Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
Tätähän aiemmin tarkoitettiin kun joku sanoi ettå 20-25 vuotiaana pitää kypsyä ensin ja luoda itsetuntemus kuntoon ennen parisuhteisiin menoa. Vastaukset vaan tähän olivat todella vihamielisiä.
Koska sitä jankutettiin keski-ikäisille eronneille ja eroa pohtiville tarpeettomana jälkiviisautena 20 vuotta myöhässä.
Mikä tosiasioiden esiintuomisessa saa aikaan vihaa?
Olisko syyllisyys, kateus ja katkeruus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ihmiset haluavat parisuhteelta liian monta keskenään ristiriitaista asiaa. On erittäin vaikea olla kuuma rakastaja ja turvallinen kasvatuskumppani samaan aikaan. Ei mahdotonta, mutta todennäköisyydet ovat sitä vastaan, että tuo toimii pidemmän päälle. Kun yhden ihmisen ei tarvitse täyttää jokaista roolia, ongelmia on paljon vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Itse lähes aina sinkkuna eläneenä miehenä vierastan tuota, että parisuhteessa saa jakaa ongelmat toisen kanssa. Tavallaan joo varmasti helpottaa joissain tilanteissa, mutta on myös niinpäin, että sen toisen myötä elämään tulee kasa uusia ongelmia ratkottavaksi juurikin sen toisen ihmisen myötä (hän itse että hänen läheiset). Tämä tietysti pohjaa vain minun omaan kokemukseen lyhyistä seurustelusuhteista mitä olen saanut kokea.
Mutta toivottavasti löydät toisen ihmisen elämääsi, kun selvästi sellaista kaipaat!
Tämä on totta. Etenkin kun aika moni ei ole koskaan opetellut käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmiaan itse, parisuhteista voi tulla aika kuormittavia.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmiset haluavat parisuhteelta liian monta keskenään ristiriitaista asiaa. On erittäin vaikea olla kuuma rakastaja ja turvallinen kasvatuskumppani samaan aikaan. Ei mahdotonta, mutta todennäköisyydet ovat sitä vastaan, että tuo toimii pidemmän päälle. Kun yhden ihmisen ei tarvitse täyttää jokaista roolia, ongelmia on paljon vähemmän.
Ymmärrän pointtisi. Mutta ihmisestä tekee ihmisen se että kykenee valitsemaan eikä vaadi muilta täydellisyyttä joka elämänalueella. Elämä kun ei ole karkkikauppa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Ei niihin hommiin välttämättä munia tarvitse mutta kaksi ihmistä kuitenkin, toinen esim pitää lamppua samalla kun toinen asentaa sitä jne. Yritä nyt yksin siirtää jotain sänkyä tai painavaa tv tasoa. Ei onnistu vaikka olisi kuinka itsenäinen voimanainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Kerran kokeiltu juuri tällä kyllä minä itse osaan ajatuksella ja youtube ohjeilla ja lopputuloksena koko lamppu syttyi tuleen. Onneksi olin kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmiset haluavat parisuhteelta liian monta keskenään ristiriitaista asiaa. On erittäin vaikea olla kuuma rakastaja ja turvallinen kasvatuskumppani samaan aikaan. Ei mahdotonta, mutta todennäköisyydet ovat sitä vastaan, että tuo toimii pidemmän päälle. Kun yhden ihmisen ei tarvitse täyttää jokaista roolia, ongelmia on paljon vähemmän.
Ymmärrän pointtisi. Mutta ihmisestä tekee ihmisen se että kykenee valitsemaan eikä vaadi muilta täydellisyyttä joka elämänalueella. Elämä kun ei ole karkkikauppa.
