Lue keskustelun säännöt.
40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?
26.08.2023 |
Kaipaisin kertomuksia, miten meni, kannattiko, jos niin miksi, ja jos ei, niin miksi ei. Mieheni kanssa siis pitkä suhde takana, lapsista nuorin enää asuu kotona. Suhteeni mieheni kanssa ns. toimii, eli siis arki sujuu, emme riitele oikeasti ikinä, välillä juttelemme niitä näitä (ei mitään syvällisiä keskusteluita kuitenkaan) ja naurammekin yhdessä joskus jollekin tilannekomiikalle tai vitseille. Kotityöt jaetaan tasaisesti, talous ok (tosin olisi ok vaikkemme yhdessä olisikaan, molemmat töissä). Mutta, intohimoa ei ole yhtään minun puoleltani, ja ihan kaikki keinot kokeiltu, mutta ei ole enää vuosiin kipinöinyt. Mies tuntee vetoa minuun, ja noin 1 x kk on elämää makkarissa, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta tästä en saa itse mitään. Mies on taitava kyllä, mutta kun en tunne minkäänlaista vetoa häneen, ei tekninen taitavuuskaan riitä. Ja mies on kyllä ihan normaalipainoinen ja hygienia kunnossa, eli vetovoiman puuttuminen ei johdu siitä. (Muihin kyllä koen vetoa, mutten silti ole ollut koskaan sängyssä kenenkään toisen kanssa.) Toisaalta olen ihan tottunut tähän intohimottomuuteen, mutta toisaalta mietin, että vielä(kö?) olisi ihanaa saada säpinää elämään, kokea perhosia vatsassa, kokea halua johonkuhun? Kaduttaako, jos turvallisen ja toimivan, sisaruksellisen suhteen lopettaa tällaisen takia? Haihattelenko?
Kommentit (1077)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.
On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.
Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.
Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.
Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.
Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.
Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.
Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.
Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.
Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.
Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.
Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?
"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."
Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.
Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.
Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.
Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.
Tai sitten sinä tulkitset sellaiset ajatukset, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa pyörivät jokaisen eroajan mielessä (kuten tuo "minulla oikeus erota huonosta suhteesta") merkiksi siitä että ihminen on varmasti sarjaeroaja.
Mikä on huono suhde? Se kun usein jälkeenpäin katsottuna on lähtijän omassa päässä kehittelemä asia jolla ei välttämättä ole totuuspohjaa. Omia ongelmia ei kohdata vaan ne kipataan toisen tai suhteen viaksi.
Huono suhde on sellainen, jossa toisella tai molemmilla on niin paha olla, että kokee että yksinkin olisi parempi.
Ja joskus se suhde ON se isoin ongelma ja paraneminen voi alkaa vasta suhteen päätyttyä. Sitten on niitä tilanteita, ihan varmasti, joissa omat ongelmat laitetaan suotta suhteen syyksi ja samat ongelmat seuraa suhteesta toiseen. Ja niitä, joissa on sekä omia suhteesta riippumattomia ongelmia että aidosti huono suhde, eikä voimavarat riitä molempien käsittelyyn. Ne omat ongelmat pystyy käsittelemään vasta sitten, kun on rakentanut sen huonon suhteen tilalle jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.
Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin. Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.
Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena. Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa.
En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??
Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?
Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.
Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.
Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.
Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.
Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?
Ap
Ap, sä elät perheellisen ja pitkän parisuhteen aikaisessa todellisuudessa, mikä on ihan eri kuin eronneen ihmisen, jolla ei ole enää ihan pieniä lapsia. Kyllä mäkin ydinperheellisenä kaipasin omaa aikaa, vaalin sitä. Eron jälkeen oli järkytys, kuinka yksin sitä olikaan. Joko yksin lasten kanssa tai yksinyksin. Kyllä minullakin on paljon ystäviä, mutta harva viettää esim. pyhiä ystävien kanssa, hyvä jos edes sukulaisten. Voivat kyllä lähteä leffaan, mutta sitten heillä on jo kiire kotiin perheidensä luokse, minä taas tulen yksin tyhjään kotiin. Yksin matkustaminen on kallista, ei ole mitään taetta, että ystävillä on lomaa samaan aikaan kuin sinulla - ja keskimäärin ihmiset matkustaa pääosin kuitenkin puolisoidensa kanssa. Tukee pyhiä, juhlia yms., jotka vietät yksin, kun lapset ovat eksällä ja tämän uudella.
