40+ ikäisiä, jotka eronneet "ihan hyvästä", sisarukselliseksi muuttuneesta suhteesta?

En ole ehtinyt lukea koko ketjua, mutta onko tässä taas se sama kuvio, että ap kertoo ihan hyvästä suhteesta, josta ei raaskisi erota turhaan, ja sitten selviääkin, että suhde on kaikkea muuta kuin hyvä ja olisi pitänyt erota jo 10 vuotta sitten?

Vierailija kirjoitti:

En ole ehtinyt lukea koko ketjua, mutta onko tässä taas se sama kuvio, että ap kertoo ihan hyvästä suhteesta, josta ei raaskisi erota turhaan, ja sitten selviääkin, että suhde on kaikkea muuta kuin hyvä ja olisi pitänyt erota jo 10 vuotta sitten?

Trolli AP joka on mies. Fiksaatio eroihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.

Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin.  Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.

Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena.  Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa. 

En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??

Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?

Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.

Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.

Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.

Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.

Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?

Ap

Ap, sä elät perheellisen ja pitkän parisuhteen aikaisessa todellisuudessa, mikä on ihan eri kuin eronneen ihmisen, jolla ei ole enää ihan pieniä lapsia. Kyllä mäkin ydinperheellisenä kaipasin omaa aikaa, vaalin sitä. Eron jälkeen oli järkytys, kuinka yksin sitä olikaan. Joko yksin lasten kanssa tai yksinyksin. Kyllä minullakin on paljon ystäviä, mutta harva viettää esim. pyhiä ystävien kanssa, hyvä jos edes sukulaisten. Voivat kyllä lähteä leffaan, mutta sitten heillä on jo kiire kotiin perheidensä luokse, minä taas tulen yksin tyhjään kotiin. Yksin matkustaminen on kallista, ei ole mitään taetta, että ystävillä on lomaa samaan aikaan kuin sinulla - ja keskimäärin ihmiset matkustaa pääosin kuitenkin puolisoidensa kanssa. Tukee pyhiä, juhlia yms., jotka vietät yksin, kun lapset ovat eksällä ja tämän uudella.

Erossa ystäväpiiri voi mennä uusiksi, vanhat tuttavat kadota. On kyllä erilaisia sinkkuryhmiä, joissa on pääosin naisia etsimässä ihan vaan harraste- ja kaveriseuraa, kun erojen jälkeen on tiputtu jonkun turvaverkon läpi. Toki, jos sulla on jo valmiiksi eronneita kavereita, tilanne voi olla sinulle eri.

Kukaan ei ole kuuntelemassa, miten työpäiväsi meni. Jos olet sairaana, kukaan ei käy apteekissa tai kaupassa puolestasi. Kynnys pyytää apua on tosi korkea, kun on tottunut pärjäämään "itse" eli puolison turvin.

Pitkässä parisuhteessa tulee sokeaksi niille asioille, jotka eivät ole lainkaan itsestäänselviä yksinasujille. Ei se ole mikään syy jäädä huonoon liittoon, mutta yksinäisyys on Suomessa kansantauti ja niiden joukossa suuri osa on yksineläjiä - ehkä just niitä eronneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ehtinyt lukea koko ketjua, mutta onko tässä taas se sama kuvio, että ap kertoo ihan hyvästä suhteesta, josta ei raaskisi erota turhaan, ja sitten selviääkin, että suhde on kaikkea muuta kuin hyvä ja olisi pitänyt erota jo 10 vuotta sitten?

Trolli AP joka on mies. Fiksaatio eroihin.

Jep. Hakee avauksillaan erotarinoita muovailtavaksi kun ei niitä suoraan muualta saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.

Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin.  Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.

Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena.  Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa. 

En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??

Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?

Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.

Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.

Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.

Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.

Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?

Ap

Ap, sä elät perheellisen ja pitkän parisuhteen aikaisessa todellisuudessa, mikä on ihan eri kuin eronneen ihmisen, jolla ei ole enää ihan pieniä lapsia. Kyllä mäkin ydinperheellisenä kaipasin omaa aikaa, vaalin sitä. Eron jälkeen oli järkytys, kuinka yksin sitä olikaan. Joko yksin lasten kanssa tai yksinyksin. Kyllä minullakin on paljon ystäviä, mutta harva viettää esim. pyhiä ystävien kanssa, hyvä jos edes sukulaisten. Voivat kyllä lähteä leffaan, mutta sitten heillä on jo kiire kotiin perheidensä luokse, minä taas tulen yksin tyhjään kotiin. Yksin matkustaminen on kallista, ei ole mitään taetta, että ystävillä on lomaa samaan aikaan kuin sinulla - ja keskimäärin ihmiset matkustaa pääosin kuitenkin puolisoidensa kanssa. Tukee pyhiä, juhlia yms., jotka vietät yksin, kun lapset ovat eksällä ja tämän uudella.

