Puolisolla lähtee riidassa kaikki lapasesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Lähde ihmeessä tuosta suhteesta. Lapsen on parempi olla ilman isää kuin raivohullun isän kanssa. Lapsi oppii itse tuosta, että riidat selvitetään huutamalla mahdollisimman kovaa tai sitten hänestä tulee todella pelkääväinen ja arka.

Olen myös samassa tilanteessa kuin tuo nro 10. Minunkin mieheni saa kohtuuttomia raivokohtauksia ja tulee haukkuneeksi erityisesti minua todella iljettävin sanakääntein. Olen tässä harkinnut eroa jo pidemmän aikaan, mutta käytännössä sen estää yksi asia.

Lähtisin heti, jos voisin olla varma, että  saisin lapsemme mukaani ja että lasteni ei tarvitsisi tavata isäänsä kuin päiväsaikaan. Tiedän melko varmuudella, että mieheni alkaisi heti seurustelemaan uuden naisen kanssa ja hyvin pian alkaisi käyttäytymään uutta naista kohtaan samoin kuin minua. Jos lapsemme olisivat isänsä luona esim. joka toinen viikonloppu ja puolet kaikista loma-ajoista, se tarkoittaisi, että lapseni joutuisivat olemaan isänsä kanssa sellaisinakin hetkinä, kun isä kännipäivään riitelee uuden naisystävän kanssa. Nykytilanteessa on hyvää se, että lasteni äiti, eli minä, olen tällaisissa riitatilanteissa läsnä suojelemassa lapsiani.

En luota Suomen oikeuslaitokseen siten, että se määräisi  joko lasten koko huoltajuuden minulle, tai ainakin siten, että tapaamiset olisivat lähinnä päivätapaamisia viikonloppuisin ja loma-aikoina korkeintaan yhden yön kestäviä kahden päivän tapaamisia. Nekin ovat liian pitkiä, jos sinä aikana käytetään alkoholia enemmän kuin kaksi olutta ja jos sinä aikana mies uuden naisystävänsä kanssa keksii lähteä baariin ja paikalla on vain palkattu lastenhoitaja. 

Lasten isä on lasten läsnäollessa karjunut niin moneen kertaan sitä, kuinka hänen elämänsä on hirveää ja hän haluaa kuolla. Hänen koko vapaa-aikansa menee kuulemma lastenhoitoon (Ei kyllä todellakaan mene, jos tulee töistä keskimäärin klo 18 ja lapset ja minä mennään nukkumaan klo 20.30. Tuon välisen ajan minä yleensä olen paikalla. Kesäaikoina mies on lähes joka viikonloppu yön yli kestävilllä harrastusreissuillaan, jollaisia minä en tee käytännössä ikinä.). On kuitenkin oletettavaa, että mahdollisen eron jälkeen mies vaatisi lapsia itselleen joka toinen viikonloppu pe-su ja kaikki lomat puoliksi. 

Olen pääni puhki miettinyt, mitä tässä kannattaisi. Pieni tsäänssi olisi, että eläkeikää lähestyvä (ollaan lapset tehty myöhäisellä iällä) mieheni muuttaisi mahdollisen eron jälkeen Espanjaan kaveriensa perässä. Sinnehän ei lapset kovin usein isänsä luo päätyisi lentomatkan taakse. Eikä varsinkaan sitten, jos mies siellä ollessaan alkoholisoituisi pidemmälle, mikä siis on todennäköistä halvan viinan, leppoisten terassikelien ja alkoa liikaa käyttävien kaveriensa ansiosta. Jatkuva krapula todennäköisesti estäisi miestä suunnittelemasta lasten tuontia Espanjaan. Lapsethan jos sinne menisivät, niin kyllähän he siellä sen viikon sitten olisivat.

Kellään kokemusta hieman vastaavasta tilanteesta?

On erittäin suositeltavaa hakea oikeudellista neuvontaa ja apua ammattilaisilta, jotka erikoistuvat perheoikeuteen. He voivat auttaa sinua ymmärtämään oikeuksiasi ja auttavat sinua valmistautumaan mahdolliseen oikeusprosessiin.

Vierailija kirjoitti:

Kiihtyminen ja kova ääni ei vahingoita ketään.

Mutta sivaltavat sanat vahingoittaa. Siitä on nyt paljolti puhe, sanavalinnoista.

Fokus ja kasvamisen energia sanoihin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Lähde ihmeessä tuosta suhteesta. Lapsen on parempi olla ilman isää kuin raivohullun isän kanssa. Lapsi oppii itse tuosta, että riidat selvitetään huutamalla mahdollisimman kovaa tai sitten hänestä tulee todella pelkääväinen ja arka.

Olen myös samassa tilanteessa kuin tuo nro 10. Minunkin mieheni saa kohtuuttomia raivokohtauksia ja tulee haukkuneeksi erityisesti minua todella iljettävin sanakääntein. Olen tässä harkinnut eroa jo pidemmän aikaan, mutta käytännössä sen estää yksi asia.