Erossa ystäväpiiri voi mennä uusiksi, vanhat tuttavat kadota. On kyllä erilaisia sinkkuryhmiä, joissa on pääosin naisia etsimässä ihan vaan harraste- ja kaveriseuraa, kun erojen jälkeen on tiputtu jonkun turvaverkon läpi. Toki, jos sulla on jo valmiiksi eronneita kavereita, tilanne voi olla sinulle eri.
Kukaan ei ole kuuntelemassa, miten työpäiväsi meni. Jos olet sairaana, kukaan ei käy apteekissa tai kaupassa puolestasi. Kynnys pyytää apua on tosi korkea, kun on tottunut pärjäämään "itse" eli puolison turvin.
Pitkässä parisuhteessa tulee sokeaksi niille asioille, jotka eivät ole lainkaan itsestäänselviä yksinasujille. Ei se ole mikään syy jäädä huonoon liittoon, mutta yksinäisyys on Suomessa kansantauti ja niiden joukossa suuri osa on yksineläjiä - ehkä just niitä eronneita.
Kuulostaa siltä, että sinä vain kaipaat enemmän sosiaalista vuorovaikutusta kuin joku toinen. Minä en ainakaan ole koskaan kaivannut ketään kuuntelemaan työpäiväni kuulumisia, ja on ihanaa tulla tyhjään ja hiljaiseen kotiin. Avun saaminenkaan ei ole koskaan ollut parisuhteesta kiinni. Ja sitten kannattaa muistaa, että yksin asuminen ei tarkoita, etteikö voisi olla yhtä tai useampaa seksi- ja/tai romanttista kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.
On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.
Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.
Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.
Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.
Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.
Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.
Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.
Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.
Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.
Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.
Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?
"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."
Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.
Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.
Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.
Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.
Tai sitten sinä tulkitset sellaiset ajatukset, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa pyörivät jokaisen eroajan mielessä (kuten tuo "minulla oikeus erota huonosta suhteesta") merkiksi siitä että ihminen on varmasti sarjaeroaja.
Mikä on huono suhde? Se kun usein jälkeenpäin katsottuna on lähtijän omassa päässä kehittelemä asia jolla ei välttämättä ole totuuspohjaa. Omia ongelmia ei kohdata vaan ne kipataan toisen tai suhteen viaksi.
Huono suhde on sellainen, jossa toisella tai molemmilla on niin paha olla, että kokee että yksinkin olisi parempi.
Ja joskus se suhde ON se isoin ongelma ja paraneminen voi alkaa vasta suhteen päätyttyä. Sitten on niitä tilanteita, ihan varmasti, joissa omat ongelmat laitetaan suotta suhteen syyksi ja samat ongelmat seuraa suhteesta toiseen. Ja niitä, joissa on sekä omia suhteesta riippumattomia ongelmia että aidosti huono suhde, eikä voimavarat riitä molempien käsittelyyn. Ne omat ongelmat pystyy käsittelemään vasta sitten, kun on rakentanut sen huonon suhteen tilalle jotain muuta.
Ei suhteessa tarvitse olla mitenkään paha olla, jotta se olisi yksin oloa huonompi. Yksin olohan on tosi mukavaa. Parisuhteen täytyy tuoda siihen päälle vielä huomattavaa lisäarvoa, jotta se on vaivan arvoinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.
On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.
Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.
Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.
Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.
Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.
Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.
Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.
Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.
Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.
Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.
Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?
"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."
Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.
Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.
Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.
Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.
Tai sitten sinä tulkitset sellaiset ajatukset, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa pyörivät jokaisen eroajan mielessä (kuten tuo "minulla oikeus erota huonosta suhteesta") merkiksi siitä että ihminen on varmasti sarjaeroaja.