Erossa ystäväpiiri voi mennä uusiksi, vanhat tuttavat kadota. On kyllä erilaisia sinkkuryhmiä, joissa on pääosin naisia etsimässä ihan vaan harraste- ja kaveriseuraa, kun erojen jälkeen on tiputtu jonkun turvaverkon läpi. Toki, jos sulla on jo valmiiksi eronneita kavereita, tilanne voi olla sinulle eri.

Kukaan ei ole kuuntelemassa, miten työpäiväsi meni. Jos olet sairaana, kukaan ei käy apteekissa tai kaupassa puolestasi. Kynnys pyytää apua on tosi korkea, kun on tottunut pärjäämään "itse" eli puolison turvin.

Pitkässä parisuhteessa tulee sokeaksi niille asioille, jotka eivät ole lainkaan itsestäänselviä yksinasujille. Ei se ole mikään syy jäädä huonoon liittoon, mutta yksinäisyys on Suomessa kansantauti ja niiden joukossa suuri osa on yksineläjiä - ehkä just niitä eronneita.

En ole Ap, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja turvaverkkoja. Olen eronnut kolmen lapsen äiti, ja kyllä minulla on ihmisiä jotka käy kaupassa ja apteekissa jos olen sairas. Hoitaa lapsia, jos minulla menoa. Kuuntelee, jos elämä potkii päähän. Auttaa kun tarvitsen apua. Ei kaikilla elämä ole muodostunut sellaiseksi, että puoliso on ainoa läheinen ihminen johon voi tukea. Joillakin on jopa niin päin, että se suurin tuki on liiton aikanakin tullut ihan muualta kuin omalta puolisolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.

Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.

Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.

Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.

Sun kannattaisi miettiä terapiaa. Rikot itseäsi.

Käyn jo terapiassa ja olet osittain ihan oikeassa. Mutta päätökset, jotka olen näissä asioissa viime aikoina tehnyt on olleet minulle oikeita. Avioliittoni piti loppua, se on minulle jo täysin selvää. Toinen rakastuminen taas päättyi tavalla, joka ei ollut minun käsissäni. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että fiksu olisi jättänyt koko jutun väliin, mutta minä luulen että minun piti uskaltaa selvittää oliko se todellista vai ei. Minä tarvitsin ne vastaukset. Ja nykyinen suhde vastasi niihin tarpeisiin joita minulla silloin sydänsuruisena ja rikkinäisenä oli. Ei vaan välttämättä vastaa enää.

Kolme ihmistä ollut. Osaatko olla yksin?

Normaalisti kyllä. Sydänsuru oli vaan niin syvä ja aktivoi hylkäämisen ja vajavaisuuden tunnelukkoja sen verran pahasti, että siitä suosta oli todella raskasta räpiköidä ylös ilman kokemusta että pystyn vielä haluamaan jotain ihmistä ja joku voi haluta minua takaisin. Ns normaalitilalla pärjään kyllä yksin ja olen ollutkin vuosia elämästäni sinkkuna.

No, lopetit avioliittosi ja sitten tulikin hylkäämisen tunnelukko kun palava rakkaus ei onnistunutkaan.

Niin, entä sitten? Useimmat ihmiset on joskus elämänsä aikana jätettyjä ja joskus jättäjiä. Kyllä se rakkaudessa pettyminen sattuu ja saa sattua siitä huolimatta, että itsekin on joskus ollut siinä toisella puolella. Ja toisinpäin - kyllä niilläkin, jotka ottavat hylkäykset ja torjunnat raskaasti on oikeus lähteä huonosta parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea, mut sinkkuus on kyllä loppuen lopuks raakaa peliä. Aluksi täytyy katsoa peilikuvaa, jos ei ole todellinen catch niin markkinat on pienet. Tinderissä noista 40+ miehistä kiinnostuu myös 30+ ja 20+ naiset. Naisilla en tiedä meneekö samanlailla. Toiset miehet (pellet sellaiset ikävä kyllä) karttaa äitejä niin kaukaa kun voi, haluavat elää jotain ihmeellistä ikinuoruutta ilman lapsia.

Ikuisen kipinän jahtaaminen väistämättä johtaa siihen että parisuhdetta tulee vaihtaa 2-5 vuoden välein. En usko parisuhteen ikuiseen kipinään, ellei parisuhde ole vuoristorataa (jolloin jää koukkuun ihan muuhun kuin kipinään)

Jos 40+ miestä jahtaa 20+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat vedättää vanhaa ukkoa ja nauravat tälle kavereiden kanssa. Ehkä laittavat vielä jonkun videon tiktokkiin :)

Jos 40+ miestä jahtaa 30+ naiset, ne ovat naisia jotka haluavat lapsen heti ja nyt, ja jostain syystä eivät saa oman ikäistään miestä. He ovat niitä jotka 10-15 vuoden kuluttua jättävät miehen kun ei ole sitä kipinää.