Eipä tässä ole kysymys niinkään yksilön valinnoista kuin kulttuurisesti vallitsevasta parisuhdemallista. Parisuhdeodotukset ovat voimistuneet kautta linjan viimeisten vuosikymmenien aikana, ja se on se, mihin nykyisin pariutuvat sukupolvet ovat kasvaneet. Vaatii itse asiassa aika paljon itseohjautuvuutta ja verraten radikaaleja päätöksiä, jos haluaa tehdä toisin. Tässäkin ketjussa moni on todennut, että vain intohimoinen suhde ja turvallinen vakaa perhe-elämä -kombo kelpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Itse lähes aina sinkkuna eläneenä miehenä vierastan tuota, että parisuhteessa saa jakaa ongelmat toisen kanssa. Tavallaan joo varmasti helpottaa joissain tilanteissa, mutta on myös niinpäin, että sen toisen myötä elämään tulee kasa uusia ongelmia ratkottavaksi juurikin sen toisen ihmisen myötä (hän itse että hänen läheiset). Tämä tietysti pohjaa vain minun omaan kokemukseen lyhyistä seurustelusuhteista mitä olen saanut kokea.
Mutta toivottavasti löydät toisen ihmisen elämääsi, kun selvästi sellaista kaipaat!
Tämä on totta. Etenkin kun aika moni ei ole koskaan opetellut käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmiaan itse, parisuhteista voi tulla aika kuormittavia.
Jos on asenteella parisuhteissa että pakenee heti ongelmien tullessa tai pakenee kun kaikki on hyvin niin se täällä puhuttu kypsyminen jäänyt pahasti puolitiehen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmiset haluavat parisuhteelta liian monta keskenään ristiriitaista asiaa. On erittäin vaikea olla kuuma rakastaja ja turvallinen kasvatuskumppani samaan aikaan. Ei mahdotonta, mutta todennäköisyydet ovat sitä vastaan, että tuo toimii pidemmän päälle. Kun yhden ihmisen ei tarvitse täyttää jokaista roolia, ongelmia on paljon vähemmän.
Ymmärrän pointtisi. Mutta ihmisestä tekee ihmisen se että kykenee valitsemaan eikä vaadi muilta täydellisyyttä joka elämänalueella. Elämä kun ei ole karkkikauppa.
Eipä tässä ole kysymys niinkään yksilön valinnoista kuin kulttuurisesti vallitsevasta parisuhdemallista. Parisuhdeodotukset ovat voimistuneet kautta linjan viimeisten vuosikymmenien aikana, ja se on se, mihin nykyisin pariutuvat sukupolvet ovat kasvaneet. Vaatii itse asiassa aika paljon itseohjautuvuutta ja verraten radikaaleja päätöksiä, jos haluaa tehdä toisin. Tässäkin ketjussa moni on todennut, että vain intohimoinen suhde ja turvallinen vakaa perhe-elämä -kombo kelpaa.
Näinkin. Ylikorostunut hedonismi luo kokonaisuutena pahoinvointia ei hyvinvointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Kerran kokeiltu juuri tällä kyllä minä itse osaan ajatuksella ja youtube ohjeilla ja lopputuloksena koko lamppu syttyi tuleen. Onneksi olin kotona.
Saat sinä tulipalon aikaan vaikka liedenkin kanssa jos teet kaiken väärin mutta se ei tee lieden käytöstä jotain johon vain jotkut kykenisivät.
PS. siinä itse lampussa oli luultavasti vikaa. Ei normaali lamppu syty tuleen vaikka kytkisitkin ne johdot väärin. Korkeintaan sulake palaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Minä luulen, että tässä on kolikon toinen puoli siitä ilmiöstä, mistä täällä puhutaan kun sanotaan ettei eroamalla tai vaihtamalla parane vaan onnellisuus täytyy löytyä itsestä. Jos ei sitä löydy hyvässä suhteessa, niin ei sitä löydy sinkkunakaan. Toisaalta jos ei sitä löydy sinkkuna, niin ei sitä kyllä löydy suhteessakaan. Ei omaa sisäistä tyhjyyttä voi kaataa toisen harteille kannettavaksi. Jokaisen pitäisi opetella ensin olemaan yksin ja löytämään tasapaino itsenäisesti ennen kuin alkaa nojaamaan toiseen.
