Puolisolla lähtee riidassa kaikki lapasesta

Kiihtyminen ja kova ääni ei vahingoita ketään.

Mutta sivaltavat sanat vahingoittaa. Siitä on nyt paljolti puhe, sanavalinnoista.

Miksi ei saisi käyttää erokorttia, jos sitä mieltä kerran onkin oikeasti. Ymmärrän ettei niin pidä sanoa, jos oikeasti ei tarkoita sitä. Minä tarkoitan juuri sitä, silloin kun olen niin kypsynyt mieheni käytökseen. Jos miehenikään ei kunnioita tunteitani, vaan voi käyttäytyä huonosti, niin kyllä kai minäkin saan hetkellisesti käyttäytyä huonosti häntä kohtaan ja ilmaista turhautumiseni hänen epäarvostavaan käytökseensä minua, vaimoaan kohtaan. Sehän olisi epäreilua, jos toinen ei saisi ikinä näyttää närkästymistään toiseen,kun toinen osapuoli tekee sitä jatkuvasti. Varmasti miehenikin mielestä minä olen se, joka ei osaa käyttäytyä.

Riitelettekö aina lapaset kädessä?

Vierailija kirjoitti:

Riitelettekö aina lapaset kädessä?

Hellävaroen, kyllä. Siihen on pyrkimys

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Suoraan sanottuna olet huono äiti!

Tuli ihan omat kotiolot mieleen. Isälläni oli surkea impulssikontrolli. Haukkui minua, omaa lastansa lehmäksi, naudaksi, idiootiksi jne. Sanoi jopa kerran huoraksi. Äitini ei koskaan puuttunut asiaan. Kuka puhuu noin omasta lapsestaan?!!

Lopputulos tuosta kaikesta on se, että jo lapsena vihasin isääni. Aikuisiällä en ole halunnut olla missään tekemisissä.

Äidilleni tulen olemaan ikuisesti katkera, koska ei puuttunut eikä puolustanut.

En voi käsittää mikä joitakin äitejä vaivaa, kun altistavat lapsensa henkiselle (ja fyysiselle) väkivallalle! Hiljaa oleminen on yhtä kuin asian hyväksyminen. Sen verran tulisi olla tiikeriemo, että puolustaa omaa lastansa.

Ero tuollaisesta ukosta asap! Mahdollistat lapsesi tulevat tunne- ja mielenterveysongelmat!

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa. Taas kovaäänisiä ja temperamenttisia ihmisiä dissataan ja syytetään henkisestä väkivallasta. Kivat teille, jos olette syntyneet sellaisella tempperamentilla, ettei teillä ääni nouse riidellessä mutta ei se tee teistä parempia ihmisiä eikä teidän tapa riidellä ole välttämättä se ainoa oikea. Tekisi teillekin hyvää vähän opetella suvaitsevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Välillä toivon, että asuisin vaikka Italiassa, jossa temperamenttiä, kiihtymistä ja kovaäänisyyttä pidetään normaalina mitä se onkin!!!

Temperamenttiin vedotaan yleensä silloin kun ei haluta ottaa vastuuta omasta käytöksestä ja omasta henkisestä kasvusta. Jos aina täytyy huutaa ja raivota riidellessä niin sitten vaikka jonnekin vihanhallintakurssille käsittelemään miten purkaa noita tuntemuksia terveellisemmällä tavalla.

Kertokaa nyt jo joku, että mistä te riitelette kun karjutte toisillenne?!

Vierailija kirjoitti:

Hänelle riita ei siis edusta erimielisyyden ratkaisuyritystä vaan kilpailua toisen loukkaamisesta. Ja luulee et riidan voi voittaa yksin.

Ap

Minäkin löin aikani päätäni seinään tämmöisen kanssa, sitten tajusin että hänellä tosiaan on vain tavoitteena lyödä kovemmin ja "voittaa" riita, ei ratkaista eikä oppia mitään. Minä lähdin, ja mies ruikuttaa perään.

Mahtaisiko tuo nyt katsoa peiliin, tuskin.

Ei ole, meillä molemmilla lähtee yhtä nopeasti. Tosin tunnetaan toisemme ja sovitaan äkkiä riita. Mikä teillä on vikana?

Epävakaa persoonallisuushäiriö. Laita google -hakuun.