Meille 40+ naisille tästä on se hyöty että meille jää fiksut miehet! Miehille tulee aina yllätyksenä että emme me edes halua niitä miehiä joille naisen nuoruus on ainoa arvo ja jotka ovat sen vuoksi valmiita mihin tahansa vailla mitään itsekunnioitusta. On hyvä asia, että he ja ikinuoruuden etsijät karsiutuvat pois joukosta. Sitä ei kannata harmitella sekuntiakaan.

Itselleni ei ole koskaan ollut niin helppoa löytää hyvää miestä kuin 45-vuotiaana eronneena.

Juuri näin. Kun myös nelikymppisenä pitää huolta itsestään ja kunnostaan, niin miehiä löytyy aina. Ja muunlaiset miehet eivät kiinnosta, kuin yllä kuvatun kaltaiset hyvät, fiksut miehet.

No ainahan sitä miehiä löytyy, jos vain tarpeeksi joustaa kriteereistään.

On aina hyvä muistaa, että mitä vaadit toiselta, niin ole itse samanlainen. Hyvä pylly hyvästä pyllystä, tuuheat hiukset tuuheista hiuksista, hyvät rintalihakset hyvistä rinnoista jne...

Naiset ja miehet arvostavat kumppanissa eri asioita. Akateeminen koulutus kauniista ulkonäöstä, korkean statuksen ammatti nuoruudesta jne.

Juu, jos sattuu olemaan korkean statuksen ammatti. Muussa tapauksessa ulkonäkö on se, mikä ratkaisee miehellä ja naisella. Nykyään vaan ulkonäköä on vaikea odottaa keneltäkään, koska valtaosa ihmisistä on ylipainoisia tai lihavia.

Joo, mutta naisena ei kannata olettaa, että saa akateemisen, korkean statuksen ammatissa toimivan miehen siksi, että itse sattuu olemaan sellainen nainen. Tuollainen mies ottaa kauniin ja nuoremman naisen, kun on varaa valita.

Mikä vimma ihmisillä täällä on tuputtaa jotain status tai koulutus asioita täällä? Ne eivät liity sopivaan kumppaniin tai rakkauteen. Monet naiset sekä miehet, varsinkin ne fiksut ja kypsemmät, eivät ole noin pinnallisia. Mikään status tai koulutus ei tee kenestäkään rakkauden arvoista enempää tai vähempää. En koskaan myisi sieluani rahan tai statuksen takia. Ja koitan välttää ulkonäkökeskeisiä miehiä kuin ruttoa.

Naiset etsivät korkeasti koulutettua ja korkean statuksen miestä. Miehet etsivät kaunista ja nuorta naista. Ihan tuputtamatta.

Ahaa... kyllä mä kaunis ja nuori nainen etsin myös kaunista ja nuorta miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.

Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.

Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.

Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.

Sun kannattaisi miettiä terapiaa. Rikot itseäsi.

Käyn jo terapiassa ja olet osittain ihan oikeassa. Mutta päätökset, jotka olen näissä asioissa viime aikoina tehnyt on olleet minulle oikeita. Avioliittoni piti loppua, se on minulle jo täysin selvää. Toinen rakastuminen taas päättyi tavalla, joka ei ollut minun käsissäni. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että fiksu olisi jättänyt koko jutun väliin, mutta minä luulen että minun piti uskaltaa selvittää oliko se todellista vai ei. Minä tarvitsin ne vastaukset. Ja nykyinen suhde vastasi niihin tarpeisiin joita minulla silloin sydänsuruisena ja rikkinäisenä oli. Ei vaan välttämättä vastaa enää.

Kolme ihmistä ollut. Osaatko olla yksin?

Normaalisti kyllä. Sydänsuru oli vaan niin syvä ja aktivoi hylkäämisen ja vajavaisuuden tunnelukkoja sen verran pahasti, että siitä suosta oli todella raskasta räpiköidä ylös ilman kokemusta että pystyn vielä haluamaan jotain ihmistä ja joku voi haluta minua takaisin. Ns normaalitilalla pärjään kyllä yksin ja olen ollutkin vuosia elämästäni sinkkuna.

No, lopetit avioliittosi ja sitten tulikin hylkäämisen tunnelukko kun palava rakkaus ei onnistunutkaan.

Niin, entä sitten? Useimmat ihmiset on joskus elämänsä aikana jätettyjä ja joskus jättäjiä. Kyllä se rakkaudessa pettyminen sattuu ja saa sattua siitä huolimatta, että itsekin on joskus ollut siinä toisella puolella. Ja toisinpäin - kyllä niilläkin, jotka ottavat hylkäykset ja torjunnat raskaasti on oikeus lähteä huonosta parisuhteesta.