Ne oman pään sisäiset asiat, jotka tekivät suhteessa onnettomaksi voivat seurata eron jälkeen sinkkuelämään ja seurauksena saattaa olla juuri tämä, että ero kaduttaa ja yksinäisyys ahdistaa. Mutta eron nyyhkimisen ja uuden suhteen epätoivoisen metsästämisen sijaan kannattaisi ottaa vihdoin vastuu omasta hyvinvoinnista ja selvittää ne omat lukot vaikka terapiassa. Kuka tietää, ehkä se seuraava suhdekin kestäisi paremmin. Nyt jos menet uuteen suhteeseen viet nuo samat ongelmat painolastina sinnekin.
Tätähän aiemmin tarkoitettiin kun joku sanoi ettå 20-25 vuotiaana pitää kypsyä ensin ja luoda itsetuntemus kuntoon ennen parisuhteisiin menoa. Vastaukset vaan tähän olivat todella vihamielisiä.
Koska sitä jankutettiin keski-ikäisille eronneille ja eroa pohtiville tarpeettomana jälkiviisautena 20 vuotta myöhässä.
Mikä tosiasioiden esiintuomisessa saa aikaan vihaa?
En minä ainakaan vihainen ollut, minusta se on vaan typerää jankuttaa päivästä toiseen epärealistisia odotuksia siitä, että ihmiset aikamatkustaisivat nuoruuteensa ja muuttuisivat taikaiskusta jo kaksikymppisinä kaikkitietäviksi elämän konkareiksi. Ei se vaan vastaa todellisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmiset haluavat parisuhteelta liian monta keskenään ristiriitaista asiaa. On erittäin vaikea olla kuuma rakastaja ja turvallinen kasvatuskumppani samaan aikaan. Ei mahdotonta, mutta todennäköisyydet ovat sitä vastaan, että tuo toimii pidemmän päälle. Kun yhden ihmisen ei tarvitse täyttää jokaista roolia, ongelmia on paljon vähemmän.
Valitettavasti harvalle miehelle sopii sekään, että kuuma rakastaja ja turvallinen kasvatuskumppani olisivat eri henkilöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Itse lähes aina sinkkuna eläneenä miehenä vierastan tuota, että parisuhteessa saa jakaa ongelmat toisen kanssa. Tavallaan joo varmasti helpottaa joissain tilanteissa, mutta on myös niinpäin, että sen toisen myötä elämään tulee kasa uusia ongelmia ratkottavaksi juurikin sen toisen ihmisen myötä (hän itse että hänen läheiset). Tämä tietysti pohjaa vain minun omaan kokemukseen lyhyistä seurustelusuhteista mitä olen saanut kokea.
Mutta toivottavasti löydät toisen ihmisen elämääsi, kun selvästi sellaista kaipaat!
Tämä on totta. Etenkin kun aika moni ei ole koskaan opetellut käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmiaan itse, parisuhteista voi tulla aika kuormittavia.
Ei täydellisyyttä, mutta sitä että on riittävän hyvä muutamalle itselle tärkeällä osa-alueella. Ei hakkaa, ei dokaa, ei petä, hoitaa osuutensa kotitöistä ja intohimoa on jäljellä riittävästi. Ei tarvitse olla samaa kuin alkuhuumassa, mutta edes jotain pientä kipinää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan yleishuomiona vaan, että mitään takeitahan ei ole, että löytäisit uuden ihanan ja kiihkeän suhteen. Hyvällä tuurilla sellainen löytyy, mutta missään sellaista ei luvata.
Toisaalta haluatko elää loppuelämäsi intohimottomassa suhteessa.. jos elämää on sullakin jäljellä vielä vaikkapa 40+ vuotta?
Kannattaa pohtia miten haluaa loppuelämänsä elää - muistaen, että kukaan ei ole luvannut mitään hyvää välttämättä vaihdossa... tai ollut lupaamatta sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Ei pahalla, mutta ymmärrän tavallaan tuona yksinäisen ihmisen ongelman. Ihan varmasti välillä tulee tilanteita, joissa jo ihan käytännön vuoksi tarvitsisi toisen ihmisen apua, edes hetkeksi. Tavaroiden nostaminen esimerkkinä, toinen voisi olla sairastuminen, kolmas esim. hakeminen jostakin jne.