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa. Taas kovaäänisiä ja temperamenttisia ihmisiä dissataan ja syytetään henkisestä väkivallasta. Kivat teille, jos olette syntyneet sellaisella tempperamentilla, ettei teillä ääni nouse riidellessä mutta ei se tee teistä parempia ihmisiä eikä teidän tapa riidellä ole välttämättä se ainoa oikea. Tekisi teillekin hyvää vähän opetella suvaitsevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Välillä toivon, että asuisin vaikka Italiassa, jossa temperamenttiä, kiihtymistä ja kovaäänisyyttä pidetään normaalina mitä se onkin!!!

Hohhoijaa itsellesi. Henkinen väkivalta vrt. tulistumien ja temperamentti on ihan eri asioita. Voi kyllä tulistua ja ääni voi nousta riidellessä ilman että se on henkistä väkivaltaa. Pitäiskö nyt osata erottaa nämä asiat paremmin toisistaan?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Kammottavaa käytöstä, lähde.

Älä altista lapsia tuollaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Kiihtyminen ja kova ääni ei vahingoita ketään.

Mutta sivaltavat sanat vahingoittaa. Siitä on nyt paljolti puhe, sanavalinnoista.

Eikä vaan sanavalinnoista pelkästään. Joillakin on oikeasti halu satuttaa mahdollisimman pahasti, mitä vain keksii, oli siinä takana totuuden siementäkään taikka ei senkään vertaa. Se ei ole tervettä. Ja sitten jos mennään vielä pidemmälle, niin löytyy niitäkin, jotka ihan nauttii, kun saa vaikka toisen itkemään. Ja sitäkin voi sitten halveksia kun toinen on niin "heikko" ja "tyhjästä" itkeekin...  :/ '

Me on tehty nuorempina miehen kanssa ihan kirjallinen allekirjoitettu sopimus siitä, että lupasimme olla haukkumatta toisiamme (tai muutenkaan esim. haistattelematta). Eli sovimme, että riidellessä ei saa kutsua kusipääksi, ääliöksi jne.

Ollaan muistuteltu toisiamme sopimuksesta, jos joskus on meinannut unohtua. Oltiin tooodella nuoria sopimusta tehdessä, mutta yhdessä ollaan edelleen 16 vuoden jälkeen. Mikä lie päähänpisto oli silloin, mutta toimipa kuitenkin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Lähde ihmeessä tuosta suhteesta. Lapsen on parempi olla ilman isää kuin raivohullun isän kanssa. Lapsi oppii itse tuosta, että riidat selvitetään huutamalla mahdollisimman kovaa tai sitten hänestä tulee todella pelkääväinen ja arka.

Olen myös samassa tilanteessa kuin tuo nro 10. Minunkin mieheni saa kohtuuttomia raivokohtauksia ja tulee haukkuneeksi erityisesti minua todella iljettävin sanakääntein. Olen tässä harkinnut eroa jo pidemmän aikaan, mutta käytännössä sen estää yksi asia.

Lähtisin heti, jos voisin olla varma, että  saisin lapsemme mukaani ja että lasteni ei tarvitsisi tavata isäänsä kuin päiväsaikaan. Tiedän melko varmuudella, että mieheni alkaisi heti seurustelemaan uuden naisen kanssa ja hyvin pian alkaisi käyttäytymään uutta naista kohtaan samoin kuin minua. Jos lapsemme olisivat isänsä luona esim. joka toinen viikonloppu ja puolet kaikista loma-ajoista, se tarkoittaisi, että lapseni joutuisivat olemaan isänsä kanssa sellaisinakin hetkinä, kun isä kännipäivään riitelee uuden naisystävän kanssa. Nykytilanteessa on hyvää se, että lasteni äiti, eli minä, olen tällaisissa riitatilanteissa läsnä suojelemassa lapsiani.

En luota Suomen oikeuslaitokseen siten, että se määräisi  joko lasten koko huoltajuuden minulle, tai ainakin siten, että tapaamiset olisivat lähinnä päivätapaamisia viikonloppuisin ja loma-aikoina korkeintaan yhden yön kestäviä kahden päivän tapaamisia. Nekin ovat liian pitkiä, jos sinä aikana käytetään alkoholia enemmän kuin kaksi olutta ja jos sinä aikana mies uuden naisystävänsä kanssa keksii lähteä baariin ja paikalla on vain palkattu lastenhoitaja. 