Onko joku puhunut täällä oikeudesta lähteä parisuhteesta? Yleensä ihmiset jotka tuota toistelevat ovat sarjaeroajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.

Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.

Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.

Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.

Sun kannattaisi miettiä terapiaa. Rikot itseäsi.

Käyn jo terapiassa ja olet osittain ihan oikeassa. Mutta päätökset, jotka olen näissä asioissa viime aikoina tehnyt on olleet minulle oikeita. Avioliittoni piti loppua, se on minulle jo täysin selvää. Toinen rakastuminen taas päättyi tavalla, joka ei ollut minun käsissäni. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että fiksu olisi jättänyt koko jutun väliin, mutta minä luulen että minun piti uskaltaa selvittää oliko se todellista vai ei. Minä tarvitsin ne vastaukset. Ja nykyinen suhde vastasi niihin tarpeisiin joita minulla silloin sydänsuruisena ja rikkinäisenä oli. Ei vaan välttämättä vastaa enää.

Kolme ihmistä ollut. Osaatko olla yksin?

Normaalisti kyllä. Sydänsuru oli vaan niin syvä ja aktivoi hylkäämisen ja vajavaisuuden tunnelukkoja sen verran pahasti, että siitä suosta oli todella raskasta räpiköidä ylös ilman kokemusta että pystyn vielä haluamaan jotain ihmistä ja joku voi haluta minua takaisin. Ns normaalitilalla pärjään kyllä yksin ja olen ollutkin vuosia elämästäni sinkkuna.

No, lopetit avioliittosi ja sitten tulikin hylkäämisen tunnelukko kun palava rakkaus ei onnistunutkaan.

Niin, entä sitten? Useimmat ihmiset on joskus elämänsä aikana jätettyjä ja joskus jättäjiä. Kyllä se rakkaudessa pettyminen sattuu ja saa sattua siitä huolimatta, että itsekin on joskus ollut siinä toisella puolella. Ja toisinpäin - kyllä niilläkin, jotka ottavat hylkäykset ja torjunnat raskaasti on oikeus lähteä huonosta parisuhteesta.

Onko joku puhunut täällä oikeudesta lähteä parisuhteesta? Yleensä ihmiset jotka tuota toistelevat ovat sarjaeroajia.

Niin, enhän minä voi tietää mitä tuolla kommentilla tarkoitettiin kun ei sitä kirjoitettu auki. Tulkitsin, että se saattoi olla näitä "karma iskee lällällää" -tyyppisiä heittoja. Toki sanoma on voinut olla joku ihan muukin. Jos haluaa tulla ymmärretyksi, niin voi kirjoittaa selkokielellä mitä haluaa sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Jätit eroamisen liian myöhään.

Jos olet valmis olemaan yksin, niin eroa.

Miksi olet juron tylsän äijän kanssa?

Paljonko saat rahaa erossa? Oletko miehestä taloudellisesti riippuvainen?

Kestätkö jatkuvan torjumisen? Miehet paneesua mutta eivät rakasta?

Tässä raato-rehellinen vastaus sinulle, ole hyvä! Ei lisättävää, asia on justiins näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.

Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.

Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.

Tai sitten sinä tulkitset sellaiset ajatukset, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa pyörivät jokaisen eroajan mielessä (kuten tuo "minulla oikeus erota huonosta suhteesta") merkiksi siitä että ihminen on varmasti sarjaeroaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan ketjun muita yli 40v. sinkkuja, hel..tin yksinäistä tämä on. Ei mitään muuta. Kaikki illat, viikonloput, lomat ja juhlapyhät, aina yksin. Kaverit on puolisoidensa ja perheidensä kanssa, että niistä ei seuraa saa edellä mainittuihin. Jos muutaman kerran vuodessa on jotkut illanistujaiset niin niistä nyt ei paljon iloa revitä muuta kuin siksi hetkeksi.

Lisäksi itse koen jotain suurta turvattomuutta, johtuen juuri tuosta, että ei ole kenelläkään tärkeä. Yksin on jaksettava kaikki vastoinkäymiset ja myöskin hoidettava joka ainut asia. Kesäloma oli ihan kamala, kolmena päivänä taisi olla seuraa, loput totaalisen yksin. Olen täysin kyllästynyt menemään aina joka paikkaan yksin (syömään, uimaan, terdelle, leffaan jne. )ja siksi olen sellaiset nyt lopettanutkin.  Kadehdin todellakin kaikkia pitkässä ja tylsässä suhteessa olevia, jos ei mitään suurempi ongelmia kerran ole.

Mutta tämänhän sinä sitten opit mahdollisesti vasta kantapään kautta, kun et tiedä mitä tämä on. Ja lisään vielä sen, että eläminen on myös ihan hel...tin kallista yksin, ainakin näin keskituloisena.  Minä olen ilmeisesti aina ollut vielä niin ruma, etten ole koskaan oikein miehille kelvannut ja siksi olen jo luovuttanut. Mutta kylmää on kyyti miehiltä, kun ulkonäkö rupsahtaa, sen voin kertoa. 

