40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?

Tässä ketjussa moni on väittänyt, että kaikki miehet haluaisivat alle 40-vuotiaan naisen. Kuitenkin jos miehellä on jo lapsia ja hän ei enää itse halua lisää lapsia ja haluaa varmistua, ettei lapsia tule lisää niin ei sellainen mies ota lapsetonta kolmekymppistä naista, koska usein tuollainen nainen haluaa vielä lapsia. Jos mies haluaa varmistua, ettei tule lapsia niin hän ottaa lähempänä 50-vuotiaan naisen. Sterilointi on tietenkin myös varma ehkäisykeino, jos mies on siihen valmis ja se mahdollistaa myös nuoremman naisen ottamisen ilman pelkoa lasten saannista.

Noin puolet miehistä ei ole koskaan ollut kiinnostuneita lasten saamisesta, ei edes yhdestäkään. Tietenkin on aina niitä miehiä, jotka eivät ymmärrä, että seksi ilman ehkäisyä nuoren naisen kanssa voi johtaa lapsiin, mutta jo lapsia saanut mies todennäköisemmin jo ymmärtää tämän.

Ap:n kannattaa vähän kysellä tätä lapsiasiaa kautta rantain mieheltä, koska uusperhe ei omien lasten kannalta ole kovin toivottava ja on riski, että uusperheen isä hylkää entiset aikuiset lapsensa tai aikaa ei jää lastenlasten hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Osa on jopa kadehtinut ap:n parisuhdetta ja liityn nyt seuraan. Suhde kuulostaa monin puolin ihanalta, vaikka en vähättelekään ap:n tunteita.

Siihen intohimottomuuteen uskon, että voi vaikuttaa moni muukin asia kuin se, että miehessä olisi jotain vikaa. Ja jos vika ei ole miehessä, paraneeko se vaihtamalla?

Alkakaa harrastaa tantraseksiä ja hommatkaa leluja. Kokeile sinä panna miestä straponilla?

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa moni on väittänyt, että kaikki miehet haluaisivat alle 40-vuotiaan naisen. Kuitenkin jos miehellä on jo lapsia ja hän ei enää itse halua lisää lapsia ja haluaa varmistua, ettei lapsia tule lisää niin ei sellainen mies ota lapsetonta kolmekymppistä naista, koska usein tuollainen nainen haluaa vielä lapsia. Jos mies haluaa varmistua, ettei tule lapsia niin hän ottaa lähempänä 50-vuotiaan naisen. Sterilointi on tietenkin myös varma ehkäisykeino, jos mies on siihen valmis ja se mahdollistaa myös nuoremman naisen ottamisen ilman pelkoa lasten saannista.

Noin puolet miehistä ei ole koskaan ollut kiinnostuneita lasten saamisesta, ei edes yhdestäkään. Tietenkin on aina niitä miehiä, jotka eivät ymmärrä, että seksi ilman ehkäisyä nuoren naisen kanssa voi johtaa lapsiin, mutta jo lapsia saanut mies todennäköisemmin jo ymmärtää tämän.

Ap:n kannattaa vähän kysellä tätä lapsiasiaa kautta rantain mieheltä, koska uusperhe ei omien lasten kannalta ole kovin toivottava ja on riski, että uusperheen isä hylkää entiset aikuiset lapsensa tai aikaa ei jää lastenlasten hoitoon.

Juuri näin. Itse olen keski-ikäinen nainen ja minulla on huomattavasti nuorempi vela miesystävänä. Yhtenä syynä hänellä se, että omanikäiset tuppaavat muuttamaan lapsiasiassa mielensä kun biologinen kello alkaa tikittämään. Ei toki kaikki, mutta riski on aina olemassa.

Ei täällä hyviä avioliittoneuvojia ole.

Mutta älä ap eroa tuon takia. Se arki tulee siihen uuteenkin suhteeseen pian ja ensihuuma haihtuu.

Tuntuu, että odotat mieheltä jotain henkisellä puolella, mitä et koe nyt saavasi.

Analysoi se asia mielessäsi ja yritä keskustella siitä kohteliaasti miehesi kanssa.

Ja onhan niitä terapeutteja ja perheneuvoloitakin.

Rukoile apua Taivaan Isältä, hän auttaa kaikessa ja mielellään juurikin rakkaudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.

Vierailija kirjoitti:

Seitsemän vuoden jälkeen kyllästyminen on evoluutiobiologiaa väittää Daniel Bergner kirjassaan Mitä nainen haluaa.

