koettanut päästä mukaan piireihin, joissa tuo "tilan ottaminen" on ollut se ihan oletettu vuorovaikutustyyli. On ystävällisesti ihmetelty, että kun olen niin hiljaa ja mikä minua vaivaa, ja minä kun vain olen kohteliaasti odottanut edes sekunnin hiljaista hetkeä, etten vain puhu kenenkään päälle. :D

Tällaiseen kaveriporukkaan sopeutumista pitkään yritettyäni koenkin nyt itse olevani se epäkohtelias keskeyttäjä, kun yritän luovia hiljaisemmassa ryhmässä. Vaikka edelleenkin jäisin tuossa aiemmassa kaveripiirissä täysin jalkoihin. Ehkäpä näistä ongelmista johtuen viihdyn ihmisten kanssa kaksin, enintään kolmisin.

Ammattikorkeakouluajoistani on yli 15 vuotta, onneksi, joten koulumaailmassa en enää ole, jos joku sillä silmällä lukee!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset, miten toivoisitte, että teidät otettaisiin huomioon ja kannustettaisiin mukaan yhteiseen toimintaan?

Oma lapseni on mukana tutor-toiminnassa. On kertonut eräästä yksinäisestä opiskelijasta jota on tuloksetta vuoden verran houkuteltu mukaan kaikenlaiseen toimintaan. 

Onko tuo yksinäisyys sen opiskelijan oma kokemus vai muiden näkemys? Sosiaalisten tilanteiden pelko ja aiemmat kiusaamiskokemukset voivat tehdä toimintaan osallistumisen vaikeaksi, vaikka ihminen kovasti haluaisikin osallistua. Tai sitten se yksinäinen susi voi olla tyytyväisenä itsekseen ihan omasta halustaan, eikä lainkaan edes kaipaa muita.

Tässä kyseisessä tapauksessa (käsittääkseni) muiden näkemys. Mutta miten tietää kuka kokee jäävänsä ryhmän ulkopuolelle ja kuka on yksin omasta halustaan? Miten ja miten kauan huomioida ihminen joka toistuvista yrityksistä huolimatta ei osoita halukkuuttaan osallistua ryhmän toimintaan?

Minä ehdottaisin lähestymistä yhden tai kahden luokkatoverin toimesta. He voisivat pyytää häntä vaikka mukaansa syömään, pari-/ryhmätyöhön tai johonkin ihan muuhun aktiviteettiin kanssaan. Monien on alkuun helpompaa rentoutua kahdestaan tai enintään kolmestaan, ja sitten vasta laajentaa isompaan joukkoon Jos ei sittenkään ole halukas, niin sitten ei ehkä voi mitään, mutta onpa yritetty.

Minä olen aina ollut tuollainen, että jään herkästi ryhmän ulkopuolelle. Muistan ammattikorkeakouluopintojeni alkuvaiheessa, kun jotkut luokkatoverit koettivat jutellakin minulle siinä porukan keskellä, mutta mukana oli muutama äänekkäämpi tapaus. Kerran luokkatoveri kommentoi minulle kenkiäni ja olin juuri vastaamassa hänelle, kun äänekkäämpi tapaus puhui päälle ja alkoi pitkän selityksen siitä, miten pieni kengänkoko hänellä on ja miten se on tuottanut hänelle ongelmia koko hänen elämänsä. Hän tavallaan söi sen tilani. En tiedä, tekikö hän sen silkasta sosiaalisesta taitamattomuudesta vai tarkoituksella. Tällaisia tilanteita oli muitakin, että olin liian hidas ja joku käytti tilaisuuden hyväkseen ottaa oma hetkensä.

Mä olen juuri tuollainen tilansyöjä, eikä se ole tarkoituksellista. Tuun perheestä jossa kaikki keskeyttää kaikkia koko ajan ja olen jotenkin lapsesta asti siis ohjelmoitu sen mukaan. Mun aivot ei edes kykene pitämään mitään ajatusta tallessa yli viittä sekuntia, ellen heti sano sitä, koska siihen ei ole ollut tarvetta. Meidän perheessä vaan sitten huudetaan toistemme päälle omia juttuja ja se jolla on mielenkiintoisin juttu, niin siitä yhdessä jatketaan, muut sanoo sit omat jutut uudestaan myöhemmin, jos enää muistaa.