Lasten isä on lasten läsnäollessa karjunut niin moneen kertaan sitä, kuinka hänen elämänsä on hirveää ja hän haluaa kuolla. Hänen koko vapaa-aikansa menee kuulemma lastenhoitoon (Ei kyllä todellakaan mene, jos tulee töistä keskimäärin klo 18 ja lapset ja minä mennään nukkumaan klo 20.30. Tuon välisen ajan minä yleensä olen paikalla. Kesäaikoina mies on lähes joka viikonloppu yön yli kestävilllä harrastusreissuillaan, jollaisia minä en tee käytännössä ikinä.). On kuitenkin oletettavaa, että mahdollisen eron jälkeen mies vaatisi lapsia itselleen joka toinen viikonloppu pe-su ja kaikki lomat puoliksi. 

Olen pääni puhki miettinyt, mitä tässä kannattaisi. Pieni tsäänssi olisi, että eläkeikää lähestyvä (ollaan lapset tehty myöhäisellä iällä) mieheni muuttaisi mahdollisen eron jälkeen Espanjaan kaveriensa perässä. Sinnehän ei lapset kovin usein isänsä luo päätyisi lentomatkan taakse. Eikä varsinkaan sitten, jos mies siellä ollessaan alkoholisoituisi pidemmälle, mikä siis on todennäköistä halvan viinan, leppoisten terassikelien ja alkoa liikaa käyttävien kaveriensa ansiosta. Jatkuva krapula todennäköisesti estäisi miestä suunnittelemasta lasten tuontia Espanjaan. Lapsethan jos sinne menisivät, niin kyllähän he siellä sen viikon sitten olisivat.

Kellään kokemusta hieman vastaavasta tilanteesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa. Taas kovaäänisiä ja temperamenttisia ihmisiä dissataan ja syytetään henkisestä väkivallasta. Kivat teille, jos olette syntyneet sellaisella tempperamentilla, ettei teillä ääni nouse riidellessä mutta ei se tee teistä parempia ihmisiä eikä teidän tapa riidellä ole välttämättä se ainoa oikea. Tekisi teillekin hyvää vähän opetella suvaitsevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Välillä toivon, että asuisin vaikka Italiassa, jossa temperamenttiä, kiihtymistä ja kovaäänisyyttä pidetään normaalina mitä se onkin!!!

Hohhoijaa itsellesi. Henkinen väkivalta vrt. tulistumien ja temperamentti on ihan eri asioita. Voi kyllä tulistua ja ääni voi nousta riidellessä ilman että se on henkistä väkivaltaa. Pitäiskö nyt osata erottaa nämä asiat paremmin toisistaan?

KOmmumikaatiosta suurin osa on eleitä, ilmeitä, äänenpainoja ja -voimakkuutta. Jos karjut rumalla äänenvärillä rakastavasi toista, niin kyllä toinen ymmärtää ihan päin vastoin. Jotkut toki huutaa helpommin kuin toiset ja yleensä ne on niitä, joilla on kova ja kantava ääni muutenkin. Saavat siis helposti aikaan ison määrän desibelejä. Harva sellainen, jolla on pieni äänenvoimakkuus on sitä usein huutavaa laatua.

Jokaisella, joka toiselle huutaa asioita, on itsellä velvollisuus ottaa vastuu omasta huonosta käytöksestä. Pitää opetella tunnesäätelyä, eli pitää pystyä hallita tunteitaan, eikä karjua suodattamatta kaikkea ulos. Kyllähän sinä teet niin myös työyhteisössä :) miksi siis ei kotona tarvitsisi?  Jos tulistuu ja huutaa helposti, siitä pitää opetella pois, ainakin, jos haluaa perheensä ja puolisonsa pitää.   

