Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varoituksen sana siitä, että jos teillä on yhteisiä lapsia, niin saatat menettää tulevaisuudessa paljon. Miehesi on maailman ainoa mies, joka haluaa/jaksaa/hyväksyy tulevien lastenlastesi aktiivisenkin hoidon mummolassa. Sano minun sanoneen. Etkä kenenkään muun miehen kanssa tule löytämään jaettua iloa isovanhemmuudesta, edes jollain tasolla, kuin hänen kanssaan.
Ei kenenkään elämän tärkein asia voi olla mummoilu.
Kun naisella mittarissa ikää noin viisikymmentä ja ehkä rapiat, niin vaihdevuodet ja isovanhemmuus muuttavat aivot "mummo"- asentoon. Seksi ei kiinnosta, lastenlapset ajavat edelle kaikesta muusta. Erittäin moni mies tuossa ikäryhmässä tunnistaa kuvion, itse mukaan luettuna. Seksi loppui kuin seinään kun naisen vaihdevuodet alkoi, ja kun ensimmäiset lapsenlapset ilmaantuivat niin olin sen jälkeen naiselle kuin ilmaa.
Ja sihän olet tietenkin keskustellut naisesi kanssa tästä asiasta kypsästi ja omista tunteistasi kertoen? Ei siis niin että kiukuttelet kun ei ole seksiä vaan niin että kerrot mitä itse vielä suhteeltanne kaipaisit ja mitä tunteita vaikkapa seksittömyys sinussa herättää. Ja että mitä ajattelet että nämä muutokset vaikuttavat suhteeseenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Itse lähes aina sinkkuna eläneenä miehenä vierastan tuota, että parisuhteessa saa jakaa ongelmat toisen kanssa. Tavallaan joo varmasti helpottaa joissain tilanteissa, mutta on myös niinpäin, että sen toisen myötä elämään tulee kasa uusia ongelmia ratkottavaksi juurikin sen toisen ihmisen myötä (hän itse että hänen läheiset). Tämä tietysti pohjaa vain minun omaan kokemukseen lyhyistä seurustelusuhteista mitä olen saanut kokea.
Mutta toivottavasti löydät toisen ihmisen elämääsi, kun selvästi sellaista kaipaat!
Vierailija kirjoitti:
No teit kummin päin vaan niin todennäköisesti jossain kohtaa kaduttaa.
Erosin pitkästä 20 v. liitosta ja vaikka eron takana oli paljon katkeruutta, niin silti välillä kaduttaa.
Onko sinulla käytössä joku hormonaalinen ehkäisy? Itsellä se ainakin vaikutti negatiivisesti haluihin.
E-pillerit onkin tosi varma ehkäisykeino, kun vie naisilta halut tai heikentää orgasmia. Kunpa miehet tietäisivät, millä hinnalla lapsentulo estetään.
Juuri tuon takia en ikinä halunnut kehooni synteettistä kemiallista kontrollia.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni oli erittäin hyvä mies, vastuuntuntoinen, kunnollinen, hyvin toimeentuleva ja pidetty. Ulkonäössäkään ei ollut moittimista, kun harrasti liikuntaa. Halut vain hiipuivat miestä kohtaan, ei tehnyt enää mieli, vaan oltiin kuin kämppiksiä. Jos hän yritti tehdä aloitetta sänkypuuhiin, torjuin. En nähnyt hänessä loppujen lopulta mitään hyvää. Sitten tuli pommi, kun hän oli löytänyt klassisesti paljon nuoremman naisen. Se oli kamala shokki, jotenkin ajattelin, ettei häntä kukaan halua kun en minäkään. Erosimme ja hän päätyi heti naimisiin tahollaan. Minulle deittimarkkinoiden karuus iski silmille, kun olisin ollut valmis uuteen parisuhteeseen. Viisikymppiselle naiselle ei löydä ottajia, hetken viihdykkeeksi kenties, ei muuhun.