Erilaisia ollaan kaikki. Esim kun luin ton sun kommentin, niin mun eka ajatus oli, että vau, kylläpä jotkut havainnoi tarkkaan vuorovaikutustilanteita ja muistaa ne hyvin jälkikäteen. Mulle kaikki on yhtä kaaosta.

Pitää vaan yrittää ymmärtää toisiamme ja pyrkiä kehittymään niin että kaikki pystyisi luontevasti osallistumaan.

Mukavaa kuulla näkemys myös toiselta puolen! Myöhemmässäkin elämässäni olen koettanut päästä mukaan piireihin, joissa tuo "tilan ottaminen" on ollut se ihan oletettu vuorovaikutustyyli. On ystävällisesti ihmetelty, että kun olen niin hiljaa ja mikä minua vaivaa, ja minä kun vain olen kohteliaasti odottanut edes sekunnin hiljaista hetkeä, etten vain puhu kenenkään päälle. :D

Tällaiseen kaveriporukkaan sopeutumista pitkään yritettyäni koenkin nyt itse olevani se epäkohtelias keskeyttäjä, kun yritän luovia hiljaisemmassa ryhmässä. Vaikka edelleenkin jäisin tuossa aiemmassa kaveripiirissä täysin jalkoihin. Ehkäpä näistä ongelmista johtuen viihdyn ihmisten kanssa kaksin, enintään kolmisin.

Ammattikorkeakouluajoistani on yli 15 vuotta, onneksi, joten koulumaailmassa en enää ole, jos joku sillä silmällä lukee!

Voi ei, olet jäänyt tavallaan välitilaan! :) Ehkäpä sun vaikutuksesta se rauhallinen porukka vähän kiihdyttää tahtia tai sä rauhoitut taas heidän tahtiin, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi? On nää kyllä mielenkiintoisia juttuja..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskity vain niihin opintoihin. Se on kuitenkin se pääasia.

Ei ihan. Töihinkin pääsee helpoimmin ne, joilla on ystäväpiiri. Suosittelevat toisiaan, yksinäistä ei kukaan. Taidoilla ei aina pärjää, vaan sillä pitävätkö muut sinusta. 

Samaan aikaan opiskelleet eivät yleensä ole työelämässä sellaisissa asemissa, että heidän suosituksensa painaisivat ensimmäistä työpaikkaa hakiessa.

eri

Ei ehkä, mutta kavereiden kautta voi ylipäätään kuulla mahdollisuuksista kun niitä avautuu.

Vielä uusi eri

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä harmi, jos joku jää kokonaan yksin. Ihailen sellaisia tyyppejä jotka ottaa sivuun jääneet huomioon ja mukaan. Itsekin yritän esimerkiksi ryhmätöissä ja kokouksissa skarpata, mutta pakko myöntää että useimmiten en ole tuollainen huomioiva tyyppi. On jäänyt ehkä "trauma" ala asteelta, kun yritin auttaa yhtä nuorempaa tyttöä jota kiusattiin ja hän sitten takertui minuun pitkäksi aikaa, ja kun olin jotain 11 vasta itsekin niin en sitten kauaa jaksanut sitä "vastuuta" ja etäännytin hänet itsestäni ja siitä jäi syyllinen olo. Eli en tavallaan halua enää herättää kenenkään toiveita jos en pysty jatkamaan ystävyyttä.

Tässäkin hyvää pohdintaa. Kai joillakin on niin selvät omat rajat, että tuollainen takertuminen ei heitä pelota tai he osaavat sen jotenkin kauniisti torjua. Osaavat olla jotenkin sellaista ystävällistä teflonia. 