Mikä on huono suhde? Se kun usein jälkeenpäin katsottuna on lähtijän omassa päässä kehittelemä asia jolla ei välttämättä ole totuuspohjaa. Omia ongelmia ei kohdata vaan ne kipataan toisen tai suhteen viaksi.
Huono suhde on sellainen, jossa toisella tai molemmilla on niin paha olla, että kokee että yksinkin olisi parempi.
Ja joskus se suhde ON se isoin ongelma ja paraneminen voi alkaa vasta suhteen päätyttyä. Sitten on niitä tilanteita, ihan varmasti, joissa omat ongelmat laitetaan suotta suhteen syyksi ja samat ongelmat seuraa suhteesta toiseen. Ja niitä, joissa on sekä omia suhteesta riippumattomia ongelmia että aidosti huono suhde, eikä voimavarat riitä molempien käsittelyyn. Ne omat ongelmat pystyy käsittelemään vasta sitten, kun on rakentanut sen huonon suhteen tilalle jotain muuta.
Tätä juuri. Itse kritisoin juuri niitä jotka laittavat omat ongelmansa suhteen syyksi. Näissä näkee hyvin kuinka toistavat tuota kaavaa. Kasvua puheista huolimatta ei tapahdu ihmisenä. Ällöttävintä on joidenkin tällaisten halu haukkua tavallisia suhteita.
Uskooko joku tosiaan, että suhteessa pitää olla vakavia ongelmia, ennen kuin se kannattaa lopettaa? Miksi näin vähäiset odotukset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskooko joku tosiaan, että suhteessa pitää olla vakavia ongelmia, ennen kuin se kannattaa lopettaa? Miksi näin vähäiset odotukset?
Vähäiset odotukset? Hyvä suhde luodaan vastavuoroisesti. Ja kyllä se vaatii myös yhdessä työskentelyä. Ellei sitten halua jäädä pinnalliseen huumasuhteeseen mutta se on reilua sanoa etukäteen.
En jaksa lukea koko ketjua, mutta onko AP kommentoinut enää mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea koko ketjua, mutta onko AP kommentoinut enää mitään?
Ei. Huomasin kuten joskus aiemminkin näissä ketjuissa että aloittaja muuttelee pikkuhiljaa tarinaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea koko ketjua, mutta onko AP kommentoinut enää mitään?
Ei. Huomasin kuten joskus aiemminkin näissä ketjuissa että aloittaja muuttelee pikkuhiljaa tarinaansa.
Manipulointiahan tuo on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.
On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.
On toki, ja myös perhekeskeisiä, rakastavia vaimoja heitetään mäkeen koska rakastutaan tuliseen ja villiin jännänaiseen. Oma nainen tuntuu tylsältä ja halutaan vaihtelua. Totta on että psyyken ongelmia näissäkin on taustalla ja monesti tällainen vaihto ajoittuu jonkun kriisin kohdalle, jota ei uskalleta kohdata.
Valitettavasti tyytyminen eli kompromissit on nykyään halveksittua. Hyvä suhde, jossa ei ole elokuvamaista uutuuden huumaa on tyytymistä, jolloin ero on ainoa vaihtoehto.
Miksi kukaan haluaisi tyytyä suhteeseen, jossa elämä on huonompaa kuin ilman suhdetta? En tajua tätä logiikkaa. Ei kai parisuhteessa oleminen nyt mikään itseisarvo ssentään ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.
On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.
On toki, ja myös perhekeskeisiä, rakastavia vaimoja heitetään mäkeen koska rakastutaan tuliseen ja villiin jännänaiseen. Oma nainen tuntuu tylsältä ja halutaan vaihtelua. Totta on että psyyken ongelmia näissäkin on taustalla ja monesti tällainen vaihto ajoittuu jonkun kriisin kohdalle, jota ei uskalleta kohdata.
Valitettavasti tyytyminen eli kompromissit on nykyään halveksittua. Hyvä suhde, jossa ei ole elokuvamaista uutuuden huumaa on tyytymistä, jolloin ero on ainoa vaihtoehto.
Miksi kukaan haluaisi tyytyä suhteeseen, jossa elämä on huonompaa kuin ilman suhdetta? En tajua tätä logiikkaa. Ei kai parisuhteessa oleminen nyt mikään itseisarvo ssentään ole.