Mullakin oli tuollainen puoliso. 17-vuotiaasta saakka yhdessä. Välillämme oli pari selvittämätöntä ristiriitaa jotka vain söivät ensin kunnioituksen ja sitten läheisyydenkin. Lähdin, enkä ole katunut. Voisiko asiaa ajatella seuraavalta kannalta; oma exäni löysi pari vuotta eron jälkeen uuden kumppanin, joka kehuu ja hemmottelee häntä, joka ei välitä niistä asioista jotka itseäni ärsytti, joka osaa pitä puolensa ja neuvotella niin, että mies itse tahtoo laittaa oman perheen edelle muita. En erikoisesti perusta tuosta naisesta, eikä jo iso lapsenikaan, mutta molemmat olemme sitä mieltä, että isä on nyt tyytyväisempi elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
Tätähän aiemmin tarkoitettiin kun joku sanoi ettå 20-25 vuotiaana pitää kypsyä ensin ja luoda itsetuntemus kuntoon ennen parisuhteisiin menoa. Vastaukset vaan tähän olivat todella vihamielisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Onhan noita jyrkkiä ja armottomia tyyppejä jotka suuntaavat verbaaliset tykkinsä päivästä toiseen pakonomaisesti normaalien parisuhteiden suuntaan joissa on myös arki. Millaisella ihmisellä on tarve lytätä normaaleja parisuhteita maanrakoon?
Mun veikkaus on että ihmisellä jolla on joku pysyvä haava sielussaan. Se ei vain tuolla keinoin parane että lyttää sellaisia jotka uskovat normaaliin parisuhteeseen.
Minä luulen, että sama pätee kaikkiin joilla on tarve lytätä muita. Oli se sitten vaihtuvissa tai avoimissa suhteissa elävät lyttäämässä monogamisteja tai sitten toisinpäin. Kummassakin tapauksessa omissa silmissään oikeamieliset lyttäämässä kieroutuneita väärineläjiä. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat aidosti kasvaneet ja löytäneet sen mitä elämässä on tärkeää hyväksyvät muiden erilaisuuden ja sen, että jonkun muun löytämä polku voi näyttää ihan toiselta ja olla silti ihan yhtä oikea.
Ei pahemmin kiinnostele muiden suhteet. Mutta jos täällä joku puolustaa selvää toisten ihmisten alistamista ja henkistä väkivaltaa niin haastan sellaiset näkemykset.
Missä kommenteissa sellaista on sanottu? Eikö tässä ketjussa ole puhuttu lähinnä eroamisesta, siitä onko okei lähteä jos on suhteessa onneton?
Kuka on sanonut ettei voisi lähteä? Se että tuntee olevansa onneton jos suhteessa kaikki sinänsä hyvin kertoo lähtijän omista ongelmista. Tässäkin ketjussa ap alkoi sysäämään omaa vastuutaan miehelle. Harvoin näissä näkee omaa vastuunottoa ja pohdintaa mitä itse on tehnyt suhteen hyvinvoinnin eteen.
Tai sitten siitä, että kumppani on kertakaikkiaan väärä. Kyllä suhde voi olla toimimaton vaikkei siinä olisikaan isoa ilmeistä vikaa, kuten väkivaltaa tai päihdeongelmaa.
Silloin useimmiten syy onnettomassa. Onni lähtee itsestä.
Aa okei, eli et ylipäänsä hyväksy tai ymmärrä, ettei kaikki ihmiset vaan sovi yhteen? Jos ei ole isoa ulkoista vikaa, niin yhteensopimattomuus on vain omassa päässä?
Miksi kukaan aloittaa parisuhteen yhteensopimattoman ihmisen kanssa?
Koska ei ole ymmärtänyt yhteensopimattomuutta ajoissa?
On syytä käyttää valinnoissaan harkintaa. Aikuinen normaali ihminen niin tekee.
Niin no tämä nyt taas on tätä "aikuinen normaali vakaa sitä ja tätä" lätinää, jolla on vaan rajallisesti arvoa todellisuudessa, jossa suurin osa ihmisistä on kuitenkin tavalla tai toisella kesken ja vajavaisia. Jos olet itse niin täydellinen, niin valitse samanlainen täydellisyys kumppaniksi, sillähän se ratkeaa. Anna tavallisten kuolevaisten murehtia omat suhteensa.
Totta. Jos kaikki ihmiset olisivat "aikuisia ja normaaleja", eläisimme täydellisessä maailmassa. Mutta onhan se hyvä lyömäase aikuiselle ja normaalille ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut nuori ja elämää kokematon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Onhan noita jyrkkiä ja armottomia tyyppejä jotka suuntaavat verbaaliset tykkinsä päivästä toiseen pakonomaisesti normaalien parisuhteiden suuntaan joissa on myös arki. Millaisella ihmisellä on tarve lytätä normaaleja parisuhteita maanrakoon?