En jotenkin pysty ymmärtämään tätä keski-ikäisten sinkkujen yksinäisyyttä. Ehkä se jotenkin iskisi minunkin kasvoille, jos eroaisin??

Itsestä tuntuu, että ihmisiä on välillä liikaakin ympärillä, ja oikeastiko se muka johtuu vain siitä, että olen parisuhteessa?

Töissä on työkaverit, joiden kanssa höpistään joka kahvitauko niin, että joskus olen ihan täynnä sosiaalisuutta jo pelkästä työpäivästä.

Meillä on myös nuoria aikuisia omillaan asuvia lapsia, joiden kanssa välillä nähdään ja soitellaan.

Äitini kanssa vietän aikaa vähintään kerran viikossa, käydään kahvilla tai syömässä tai kyläillään puolin ja toisin.

Ystäviä on kolme hyvää, ja muutama kaveri lisäksi, heitä näen ehkä 3-4 x kk.

Eikö teillä ole kavereita, työkavereita, lapsia, vanhempia, sisaruksia?

Ap

Ap, sä elät perheellisen ja pitkän parisuhteen aikaisessa todellisuudessa, mikä on ihan eri kuin eronneen ihmisen, jolla ei ole enää ihan pieniä lapsia. Kyllä mäkin ydinperheellisenä kaipasin omaa aikaa, vaalin sitä. Eron jälkeen oli järkytys, kuinka yksin sitä olikaan. Joko yksin lasten kanssa tai yksinyksin. Kyllä minullakin on paljon ystäviä, mutta harva viettää esim. pyhiä ystävien kanssa, hyvä jos edes sukulaisten. Voivat kyllä lähteä leffaan, mutta sitten heillä on jo kiire kotiin perheidensä luokse, minä taas tulen yksin tyhjään kotiin. Yksin matkustaminen on kallista, ei ole mitään taetta, että ystävillä on lomaa samaan aikaan kuin sinulla - ja keskimäärin ihmiset matkustaa pääosin kuitenkin puolisoidensa kanssa. Tukee pyhiä, juhlia yms., jotka vietät yksin, kun lapset ovat eksällä ja tämän uudella.

Erossa ystäväpiiri voi mennä uusiksi, vanhat tuttavat kadota. On kyllä erilaisia sinkkuryhmiä, joissa on pääosin naisia etsimässä ihan vaan harraste- ja kaveriseuraa, kun erojen jälkeen on tiputtu jonkun turvaverkon läpi. Toki, jos sulla on jo valmiiksi eronneita kavereita, tilanne voi olla sinulle eri.

Kukaan ei ole kuuntelemassa, miten työpäiväsi meni. Jos olet sairaana, kukaan ei käy apteekissa tai kaupassa puolestasi. Kynnys pyytää apua on tosi korkea, kun on tottunut pärjäämään "itse" eli puolison turvin.

Pitkässä parisuhteessa tulee sokeaksi niille asioille, jotka eivät ole lainkaan itsestäänselviä yksinasujille. Ei se ole mikään syy jäädä huonoon liittoon, mutta yksinäisyys on Suomessa kansantauti ja niiden joukossa suuri osa on yksineläjiä - ehkä just niitä eronneita.

En ole Ap, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja turvaverkkoja. Olen eronnut kolmen lapsen äiti, ja kyllä minulla on ihmisiä jotka käy kaupassa ja apteekissa jos olen sairas. Hoitaa lapsia, jos minulla menoa. Kuuntelee, jos elämä potkii päähän. Auttaa kun tarvitsen apua. Ei kaikilla elämä ole muodostunut sellaiseksi, että puoliso on ainoa läheinen ihminen johon voi tukea. Joillakin on jopa niin päin, että se suurin tuki on liiton aikanakin tullut ihan muualta kuin omalta puolisolta.

Aamen! Olen tuo 20 vuotta sinkkuna ollut, elänyt koko aikuisikäni yksin ja elän edelleen 40+ vuotiaana.

Läheisiä on, jos tulee aivan järkyttävä hätä. Siskon kanssa ollaan erityisen läheisiä, vaikka asutaan toisilla puolella Suomea. Suurimman osan pystyy kyllä hoitamaan itse. Olen ollut yksin työttömänä, nilkka murtuneena kaksi kertaa, leikkauksen jälkeen jne. Kaikesta selviää kyllä.