Ei tietenkään ole.
Tyytymisestä negatiiviseesa valissa puhuvat tosi usein sarjaeroajat. Ainoa vaan että he odottavat että saavat kaiken tekemättä itse mitään. Vastavuoroisuus ja rakkaus toista kohtaan puuttuvat heiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kammottavaa kuinka monet teeskentelee rakkautta kun todellisuudessa ovat suhteessa rahan ja statuksen vuoksi. En enää ikinä suostu kuin avoimeen suhteeseen naisten kanssa ja silloinkin omat asunnot ja rahat. Kuvottavaa porukkaa, saisitte olla kiitollisia että kelpaatte edes seksiin. 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.
Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.
Eroa odotellessa. Höh.
Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.
On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.
On toki, ja myös perhekeskeisiä, rakastavia vaimoja heitetään mäkeen koska rakastutaan tuliseen ja villiin jännänaiseen. Oma nainen tuntuu tylsältä ja halutaan vaihtelua. Totta on että psyyken ongelmia näissäkin on taustalla ja monesti tällainen vaihto ajoittuu jonkun kriisin kohdalle, jota ei uskalleta kohdata.
Valitettavasti tyytyminen eli kompromissit on nykyään halveksittua. Hyvä suhde, jossa ei ole elokuvamaista uutuuden huumaa on tyytymistä, jolloin ero on ainoa vaihtoehto.
Miksi kukaan haluaisi tyytyä suhteeseen, jossa elämä on huonompaa kuin ilman suhdetta? En tajua tätä logiikkaa. Ei kai parisuhteessa oleminen nyt mikään itseisarvo ssentään ole.
Ei tietenkään ole.
Tyytymisestä negatiiviseesa valissa puhuvat tosi usein sarjaeroajat. Ainoa vaan että he odottavat että saavat kaiken tekemättä itse mitään. Vastavuoroisuus ja rakkaus toista kohtaan puuttuvat heiltä.
Sarjaeroajista puhuminen tuntuu vähän oudolta tässä yhteydessä. Veikkaisin, että useimmat tällaisissa sinkkuutta huonommissa suhteissa kärvistelevät ihmiset eivät ole koskaan aikaisemmin päättäneet pitkää parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Sun kannattaisi miettiä terapiaa. Rikot itseäsi.
Käyn jo terapiassa ja olet osittain ihan oikeassa. Mutta päätökset, jotka olen näissä asioissa viime aikoina tehnyt on olleet minulle oikeita. Avioliittoni piti loppua, se on minulle jo täysin selvää. Toinen rakastuminen taas päättyi tavalla, joka ei ollut minun käsissäni. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että fiksu olisi jättänyt koko jutun väliin, mutta minä luulen että minun piti uskaltaa selvittää oliko se todellista vai ei. Minä tarvitsin ne vastaukset. Ja nykyinen suhde vastasi niihin tarpeisiin joita minulla silloin sydänsuruisena ja rikkinäisenä oli. Ei vaan välttämättä vastaa enää.
Kolme ihmistä ollut. Osaatko olla yksin?
Normaalisti kyllä. Sydänsuru oli vaan niin syvä ja aktivoi hylkäämisen ja vajavaisuuden tunnelukkoja sen verran pahasti, että siitä suosta oli todella raskasta räpiköidä ylös ilman kokemusta että pystyn vielä haluamaan jotain ihmistä ja joku voi haluta minua takaisin. Ns normaalitilalla pärjään kyllä yksin ja olen ollutkin vuosia elämästäni sinkkuna.
No, lopetit avioliittosi ja sitten tulikin hylkäämisen tunnelukko kun palava rakkaus ei onnistunutkaan.
Niin, entä sitten? Useimmat ihmiset on joskus elämänsä aikana jätettyjä ja joskus jättäjiä. Kyllä se rakkaudessa pettyminen sattuu ja saa sattua siitä huolimatta, että itsekin on joskus ollut siinä toisella puolella. Ja toisinpäin - kyllä niilläkin, jotka ottavat hylkäykset ja torjunnat raskaasti on oikeus lähteä huonosta parisuhteesta.