Omalla kohdallani ero auttoi. Ennen eroa puoliso saattoi räjähtää mitättömistä asioissa, haukkua minut paskaksi hirviöksi lasten kuullen ja viskellä tavaroita. Mallin hän oli saanut lapsuudenkohdistaan. Avioero oli rankka mutta sen jälkeen olen pitänyt etäisyyttä ja ihmeekseni ei ole tullut isoja kilahduksia ja lasten ym asioista on pystytty sopimaan. Ex-puoliso on aina pystynyt etäisempien ihmisten kohdalla hillitsemään itsensä, aggressio on kohdistunut vain lähimpiin. Jos AP:n tapauksessa tällaisia riitoja tapahtuu kaikkien tuttujen kanssa niin sitten en osaa sanoa mikä auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Lähde ihmeessä tuosta suhteesta. Lapsen on parempi olla ilman isää kuin raivohullun isän kanssa. Lapsi oppii itse tuosta, että riidat selvitetään huutamalla mahdollisimman kovaa tai sitten hänestä tulee todella pelkääväinen ja arka.

Olen myös samassa tilanteessa kuin tuo nro 10. Minunkin mieheni saa kohtuuttomia raivokohtauksia ja tulee haukkuneeksi erityisesti minua todella iljettävin sanakääntein. Olen tässä harkinnut eroa jo pidemmän aikaan, mutta käytännössä sen estää yksi asia.

Lähtisin heti, jos voisin olla varma, että  saisin lapsemme mukaani ja että lasteni ei tarvitsisi tavata isäänsä kuin päiväsaikaan. Tiedän melko varmuudella, että mieheni alkaisi heti seurustelemaan uuden naisen kanssa ja hyvin pian alkaisi käyttäytymään uutta naista kohtaan samoin kuin minua. Jos lapsemme olisivat isänsä luona esim. joka toinen viikonloppu ja puolet kaikista loma-ajoista, se tarkoittaisi, että lapseni joutuisivat olemaan isänsä kanssa sellaisinakin hetkinä, kun isä kännipäivään riitelee uuden naisystävän kanssa. Nykytilanteessa on hyvää se, että lasteni äiti, eli minä, olen tällaisissa riitatilanteissa läsnä suojelemassa lapsiani.

En luota Suomen oikeuslaitokseen siten, että se määräisi  joko lasten koko huoltajuuden minulle, tai ainakin siten, että tapaamiset olisivat lähinnä päivätapaamisia viikonloppuisin ja loma-aikoina korkeintaan yhden yön kestäviä kahden päivän tapaamisia. Nekin ovat liian pitkiä, jos sinä aikana käytetään alkoholia enemmän kuin kaksi olutta ja jos sinä aikana mies uuden naisystävänsä kanssa keksii lähteä baariin ja paikalla on vain palkattu lastenhoitaja. 

Lasten isä on lasten läsnäollessa karjunut niin moneen kertaan sitä, kuinka hänen elämänsä on hirveää ja hän haluaa kuolla. Hänen koko vapaa-aikansa menee kuulemma lastenhoitoon (Ei kyllä todellakaan mene, jos tulee töistä keskimäärin klo 18 ja lapset ja minä mennään nukkumaan klo 20.30. Tuon välisen ajan minä yleensä olen paikalla. Kesäaikoina mies on lähes joka viikonloppu yön yli kestävilllä harrastusreissuillaan, jollaisia minä en tee käytännössä ikinä.). On kuitenkin oletettavaa, että mahdollisen eron jälkeen mies vaatisi lapsia itselleen joka toinen viikonloppu pe-su ja kaikki lomat puoliksi. 

Olen pääni puhki miettinyt, mitä tässä kannattaisi. Pieni tsäänssi olisi, että eläkeikää lähestyvä (ollaan lapset tehty myöhäisellä iällä) mieheni muuttaisi mahdollisen eron jälkeen Espanjaan kaveriensa perässä. Sinnehän ei lapset kovin usein isänsä luo päätyisi lentomatkan taakse. Eikä varsinkaan sitten, jos mies siellä ollessaan alkoholisoituisi pidemmälle, mikä siis on todennäköistä halvan viinan, leppoisten terassikelien ja alkoa liikaa käyttävien kaveriensa ansiosta. Jatkuva krapula todennäköisesti estäisi miestä suunnittelemasta lasten tuontia Espanjaan. Lapsethan jos sinne menisivät, niin kyllähän he siellä sen viikon sitten olisivat.

Kellään kokemusta hieman vastaavasta tilanteesta?

Minkä ikäisiä lapsia?! 12-vuotias saa itse päättää, haluaako isälleen.

Vierailija kirjoitti:

Epävakaa persoonallisuushäiriö. Laita google -hakuun.