Lähtisin heti, jos voisin olla varma, että  saisin lapsemme mukaani ja että lasteni ei tarvitsisi tavata isäänsä kuin päiväsaikaan. Tiedän melko varmuudella, että mieheni alkaisi heti seurustelemaan uuden naisen kanssa ja hyvin pian alkaisi käyttäytymään uutta naista kohtaan samoin kuin minua. Jos lapsemme olisivat isänsä luona esim. joka toinen viikonloppu ja puolet kaikista loma-ajoista, se tarkoittaisi, että lapseni joutuisivat olemaan isänsä kanssa sellaisinakin hetkinä, kun isä kännipäivään riitelee uuden naisystävän kanssa. Nykytilanteessa on hyvää se, että lasteni äiti, eli minä, olen tällaisissa riitatilanteissa läsnä suojelemassa lapsiani.

En luota Suomen oikeuslaitokseen siten, että se määräisi  joko lasten koko huoltajuuden minulle, tai ainakin siten, että tapaamiset olisivat lähinnä päivätapaamisia viikonloppuisin ja loma-aikoina korkeintaan yhden yön kestäviä kahden päivän tapaamisia. Nekin ovat liian pitkiä, jos sinä aikana käytetään alkoholia enemmän kuin kaksi olutta ja jos sinä aikana mies uuden naisystävänsä kanssa keksii lähteä baariin ja paikalla on vain palkattu lastenhoitaja. 

Lasten isä on lasten läsnäollessa karjunut niin moneen kertaan sitä, kuinka hänen elämänsä on hirveää ja hän haluaa kuolla. Hänen koko vapaa-aikansa menee kuulemma lastenhoitoon (Ei kyllä todellakaan mene, jos tulee töistä keskimäärin klo 18 ja lapset ja minä mennään nukkumaan klo 20.30. Tuon välisen ajan minä yleensä olen paikalla. Kesäaikoina mies on lähes joka viikonloppu yön yli kestävilllä harrastusreissuillaan, jollaisia minä en tee käytännössä ikinä.). On kuitenkin oletettavaa, että mahdollisen eron jälkeen mies vaatisi lapsia itselleen joka toinen viikonloppu pe-su ja kaikki lomat puoliksi. 

Olen pääni puhki miettinyt, mitä tässä kannattaisi. Pieni tsäänssi olisi, että eläkeikää lähestyvä (ollaan lapset tehty myöhäisellä iällä) mieheni muuttaisi mahdollisen eron jälkeen Espanjaan kaveriensa perässä. Sinnehän ei lapset kovin usein isänsä luo päätyisi lentomatkan taakse. Eikä varsinkaan sitten, jos mies siellä ollessaan alkoholisoituisi pidemmälle, mikä siis on todennäköistä halvan viinan, leppoisten terassikelien ja alkoa liikaa käyttävien kaveriensa ansiosta. Jatkuva krapula todennäköisesti estäisi miestä suunnittelemasta lasten tuontia Espanjaan. Lapsethan jos sinne menisivät, niin kyllähän he siellä sen viikon sitten olisivat.

Kellään kokemusta hieman vastaavasta tilanteesta?

Minkä ikäisiä lapsia?! 12-vuotias saa itse päättää, haluaako isälleen.

3-vuotias ja 9-vuotiaita ovat. Tuo olikin hyvä pointti mitä en aiemmin muistanut, olinkin unohtanut! Eikä siihen 12-vuoteen ole kovin pitkää aikaa.

Oletko nyt ihan tosissasi? Jos odotat että 3-vuotiaasi kasvaa 12-vuotiaaksi, niin on hän kyllä siihen mennessä jo traumat saanut tuollaisen "isän" luona. Tekosyitä on joku isän tuleva mahdollinen uusi naisystävä tai epätodennäköinen Espanjaan muutto. Suljet silmäsi noilla verrukkeilla, ettei tarvisi tehdä elämässään muutoksia ja päästää "miehestä" irti.

T. Itsekin eronnut, ja paremman elämän sillä saanut (lapsen kanssa lähdin)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Lähde ihmeessä tuosta suhteesta. Lapsen on parempi olla ilman isää kuin raivohullun isän kanssa. Lapsi oppii itse tuosta, että riidat selvitetään huutamalla mahdollisimman kovaa tai sitten hänestä tulee todella pelkääväinen ja arka.

Olen myös samassa tilanteessa kuin tuo nro 10. Minunkin mieheni saa kohtuuttomia raivokohtauksia ja tulee haukkuneeksi erityisesti minua todella iljettävin sanakääntein. Olen tässä harkinnut eroa jo pidemmän aikaan, mutta käytännössä sen estää yksi asia.