Onko joku puhunut täällä oikeudesta lähteä parisuhteesta? Yleensä ihmiset jotka tuota toistelevat ovat sarjaeroajia.
Niin, enhän minä voi tietää mitä tuolla kommentilla tarkoitettiin kun ei sitä kirjoitettu auki. Tulkitsin, että se saattoi olla näitä "karma iskee lällällää" -tyyppisiä heittoja. Toki sanoma on voinut olla joku ihan muukin. Jos haluaa tulla ymmärretyksi, niin voi kirjoittaa selkokielellä mitä haluaa sanoa.
Kyllä se sarjaeroajalle usein tuo karma iskee. Silloin ollaankin hiljaa vaikka muutoin hehkutettaisiin eroamista.
No en kyllä tiedä miten tämä paasaus minuun enää liittyy. En ole sarjaeroaja, vaan eronnut vakavasta suhteesta tasan kerran. Minä en ole myöskään ollut hiljaa vaan surrut kyllä avoimesti pettymystäni. Ja ajattelen edelleen, että jokainen suhde perustuu ennen kaikkea vapaaehtoisuuteen. Ei ne mitään vankiloita ole enkä olisi edes halunnut tuota ihmisistä väkisin itseeni kahlita. Mutta on inhimillistä surra sitä, ettei halu olla yhdessä ollutkaan yhteinen. Niinhän kaikki rakkaudessa pettyneet tekee - suree.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.
Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.
Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.
Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.
Sun kannattaisi miettiä terapiaa. Rikot itseäsi.
Käyn jo terapiassa ja olet osittain ihan oikeassa. Mutta päätökset, jotka olen näissä asioissa viime aikoina tehnyt on olleet minulle oikeita. Avioliittoni piti loppua, se on minulle jo täysin selvää. Toinen rakastuminen taas päättyi tavalla, joka ei ollut minun käsissäni. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että fiksu olisi jättänyt koko jutun väliin, mutta minä luulen että minun piti uskaltaa selvittää oliko se todellista vai ei. Minä tarvitsin ne vastaukset. Ja nykyinen suhde vastasi niihin tarpeisiin joita minulla silloin sydänsuruisena ja rikkinäisenä oli. Ei vaan välttämättä vastaa enää.
Kolme ihmistä ollut. Osaatko olla yksin?
Normaalisti kyllä. Sydänsuru oli vaan niin syvä ja aktivoi hylkäämisen ja vajavaisuuden tunnelukkoja sen verran pahasti, että siitä suosta oli todella raskasta räpiköidä ylös ilman kokemusta että pystyn vielä haluamaan jotain ihmistä ja joku voi haluta minua takaisin. Ns normaalitilalla pärjään kyllä yksin ja olen ollutkin vuosia elämästäni sinkkuna.
No, lopetit avioliittosi ja sitten tulikin hylkäämisen tunnelukko kun palava rakkaus ei onnistunutkaan.
Niin, entä sitten? Useimmat ihmiset on joskus elämänsä aikana jätettyjä ja joskus jättäjiä. Kyllä se rakkaudessa pettyminen sattuu ja saa sattua siitä huolimatta, että itsekin on joskus ollut siinä toisella puolella. Ja toisinpäin - kyllä niilläkin, jotka ottavat hylkäykset ja torjunnat raskaasti on oikeus lähteä huonosta parisuhteesta.
Onko joku puhunut täällä oikeudesta lähteä parisuhteesta? Yleensä ihmiset jotka tuota toistelevat ovat sarjaeroajia.
Niin, enhän minä voi tietää mitä tuolla kommentilla tarkoitettiin kun ei sitä kirjoitettu auki. Tulkitsin, että se saattoi olla näitä "karma iskee lällällää" -tyyppisiä heittoja. Toki sanoma on voinut olla joku ihan muukin. Jos haluaa tulla ymmärretyksi, niin voi kirjoittaa selkokielellä mitä haluaa sanoa.