Vierailija kirjoitti:

Mikshän tähän aiheeseen ei tartuta tiukemmin ihan oppilaitoksissa? On joo ne opintojenaloituksen fuksiaiset sunmuut mutta sen jälkeen vähän kuin jätetään omanonnensa nojaan ne joilla ei ole kavereita. 

Sehän ei kuitenkaan tarkoita että jos omalta luokalta ei kavereita löydy, ettei niitä löytyisi muiden alojen opiskelijoista mutta ongelmahan onkin että MITEN nämä yksinäiset kohtaisivat toisensa

Koska tärkeintä on  TYÖ. kuunelkaa ihmisiä mistä juttelevat. aina se on työ joka määrittää kaiken.

Koskakohan tässä maassa ymmärretään, että onnellinen elämä ja muiden hyvä, asiallinen kohtelu on tärkeintä ja työ tulee sitten siellä jossakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset, miten toivoisitte, että teidät otettaisiin huomioon ja kannustettaisiin mukaan yhteiseen toimintaan?

Oma lapseni on mukana tutor-toiminnassa. On kertonut eräästä yksinäisestä opiskelijasta jota on tuloksetta vuoden verran houkuteltu mukaan kaikenlaiseen toimintaan. 

Onko tuo yksinäisyys sen opiskelijan oma kokemus vai muiden näkemys? Sosiaalisten tilanteiden pelko ja aiemmat kiusaamiskokemukset voivat tehdä toimintaan osallistumisen vaikeaksi, vaikka ihminen kovasti haluaisikin osallistua. Tai sitten se yksinäinen susi voi olla tyytyväisenä itsekseen ihan omasta halustaan, eikä lainkaan edes kaipaa muita.

Tässä kyseisessä tapauksessa (käsittääkseni) muiden näkemys. Mutta miten tietää kuka kokee jäävänsä ryhmän ulkopuolelle ja kuka on yksin omasta halustaan? Miten ja miten kauan huomioida ihminen joka toistuvista yrityksistä huolimatta ei osoita halukkuuttaan osallistua ryhmän toimintaan?

Minä ehdottaisin lähestymistä yhden tai kahden luokkatoverin toimesta. He voisivat pyytää häntä vaikka mukaansa syömään, pari-/ryhmätyöhön tai johonkin ihan muuhun aktiviteettiin kanssaan. Monien on alkuun helpompaa rentoutua kahdestaan tai enintään kolmestaan, ja sitten vasta laajentaa isompaan joukkoon Jos ei sittenkään ole halukas, niin sitten ei ehkä voi mitään, mutta onpa yritetty.

Minä olen aina ollut tuollainen, että jään herkästi ryhmän ulkopuolelle. Muistan ammattikorkeakouluopintojeni alkuvaiheessa, kun jotkut luokkatoverit koettivat jutellakin minulle siinä porukan keskellä, mutta mukana oli muutama äänekkäämpi tapaus. Kerran luokkatoveri kommentoi minulle kenkiäni ja olin juuri vastaamassa hänelle, kun äänekkäämpi tapaus puhui päälle ja alkoi pitkän selityksen siitä, miten pieni kengänkoko hänellä on ja miten se on tuottanut hänelle ongelmia koko hänen elämänsä. Hän tavallaan söi sen tilani. En tiedä, tekikö hän sen silkasta sosiaalisesta taitamattomuudesta vai tarkoituksella. Tällaisia tilanteita oli muitakin, että olin liian hidas ja joku käytti tilaisuuden hyväkseen ottaa oma hetkensä.

Mä olen juuri tuollainen tilansyöjä, eikä se ole tarkoituksellista. Tuun perheestä jossa kaikki keskeyttää kaikkia koko ajan ja olen jotenkin lapsesta asti siis ohjelmoitu sen mukaan. Mun aivot ei edes kykene pitämään mitään ajatusta tallessa yli viittä sekuntia, ellen heti sano sitä, koska siihen ei ole ollut tarvetta. Meidän perheessä vaan sitten huudetaan toistemme päälle omia juttuja ja se jolla on mielenkiintoisin juttu, niin siitä yhdessä jatketaan, muut sanoo sit omat jutut uudestaan myöhemmin, jos enää muistaa.