Mun veikkaus on että ihmisellä jolla on joku pysyvä haava sielussaan. Se ei vain tuolla keinoin parane että lyttää sellaisia jotka uskovat normaaliin parisuhteeseen.
Minä luulen, että sama pätee kaikkiin joilla on tarve lytätä muita. Oli se sitten vaihtuvissa tai avoimissa suhteissa elävät lyttäämässä monogamisteja tai sitten toisinpäin. Kummassakin tapauksessa omissa silmissään oikeamieliset lyttäämässä kieroutuneita väärineläjiä. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat aidosti kasvaneet ja löytäneet sen mitä elämässä on tärkeää hyväksyvät muiden erilaisuuden ja sen, että jonkun muun löytämä polku voi näyttää ihan toiselta ja olla silti ihan yhtä oikea.
Ei pahemmin kiinnostele muiden suhteet. Mutta jos täällä joku puolustaa selvää toisten ihmisten alistamista ja henkistä väkivaltaa niin haastan sellaiset näkemykset.
Missä kommenteissa sellaista on sanottu? Eikö tässä ketjussa ole puhuttu lähinnä eroamisesta, siitä onko okei lähteä jos on suhteessa onneton?
Kuka on sanonut ettei voisi lähteä? Se että tuntee olevansa onneton jos suhteessa kaikki sinänsä hyvin kertoo lähtijän omista ongelmista. Tässäkin ketjussa ap alkoi sysäämään omaa vastuutaan miehelle. Harvoin näissä näkee omaa vastuunottoa ja pohdintaa mitä itse on tehnyt suhteen hyvinvoinnin eteen.
Tai sitten siitä, että kumppani on kertakaikkiaan väärä. Kyllä suhde voi olla toimimaton vaikkei siinä olisikaan isoa ilmeistä vikaa, kuten väkivaltaa tai päihdeongelmaa.
Silloin useimmiten syy onnettomassa. Onni lähtee itsestä.
Aa okei, eli et ylipäänsä hyväksy tai ymmärrä, ettei kaikki ihmiset vaan sovi yhteen? Jos ei ole isoa ulkoista vikaa, niin yhteensopimattomuus on vain omassa päässä?
Miksi kukaan aloittaa parisuhteen yhteensopimattoman ihmisen kanssa?
Koska ei ole ymmärtänyt yhteensopimattomuutta ajoissa?
On syytä käyttää valinnoissaan harkintaa. Aikuinen normaali ihminen niin tekee.
Niin no tämä nyt taas on tätä "aikuinen normaali vakaa sitä ja tätä" lätinää, jolla on vaan rajallisesti arvoa todellisuudessa, jossa suurin osa ihmisistä on kuitenkin tavalla tai toisella kesken ja vajavaisia. Jos olet itse niin täydellinen, niin valitse samanlainen täydellisyys kumppaniksi, sillähän se ratkeaa. Anna tavallisten kuolevaisten murehtia omat suhteensa.
Voihan sitä ääripäiden kautta aina väistellä. Mutta tuleeko siitä elämässään monia parisuhteiden raunioita? Tiedä sitten.
Tämä vaan on minusta aina yhtä typerä argumentointiketju, että "vika ei voi olla suhteessa, koska et ole voinut valita väärää kumppania, koska vain huonot ihmiset tekee niin", kun noita sinun ahtaan määritelmäsi perusteella huonoja ihmisiä on todellinen maailma pullollaan.
Keski-ikäisen eroa pohtivan kannalta on kuitenkin melko irrelevanttia jälkiviisastella, että olisiko pitänyt olla 20 vuotta sitten fiksumpi ja valita toisin. Aikakonetta kun ei ole kukaan vielä keksinyt.
Jep, kunhan suhdetta aloittaessa ainakin sen tunnistaa ettei hae suhteelta paikkaamista lapsena koetuilla vaillejäämisille. Se on näet on toisen kusetusta.