Kaiken mahdollisen saa nykyään toimitettua kotiin; ruoka, lääkkeet, vaatteet, kengät, kodintarvikkeet ymv. Ei tarvitse olla toista siinä apuna hakemassa ja kotivaraa voi rakentaa kuka tahansa yleisimmin tarvituista tarvikkeista ja lääkkeistä (jos ei sitten satu olemaan niin epäonninen, että on jatkuvasti vaikka norossa tai muussa, johon pitää saada apua sillä sekunnilla).

Siivous- ymv. apua on ostettavissa tarpeen vaatiessa, jos vaikka murtaa jalkansa. Tai pistää robotti-imurin päälle tai sitten mennään sillä, että okei, seuraavaan 4 viikkoon ei voi siivota tai mennä ulos. Netti on täynnä viihdettä ja keskusteluseuraa. Harrastaakin voi vaikka kotisohvalta, kiitos koronan tekemien muutoksien.

Tietysti omalla kohdallani asiaa helpottaa se, ettei minulla ole lapsia (en halunnut) eikä lemmikkiä (en halunnut). Olen rakentanut elämääni niin, että pärjään yksin, myös tosiaan sairauden tai leikkauksen jälkeen. Mikään upporikas en tosiaankaan ole, ihan vuokralla asun pienessä kaupunkiasunnossa lähellä palveluita. Ajokorttia ja autoakaan ei ole, sekään ei ole ongelma, koska kuljetuspalvelut toimivat ja tarvittaessa taksi hätätilanteessa.

Hirvittävän sosiaaliselle ekstrovertille, joka saa energiaa sosiaalisuudesta ja ihmisten seurasta, tällainen elämäntapa ei välttämättä sovi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.

Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.

Tai sitten sinä tulkitset sellaiset ajatukset, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa pyörivät jokaisen eroajan mielessä (kuten tuo "minulla oikeus erota huonosta suhteesta") merkiksi siitä että ihminen on varmasti sarjaeroaja.

Mikä on huono suhde? Se kun usein jälkeenpäin katsottuna on lähtijän omassa päässä kehittelemä asia jolla ei välttämättä ole totuuspohjaa. Omia ongelmia ei kohdata vaan ne kipataan toisen tai suhteen viaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei voi tuohon vastata sinun puolestasi. Minä erosin monella tavalla ihan hyvästä suhteesta, jossa oli kyllä aikanaan suuria ongelmiakin mutta ne oli pääosin takanapäin. Niistä oli vaan jäänyt niin vaikea parantumaton haava suhteeseen, että rakkaus kuoli minun puoleltani. Ex rakastaisi edelleen ja haluaisi palata yhteen.

Eron jälkeen rakastuin helkkarin palavasti toiseen. Ehkä palavammin kuin koskaan keneenkään. Se paljastui virheeksi ja sain siinä jutussa (henkisesti) turpaani niin että vieläkin korvat soi. En tiedä, tulenko koskaan enää rakastumaan tai tuntemaan intohimoa. Tavallaan toivon että en, koska se luultavasti sattuisi taas.

Jos palaisin yhteen exäni kanssa, minulle olisi tarjolla juuri tuota. Ihan hyvä suhde jossa ei minun puoleltani enää ole romanttista rakkautta eikä intohimoa. Ymmärrän, miksi se jollekin on parempi diili kuin yksinäisyys. Omalla kohdallani se ratkaisu tuntuu kuitenkin väärältä.

Tällä hetkellä minulla on lähinnä petihommiin painottuva suhde huomattavasti nuorempaan mieheen. Intohimoa ja läheisyyttä on, mutta en ole rakastunut. Sillä tavalla hyvä, että tuskin hänkään haluaa tältä mitään syvällisempää. Mutta pidemmän päälle intohimo ilman henkistä ja romanttista yhteyttä alkaa tuntua tyhjältä. Luultavasti tulen tämänkin jossain vaiheessa lopettamaan ja sitten olen kai yksin.

Sun kannattaisi miettiä terapiaa. Rikot itseäsi.

Käyn jo terapiassa ja olet osittain ihan oikeassa. Mutta päätökset, jotka olen näissä asioissa viime aikoina tehnyt on olleet minulle oikeita. Avioliittoni piti loppua, se on minulle jo täysin selvää. Toinen rakastuminen taas päättyi tavalla, joka ei ollut minun käsissäni. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että fiksu olisi jättänyt koko jutun väliin, mutta minä luulen että minun piti uskaltaa selvittää oliko se todellista vai ei. Minä tarvitsin ne vastaukset. Ja nykyinen suhde vastasi niihin tarpeisiin joita minulla silloin sydänsuruisena ja rikkinäisenä oli. Ei vaan välttämättä vastaa enää.

Kolme ihmistä ollut. Osaatko olla yksin?

Normaalisti kyllä. Sydänsuru oli vaan niin syvä ja aktivoi hylkäämisen ja vajavaisuuden tunnelukkoja sen verran pahasti, että siitä suosta oli todella raskasta räpiköidä ylös ilman kokemusta että pystyn vielä haluamaan jotain ihmistä ja joku voi haluta minua takaisin. Ns normaalitilalla pärjään kyllä yksin ja olen ollutkin vuosia elämästäni sinkkuna.