Monet ihmiset eivät tajua, kuinka etuoikeutettuja he ovat sen vuoksi, että ON OLEMASSA joku toinen (aikuinen) ihminen lähellä, joko samassa taloudessa tai muuten läheinen (parisuhde), johon voi turvata erilaisissa tilanteissa. Lisäksi silloin, kun on paha mieli, kaipaa läheisyyttä, kenties turvaa, hoitoa sairaana ym.
Puhettakaan tuosta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulumassa, kuuluko siitä ääni...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Miehen pahin virhe on olla hyvä ihminen. Nainen kyllästyy tällöin. Olen itse superkiltti ja vastuuntuntoinen, mutta järjestän välillä tietoisesti vähän jännitystä naiselle elämään. Näin on suhde ja seksi toiminut 30 vuotta.
Aina kun tilaisuus tulee, kannattaa korostaa miten nuoret, kauniit naiset ovat kiinnostuneita. Kerron aina puolisolleni kun minulla synkkaa hyvin jonkun nuoremman naisen kanssa. Puhun hänestä paljon. Ikäänkuin parikymppiset fitness-blondit kaappaisivat minut heti jos hän herpaantuu. Naiset pitävät miehistä, joista pitävät muutkin naiset.
Välillä täytyy antaa vaikutelma, että saattaisi olla jossain tilanteessa vaarallinen, arvaamaton ja ehkä täysin vastuuntunnoton.
Naurettavaa, mutta täysin totta.
Mulla on ollut tällainen mies, joka yritti pitää mua koko ajan varpaillaan kertomalla miten suosittu on kauniiden nuorten naisten keskuudessa jne. Totta, että jonkin aikaa aina yritin tulla vaan paremmaksi, olla kauniimpi, mielenkiintoisempi ja kaikessa miellyttää miestä enemmän. Mutta se oli hirveän raskasta. Sitten kun tapasin miehen joka rakastui minuun ihan sellaisena kuin olin, se oli menoa. Hän aina toimi juuri päinvastoin tässä asiassa. Teki asiat niin että mulla olisi turvallinen olo eikä mistään synny epätietoisuutta. Kun tajusin millainen on turvallinen parisuhde, en ikinä enää voisi vaihtaa aiempaan elämään.
Silloin ajattelin, että ex ei halua minua ja ajattelin eron olevan hänellekin palvelus että pääsee niiden kauniiden nuorten naisten pariin. Myöhemmin tajusin että kyse ei ihan ollut tästä, vaan tarkoitus oli madaltaa itsetuntoani, koska hän pelkäsi että lähden. No se toimi täysin päinvastoin. Hän on yksin edelleen, ei ole paljoa niitä kauniita nuorikoita näkynyt.
Sama kokemus. Miesystäväni alkoi parin vuoden yhteisen taipaleen jälkeen puhua muista naisista ja vihjailla, että minut pitäisi vaihtaa nuorempaan. Katselin tuota muutaman kuukauden ja sitten lopetin suhteen. Itse ainakin otan tuollaiset puheet tosissani ja ajattelin, että ukko tosiaan haluaa vaihtaa. Minulla on uusi miesystävä, hänellä ei ole ainakaan vielä uutta naista. Kovasti soittelee minulle ja laittaa viestejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä oli aikas samanlainem tilanne. Nyt neljän vuoden jälkeen en osaa sanoa kannattiko. Olen kyllä pärjännyt yksin mutta kovasti yksinäistä elämä on. Uutta suhdetta ei löydy kun ri vaan ole miehiä jotka haluaisivat sitoutua edes seurusteluun, suurin osa hakee vain sivusuhdetta ja satunnaista seksiä. Eli ei se intohimo miehiin mihinkään ole johtanut. Mieti mitä arvotat ja mikä on tärkeää. Itse ajattelin että olisin onnellisempi vaikak yksin. En ole, en niinkään kaipaa ex miestä enkä parisuhdetta mutta yksilönä kuitenkin olin onnellisempi osana kaverillista kumppanuutta kuin tässä nykytilassa missä kelpaan vain seksiin vaimon selän takana.
Kiitos vastauksestasi. Haluaisin kuulla vielä vähän lisää, eli sinäkö nimenomaan erotessasi halusit uuden suhteen? Ja se vetää mielen matalaksi, ettei sitä nyt ole löytynyt?