Kun aika moni ei nuorena ensimmäiseen vakavaan suhteeseen mennessä vielä edes tajua millaiset jäljet se lapsuus on jättänyt. Elämä on silloin vasta opettelua. Ei noista asioista esim 20 vuotta sitten edes puhuttu samaan tapaan kuin nyt. Varmaan täydellisessä maailmassa olisi toisin, mutta täydellisessä maailmassa ei olisi niitä lapsuuden kipukohtiakaan. Tietty voit hakata jälkiviisaudella päähän, mutta en oikein käsitä mitä sinä kuvittelet siitä hyötyväsi. Ei viisastelu enää muuta keski-ikäisen ihmisen nuoruuden valintoja miksikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
Tätähän aiemmin tarkoitettiin kun joku sanoi ettå 20-25 vuotiaana pitää kypsyä ensin ja luoda itsetuntemus kuntoon ennen parisuhteisiin menoa. Vastaukset vaan tähän olivat todella vihamielisiä.
Koska sitä jankutettiin keski-ikäisille eronneille ja eroa pohtiville tarpeettomana jälkiviisautena 20 vuotta myöhässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.[/quote]
Tätähän aiemmin tarkoitettiin kun joku sanoi ettå 20-25 vuotiaana pitää kypsyä ensin ja luoda itsetuntemus kuntoon ennen parisuhteisiin menoa. Vastaukset vaan tähän olivat todella vihamielisiä.[/quote]
Missä ihmeen tynnyrissä se itsetuntemus kasvatetaan?? Itselleni ainakin seurustelusuhteet nimenomaan ovat olleet nimenomaan itsetuntemusta kasvattavia nuorena. Eikä kukaan 25-vuotias vielä todella tunne itseään, oli parisuhteessa tai ei. Elämänkokemusta on vielä sen verran vähän.
Elämänkokemukset kasvattaa itsetuntemusta. Rakkaussurut kasvattaa. Pettymykset kasvattaa. Feedback seurustelukumppanilta kertoo sinusta itsestäsi ja saa aikaan muutoksia itsetiedottomassa itsekkyydessäsi, esimerkiksi. Omat virheet lisäävät itsetuntemusta.
Ei näiltä voi suojautua odotellessaan kasvamistaan ja itsetuntemuksen mystistä ilmaantumista. :) Elämää ei voi kuivaharjoitella. t. nainen 66 v
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa moni on väittänyt, että kaikki miehet haluaisivat alle 40-vuotiaan naisen. Kuitenkin jos miehellä on jo lapsia ja hän ei enää itse halua lisää lapsia ja haluaa varmistua, ettei lapsia tule lisää niin ei sellainen mies ota lapsetonta kolmekymppistä naista, koska usein tuollainen nainen haluaa vielä lapsia. Jos mies haluaa varmistua, ettei tule lapsia niin hän ottaa lähempänä 50-vuotiaan naisen. Sterilointi on tietenkin myös varma ehkäisykeino, jos mies on siihen valmis ja se mahdollistaa myös nuoremman naisen ottamisen ilman pelkoa lasten saannista.
Noin puolet miehistä ei ole koskaan ollut kiinnostuneita lasten saamisesta, ei edes yhdestäkään. Tietenkin on aina niitä miehiä, jotka eivät ymmärrä, että seksi ilman ehkäisyä nuoren naisen kanssa voi johtaa lapsiin, mutta jo lapsia saanut mies todennäköisemmin jo ymmärtää tämän.
Ap:n kannattaa vähän kysellä tätä lapsiasiaa kautta rantain mieheltä, koska uusperhe ei omien lasten kannalta ole kovin toivottava ja on riski, että uusperheen isä hylkää entiset aikuiset lapsensa tai aikaa ei jää lastenlasten hoitoon.
30+ nainen kiihottaa enemmän, ei siinä mitään järjellä ajatella LOL M48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
Tätähän aiemmin tarkoitettiin kun joku sanoi ettå 20-25 vuotiaana pitää kypsyä ensin ja luoda itsetuntemus kuntoon ennen parisuhteisiin menoa. Vastaukset vaan tähän olivat todella vihamielisiä.
Koska sitä jankutettiin keski-ikäisille eronneille ja eroa pohtiville tarpeettomana jälkiviisautena 20 vuotta myöhässä.
Mikä tosiasioiden esiintuomisessa saa aikaan vihaa?