Erilaisia ollaan kaikki. Esim kun luin ton sun kommentin, niin mun eka ajatus oli, että vau, kylläpä jotkut havainnoi tarkkaan vuorovaikutustilanteita ja muistaa ne hyvin jälkikäteen. Mulle kaikki on yhtä kaaosta.

Pitää vaan yrittää ymmärtää toisiamme ja pyrkiä kehittymään niin että kaikki pystyisi luontevasti osallistumaan.

Totta puhut. Näin esimiehenä voin kertoa, että projektipalavereissa joutuu vähän väliä ohjaamaan puhetta, kun jotkut mölisee puheiden päälle. Tämä ei ole tahatonta, mutta kuitenkin todella tympeää.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kiusaaminen? Se että olet huonoa seuraa eikä kukaan halua olla kanssasi EI ole kiusaamista.

Jos ei nuorenakaan saa ystäviä, syy katsoo sieltä peilistä. Ihme avutonta väninää.

Toivottavasti tämä viesti on provo. Ei se ole huonoa seuraa, jos toinen on vaikka ujo ja tarvitsee hieman pidemmän aikaa "lämmetekseen". Tiedän montakin ujoa, jotka tutustumisen jälkeen on kovinkin puheliaita.

Sinunlaisesi ja tuollainen ajatusmaailma on juurikin kiusaaja ja kiusaajan ajatusmaailma. Tuollaiset henkilöt on aina niitä, joita muutama hännystelee, osa pelkää ja suurin osa vihaa.

Suoriutujat nuo sairaat narsistit syö amk maailmassa sydämmelliset elävältä. Sielukkailla ihmisillä on yksi etulyönti asema, he eivät lue kaikkea totuutena ja osaavat paremmin soveltaa tietoa. Sinnittele ap siellä ja ole oma itsesi. Koulutusta olet hakemassa ja moni ei halua palkata sielutonta robottia joka on lukenut kaiken ulkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Olen tehnyt samoin, mutta tajuan ettei minuun kohdistunut kiusaaminen ole ollut vakavaa, kun sitä on omalla toiminnalla pystynyt hillitsemään. Joidenkin osalle koituva kiusaaminen on paljon raaempaa ja muut ympärillä sulkevat siltä silmänsä. Se ei kerro kiusaamisen uhrien toiminnasta, vaan erilaisista olosuhteista.

Totta kai se on noin, en sitä väitä! Mutta tapauksia on niin paljon, että ihan varmasti joukossa on myös sellaisia, jotka olisi itse ratkaistavissa rohkeudella ja jämäkkyydellä. Jos on liian helpolla päässyt kotona, esimerkiksi ei ole sisarusten kanssa tarvinnut taistella, niin se voi tuntua vaikealta, mutta sitä kannattaa oikeasti yrittää. Sellaista joka puolustaa itseään ei helposti kiusata myöhemminkään työelämässä. Näen sen siis samanlaisena elämäntaitona kuin muutkin. Sitä voi harjoitella.

Ethän tee terapiatyötä? Järkyttävän triggeröivää syyllistää kiusatuksi joutuneita kohtelustaan. Miksi sinä tarvitset tuollaisia defenssejä? Tuntuuko liian pahalta ajatella, että huonolla tuurilla olisit saattanut päätyä todella pahaa jamaan rajun kiusaamisen uhrina?

Se ei ole rajua kiusaamista ettei itse osaa hankkia kavereita. Miksi tämä porukka aina uhriutuu ja syyttelee muita? Kuten täällä jo joku totesi niin ihmisen pitää olla sen verran jämäkkä, että pitää puolensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Olen tehnyt samoin, mutta tajuan ettei minuun kohdistunut kiusaaminen ole ollut vakavaa, kun sitä on omalla toiminnalla pystynyt hillitsemään. Joidenkin osalle koituva kiusaaminen on paljon raaempaa ja muut ympärillä sulkevat siltä silmänsä. Se ei kerro kiusaamisen uhrien toiminnasta, vaan erilaisista olosuhteista.