Kyllä se sarjaeroajalle usein tuo karma iskee. Silloin ollaankin hiljaa vaikka muutoin hehkutettaisiin eroamista.
No en kyllä tiedä miten tämä paasaus minuun enää liittyy. En ole sarjaeroaja, vaan eronnut vakavasta suhteesta tasan kerran. Minä en ole myöskään ollut hiljaa vaan surrut kyllä avoimesti pettymystäni. Ja ajattelen edelleen, että jokainen suhde perustuu ennen kaikkea vapaaehtoisuuteen. Ei ne mitään vankiloita ole enkä olisi edes halunnut tuota ihmisistä väkisin itseeni kahlita. Mutta on inhimillistä surra sitä, ettei halu olla yhdessä ollutkaan yhteinen. Niinhän kaikki rakkaudessa pettyneet tekee - suree.
Ei kaikki edes sure. Vaan panevat menemään uudessa lennossa vaihdetussa suhteessa. Joskus tulee sitten seinä vastaan.
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskooko joku tosiaan, että suhteessa pitää olla vakavia ongelmia, ennen kuin se kannattaa lopettaa? Miksi näin vähäiset odotukset?
Vähäiset odotukset? Hyvä suhde luodaan vastavuoroisesti. Ja kyllä se vaatii myös yhdessä työskentelyä. Ellei sitten halua jäädä pinnalliseen huumasuhteeseen mutta se on reilua sanoa etukäteen.
Jos suhde päätetään esimerkki kymmenen vuoden ja pitkän pariterapian jälkeen, niin pelkän huumasuhteen odottamisesta puhuminen on minusta vääristelyä. Huuma loppuu viimeistään 6-24 kk sisällä suhteen alusta ja ne suhteet jää aidosti pinnalliseksi. Sen sijaan ne pitkät suhteet, joissa on ehditty naimisiin ja lapsiakin tekemään on kestäneet jo monta vuotta huuman yli. Edes jonkinlaisen intohimon toivominen parisuhteelta ei ole sama asia kuin alkuhuumassa roikkuminen. Huuma loppuu aina, mutta kipinän ei tarvitse loppua pitkässäkään suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Minusta parisuhteet ovat helppoja. Olen luonteeltani aika joustava, ja minulla on kumppania kohtaan vain kourallinen odotuksia. Noiden odotusten on sitten kylläkin myös täytyttävä. En vaadi mitään ihmeellisyyksiä, joten jos niitä ei pysty tarjoamaan, saa tyyppi mennä menojaan. En todellakaan ala perusasioita työstämään kenenkään kanssa.
Juu, perusasioita kuten rehellisyyttä, arvostusta ja kunnioitusta johon rakkaus pohjautuu ei kannata alkaa työstämään ihmisen kanssa joka on osoittanut ettei niihin pysty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskooko joku tosiaan, että suhteessa pitää olla vakavia ongelmia, ennen kuin se kannattaa lopettaa? Miksi näin vähäiset odotukset?
Vähäiset odotukset? Hyvä suhde luodaan vastavuoroisesti. Ja kyllä se vaatii myös yhdessä työskentelyä. Ellei sitten halua jäädä pinnalliseen huumasuhteeseen mutta se on reilua sanoa etukäteen.
Jos suhde päätetään esimerkki kymmenen vuoden ja pitkän pariterapian jälkeen, niin pelkän huumasuhteen odottamisesta puhuminen on minusta vääristelyä. Huuma loppuu viimeistään 6-24 kk sisällä suhteen alusta ja ne suhteet jää aidosti pinnalliseksi. Sen sijaan ne pitkät suhteet, joissa on ehditty naimisiin ja lapsiakin tekemään on kestäneet jo monta vuotta huuman yli. Edes jonkinlaisen intohimon toivominen parisuhteelta ei ole sama asia kuin alkuhuumassa roikkuminen. Huuma loppuu aina, mutta kipinän ei tarvitse loppua pitkässäkään suhteessa.
Kipinän vaaliminen on molempien vastuulla ei vain toisen. Siitä pitää puhua myös.
Läheisriippuvaiset ovat vaarallisia. He satuttavat kaikkia ympärillään.