Noin niissä parisuhteissa yleensä käy vuosien saatossa. Parisuhde muuttaa muotoaan. Vaikea meidän on toisen puolesta päättää mikä just sulle on parasta. Mitä sinä pidät elämässä tärkeänä. On ihan ymmärrettävää ja luonnollista, että jossain kohtaa ihminen kaipaa vaihtelua ja ihastumista/intohimoa elämäänsä tylsän, mutta turvallisen elämän lisäksi. Tuskin intohimoa tulee enää tähän vanhaan suhteeseen. Toisaalta jaksaako kukaan loputtomasti 'leijailla perhoset vatsassa' ja kuluttaa sängynjousia monta kertaa päivässä ja uusiin suhteisiinkin tulee se arki lopulta ja olisko uusi kumppani edes niin hyvä kuin nykyinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma suositukseni on tosiaan miettiä kourallinen konkreettisia arvokkaita asioita, joita parisuhteelta haluaa. Sitten on helppo todeta, onko suhde riittävän hyvä, vai kannattaako siltä luopua. Ei myöskään tule kiusausta alkaa muuttaa toista tai opettaa perusasioita.
Itse tiedän, että sopiva tyyppi tarjoaa kyllä helposti kaiken, mitä haluan. Siksi ajatus kädenlämpöiseen suhteeseen jäämisestä on täysin mahdoton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Minulle suhteen perusasiat ovat hyvin konkreettisia: hauskaa yhteistä tekemistä, jaettua huumorintajua, rakastavaa toiselle puhumisen tapaa, vilkasta ja tyydyttävää seksielämää ja sen sellaista.
Nuo kaikki ovat seurauksia jos pohja ja valmiudet molemmilla kunnossa elämänsä varrelta. Hiekalle rakentaminen ei kannata.
On totta, että läheskään kaikki eivät pysty tai halua sellaiseen suhteeseen, joka minulle on hyvä. Mitä selkeämmin ja konreettisemmin tietää, mitä oikeastaan suhteelta haluaa, sitä helpompi on filtteröidä itselleen sopimattomat kumppanit pois.
Jep, kyllähän tuon normaalit ja vakaissa ydinperheissä kasvaneet tietää noin 25 v korvilla mitä haluaa suhteeltaan. Silloin ei tarvitse paeta. Sitten on tietty oman elämänsä haahuilijoita jotka ovatkin toinen juttu.
Kun on lapsena saanut vakaata huolenpitoa ja rakkautta osakseen niin tie aikuisena on vakaa.
Ja sehän on tietysti omaa syytä jos ei ole saanut.
Ei mutta se pitää käsitellä eikä kaataa tuota likaämpäriä puolison päälle. Ei se ole hänen syynsä.
Kyllä ja ei. Joskus se parisuhde on aidosti huono ja vasta jälkikäteen huomaa, että siihen on itseasiassa alunperinkin ajautunut niiden lapsuudessa opittujen vääristyneiden mallien perusteella. Ei se läheskään aina niin mene, että se lapsuudessa traumatisoitunut on se suhteen "pahis" ja toinen viaton tasapainoinen "hyvis". Itseasiassa ne täydellisen tasapainoiset ja kypsät yksisarviset tuppaavat pariutumaan keskenään. Tunnekylmät sitten taas ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin oppineiden kanssa ja narsistit altistuvien ja uhrautuvien kanssa.
Ajatunut parisuhteeseen? Parisuhde ja rakkaus ovat valintoja.
Ja se valinta voi olla väärä ja tehty vääristä syistä, kuten myöhemmin huomataan.
Itsetuntemuksen tulee olla riittävä kun parisuhteeseen menee. Ihan perusjuttuja. Se on toisen kunnioitusta. Ei toisen pidä joutua olemaan kenenkään terveyskeskus tuolla saralla.
Tulee ja tulee. Kaikkien varmaan tulisi olla täydellisiä. Todellinen elämä ei kuitenkaan mene niin. Luulen tunnistavani kirjoitustyylistäsi, että olet ehkä usein näissä ketjuissa julistamassa aika jyrkkiä ja armottomia mielipiteitä siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla - ja erityisesti jälkiviisastelemaan siitä, millaisia heidän olisi pitänyt olla 20 vuotta sitten. Mitä hyötyä tästä ihmisten virtuaalisesta päähän hakkaamisesta on sinulle? Oletko ajatellut, mitä se kertoo sinusta? Koska kommenttien perusteella ei kuulosta oikein siltä, että sinunkaan henkinen tasapainosi olisi sieltä parhaasta päästä. Aidosti tasapainoisilla ja hyvinvoivilla ihmisillä ei ole tuollaista pakonomaista tarvetta lytätä päivästä toiseen muita ihmisiä maanrakoon.