Pohdin siis että katuisinko minäkin, lähtökohtani kun on kuitenkin se, etten oikeastaan ajattele haluavani mitään uutta suhdetta. En halua ainakaan sitoutua enää, se tuntuu siltä että sitoisin itseni taas kultaiseen häkkiin, kuten nyt tunnen olevani. Kiinni yhdessä ihmisessä ja niin moni ovi on suljettu. Kaikessa pitää ottaa toinen huomioon.
Ajatuksissani ja haaveissani olen itsellinen nainen, joka reissaa ystävien kanssa ja itsekseen, ja ehkä joskus flirttailee ja viettää hetken jonkun kivan tyypin kanssa, muttei sen kummempaa. Enkä siis mitään sänkyseikkailuja ole hakemassa, mutta niitäkin saisi olla, JOS sattuisi vetovoimaa löytymään.
Mikä siis on se mitä kaverillisesta kumppanuudesta kaipaat, millaisissa tilanteissa?
Ap
Itsellinen keski-ikäinen nainen (ja mies) on hyvin todennäköisesti yksinäinen nainen. Jos sinkkuystäväsi ovat kovia reissaajia (sen sijaan että etsivät lähinnä epätoivoisesti parisuhdetta) niin mikset voi tehdä noita reissuja jo nyt? Tai yksin?
Oletkohan koskaan elellyt pitempään sinkkuna-minä olen nyt 10 vuotta ja olen ihan äärettömän yksinäinen sekä kateellinen perheellisille kavereille. Koen elämän ihan turhaksi. Mitään hienoa tässä itsellisyydessä ei kyllä näin keski-ikäisenä ole. On vaan tyhjää, hiljaista eikä kukaan tosiaankaan ota minua millään tavalla huomioon.
Olen vasta 28 ja erosin 5 vuotta sitten vakavasta suhteesta (en ollut naimisissa kuitenkaan) ja ensimmäiset 3 vuotta olin suorastaan euforiassa. Rakastin sitä itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun olen erakkoluonne ja kaipaan paljon omaa aikaa. Hoin kaikille kuinka onnellinen olin sinkkuna. Ja niin olinkin. Mutta viimeiset kaksi vuotta tilanne on mennyt siihen suuntaan että olen todella yksinäinen. Kaipaisin kumppania viereen jakamaan ongelmat ja murheet ja arjen. En kaipaa seksiä pätkääkään mutta yksinäisyys ei ole mukavaa. Oma aikakaan ei tunnu enää miltään kun kaikki aika on omaa. Voin samaistua tuohon tunteeseen että elämä tuntuu merkityksettömältä. Vaikka minulla on läheisiä kavereita ja läheiset välit vanhempiin, niin se ei ole sama asia kuin parisuhde. Parisuhteessa omat ongelmat ovat yhteisiä ongelmia ja se keventää niiden taakkaa puolella. Tunnen myös itse olevani sinkkuna enemmän riippuvainen muista kuin parisuhteessa. Näin yksinasuvana naisena tarvitsen jatkuvasti ulkopuolista apua pelkästään siihen että saan jonkun peilin seinään tai kattolampun asennettua. Tai vaikka siirrettyä painavaa huonekalua.
Ajattelin myös noin että kun olen sinkku niin nautin ja matkustelen jne. No, se alkuhuuma meni ohi. Kaipaisin vakaata turvallista miestä joka pitäisi minua hyvin. Ja alkaa jo ahdistaa kun ajattelee että ikää tulee kokoajan lisää enkä yrityksistä huolimatta ole löytänyt vieläkään miestä. Kaikki hyvät miehet tässä iässä alkavat olla varattuja ja jäljellä on ne sekopäät ja häntäheikit. Olen siirtynyt oman ikäisistä miehistä katselemaan niitä nelikymppisiä mutta sama homma, hyvät on jo varattuja. Itken välillä yksinäisyyttä, tuntuu että olisi niin paljon annettavaa parisuhteeseen mutta kun ei löydä ketään. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa se miehen löytäminen on silloin nelikymppisenä kun tässä iässäkin on jo näin vaikeaa. Ainoa toivoni on odottaa että ne hyvät miehet eroaa ja iskeä sitten kiinni toisella kierroksella.