No, lopetit avioliittosi ja sitten tulikin hylkäämisen tunnelukko kun palava rakkaus ei onnistunutkaan.

Niin, entä sitten? Useimmat ihmiset on joskus elämänsä aikana jätettyjä ja joskus jättäjiä. Kyllä se rakkaudessa pettyminen sattuu ja saa sattua siitä huolimatta, että itsekin on joskus ollut siinä toisella puolella. Ja toisinpäin - kyllä niilläkin, jotka ottavat hylkäykset ja torjunnat raskaasti on oikeus lähteä huonosta parisuhteesta.

Onko joku puhunut täällä oikeudesta lähteä parisuhteesta? Yleensä ihmiset jotka tuota toistelevat ovat sarjaeroajia.

Niin, enhän minä voi tietää mitä tuolla kommentilla tarkoitettiin kun ei sitä kirjoitettu auki. Tulkitsin, että se saattoi olla näitä "karma iskee lällällää" -tyyppisiä heittoja. Toki sanoma on voinut olla joku ihan muukin. Jos haluaa tulla ymmärretyksi, niin voi kirjoittaa selkokielellä mitä haluaa sanoa.

Kyllä se sarjaeroajalle usein tuo karma iskee. Silloin ollaankin hiljaa vaikka muutoin hehkutettaisiin eroamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Se on se luterilainen kärsimysoppi, Martin Lutherin suosikki niistä kaikista syistä, että miksi ihminen kärsii. Luterilaisuuteen kuuluvan kärsimysopin mukaan Jumala lähettää ihmisille kärsimyksiä. Mitä enemmän, sen parempi. Ihmisen kuuluu ottaa ne vastaan mitään mukisematta tai haluamatta asioiden paranemista, koska sillä tavalla hän näyttää Jumalalle laupeutensa ja hyvyytensä.

Jos haluaa parempaa elämää, helppoa elämää, iloa ja vaurautta, sekä tietysti rakastavaa parisuhdetta, on syntinen kärsimysopin mukaan. Silloin ihminen ei ota vastaan Jumalan tahtoa, vaan haluaa päättää itse, mikä hänelle on hyväksi. Tämä ajatus on tietenkin Saatanasta tuleva harhaoppi, koska Saatanakin oltuaan vielä Jumalan enkeli Lucifer päätti, että hänpä haluaa päättää itse elämästään. Samoin Eeva meni ihan omalla päätöksellään ottamaan sen omenan (ja Aatamikin otti sen Eevalta omalla päätöksellään, mutta miesrukkahan oli vain naisen uhri).

Tämä suhteessa pitää nyt vaan kärvistellä-kruunuhan menee aina naisten päähän. Koska heikompi astia, koska Eeva, koska naisella ei ole sielua, koska koska koska....

terveisin

teologian opiskelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttava ketju näin perheeisän näkökulmastani. Aina on opetettu, että miehen pitää ottaa vastuu itsestään, perheestä ja kodista, kuunnella ja puhua, olla tukena ja kiinnostunut, tiimipelaaja, huomioida puoliso pienin elein ja niin edelleen. Siitä syntyy täyteläinen suhde, jossa naisen seksuaalisuuskin pääsee kukkimaan.

Kuitenkin monelle selvästi kaikki kulminoituu ulkokohtaisempaan seksuaaliseen haluun ja jännitykseen. Sitä en pysty vaimolle juurikaan tarjoamaan, kun olen se vanha tuttu kumppani, enkä kieltämättä mikään karismaattinen miesmalli muutenkaan.

Eroa odotellessa. Höh.

Sullahan on aivan eri tilanne, jos kerran kuuntelet ja puhut, otat vastuuta suhteesta, olet tukena ja kiinnostunut toisesta. Esim. Ap:n miestä ei kiinnosta edes onko ap vakavasti sairas. Sellainen suhtautuminen puolisolta ei voi olla vaikuttamatta seksuaaliseen haluun ja ylipäätään haluun olla koko suhteessa.

On myös tapauksia ja paljon joissa tuon kaltainen kuunteleva, puhuva, toista tuleva ja kiinnostunut heitetään mies mäkeen koska haetaan jotain uutta. Näissä tapauksissa lähtijän psykeestä yleensä paljastuu todella isoja ongelmia.

Se että jossain elämänvaiheessa alkaa kyseenalaistamaan omia valintojaan, ja joutuu silmätysten itsensä kanssa ei todellakaan ole iso psyyken ongelma, vaan oikeastaan päinvastoin. Suurempi ongelma on sillä joka ei vielä 4-kymppisenäkään ole tätä ymmärtänyt.

Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa.