Niinpä. Persoonallisuushäiriö tuli itsellekin mieleen. Jos suutyuminen reaktiivista niin epävakaa, jos alkaa ikään kuin tyhjästä narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Lähde ihmeessä tuosta suhteesta. Lapsen on parempi olla ilman isää kuin raivohullun isän kanssa. Lapsi oppii itse tuosta, että riidat selvitetään huutamalla mahdollisimman kovaa tai sitten hänestä tulee todella pelkääväinen ja arka.

Olen myös samassa tilanteessa kuin tuo nro 10. Minunkin mieheni saa kohtuuttomia raivokohtauksia ja tulee haukkuneeksi erityisesti minua todella iljettävin sanakääntein. Olen tässä harkinnut eroa jo pidemmän aikaan, mutta käytännössä sen estää yksi asia.

Lähtisin heti, jos voisin olla varma, että  saisin lapsemme mukaani ja että lasteni ei tarvitsisi tavata isäänsä kuin päiväsaikaan. Tiedän melko varmuudella, että mieheni alkaisi heti seurustelemaan uuden naisen kanssa ja hyvin pian alkaisi käyttäytymään uutta naista kohtaan samoin kuin minua. Jos lapsemme olisivat isänsä luona esim. joka toinen viikonloppu ja puolet kaikista loma-ajoista, se tarkoittaisi, että lapseni joutuisivat olemaan isänsä kanssa sellaisinakin hetkinä, kun isä kännipäivään riitelee uuden naisystävän kanssa. Nykytilanteessa on hyvää se, että lasteni äiti, eli minä, olen tällaisissa riitatilanteissa läsnä suojelemassa lapsiani.

En luota Suomen oikeuslaitokseen siten, että se määräisi  joko lasten koko huoltajuuden minulle, tai ainakin siten, että tapaamiset olisivat lähinnä päivätapaamisia viikonloppuisin ja loma-aikoina korkeintaan yhden yön kestäviä kahden päivän tapaamisia. Nekin ovat liian pitkiä, jos sinä aikana käytetään alkoholia enemmän kuin kaksi olutta ja jos sinä aikana mies uuden naisystävänsä kanssa keksii lähteä baariin ja paikalla on vain palkattu lastenhoitaja. 

Lasten isä on lasten läsnäollessa karjunut niin moneen kertaan sitä, kuinka hänen elämänsä on hirveää ja hän haluaa kuolla. Hänen koko vapaa-aikansa menee kuulemma lastenhoitoon (Ei kyllä todellakaan mene, jos tulee töistä keskimäärin klo 18 ja lapset ja minä mennään nukkumaan klo 20.30. Tuon välisen ajan minä yleensä olen paikalla. Kesäaikoina mies on lähes joka viikonloppu yön yli kestävilllä harrastusreissuillaan, jollaisia minä en tee käytännössä ikinä.). On kuitenkin oletettavaa, että mahdollisen eron jälkeen mies vaatisi lapsia itselleen joka toinen viikonloppu pe-su ja kaikki lomat puoliksi. 

Olen pääni puhki miettinyt, mitä tässä kannattaisi. Pieni tsäänssi olisi, että eläkeikää lähestyvä (ollaan lapset tehty myöhäisellä iällä) mieheni muuttaisi mahdollisen eron jälkeen Espanjaan kaveriensa perässä. Sinnehän ei lapset kovin usein isänsä luo päätyisi lentomatkan taakse. Eikä varsinkaan sitten, jos mies siellä ollessaan alkoholisoituisi pidemmälle, mikä siis on todennäköistä halvan viinan, leppoisten terassikelien ja alkoa liikaa käyttävien kaveriensa ansiosta. Jatkuva krapula todennäköisesti estäisi miestä suunnittelemasta lasten tuontia Espanjaan. Lapsethan jos sinne menisivät, niin kyllähän he siellä sen viikon sitten olisivat.

Kellään kokemusta hieman vastaavasta tilanteesta?

Minkä ikäisiä lapsia?! 12-vuotias saa itse päättää, haluaako isälleen.

3-vuotias ja 9-vuotiaita ovat. Tuo olikin hyvä pointti mitä en aiemmin muistanut, olinkin unohtanut! Eikä siihen 12-vuoteen ole kovin pitkää aikaa.