Eli tiivistettynä, sinuna en eroaisi mutta toisaalta jos eroat niin silloin minun kaltaiseni ovat valmiina iskemään kiinni mieheesi.
Miten uusavuton pitää olla, että kuvittelee että peilin tai lampun asentamiseen vaaditaan munat? Onnistuu kyllä useimmilta minun tuntemiltani naisilta, ihan perustaitoja elämässä samalla tavalla kuin joku pyykinpesu ja kokkaaminen. Isommat remontit toki eri - mutta ne teettää moni mieskin ammattilaisella.
Arvasin että moni feministi iskee tähän. Minua ei kiinnosta pätkääkään leikkiä mitään itsenäinen nainen leikkiä jos ei ole aivan pakko. Itse en ainakaan uskalla opetella jostain youtube videosta kattolapun kytkentää jos se vaatii muutakin kuin sen pistotulpan laittamisen. Siinä on jo tulipaloriski. Suurin osa tuntemistani miehistä sen tuntuu osaavan. Mitä tulee peilin asentamiseen niin milläs sen painavan peilin yksin nostat paikoilleen? Joutuu aina pyytämään jonkun auttamaan ja siihen voi mennä viikkoja tai kuukausia että joku pääsee.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.
Ei pahalla, mutta ymmärrän tavallaan tuona yksinäisen ihmisen ongelman. Ihan varmasti välillä tulee tilanteita, joissa jo ihan käytännön vuoksi tarvitsisi toisen ihmisen apua, edes hetkeksi. Tavaroiden nostaminen esimerkkinä, toinen voisi olla sairastuminen, kolmas esim. hakeminen jostakin jne.
Monet ihmiset eivät tajua, kuinka etuoikeutettuja he ovat sen vuoksi, että ON OLEMASSA joku toinen (aikuinen) ihminen lähellä, joko samassa taloudessa tai muuten läheinen (parisuhde), johon voi turvata erilaisissa tilanteissa. Lisäksi silloin, kun on paha mieli, kaipaa läheisyyttä, kenties turvaa, hoitoa sairaana ym.
Puhettakaan tuosta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulumassa, kuuluko siitä ääni...
Ja sitten niitä suhteita rikotaan.
Vierailija kirjoitti:
Monogamia ei toimi, eikä tee ketään onnelliseksi pitkässä juoksussa.
Kappas, Helsingin sanomien toimitus heräsi!
Vierailija kirjoitti:
Ihan yleishuomiona vaan, että mitään takeitahan ei ole, että löytäisit uuden ihanan ja kiihkeän suhteen. Hyvällä tuurilla sellainen löytyy, mutta missään sellaista ei luvata.
Toisaalta haluatko elää loppuelämäsi intohimottomassa suhteessa.. jos elämää on sullakin jäljellä vielä vaikkapa 40+ vuotta?
Kannattaa pohtia miten haluaa loppuelämänsä elää - muistaen, että kukaan ei ole luvannut mitään hyvää välttämättä vaihdossa... tai ollut lupaamatta sitä.
Ihmiset laskevat liikaa potentiaalisia mahdollisuuksia johonkin.. jos nyt olen tämän ikäinen, kuinka todennäköistä on, että löydän jonkun jne.
Tässä pitäisi ajatella, että meissä kaikissa on potentiaalia olla hyvä kumppani, ystävä, puoliso, rakastettu, melkein kenelle tahansa toiselle ihmiselle. Meillä on potentiaalia. Meillä on avaimia toisten ihmisten sydämiin. On eri asia, haluammeko, uskallammeko ja voimmeko me käyttää niitä - siitä on kyse.
Niin, onhan se varsin vaativaa laittaa saman väriset johdot yhteen. Valitettavasti monien naisten vika on siinä että he kuvittelevat äärimmäisen yksinkertaisia remonttihommia kovinkin monimutkaisiksi ja vaarallisiksi. No jäisi miehiltä monta ihailevaa katsetta ja kiitosta saamatta jos naiset tämän ymmärtäisivät.