Täsmälleen näin se on. Jännästi parisuhteitten ensimmäiset suurimmat kriisit osuvat usein tuohon seitsemännen vuoden kieppeille. Kuulee usein mainittavan "seitsemännen yhdessäolovuoden kirouksesta".

Vierailija kirjoitti:

Osa on jopa kadehtinut ap:n parisuhdetta ja liityn nyt seuraan. Suhde kuulostaa monin puolin ihanalta, vaikka en vähättelekään ap:n tunteita.

Siihen intohimottomuuteen uskon, että voi vaikuttaa moni muukin asia kuin se, että miehessä olisi jotain vikaa. Ja jos vika ei ole miehessä, paraneeko se vaihtamalla?

Ei sitä voi tietää. Voi olla, että jossain on sopivampi kumppani, jonka kanssa intohimon vaaliminen pidemmälle voi olla helpompaa ja luontevampaa. Toki voi myös olla, että seuraavakin suhde latistuu tai voi jäädä kokonaan yksin. Pitää miettiä kumpi on itselle oikeampi ratkaisu, ottaa riski vai jäädä nykyiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Hassua muuten miten moni mies kuvittelee että naiset valitsevat aina vain renttuja mutta silti ne hyvät, perhekeskeiset ja henkisesti kypsät miehet varataan useimmiten jo varsin nuorina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Miehen pahin virhe on olla hyvä ihminen. Nainen kyllästyy tällöin. Olen itse superkiltti ja vastuuntuntoinen, mutta järjestän välillä tietoisesti vähän jännitystä naiselle elämään. Näin on suhde ja seksi toiminut 30 vuotta.

Aina kun tilaisuus tulee, kannattaa korostaa miten nuoret, kauniit naiset ovat kiinnostuneita. Kerron aina puolisolleni kun minulla synkkaa hyvin jonkun nuoremman naisen kanssa. Puhun hänestä paljon. Ikäänkuin parikymppiset fitness-blondit kaappaisivat minut heti jos hän herpaantuu. Naiset pitävät miehistä, joista pitävät muutkin naiset.

Välillä täytyy antaa vaikutelma, että saattaisi olla jossain tilanteessa vaarallinen, arvaamaton ja ehkä täysin vastuuntunnoton.

Naurettavaa, mutta täysin totta.

Mulla on ollut tällainen mies, joka yritti pitää mua koko ajan varpaillaan kertomalla miten suosittu on kauniiden nuorten naisten keskuudessa jne. Totta, että jonkin aikaa aina yritin tulla vaan paremmaksi, olla kauniimpi, mielenkiintoisempi ja kaikessa miellyttää miestä enemmän. Mutta se oli hirveän raskasta. Sitten kun tapasin miehen joka rakastui minuun ihan sellaisena kuin olin, se oli menoa. Hän aina toimi juuri päinvastoin tässä asiassa. Teki asiat niin että mulla olisi turvallinen olo eikä mistään synny epätietoisuutta. Kun tajusin millainen on turvallinen parisuhde, en ikinä enää voisi vaihtaa aiempaan elämään.

Silloin ajattelin, että ex ei halua minua ja ajattelin eron olevan hänellekin palvelus että pääsee niiden kauniiden nuorten naisten pariin. Myöhemmin tajusin että kyse ei ihan ollut tästä, vaan tarkoitus oli madaltaa itsetuntoani, koska hän pelkäsi että lähden. No se toimi täysin päinvastoin. Hän on yksin edelleen, ei ole paljoa niitä kauniita nuorikoita näkynyt.

Minulla myös se kokemus, että mitä enemmän mies sanallisesti korostaa omaa vientiään, sitä hiljaisempaa on todellisuudessa. Jos mies oikeasti on tapaus joka ns. viedään käsistä, se tulee selväksi jo ihan miehen oman olemuksen perusteella, ei sitä tarvitse ääneen hokea, ja varsinkaan omalle parisuhdekumppanille, voi herranjumala :D Jos tavallinen peruspertti kertoo vaimolleen miten nuoret tsirbulat käy häneen kuumana salilla tai flirttailee kaupan kassalla, tämä herättää vaimossa lähinnä naurunpyrskähdyksiä, ellei sitten kyseessä ole todella naiivi, huonoitsetuntoinen tai manipuloitavissa oleva ihminen. Ihan kaikkea ei pidä uskoa mitä ne jenkkien red pill -piirit opettaa ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.