Totta kai se on noin, en sitä väitä! Mutta tapauksia on niin paljon, että ihan varmasti joukossa on myös sellaisia, jotka olisi itse ratkaistavissa rohkeudella ja jämäkkyydellä. Jos on liian helpolla päässyt kotona, esimerkiksi ei ole sisarusten kanssa tarvinnut taistella, niin se voi tuntua vaikealta, mutta sitä kannattaa oikeasti yrittää. Sellaista joka puolustaa itseään ei helposti kiusata myöhemminkään työelämässä. Näen sen siis samanlaisena elämäntaitona kuin muutkin. Sitä voi harjoitella.

Ja siihen pitäisi opettajan antaa eväät. Lopulta kovinkaan monelle ei vielä edes korkeakouluvaiheessa ole selvää, mitä niissä ryhmätöissä on tarkoitus oppia. Suurin osa ajattelee, että pääasia on se tekele joka syntyy, eikä se luomisprosessi ja ryhmän osana toimimisen harjoittelu. Harmillista, että useinkaan opettajat eivät osaa avata opiskelijoille näitä asioita., vaan näkevät ne itsestäänselvyyksinä. Tai ehkäpä eivät kaikki opettajat itsekään hahmota, miksi jotakin tehdään...

Ryhmätyötä tehdään koska se on opettajan kannalta helpoin tapa käydä nopeasti laajoja kokonaisuuksia läpi ja opiskelijat joutuu tekemään kaiken työn. Jos joku oppii ryhmädynamiikasta jotain niin hieno juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kiusatulla vaikuttaa olevan käsitys, että muita ei ole kiusattu koskaan. Se ei ole totta. Minua on yritetty kiusata kaikilla luokka-asteilla sekä työelämässä, mutta olen joka kerta torpannut ne yritykset heti alkuunsa. Tehnyt selväksi, ettei tule onnistumaan. Kannattaa yrittää! Kuulostaa että moni ei ole edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan odottaa vaan että joku opettaja tai muu taho tulee hoitamaan tilanteen.

Ööh tuota, aika harva kiusaamistilanne on sellainen, että joku tulee tönimään ja vaatimaan lounasrahoja, ja siinä voisi sitten pamauttaa kiusaaja turpaan ja tehdä selväksi, että mua ei kiusata. Varsinkin työelämässä asiantuntijatehtävissä ja korkeakouluissa ihmiset ovat sen verran fiksuja, että kiusaamisen muodotkin ovat usein "fiksuja", epäsuoria ja tulkinnanvaraisia, ja suora asian selvittely-yritys olisi kiusatulle lähinnä noloa ja vaatisi kovia todisteita, joita "fiksu" kiusaaminen ei juurikaan jätä jälkeensä. Esim. jätetään henkilö kutsumatta lounasravintolat porukassa voidaan selittää: "me ajateltiin, ettei se kuitenkaan haluaisi lähteä mukaan", "ei me muistettu pyytää", jne.

Se ettei jotakuta kutsuta lounasravintolaan ei ole kiusaamista, mikäli se ravintolaan meno ei ole suoranainen työtehtävä. Ihmiset saa mennä syömään aivan sellaisissa ryhmissä kuin haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!

Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.

Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.

Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?

Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!

Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.

Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.

Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?

Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.

Jos eskarissa ja koulussa on ollut mentaliteetti, että kaikki leikkii kaikkien kanssa ja on ollut koko lapsuuden samassa lapsiryhmässä ei ehkä ole tullut tarvetta ystävystyä vieraiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme höpinää, ei kukaan nelikymppinen löydä ystäviä puolta nuorempien joukosta. Ja se on ihan ok, riittää että koulussa on asialliset välit, jotta ne opinnot onnistuvat. Aikuisten maailma on vaan erilainen, ei olla enää alakoulussa jossa ne ystävät on kaikki kaikessa.

Johan on. Valmistumisestakin on aikaa jo 5 vuotta ja silti olen edelleen yhteydessä 10-15 vuotta nuorempien opiskelukavereiden kanssa ja nähdäänkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Mutta ehkä olen jotenkin valtavan lapsellinen tapaus..