Onhan noita jyrkkiä ja armottomia tyyppejä jotka suuntaavat verbaaliset tykkinsä päivästä toiseen pakonomaisesti normaalien parisuhteiden suuntaan joissa on myös arki. Millaisella ihmisellä on tarve lytätä normaaleja parisuhteita maanrakoon?
Mun veikkaus on että ihmisellä jolla on joku pysyvä haava sielussaan. Se ei vain tuolla keinoin parane että lyttää sellaisia jotka uskovat normaaliin parisuhteeseen.
Minä luulen, että sama pätee kaikkiin joilla on tarve lytätä muita. Oli se sitten vaihtuvissa tai avoimissa suhteissa elävät lyttäämässä monogamisteja tai sitten toisinpäin. Kummassakin tapauksessa omissa silmissään oikeamieliset lyttäämässä kieroutuneita väärineläjiä. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat aidosti kasvaneet ja löytäneet sen mitä elämässä on tärkeää hyväksyvät muiden erilaisuuden ja sen, että jonkun muun löytämä polku voi näyttää ihan toiselta ja olla silti ihan yhtä oikea.
Ei pahemmin kiinnostele muiden suhteet. Mutta jos täällä joku puolustaa selvää toisten ihmisten alistamista ja henkistä väkivaltaa niin haastan sellaiset näkemykset.
Missä kommenteissa sellaista on sanottu? Eikö tässä ketjussa ole puhuttu lähinnä eroamisesta, siitä onko okei lähteä jos on suhteessa onneton?
Kuka on sanonut ettei voisi lähteä? Se että tuntee olevansa onneton jos suhteessa kaikki sinänsä hyvin kertoo lähtijän omista ongelmista. Tässäkin ketjussa ap alkoi sysäämään omaa vastuutaan miehelle. Harvoin näissä näkee omaa vastuunottoa ja pohdintaa mitä itse on tehnyt suhteen hyvinvoinnin eteen.
Tai sitten siitä, että kumppani on kertakaikkiaan väärä. Kyllä suhde voi olla toimimaton vaikkei siinä olisikaan isoa ilmeistä vikaa, kuten väkivaltaa tai päihdeongelmaa.
Silloin useimmiten syy onnettomassa. Onni lähtee itsestä.
Aa okei, eli et ylipäänsä hyväksy tai ymmärrä, ettei kaikki ihmiset vaan sovi yhteen? Jos ei ole isoa ulkoista vikaa, niin yhteensopimattomuus on vain omassa päässä?
Miksi kukaan aloittaa parisuhteen yhteensopimattoman ihmisen kanssa?
Koska ei ole ymmärtänyt yhteensopimattomuutta ajoissa?
On syytä käyttää valinnoissaan harkintaa. Aikuinen normaali ihminen niin tekee.
Niin no tämä nyt taas on tätä "aikuinen normaali vakaa sitä ja tätä" lätinää, jolla on vaan rajallisesti arvoa todellisuudessa, jossa suurin osa ihmisistä on kuitenkin tavalla tai toisella kesken ja vajavaisia. Jos olet itse niin täydellinen, niin valitse samanlainen täydellisyys kumppaniksi, sillähän se ratkeaa. Anna tavallisten kuolevaisten murehtia omat suhteensa.
Totta. Jos kaikki ihmiset olisivat "aikuisia ja normaaleja", eläisimme täydellisessä maailmassa. Mutta onhan se hyvä lyömäase aikuiselle ja normaalille ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut nuori ja elämää kokematon.
Toisaalta onhan se nyt niin että kyllä jotkut ihmiset nyt vain ovat jo nuorempina vakaampia ja omaavat paremmat valmiudet parisuhteeseen kuin toiset. Ei se tee heistä parempia ihmisiä sinällään mutta kyllä se helpottaa heidän parisuhde-elämäänsä kovasti.