Juuri näin. Se ainoa ero sukupuolten välillä on se että miehet yleensä uskaltavat yrittää näitä pieniä remonttihommia, naiset taas eivät. Ja niitä oppii kun yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Hassua muuten miten moni mies kuvittelee että naiset valitsevat aina vain renttuja mutta silti ne hyvät, perhekeskeiset ja henkisesti kypsät miehet varataan useimmiten jo varsin nuorina.

Ja epävakaat ja henkisesti epäkypsät miehet kiertelevät suhteesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Hyvin ja rauhallisesti kirjoitettu. Niinhän se on että aluksi on eroeuforiaa, joillain jopa lapsenomaista uhoa, mutta kun aikaa kuluu niin lopputulos tuo mitä kirjoitit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli erittäin hyvä mies, vastuuntuntoinen, kunnollinen, hyvin toimeentuleva ja pidetty. Ulkonäössäkään ei ollut moittimista, kun harrasti liikuntaa. Halut vain hiipuivat miestä kohtaan, ei tehnyt enää mieli, vaan oltiin kuin kämppiksiä. Jos hän yritti tehdä aloitetta sänkypuuhiin, torjuin. En nähnyt hänessä loppujen lopulta mitään hyvää. Sitten tuli pommi, kun hän oli löytänyt klassisesti paljon nuoremman naisen. Se oli kamala shokki, jotenkin ajattelin, ettei häntä kukaan halua kun en minäkään. Erosimme ja hän päätyi heti naimisiin tahollaan. Minulle deittimarkkinoiden karuus iski silmille, kun olisin ollut valmis uuteen parisuhteeseen. Viisikymppiselle naiselle ei löydä ottajia, hetken viihdykkeeksi kenties, ei muuhun.

Niin. Tuotahan se pitkissä parisuhteissa on. Omaa miestä ei haluta koskea pitkällä tikullakaan. Mutta auta armias jos joku muu haluaakin hänet!!

Hyvin monelle naiselle riittää pitkässä parisuhteessa se että tietää seksiä olevan saatavana. Ei sitä seksiä ole, mutta voisi olla jos vaimo haluaisi.Mies joskus yrittää tehdä aloitetta jotka vaimo torppaa selkeästi, koska ei huvita. Menee lakanat ryppyyn ja sotkuun, hiki tulee, telkkarissa on juuri silloin hyvää ohjelmaa, päähän särkee, joku voi kuulla. Mitä sitä nyt äheltämään kun ei huvita, saanhan seksiä silloin kun minua haluttaa. Tai siis jos haluttaisi.

Mutta sitä parkumisen määrää jos tuollaisen liiton jälkeen mies, se sika, kelpaakin jollekin toiselle naiselle. Sitten vollotetaan, kaivataan entisiä hyviä aikoja, muistellaan kiihkeää seksiä ex- miehen kanssa...

Tulee mieleen se vanha kansanviisaus: Hyvä on koirakin kuoltuaan.

Olisikohan kannattanut tehdä siinä suhteessa jotakin toisin silloin kun oli jotakin tehtävissä?

Toinen kansanviisaus sanoo että "Se on myöhä myllylle kun akanat ovat jo säkissä".

Eikös joku jo todennut että molemmilla vastuu. Parisuhteiden vapaamatkustelijat ulkoistavat sen toiselle. Ihmiset jotka toistavat haluaan elää lapsen elämää parisuhteissa. Ei sellainen oikeasti ole kehittynyt kypsäksi mihin joku viittasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varoituksen sana siitä, että jos teillä on yhteisiä lapsia, niin saatat menettää tulevaisuudessa paljon. Miehesi on maailman ainoa mies, joka haluaa/jaksaa/hyväksyy tulevien lastenlastesi aktiivisenkin hoidon mummolassa. Sano minun sanoneen. Etkä kenenkään muun miehen kanssa tule löytämään jaettua iloa isovanhemmuudesta, edes jollain tasolla, kuin hänen kanssaan.

Ei kenenkään elämän tärkein asia voi olla mummoilu.

Kun naisella mittarissa ikää noin viisikymmentä ja ehkä rapiat, niin vaihdevuodet ja isovanhemmuus muuttavat aivot "mummo"- asentoon. Seksi ei kiinnosta, lastenlapset ajavat edelle kaikesta muusta. Erittäin moni mies tuossa ikäryhmässä tunnistaa kuvion, itse mukaan luettuna. Seksi loppui kuin seinään kun naisen vaihdevuodet alkoi, ja kun ensimmäiset lapsenlapset ilmaantuivat niin olin sen jälkeen naiselle kuin ilmaa.