N42

Ainakin sä uhriudut hienosti. Pointti ei kyllä tainnut olla se ettei kukaan koskaan missään voisi ystävystyä, vaan se että koulussa pärjää vallan mainiosti, vaikka olisi vain pinnallisempia kavereita/tuttuja. Eikä se ole kiusaamista, että ei ikänsä tai muun vuoksi ehkä pääse jokaiseen porukkaan sisään.

Minä opiskelin iltaisin kirjanpitoa omaksi ilokseni, eikä kyllä löytynyt ihan hirveästi yhteistä suoraan peruskoulusta tulleiden teinien kanssa, kun itsellä jo 30 v työuraa, perhe ja talo jne. Ei vaan ollut mitään yhteistä tarttumapintaa ihmisten kanssa, jotka olisi voineet olla lapsiani. Eikä tästä tullut mitään draamaa, hyvin tultiin toimeen siellä tunneilla, vaikka ei mitään sydänystäviä oltukaan. Nykyään niille opiskelijakavereillekin tuntuu olevan hirveät vaatimukset ja kauhea pettymys, jos ei kaikki olekaan ihan innoissaan juuri sinusta.

Tuo ei mitenkään ole rinnastettavissa yksin vieraalle paikkakunnalle muuttaneen 19-vuotiaan kokemukseen. Siinä vaiheessa opiskelukavereiden seuralla on aivan eri merkitys.

Miten noin nuori EI löytäisi ystäviä? Katse peiliin, tuossa iässä ystävystyy tosi helposti, jos on edes seminormaali.

Ilmeisesti sitten moni ei moni ei ole, kun yksinäisyys on opiskelijoiden keskuudessa iso ongelma. Tätäkö vastausta toivoit? Yksinäisen opiskelijan esittäminen outona ystävien puutteesta ei vaikuta kypsän aikuisen toiminnalta.

Miksi ne money yksinäiset jotka "jostain kumman syystä" eivät kelpaa normaalien kavereiksi eivät ystävysty keskenään? Vierastavatko haisulit muita haisuleita?

Eivät ole yleensä ekstrovertteja, eivätkä sosiaalisesti taitavia ihmisiä. 

Sosiaalisesti taitamattomille introverteille voi olla aika haastavaa saada ihmissuhdetta käyntiin kaltaistensa kanssa. Jonkun kun pitää rohkaistua ja tehdä aloite keskusteluun kuitenkin, sekä saada sitä luontevasti jatkettua. Tämä on helpompaa jos edes toinen osapuoli on ulospäinsuuntautunut ja osaa keskustella luontevasti tuntemattomien kanssa

Eli muut on taas vastuussa sosiaalisesti törpöstä? Ei ole. Ei enää aikuisena.

Kukaan ei ole vastuussa yhtään mistään. Kyseessä on vain fakta että miksi yleensä yksinäiset eivät ystävysty kaltaistensa kanssa.

 

Tässäkin ketjussa syytellään toisia siitä ettei itse saa kavereita ja koetaan se, ettei sinua toiset tule kotoa hakemaan kiusaamiseksi. Itse pitää olla aktiivinen ja jutella erilaisille ihmisille. Mennä aktiivisesti ainejärjestön ja harrastuspiirien toimintaan mukaan. Kaikki ei lämpene sinulle, mutta kyllä pikkuhiljaa se oma piiri löytyy.