Normaali on subjektiivinen käsite, mutta harvempi ihminen on jo nuorena sillä tavalla täysin valmis, ettei mitään henkilökohtaista kasvua enää parinkympin jälkeen tapahtuisi. Ja ne, jotka ei enää nuoruuden jälkeen ole avoimia kasvamiselle ei kyllä ole niitä joiden kannattaisi vakaasta psyykestä mitään huudella. Vahva ihminen uskaltaa kyseenalaistaa itsensä ja kehittyä ja kasvaa läpi elämänsä.

Ilman muuta. Mutta vahva ihminen itsenäistyy nuorena eikä keski-ikäisenä.

Kuka tuolla aiemmin on itsenäistymisestä puhunut? Kaikki tuossa puhuttiin omien valintojen kyseenalaistamisesta silloin, kun on kasvanut niistä ohi. Kaikki ihmiset tekee virheratkaisuja. On vain niitä, jotka ymmärtää kohdata ne virheet ja jatkaa elämää eteenpäin, ja sitten niitä jotka ei suostu omia virheitään näkemään.

Kyllä. Ja siksi toistavat samaa kaavaa elämässään.

Siksihän sitä pitääkin uskaltaa kyseenalaistaa ja kasvaa, että aidosti oppii niistä virheistään ja osaa seuraavalla kerralla valita fiksummin.

Vaatii ison työn itsensä kanssa, paljon terapiaa sekä ison muutoksen omassa ajattelumallissaan asioista. Muuten jää kesken ja kaava toistuu.

Ei kai kukaan ole muuta väittänytkään. Sen sijaan täällä on annettu ymmärtää, että olisi jotenkin epänormaalia että kasvu jatkuu vielä aikuisenakin. Parikymppisenä pitäisi olla jo täysin valmis tai on epänormaali ja epävakaa. Sekin lienee jossain määrin äärimmäinen näkemys, joka ehkä kuvastaa enemmän esittäjänsä omia traumoja, pelkoja ja heikkouksia kuin sitä ylemmyyttä jota sillä yritetään mainostaa.

Missä on sanottu että parikymppisenä pitäisi olla täysin valmis?

"Hmm, vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu ei käyttäydy noin vaan ymmärtää jo parinkympin jälkeen valintansa ja on silmätysten itsensä kanssa. Ja joo, onhan noita itsensä piilottavia valheellsia miehiä ja naisia mutta he nyt ovatkin muutenkin pohjasakkaa parisuhteissa."

Tämä vastauksena kommenttiin, jossa puhuttiin omien elämänvalintojen kyseenalaistamisesta. Ilmeisesti pitäisi vaan hautaan asti kärsiä niistä parikymppisenä tehdyistä virhevalinnoista niin saa kirkkaimman kruunun. Ai niin, paitsi ettei "vakaa ja normaalilla psyykellä varustettu" tee mitään virhevalintoja. Useimmat tavalliset kuolevaiset kyllä tekee.

Missä on sanottu että hautaan asti pitää kärsiä saadakseen kirkkaimman kruunun? Tuo taitaa olla nyt sun omassa päässä oleva ajatusrakennelma.

Saat toki ihan itse selventää ajatusmalliasi, jos olit tuo kirjoittaja. Minusta tämä kuulostaa vaan pahasti niiltä eroketjujen kestojankkaajilta, joiden mielestä on joko niitä ekassa suhteessa hamaan tappiin kituuttavia "hyviä tyyppejä" ja ikuiseen sarjaerokierteeseen tuomittuja epävakaita "pahiksia". Mitään välimuotoja ei oikein ymmärretä.

Välimuotoja on. Mutta sarjaerokierteessä oikeasti olevat ovat kestojankkaajia. Samat latteudet joka kerta.

Tai sitten sinä tulkitset sellaiset ajatukset, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa pyörivät jokaisen eroajan mielessä (kuten tuo "minulla oikeus erota huonosta suhteesta") merkiksi siitä että ihminen on varmasti sarjaeroaja.

Mikä on huono suhde? Se kun usein jälkeenpäin katsottuna on lähtijän omassa päässä kehittelemä asia jolla ei välttämättä ole totuuspohjaa. Omia ongelmia ei kohdata vaan ne kipataan toisen tai suhteen viaksi.

Olen eri, mutta ainakin minulle "huono suhde" tarkoittaa suhdetta, joka ei lisää onnellisuuttani verrattuna siihen, etten olisi suhteessa. Viihdyn erittäin hyvin yksinkin, joten rimani on varmastikin paljon korkeammalla kuin monella muulla.

Tämä täytyy vain hyväksyä, jos haluaa kanssani suhteeseen. Jos jollekulle kelpaa vähempi, on varmaan fiksumpaa valita kumppaniksi joku läheisriippuvainen ripustautuja, jolle menee läpi kaikki.