Hyvä ap, älä eroa. Itse erosin kunnollisesta miehestäni juuri tuollaisten höpöajatusten takia. Olin tavannut itseäni nuoremman miehen, joka toi elämään jännitystä ja sitä kaipaamaasi "kipinää". 

Avioero, muutto, elämä tämän nuoremman miehen kanssa. Nyt vuosien jälkeen ei ole tässäkään suhteessa sitä alkuaikojen jännitystä. Suunnattomasti kadun eroa ja nopeaa avioitumista uuden miehen kanssa.

Kaikki olisi paremmin, jos en olisi tyhmyyksissäni (ja itsekkäästi!) ajatellut vain sitä, että minun pitäisi vielä saada kehuja ja kokea säpinää. 

Ei siis ole pelkoa, etteikö 40+ tai 50+ nainen löytäisi uutta. Mutta miksi kannattaisi rikkoa sinällään toimivaa suhdetta? Arki se astuu kaikkein kiihkeimpiinkin suhteisiin jossain vaiheessa. 

Kantapään kautta kirjoitti:

Hyvä ap, älä eroa. Itse erosin kunnollisesta miehestäni juuri tuollaisten höpöajatusten takia. Olin tavannut itseäni nuoremman miehen, joka toi elämään jännitystä ja sitä kaipaamaasi "kipinää". 

Avioero, muutto, elämä tämän nuoremman miehen kanssa. Nyt vuosien jälkeen ei ole tässäkään suhteessa sitä alkuaikojen jännitystä. Suunnattomasti kadun eroa ja nopeaa avioitumista uuden miehen kanssa.

Kaikki olisi paremmin, jos en olisi tyhmyyksissäni (ja itsekkäästi!) ajatellut vain sitä, että minun pitäisi vielä saada kehuja ja kokea säpinää. 

Ei siis ole pelkoa, etteikö 40+ tai 50+ nainen löytäisi uutta. Mutta miksi kannattaisi rikkoa sinällään toimivaa suhdetta? Arki se astuu kaikkein kiihkeimpiinkin suhteisiin jossain vaiheessa. 

Lisäsikö avioerosi pidemmän päälle hyvinvointiasi?. Kuulostaa siltä että sinulle ero ei sitte loppu viimein ollutkaan hyvinvointiteko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.

Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?

Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.

Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.

Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?

Ap

Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?

Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.

Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.

Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.

Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.

Ensimmäinen lause kertoo oleellisen: Ikää 28 vuotta. Vaikka kuinka tuntui eron jälkeen hyvältä, vaikka kuinka on erakkoluonne, niin biologisen kellon kutsulle ei tuon ikäinen nainen mitään voi.

Vierailija kirjoitti:

Kantapään kautta kirjoitti:

Hyvä ap, älä eroa. Itse erosin kunnollisesta miehestäni juuri tuollaisten höpöajatusten takia. Olin tavannut itseäni nuoremman miehen, joka toi elämään jännitystä ja sitä kaipaamaasi "kipinää". 

Avioero, muutto, elämä tämän nuoremman miehen kanssa. Nyt vuosien jälkeen ei ole tässäkään suhteessa sitä alkuaikojen jännitystä. Suunnattomasti kadun eroa ja nopeaa avioitumista uuden miehen kanssa.

Kaikki olisi paremmin, jos en olisi tyhmyyksissäni (ja itsekkäästi!) ajatellut vain sitä, että minun pitäisi vielä saada kehuja ja kokea säpinää. 

Ei siis ole pelkoa, etteikö 40+ tai 50+ nainen löytäisi uutta. Mutta miksi kannattaisi rikkoa sinällään toimivaa suhdetta? Arki se astuu kaikkein kiihkeimpiinkin suhteisiin jossain vaiheessa. 

Lisäsikö avioerosi pidemmän päälle hyvinvointiasi?. Kuulostaa siltä että sinulle ero ei sitte loppu viimein ollutkaan hyvinvointiteko.

Ei todellakaan ollut hyvinvointiteko. Olen tajunnut, että ajatusmaailmani exän kanssa oli hyvin samanlainen ja olimme myös luonteiltamme yhteensopivia. Elämänlaatuni on nykyään paljon huonompi kuin exän kanssa koskaan. Tuntuu, että uuden miehen kanssa ei ole oikeasti mitään yhteistä nyt kun seksielämä on hiipunut. Hänen kanssaan joudun pelkäämään myös riitoja (stressaantunut, kireä mies) toisin kuin lempeän exän. Joudun katumaan varmasti loppuelämäni.