Joku sanoi ettei tiedä minne korkeakouluissa ilmoittaa kiusaamisesta. Kyllä niitä yhdenvertaisuus ja häirintäyhdyshenkilöitä löytyy niin ylioppilaskunnan, ainejärjestön kuin tiedekuntatasolta. Yleensä nämä netissä kerrotaan. Yleensä on jopa nettilomakkeita joilla voi ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ryhmätyön yksi osa on se että opettelee olemaan jämäkkä. Jos joku/jotkut kohtelee sinua epäreilusti, niin siitä pitää sanoa ja yleensä vastaus on yllättynyt/pahoitteleva ja jatkossa ongelmia ei enää tule. Jos kyseessä sen sijaan kiusaaminen, niin samalla tavalla se loppuu; konfrontoi sen pahimman kiusaajan niiden muiden edessä ja kysyy vaikka suoraan että miksi kiusaat minua ja niiltä muilta että onko tämä teistä kypsää käytöstä? Seuraa niin kiusallinen tilanne ja hiljaisuus, että kukaan ei halua siitä uusintaa. Jos joku vielä jatkaa niin uusiksi vaan, aina nostaa esiin vaikka kuinka muut vaivaantuisi. Silleen ne oppii. Toki keskenään saattavat jatkaa paskanpuhumista mutta sinä saat olla rauhassa ja työt hoituu, koska eivät halua enempää kiusallisia tilanteita. Suu auki!

Meillä Suomessa on se vika, että ihmisten lletetaan oppivan sosiaaliset taidot yksin ja reipastuvan yksin.

Just hiljan oli Hesarin toimittajan kirjoitus, miten Yhdysvalloissa luennoijat muistuttivat, että ekstrovertit olkaa välillä hiljaa ja antakaa suunvuoro hiljaisille.

Miksi meillä opettajatkin ovat niin avuttomia?

Ne sosiaaliset taidot pitäisi oppia aikaisemmin kuin korkeakoulussa. Oikeastaan tosi ihmeellistä miten ihmiset voivat käydä pitkän polun aina varhaiskasvatuksesta peruskoulun kautta toiselle asteelle ja vielä sittenkään eivät ole oppineet itse pitämään puoliaan. Itse katson että vanhempien tehtävä on toimia niin, että lapsella on harrastuksia ja kavereita ja lapsi kokee onnistumisia ja pettymyksiä. Silloin ei ole niin järkyttävä kokemus, että itse joutuu aikuisena ne kaverinsa hankkimaan.

Jos eskarissa ja koulussa on ollut mentaliteetti, että kaikki leikkii kaikkien kanssa ja on ollut koko lapsuuden samassa lapsiryhmässä ei ehkä ole tullut tarvetta ystävystyä vieraiden kanssa.

Eli itse ollaan täysin avuttomia ja odotetaan että jonkun muun täytyy tehdä työ ja ryhtyä kaveriksi. Itse voi vaan uhriutua kun muut ei tätä tajua ja tule tarjoutumaan kaveriksi.

Kannattaa tajuta, että jokainen on kiinnostunut lähinnä itsestään ja omasta navastaan. Se että joku on yksin on aivan yhdentekevää muille. Jos kavereita haluaa niin itse pitää olla aloitteellinen ja aktiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa, että et ole yksin. Ei ehkä hirveästi lohduta, mutta usko pois, et haluaisikaan ystäviksi ihmisiä, jotka ovat tylyjä vieraalle kanssaopiskelijalle. Jossain siellä naapurissa on tälläkin hetkellä ihmisiä, jotka painii aivan saman ongelman kanssa. Toivottavasti löydätte toisenne jossain. Voimia syksyyn ja opintoihin!

Löytyiskö kavereista muiden tutkintojen suorittajista? Esim maahanmuuttajataustaisista?

Jatkuvasti haetaan suomalaisia opiskelijoita mukaan toimintaan ,jossa yritetään saada ulkkari-opiskelijoita viihtymään.

Aikoinaan opiskellessani, ryhmässä oli yksi tyttö, joka oli aika hiljainen ja aina tauoilla "katosi jonnekin" ja syömässä hiipi jonnekin nurkkaan yksin. Tottakai hän olisi saanut meidänkin kanssa tulla syömään, mutta kun hän ei koskaan puhunut meille sanaakaan, niin emme häntä alkaneet etsimään mistään seuraamme. En tiedä, kokiko tämä tyttö, että hänet jätetään ulkopuolelle. Se ei takuulla ollut meidän tarkoitus ja meidän näkökulmasta hän ei halunnut olla missään tekemisissä meidän kanssa.