Esim. itse tapasin oman nykyisen mieheni kun hän oli vasta 24. Epäilin aluksi että onkohan hänestä suhteeseen kun olin itse useita vuosia vanhempi ja koin usein omanikin ikäiset miehet ihan poikasina. Mutta hän paljastuikin todella ajattelevaksi, vakaaksi ja joustavaksi luonteeksi jonka kanssa minulla ei ollut käytännössä mitään vaikeuksia solahtaa nopeasti avoliittoonkin. Hän nyt vain oli luontaisesti sellainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
En ole varma oliko tämä minulle tarkoitettu (olen se 28v) mutta erosin koska ex oli väkivaltainen joten varsinaisesti eron syynä eivät olleet minun ongelmani ja onnettomuuteni. Ei ole tarkoitus kaataa ongelmia toisen päälle, vaan ne ongelmat on helpompi kestää kun on toinen ihminen siinä tukena ja turvana. Tarkoitan siis ihan arkisia ongelmia ja huolia, minulla ei ole mitään erityisongelmia. Siis ihan arjen jakamista toisen kanssa. Yksinäisyys on se suurin syy miksi kaipaan toista rinnalleni, ja parisuhteessa ollessani en todellakaan ollut yksinäinen, enemmänkin tunnuin joskus tukehtuvan siihen jatkuvaan yhdessäoloon. Yksinäisyyden ongelmaa on siis siinä mielessä aika mahdoton tässä tapauksessa siirtää parisuhteesta toiseen. Se on sellaista yksinäisyyttä jota eivät kaverit voi täyttää.
Vierailija kirjoitti:
Oma suositukseni on tosiaan miettiä kourallinen konkreettisia arvokkaita asioita, joita parisuhteelta haluaa. Sitten on helppo todeta, onko suhde riittävän hyvä, vai kannattaako siltä luopua. Ei myöskään tule kiusausta alkaa muuttaa toista tai opettaa perusasioita.
Itse tiedän, että sopiva tyyppi tarjoaa kyllä helposti kaiken, mitä haluan. Siksi ajatus kädenlämpöiseen suhteeseen jäämisestä on täysin mahdoton.
Näin. Ja nuo asiat tulee kommunikoida sille toiselle heti suhteen alusta lähtien ja sen kestäessä. Kukaan ei ole ajatustenlukija.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa moni on väittänyt, että kaikki miehet haluaisivat alle 40-vuotiaan naisen. Kuitenkin jos miehellä on jo lapsia ja hän ei enää itse halua lisää lapsia ja haluaa varmistua, ettei lapsia tule lisää niin ei sellainen mies ota lapsetonta kolmekymppistä naista, koska usein tuollainen nainen haluaa vielä lapsia. Jos mies haluaa varmistua, ettei tule lapsia niin hän ottaa lähempänä 50-vuotiaan naisen. Sterilointi on tietenkin myös varma ehkäisykeino, jos mies on siihen valmis ja se mahdollistaa myös nuoremman naisen ottamisen ilman pelkoa lasten saannista.
Noin puolet miehistä ei ole koskaan ollut kiinnostuneita lasten saamisesta, ei edes yhdestäkään. Tietenkin on aina niitä miehiä, jotka eivät ymmärrä, että seksi ilman ehkäisyä nuoren naisen kanssa voi johtaa lapsiin, mutta jo lapsia saanut mies todennäköisemmin jo ymmärtää tämän.
Ap:n kannattaa vähän kysellä tätä lapsiasiaa kautta rantain mieheltä, koska uusperhe ei omien lasten kannalta ole kovin toivottava ja on riski, että uusperheen isä hylkää entiset aikuiset lapsensa tai aikaa ei jää lastenlasten hoitoon.
30+ nainen kiihottaa enemmän, ei siinä mitään järjellä ajatella LOL M48
Niin, ja sinunkin ikäisellä miehellä alkaa testotasot pudota, niin sitä kiihotusta tarvitsee enemmän, että erektio kestäisi.
Kyllä. Ja sitten jostan syystä tämä yksi joukko miehiä, ns. incelit, on jostain ihmeen syystä alkanut kadehtia näitä paljon suhteita läpikäyviä miehiä jotka oikeassa elämässä ovat lähinnä onnettomia ja jättävät taakseen ainakin henkisesti savuavia raunioita. Sen sijaan että kadehtisivat niitä ihan tavallisia miehiä jotka saavat ja pysyvät hyvissä pitkissä parisuhteissa.