Lähtisin heti, jos voisin olla varma, että  saisin lapsemme mukaani ja että lasteni ei tarvitsisi tavata isäänsä kuin päiväsaikaan. Tiedän melko varmuudella, että mieheni alkaisi heti seurustelemaan uuden naisen kanssa ja hyvin pian alkaisi käyttäytymään uutta naista kohtaan samoin kuin minua. Jos lapsemme olisivat isänsä luona esim. joka toinen viikonloppu ja puolet kaikista loma-ajoista, se tarkoittaisi, että lapseni joutuisivat olemaan isänsä kanssa sellaisinakin hetkinä, kun isä kännipäivään riitelee uuden naisystävän kanssa. Nykytilanteessa on hyvää se, että lasteni äiti, eli minä, olen tällaisissa riitatilanteissa läsnä suojelemassa lapsiani.

En luota Suomen oikeuslaitokseen siten, että se määräisi  joko lasten koko huoltajuuden minulle, tai ainakin siten, että tapaamiset olisivat lähinnä päivätapaamisia viikonloppuisin ja loma-aikoina korkeintaan yhden yön kestäviä kahden päivän tapaamisia. Nekin ovat liian pitkiä, jos sinä aikana käytetään alkoholia enemmän kuin kaksi olutta ja jos sinä aikana mies uuden naisystävänsä kanssa keksii lähteä baariin ja paikalla on vain palkattu lastenhoitaja. 

Lasten isä on lasten läsnäollessa karjunut niin moneen kertaan sitä, kuinka hänen elämänsä on hirveää ja hän haluaa kuolla. Hänen koko vapaa-aikansa menee kuulemma lastenhoitoon (Ei kyllä todellakaan mene, jos tulee töistä keskimäärin klo 18 ja lapset ja minä mennään nukkumaan klo 20.30. Tuon välisen ajan minä yleensä olen paikalla. Kesäaikoina mies on lähes joka viikonloppu yön yli kestävilllä harrastusreissuillaan, jollaisia minä en tee käytännössä ikinä.). On kuitenkin oletettavaa, että mahdollisen eron jälkeen mies vaatisi lapsia itselleen joka toinen viikonloppu pe-su ja kaikki lomat puoliksi. 

Olen pääni puhki miettinyt, mitä tässä kannattaisi. Pieni tsäänssi olisi, että eläkeikää lähestyvä (ollaan lapset tehty myöhäisellä iällä) mieheni muuttaisi mahdollisen eron jälkeen Espanjaan kaveriensa perässä. Sinnehän ei lapset kovin usein isänsä luo päätyisi lentomatkan taakse. Eikä varsinkaan sitten, jos mies siellä ollessaan alkoholisoituisi pidemmälle, mikä siis on todennäköistä halvan viinan, leppoisten terassikelien ja alkoa liikaa käyttävien kaveriensa ansiosta. Jatkuva krapula todennäköisesti estäisi miestä suunnittelemasta lasten tuontia Espanjaan. Lapsethan jos sinne menisivät, niin kyllähän he siellä sen viikon sitten olisivat.

Kellään kokemusta hieman vastaavasta tilanteesta?

Siis käyttäytyikö hän ihan normaalisti ennen lapsia ja sitten sekosi? Vaikea vain ymmärtää miksi kukaan tietoisesti tekisi lapsia tuollaiseen tilanteeseen. Vanhemman tehtävä on suojella lapsia! Etenkin jos nuorempi on 3 ja vanhempi 9 niin alkoiko tuo käytös muka vasta nuorimman syntymän jälkeen...

Surettaa ja ahdistaa lukea noita tarinoita, joissa toinen vanhempi raivoaa ja haukkuu myös lasten kuullen tai kohdistaa sitä myös heihin. Heti, jos tuollaista ilmenee, on vakavan keskustelun paikka. Jos homma ei jää yksittäiseksi pinnojen palamiseksi, on aika ottaa ero lasten suojelemiseksi.

Oma äitini ei ottanut eroa. Hän on jälkikäteen sanonut ajatelleensa, että kyllä yhdessä pysyvä perhe on kuitenkin loppujen lopuksi paras vaihtoehto. Ei ole. Minuun ja siskooni jäi pysyvät jäljet lapsuudesta, ja olemme joutuneet esim. käymään terapiassa. Vieläkin kurkkua alkaa kuristaa ja kyyneleet nousevat silmiin, kun mietin lapsuuden kokemuksia.

Ettei tässä vaan olisi kyseessä sellaisen ihmisen valitusvirrestä, jolle on kohta tulossa ero "ihan puskista"...

Onko joku teistä ollut tuollainen joka suoltaa riidassa iskuja vyön alle, ja sitten puolisonne on onnistunut sanomaan jotain mikä pysäytti teidät??  

Mun miehellä on ollut väkivaltainen lapsuus ja väkivaltaisen isän malli, siksi olen itse suostunut joustaa, kestänyt hullua puhetta. Mut nyt alkaa tulla raja vastaan.

Onkohan jotain riitapukareiden kursseja jossain?